Bongasin blogikollegani Irenen Mutsie-blogista juuri sopivasti ennen viikonloppua vinkin ihanasta paikasta, Kurpitsakaupasta Vantaalla! Täytyy muuten nostaa hattua Irenelle, hänen blogistaan bongailee usein tällaisia ihania paikkoja joissa käydä lasten kanssa, joista en muuten olisi välttämättä ikinä kuullut. Oikeita piilotettuja jalokiviä!  Kannattaa käydä kurkkaamassa jos kiinnostaa kiva tekeminen Pk-seudulla (ja muutenkin super mielenkiintoiset ja kivat postaukset!).

Vantaalla sijaitsee siis aivan ihana kurpitsatila, jossa kasvatetaan jenkkityylisiä isoja Halloween-kurpitsoita, joita myydään suoraan kuluttajille. Sieltä sai itse käydä poimimassa mieleisensä kurpitsan, ja me otettiin yksi iso kurpitsa, ja jokaiselle lapselle omat euron minikurpitsat. Meille sattui ihan kunnon syyskeli eli suunnilleen kaatosade, ja pelto oli aikamoista mutavelliä, mutta onneksi oli gore-texit jalassa kaikilla niin ei haitannut yhtään. Oikeastaan se loi vaan tunnelmaa.

Jenkeissähän tämä on monelle perheelle jokasyksyinen perinne että käydään hakemassa Halloween-kurpitsa pellolta, mutta meillä Suomessa ei niin kovin yleistä ainakaan vielä. Aika kiva perinne kuitenkin, itse tykkään kaikista perinteistä joihin kuuluu perheen kanssa yhteinen mukava tekeminen. Tämä oli mukavaa perheen yhteistä tekemistä parhaimmillaan, kurpitsan valintaa, mutalöllössä tarpomista, ajomatka sateen ropinassa Fröbelin palikoita kuunnellen, ja kurpitsan kovertamisessa riittää vielä lisää tekemistä. Ja toki lapset saavat osallistua myös kurpitsaruuan laittamiseen, kunhan meidän hieno halloweenkurpitsa on valmis.

Mä en ole ikinä itse kovertanut kurpitsaa tai koittanut taiteilla siihen mitään naamaa, mutta ajattelin yrittää tänä syksynä. Kurpitsaruuat sen sijaan on kovinkin tuttuja meille, kun niiden mausta tykätään hurjasti! Sisuksesta voisin taiteilla ehkä piirakan kun en ole vielä koskaan tehnyt kurpitsapiirakkaa. Jos tiedätte hyvän ohjeen niin saa linkata!

Meillä oli muutenkin kiva ulkoilupainotteinen viikonloppu, lauantaina käytiin kaksi kertaa leikkipuistossa ja tehtiin puolentoista tunnin pyörälenkki lasten kanssa. Oli niin mielettömän ihana ilma että oltiin monta tuntia ulkona, käytiin vaan välissä syömässä kotona. Ulkoilun päätteeksi käytiin hakemassa kaupasta vähän leffaherkkuja, ja sillä aikaa rupesi satamaan kaatamalla aivan yhtäkkiä. Juostiin sitten vesisateessa naureskellen kotiin koko perhe. Mutta oli ihanaa käpertyä peiton alle katsomaan leffaa lasten kanssa ja syömään vähän irtokarkkeja, ihan paras lauantai.

Kurpitsakauppa meni eilen valitettavasti tältä vuodelta jo kiinni, me ehdittiin juuri ja juuri käymään vielä tälle syksylle. Mutta täytyy pitää tämä huippu paikka mielessä myös ensi vuotta ajatellen, kääk sitten meidän kuopuskin jo taapertaa siellä valkkaamassa itselleen mieluisinta minikurpitsaa. <3

Ihanaa maanantaita kaikille!

PS: Vinkatkaa ihmeessä niitä kurpitsareseptejä jos teiltä löytyy!

Eilen illalla Nova pyöri meidän kanssa hereillä vielä kymmenen jälkeen illalla vaikka isommat tytöt olivat nukkuneet jo pari tuntia. Hän nukahti päiväunille vielä kaksi tuntia tavallista myöhemmin puolen tunnin automatkan takia, ja siksi ei nukahtanut yöunille tavalliseen tapaansa kahdeksalta. Tämä nyt ei ollut mikään ongelma, hän sai nukkua kyllä aamulla sitten niin pitkään kuin unta riitti. Mutta se syy miksi kerron tästä, on se että hänen touhottamista illalla katsellessani mut valtasi jälleen kerran sellainen pakahduttava onnentunne, ja samalla suuri haikeus.

Kysyin Otolta muistaako hän millaisia meidän hetket olivat silloin kun esikoinen ja keskimmäinen olivat vauvoja. Muistaako miltä heidän hassu vauvan naurunsa kuulosti, tai miten he liikkuivat eteenpäin silloin kun eivät vielä kävelleet itsekseen. Ei meistä kumpikaan muistanut enää täysin. Joitain muistoja toki herää elävästi mieleen, yksittäisiä hetkiä, ja toki paljon on muistoja videolla. Mutta se tunnelma, ne arkiset pienet jutut, ne vaan unohtuvat, kun tilaa valtaavat niin monet uudet ihanat jutut. Se on tottakai ymmärrettävää, mutta samalla niin hirveän haikeaa.

Tämä vuosi on ollut aivan uskomaton, ehkä voisin sanoa että meidän elämän parhaita vuosia, ellei jopa se paras. Vaikka ollaan vuoden aikana kohdattu myös haikeita juttuja ja menetyksiä, päällimmäisenä on silti vaan kiitollisuus siitä kaikesta onnesta jota ollaan saatu osaksemme. On ollut niin uskomattoman hienoa seurata kuopuksen kasvua pienestä vastasyntyneestä tuoksi ihanaksi touhottavaksi ja liikkuvaksi vauvaksi, ja samalla isompien tyttöjen kasvua itsenäisemmiksi ja aivan ihanasti vauvaa huomioiviksi isosiskoiksi.

Koko vuoden mua on vaivannut tietynlainen haikeuden tunne. Olisin halunnut muistaa ja purkittaa jokaisen ohikiitävän sekunnin, imeä itseeni jokaisen hymyn ja uuden asian joita vauvavuosi on tuonut mukanaan. Ja mua itkettää, kun mietin miten paljon on jo unohtunut, miten suuri osa tästä vuodesta on jo kulunut. Mutta ei ihmistä ole luotu muistamaan jokaista tapahtuvaa asiaa, ei meidän aivokapasiteetti kykene sellaiseen. Pitää vapauttaa aina tilaa uusille asioille.

Mä rakastan olla äiti, ja rakastan meidän arkea näiden kolmen tyypin kanssa niin paljon että mun sydän pakahtuu. Siksi mulla on  niin valtavan suuri tarve nauttia ja kokea ja tuntea kaikki. Samalla tunnen kuitenkin haikeutta kaikesta mitä ollaan saatu jo kokea, kaikesta joka on jo mennyt ohi. Mietin usein iltaisin olenko nauttinut tarpeeksi, olenko ollut tarpeeksi läsnä. Otan siitä paineita, joskus vähän liikaakin. Yritän jokaisella solullani olla läsnä mun lapsille, huomata jokaisen hymyn ja tärkeän asian joita heillä on sanottavanaan, reagoida, kannustaa ja rakastaa. Vaikka tiedän että teen parhaani, mietin silti usein teenkö ja olenko tarpeeksi.

Se riittämättömyys on tunne ja asia johon mulla ei ole mitään ratkaisua tai vastausta. Tulen varmasti tuntemaan näitä haikeuden ja riittämättömyyden tunteita äitinä niin kauan kuin mussa henki pihisee. Äitiys on tärkein tehtävä joka mulla on elämässä, ja äitiyteen varmasti myös kuuluu  haikeuden lisäksi itsensä tutkiskelu ja oman äitiytensä kyseenalaistaminen aina aika ajoin. Niihin ei kuitenkaan kannata hukata liikaa aikaa,  vaan pitää olla täysillä tässä ja nyt.

Onneksi haikeuden lisäksi saa kokea iloa kaikesta uudesta, ja odottavia tunteita kaikesta huikeasta ja mahtavasta mitä on edessä lasten kanssa. Sen lisäksi että suree jo ohi kiitäneitä hetkiä, saa iloita niistä asioista joita on vasta tulossa. Se on upeaa. Tärkeintä on kuitenkin että haikeutta ja odotusta enemmän on läsnä tässä hetkessä, siinä mitä on juuri nyt. Sillä nykyisyys on tärkeämpää kuin menneisyys ja tulevaisuus yhteensä. Onni on tässä hetkessä.

Ihanaa maanantaita kaikille <3

Jos olette seuranneet blogiani pitkään, olette varmasti huomanneet, että meidän perhe on käynyt useaan kertaan kesällä järjestettävillä Skidit Festareilla Kalliossa. Tänä kesänäkin meidän oli tarkoitus mennä Skidit Festareille, mutta valitettavasti festareiden ajankohta meni päällekkäin meidän kesäreissun kanssa, ja festarit jäivät kesällä välistä. Lapsia on kovasti harmittanut se, että he eivät päässeet festareille, mutta onneksi Skidit Festarit kutsui meidät mukaan tämän syksyn ensimmäiselle Skidit Risteilylle, jolla siis oltiin sunnuntaista tähän tiistaihin.

Skidit risteily on vähän niinkuin Skidit Festarit mutta merellä: paljon kivaa puuhaa, naamiaisasuja, glitteriä ja diskoilua! Risteilylle lähdettiin sunnuntaina iltapäivällä, ja tultiin tänään aamulla kotiin. Eilinen päivä kulutettiin Tukholmassa. Tämä oli jo meidän kolmas risteily tälle vuodelle, naureskeltiinkin tyttöjen kanssa että hekin osaavat jo ihan ulkomuistista kaikki paikat laivalla, ja muistivat Tukholmassakin mistä mennään Tunnelbanaan ja missä on Åhlen’s. Mutta ei se haittaa että risteillään usein, sehän on vaan kivaa, ei mua haittaisi ollenkaan käydä vielä tämän vuoden puolella risteilemässä uudelleenkin.

Sunnuntai-iltana aloitettiin Skidit risteily (herkuteltuamme ensin buffetissa) hakemalla tytöille makeat glitterit Glitternistin kimallispisteeltä, missä tehtiin lapsille (ja aikuisille) mageita glittertatuointeja, ja glitterposkia. Olisi pitänyt ottaa itsellenikin, mutta en kehdannut, kun takana oli niin pitkä jono, ja ajattelin että on tärkeämpää että lapset pääsevät ottamaan niitä glittereitä. Sitten katselin kaihoisasti discossa muita glitteröityjä mameja, kun itselläni ei ollut, haha. No mutta, ehkä mä tilaan glitterinistin glittereitä kotiin niin voin olla joka päivä diskofiiliksissä. Mutta se glittereistä (jotka muuten pysyivät superhyvin, tytöillä on vieläkin glittertatuoinnit käsivarsissa).

Glitterpisteen jälkeen tytöt esteratsastivat keppihevosilla, ja mäkin vähän yritin muka kokeilla. Tytöt olivat siinä puuhassa paljon mua parempia. 7. kannella järkättiin upea Valomatka -työpaja, jossa pääsi tekemään varjoteatteria. Kerettiin myös käydä tsekkaamassa leikkipaikkaa ja shoppailla laivan myymälöissä, ennen illan tunnin mittaista Skidit Diskoa laivan ylimmässä kerroksessa. Skidit Diskossa oli esiintymässä DJ Hermanni, joka soitti aivan huippua musiikkia, ja sai kaikki lapset viihtymään ja tanssimaan. Skidit Risteilyllä oli kuninkaallinen teema, ja diskossa näkyikin paljon kuninkaallisia, ja myös muita naamiaisasuihin pukeutuneita lapsia. Meidän tytöt halusivat olla kuninkaallisia yksisarvisia, ja sulautuivat hienosti joukkoon kuninkaallisten Spidermanien ja muiden kanssa.

Huikean tunnin mittaisen diskon jälkeen oli vielä iltasatuhetken vuoro. Eilinen tosiaan vietettiin Tukholmassa, ja järjettömän kuvatulvan vuoksi teen siitä vielä ihan oman postauksensa huomiselle, muuten tämä postaus olisi ihan superöveripitkä.

Eilen illalla Skidit Risteilyllä oli ohjelmassa vatsastapuhuja Sari Aallon Höpö Höpö -esitystä, Skidit Diskoa, Kimalluspiste ja myös iltasatu. Meidän mielestä Skidit Risteilyllä oli tosi kivasti ohjelmaa, ei liikaa mutta ei missään nimessä myöskään liian vähän. Lapset nauttivat kaikesta touhusta joka oli järjestetty ihan vaan heitä ajatellen. Diskossa kaikki saivat valotikkuja ja pääsivät osallistumaan hauskoihin leikkeihin. Meininki oli vauhdikas ja hyvä! Novakin viihtyi diskossa, vaikka katselikin menoa vähän kauempaa turvallisesti isin tai äidin sylistä.

*Pääsimme risteilylle mukaan maksuttomasti Skidit Risteilyn kutsumina.

Oli hauskaa matkustaa nyt Novan kanssa, kun hän on kasvanut niin hurjasti näiden muutaman viikon aikana jotka edellisestä reissusta on kulunut. Nyt hän leikkipaikallakin meni jo itse lattialle touhuilemaan, ja hytissä istui ihan niinkuin ainakin isona tyyppinä siskojensa kanssa ikkunasyvennyksessä leikkimässä. Me saatiin tästä reissusta huippuja muistoja ja ihana pieni irtiotto.

Seuraavan kerran Skidit Risteily järjestetään marraskuun 26. päivä ja se on tällainen samanlainen kahden yön reissu Helsinki-Tukholma-Helsinki. Suosittelen lämpimästi! Skidit Festareiden fb-sivulla taisi muuten olla alekoodi risteilyyn, jos kiinnostaa lähteä lasten kanssa matkaan.

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3

Tämä aihe on pyörinyt mulla kirjoituslistalla pitkään, sillä se on erityisen lähellä mun sydäntä. Siis se, miten puhutaan lasten kuullen, tai oikeastaan miten puhutaan ihan ylipäätään. Tietysti kaiken merkitys kasvaa, kun sitä on kuuntelemassa uusi sukupolvi joka imee itseensä vaikutteita, mutta oikeasti ihan kaikkien tulisi miettiä omaa puhettaan, vaikka lapsia ei olisikaan kuulemassa. Kuinka puhumme itsestämme, kuinka puhumme toisista ihmisistä. Kuinka kohtaamme vaikeudet, ja mitä sanomme omista saavutuksistamme? Vähättelemmekö itseämme tai toisia? Kun ärsyynnymme, miten reagoimme?

Moni miettii sitä, miten voi puhua lapsille suoraan. Saako heille lässyttää, vai pitääkö puhua kuin aikuisille. Saako korottaa ääntä, saako sanoa ”EI”, saako antaa päätösvaltaa, puhuuko sukupuolineutraalisti. Mutta aina sitä ei tule ajatelleeksi, miten puhutaan lasten kuullen, mutta aikuisten kesken. Siinä on nimittäin usein vissi ero, sen olen huomannut. Aikuisten kesken ääni kellossa saattaa olla monella ihan toinen, kuin lapsille puhuttaessa. Ja sitten lapset kuulevat sen toisen äänen, ja hämmentyvät. ”Miksi ne samat säännöt eivät koskekaan meitä kaikkia? Miksi iskä haukkuu telkkarin naista rumaksi kaverilleen, vaikka minulle on sanottu että ketään ei saa haukkua? Miksi äiti sanoo olevansa läski, vaikka minulle hän on sanonut olevansa hyvä juuri sellaisena kuin on?”

Lapset kuulevat KAIKEN, ja paljon enemmän. He ovat fiksumpia kuin me vanhemmat tajutaankaan, ja jäävät usein miettimään kuulemiaan asioita. On olemassa aikuisten asioita, joita lasten ei tarvitse kuulla. Niistä jutellaan silloin kun lapset eivät ole ihan oikeasti kuuloetäisyydellä, ja se on ihan fine. Mutta se mihin haluan kiinnittää huomiota, on se miten puhutaan silloin kun luullaan että lapset eivät kuuntele.  Silloin kun istutaan kahvipöydässä ja lapset leikkivät yläkerrassa, tai silloin kun puhutaan kaverille puhelimessa ja lapset lukevat Aku Ankkaa. Tai silloin jos ei ole lapsia ollenkaan, ja ajatellaan että voidaan puhua ihan miten vaan.

Kautta aikain esimerkiksi juoruaminen on ollut suosittua. On nautittu muiden vaikeuksilla mässäilyllä, päivitelty jonkun uutta kampausta, uusia tissejä, avioeroa tai tyyliä. Toisista puhuminen ja toisten asioilla mässäily miellyttää, koska se kääntää huomion pois oman elämän epäkohdista. Voi tuntea itsensä paremmaksi ihmiseksi, kun keskittää oman tai toisten huomion jonkun muun ihmisen vaikeuksiin, tai asioihin joista ei muissa ihmisissä pidä. Oikeastihan se ei tee kenestäkään parempaa ihmistä, että jollain toisella menee huonommin, tai että naureskelee toisten ulkonäölle. Ei se tee huonommaksikaan ihmiseksi, mutta onhan se vähän surullista. Ainakin mulle tulee siitä heti sellainen olo, että juoruilijalla on omassa elämässään epämukavaa jollain tasolla.

Lapset eivät juoruile tai hauku, jos heillä on mukavaa olla itsellään, tai jos he eivät ole oppineet sitä keneltäkään toiselta. Tosin he puhuvat monesti toisista ihailevaan sävyyn, ja kertovat ihaillen toisten ihmisten saavutuksista, tai uusista jutuista. Tai vaikkapa uudesta lapsesta eskariryhmässä, ja siitä että hänellä on hieno erikoinen nimi, joka on lapsen aiemmassa kotimaassa ihan tavallinen nimi, vaikka me ei olla koskaan ennen kuultu sitä. Lapsilla on taito puhua toisista pelkkää hyvää, niin kauan kun kukaan ei opeta heille pahan puhumista. Heistä erikoisuus ja erilaisuus on ihanaa ja inspiroivaa.

Sama esimerkiksi omasta ulkonäöstä puhuessa. Lapset kyllä huomaavat jos vanhempi menee peilin eteen päivittelemään ”rumia läskimakkaroitaan” tai ”isoa pyllyä”. He huomaavat myös ne äidin makkarat jos niitä löytyy, ainakin meillä on huomattu mun makkarat. Mutta lapset eivät näe niitä rumana vaan ihanana, ne on äidin rakkausmakkaroita. Ne johtuvat siitä, että äidin maha on venynyt kolme kertaa, ja sieltä on tullut kolme ihanaa rakasta tyttöä. Ne ovat maailman parhaita rakkausmakkaroita.

Mä olen alusta asti noudattanut periaatetta, että en puhu omasta kehostani rumasti lasten kuullen, ja alettuani noudattaa sitä periaatetta, olen alkanut ehkä rakastaa ja arvostaa omaa kroppaani enemmän. Miksi haluaisin puhua siitä rumasti muutenkaan, kuin lasten kuullen? On joitain kohtia jotka eivät ehkä muistuta ihanteiden mukaista vartaloa, mutta miksi pitäisikään? Mun kroppa on mun kroppa, ja olen ylpeä siitä sellaisena kuin se on. Se on tehnyt tärkeitä asioita, ja palautunut siitä uskomattoman hienosti. Mä pystyn liikkumaan, elämään ja olemaan mun kropassa terveenä, ja se on hemmetin hienoa.

Yksi kompastuskivi puhumisessa yleisesti on myös riitely. Jokainen meistä tarvitsee taitoa käydä keskustelua ja ratkaista konflikteja, koska jokainen meistä tulee kohtaamaan elämässään erimielisyyksiä. On tärkeää kiinnittää huomiota siihen, miten riitelee. Riiteleekö rakentavasti vai hajottavasti, haukkuuko toista ja pyrkiikö satuttamaan, vai toivooko pääsevänsä kaikkia osapuolia miellyttävään ratkaisuun?

Jokainen joutuu joskus konfliktitilanteeseen, ja joskus niitä tilanteita syntyy myös lasten kuullen. Me kyllä kinastellaan välillä lasten kuullen ihan huolellakin, väsyneenä tai silloin kun on muuten vaan hankala hetki. Mutta pyritään kiinnittämään huomiota jopa kinastellessa siihen, että ei sivalleta ikinä toista, tai pyritä ”voittamaan”, vaan yritetään ymmärtää toista ja päästä yhteiseen lopputulokseen. Ja sitten lopuksi pyydetään anteeksi, osoitetaan rakkautta ja kehutaan. Ja todetaan että just näinhän tän pitikin mennä.

Tärkeintä puhumisessa onkin mun mielestä se, että puhuu aina, niinkuin puhuisi lapsille. Rakentavasti, ymmärtämään pyrkien, itseään ja toisiaan arvostaen. Silloin ei voi mennä pieleen. Näin meillä toimitaan, ja aika hyvin ollaan mun mielestä onnistuttu, ainakin tähän asti. En ole KOSKAAN kuullut lasten haukkuvan itseään tai toisia, vaikka toki sisarukset joskus riitelevätkin keskenään. Riitely ei aina ole ehkä vielä 4- ja 6-vuotiailla niin rakentavaa, mutta haukkumista siihen ei kuulu. Ja juoruilu – sitä meidän perheessä ei harrasta kukaan.

Kiinnitättekö huomiota siihen miten puhutte lapsille, tai lasten kuullen?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Kalevan kanssa.

No en ihan, mutta oon mää sielä asunu muutaman vuojen ja kyllä mää Oulun murretta ossaan, ja palijo käytänki aina ko mää puhun mun suvun tai kavereitten kans puhelimesa tai muutevvaa. Se tullee ihan heti ko puhhuu oikian ihimisen kans, vaikka mää muuten stadia puhunkin, ja blogisaki kirijotan. Ja luppaan kirijottaa tulevaisuuvessaki, eihän tästä ymmärrä kukkaan mittään.

Moni mieltää mut oululaisena, vaikka oikeasti olen asunut siellä vain pienen osan, muutaman vuoden, mun elämästä, ja Helsingissä olen syntynyt. Se on jännää että tällainen mielikuva on syntynyt, sillä enhän mä ole edes blogin aikana siellä enää asunut. Mutta kai ne oululaiset juuret on mussa aika vahvana, tai no ei ”kai” vaan ON.  Enkä ole niitä koskaan piilotellut täällä blogissa, vaan tuonut innokkaasti esiin, sillä olen niistä ylpeä. Oulu on mulle ihan superrakas ja tärkeä kaupunki, ja tästäkin vuodesta 2017 me ollaan vietetty yli kuukausi yhteensä Oulussa. Että kyllä se on meidän koko perheelle toinen koti Helsingin lisäksi.

Tärkein syy siihen on tietenkin se, että koko mun suku asuu siellä äitiä myöden, ja halutaan viettää aikaa mun suvun kanssa niin paljon kuin mahdollista. Mutta kyllä Oulu on muutenkin upea kaupunki, kuin vain siksi. Mä viihdyn Oulussa, rakastan Oulun keskustaa ja sen tunnelmaa, ja tykkään käydä siellä tapahtumissa, ja eri paikoissa. Jos me ei oltaisi rakennettu koko meidän elämää Helsinkiin, se voisi ihan hyvin olla Oulussa. Myös Otto ja lapset viihtyvät Oulussa tosi hyvin, eihän se muuten onnistuisikaan että siellä paljon aikaa vietetään.

Mulla on oululaiset juuret äitini puolelta, ja varmasti pohjoissuomalaisuus näkyy mun luonteessa ja persoonassa. Olen sellainen rempseä enkä turhia jaksa häpeillä, tai pelkää tabuja. Puhun asioista niiden oikeilla nimillä, ja rakastan rieskaa. Toisaalta varmasti myös helsinkiläisyys on tuonut mun persoonaan oman lisänsä. Ja Oulun kansallisruoka rössypottu ei mun suosikkeihin kuulu, vaikka sillä hieno nimi onkin. Koen että Oulussa asutut vuodet ovat olleet tosi hyvä ja opettava juttu, se aina avartaa maailmankuvaa kun oma elämä ei keskity yhteen ja samaan pieneen kuplaan.

Vaikka en itse enää Oulussa asukaan, mä haluan pysyä kiinni siinä mitä entisessä kotikaupungissani tapahtuu, ja siksi luen mielelläni sanomalehti Kalevaa, Oulun omaa paikallislehteä. Koko mun suku kuitenkin asuu siellä päin, ja esimerkiksi mun isovanhempien kannalta mulle on tärkeää ja mielenkiintoista tietää kuinka kaupungin infrastruktuuri toimii. Kaleva tavoittaa päivittäin 142 000 sitoutunutta lukijaa, ja mä olen yksi heistä. Meille tulee paperinen Kaleva joka päivä, ja lisäksi mulla on käytössä Kalevan digipalvelu. Sieltä näen ajantasaisesti kaikki uutiset, vaikka kaukana Oulusta asutaankin, ja paperilehti tulee siksi meille päivän myöhässä.

DigiKalevan oma sovellus eKaleva toimii hyvin mun puhelimessa, ja luenkin aina uutiset sieltä, kun uutisia lähden varta vasten lukemaan. Mä seuraan tosi paljon sekä kotimaan, että kansainvälisiä uutisia ja tapahtumia, ja mieluiten haluan pysyä niistä kärryillä laadukkaasti. Monet sensaatiolehdetkin uutisoivat ja ihan ilmaiseksi, mutta jos haluaa journalistista näkökulmaa ja laadukkaita tyylikkäästi toteutettuja artikkeleita, niitä löytää helpommin Kalevasta.

Nykypäivän tietotulvassa ainakin mulle itselleni laadukkaan ja oikeellisen tiedon merkitys on vaan korostunut, ja lähdekriittisyys on ihan uskomattoman tärkeää. Varsinkin ollessani itse julkisessa asemassa, mun on pakko pitää 100% huoli siitä että esimerkiksi mun jakama tieto on oikeaa tietoa, ja lähteet kestävät kriittisen tarkastelun. En voi jakaa mitään höpöhöpöuutisia totena, enkä missään nimessä haluakaan. Siksi valitsen tarkkaan mistä uutiseni luen, ja mielelläni luen ne tuoreeltaan. Kalevan digipalvelu kulkee kätevästi puhelimessa, ja vaikka Kaleva on Oulun paikallislehti, niin kyllä sieltä löytää relevanttia tietoa maailman ja Suomen tapahtumista muutenkin.

Oululaisille Kaleva on tietysti ihan lehti numero 1, ja siellä mä olen jo pitkään lukenut Kalevan joka aamu kahvikupin äärellä, sillä mun tädille se on tullut niin kauan kuin mä jaksan muistaa, ja siellä me aina Oulussa ollessamme yövytään. Tai oikeastaan mun kaikille sukulaisille se tulee joka aamu. Sanomalehti tuo sellaista ihanaa rauhaa ja luksusta aamuun, ja on parasta hengailla aamutakissa kahvikupin kanssa ja lukea lehteä.

En ole varma tiedänkö ketään oululaista jolle Kaleva EI tule. Eli jos sinä olet oululainen eikä sulle tule vielä Kaleva, kannattaa testata Kalevaa seuraavat kaksi viikkoa ilmaiseksi paperisena ja diginä, tai pelkkänä digiversiona. Luulen että sitten sustakin tulee oululainen jolle tulee Kaleva. Tarjoukseen pääset TÄSTÄ, ja se ei velvoita mihinkään jatkositoumuksiin. Tai jos sulle tulee jo Kaleva mutta kaverille ei, niin vinkkaa ihmeessä hänelle.

Moni mun lukija on ainakin teidän kertoman (ja tilastojen) perusteella Oulusta, ja se on musta hurjan hauskaa. Kommenttiboksissa on tullut vuosien varrella vaihdettua kuulumisia vaikka kuinka monen vanhan tutun ja tutuntutun kanssa, ja tulee teihin törmättyä aina Oulun keskustassa liikkuessakin. Mutta hei, huikatkaa ihmeessä tähän jos ootte Oulusta! Olis hauskaa tietää ihan muutenkin että kuinka paljon oululaisia mun lukijoista löytyy!

Ihanaa päivää kaikille <3