Me vietettiin tämän viikon maanantaina meidän perheen kolmatta lapset päättää -päivää. Tämä oli niistä ensimmäinen, johon taaperokin kunnolla osallistui, sillä tällä kertaa hän sai myös olla mukana päättämässä päivän sisällöstä. Päivä oli aivan ihana ja jälleen kerran saatiin yllättyä siitä, miten ihania toiveita lapsilla oli ja miten hienosti he tekivät yhteistyötä päättämisessä. Lapset suunnittelivat yhdessä meille unohtumattoman ihanan päivän.

Päivä alkoi suunnittelutuokiolla ja lego- sekä koiraleikeillä taaperon kanssa. Sitten kun oltiin yhdessä käyty herättämässä Otto, suunnitelma oli jo valmiina ja aloitettiin päivän vietto lasten suunnittelemalla ”terveellisellä herkkuaamupalalla”. Mua hihitytti tämä, että suunnitelmassa oli erikseen mainittu sana ”terveellinen”. Oli aamupalatoiveessa kyllä tuoreita marjoja, kauramaitoa, sokeroimatonta jugurttia, täysjyväleipää ja muita ihan hyviä juttuja, mutta lisäksi oli maapähkinävoi-hilloleipiä sekä rice crispies -muroja, joita me ollaan kesäloman kunniaksi ostettu. No yhtä kaikki meillä oli ihana aamupalatuokio ja kaikki saivat mahat täyteen.

Aamiaisen jälkeen keskusteltiin ensin vähän lounaasta. Lapset toivoivat lounaaksi valmiita snack pot -kuppipastoja, joihin vain lisätään keitetty vesi. Heillä oli kuitenkin toiveena vierailla kahdessa eri paikassa, joiden välissä syötäisiin lounas. Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että on logistisesti fiksumpaa käydä jossain syömässä näiden kahden eri paikan välissä, kuin ajaa kotiin syömään ne snack potit. Lapset valitsivat sitten McDonaldsin, kun mietittiin sopivaa ruokapaikkaa kahden eri vierailukohteen välissä.

Sitten oli aika lähteä kohti Rush Trampoliinipuistoa, jonka lapset valitsivat päivän ”maksulliseksi aktiviteetiksi”. Oltiin sovittu yhdessä, että voidaan tehdä yksi joku spesiaalijuttu, johon voi olla sisäänpääsymaksut tms. ja sitten toinen aktiviteetti, jonka pitää olla ilmainen. Rush oli tosi hyvä kohde ja meillä oli niin hauskaa siellä. Ostettiin 1,5h rannekkeet ja saatiin pomppia itsemme kyllä aivan litimäriksi hiestä. Tehtiin sellainen moka, että ei otettu vaihtovaatteita. Me ei oikeasti arvattu, että siellä tulee niin tajuttoman kuuma. Olisihan se pitänyt älytä, että 1,5h pomppimisesta tulee hiki.

No, hikisinä ja onnellisina suunnattiin sitten lounaalle Mäkkiin Töölöön ja sen jälkeen lähdettiin kohti Lasten liikennekaupunkia, joka sijaitsee Auroran sairaalan vieressä. Oltiin varauduttu omilla pyörillä ja potkulaudoilla, sillä viimeksi kun käytiin siellä, se oli kiinni ja siellä sai liikkua omilla välineillä. Nyt paikka olikin täynnä elämää ja lapset pääsivät osallistumaan liikenneoppitunnille ja sen jälkeen ajamaan polkuautolla. Taapero ei vielä päässyt mukaan oppitunnille, eikä ajaminenkaan oikein luonnistunut, mutta paikalla oli onneksi ihan tosi kiva aidattu leikkipuisto, jossa hän olisi viihtynyt vaikka yöhön saakka.

Oppitunnin ja 40min polkuautoajelun jälkeen me lähdettiin pikkuhiljaa kotia kohti ruokakaupan kautta. Tytöt halusivat iltaruuaksi enchiladaa, joten käytiin ostamassa tarvikkeet siihen. Lisäksi oltiin etukäteen sovittu, että he saavat jotkut pienet karkkijutut lapset päättää -päivänä, vaikka se ei olekaan yleensä karkkipäivä. Kotona kokattiin, syötiin ja leikittiin ilta. Syötiin vielä iltapalaakin, vaikka unohdin sen kuvata videolle siinä tohinassa, kun taapero alkoi olla jo väsynyt aktiivisesta päivästä. Hän lähtikin sitten kesken iltasadun jo yöunille ja me höpöteltiin sen jälkeen isompien kanssa vielä hetki päivästä ja sen tapahtumista.

Oli kyllä kertakaikkisen ihana päivä jälleen kerran ja täytyy ehdottomasti järkätä taas uusi tällainen päivä mahdollisimman pian. Ehkä syksyllä meidän etelän lomalla voisi olla seuraava hyvä tilaisuus?

Tässä vielä video meidän päivästä, joka on tekstitetty (sekä ruotsinkieliset kohdat myös suomennettu) alusta loppuun asti.

Se oli ihana aloitus tälle helteiselle viikolle, joka sai tänään ihanan lopetuksen täydellisellä rantapäivällä. Törmättiin vielä rannalla kavereihin ja lapset seilasivat Pizza-uimapatjan kanssa meressä vaikka kuinka kauan kikattaen. Taas yksi viikko kesästä takana. Voisin sanoa, että kesän paras ja kesäisin viikko. Toivottavasti huomenna alkava ensi viikko on yhtä ihana <3

Tsekkaa myös:

Lapset päättää päivä

Lapset päättää päivä 2.0

Heinäkuu on jo puolivälissä, ihan uskomatonta. Tämä kesä on ollut jotenkin tosi erilainen kuin viime kesä ja eniten siihen vaikuttaa mun kohdalla sää. Ensimmäisen kesälomaviikon jälkeen ei olla nautittu kertaakaan helteestä, tai edes mukavasta +20 -kelistä paria päivää enempää. Missattiin ne juhannuksen upeat säät, joista Helsingissä nautittiin silloin kun me oltiin Oulussa. Tämä on ollut meille just se perinteinen Suomen kesä, josta viime kesänä mainoksissa vitsailtiin, eivätkä ne yhtään sopineet silloin tilanteeseen.

Luin viime kesänä jostain iltapäivälehdestä, että Suomessa on keskimäärin joka neljäs kesä sellainen helteinen ja ihana, niinkuin viime kesä oli. Ja se kävi kyllä järkeen. Kesä 2018 oli helteinen, kesä 2014 oli helteinen. Niin oli myös kesä 2010, se kesä kun mä muutin Helsinkiin. Se oli helteinen ja upea jopa Oulussa, jossa asuin viimeisiä viikkoja näihin aikoihin yhdeksän vuotta sitten. Kesä 2006 oli varmaan myös helteinen, mutta mä en muista siitä oikein mitään muuta kuin rippileirin ja rippijuhlat. Se oli juuri se vuosi kun mun äiti oli keväällä sairastunut, ehkä siksi koko vuosi on vähän sumuinen mun muistikuvissa.

Tämä kesä ei ole ollut helteinen, vaikka ihana se kyllä on ollut silti. Kyllä sitä kesäfiilistä saa vaikka ei joka päivä kävisikään iltauinnilla, niinkuin viime kesänä tehtiin. Pitää vaan yrittää kovemmin, kun ei riitä, että fiilistelee vaan sitä ihanaa säätä.

Tämä viikko ollaan otettu tosi iisiä lasten kanssa, menty päivä kerrallaan ja tehty juuri sitä, miltä minäkin päivänä on tuntunut. Mulle kesäfiilis tulee juuri siitä, kun voi ottaa rennosti ja miettiä aina aamulla, että mitä haluaa milloinkin tehdä. Ei pakollisia suunnitelmia, ei joka-aamuisia aikatauluja.

Viikko on pitänyt sisällään mm. leffaillan ja karkkipäivän siirtämisen perjantailta tiistaille, vierailun Fallkullan kotieläintilalla perjantaina, sekä 6km pyörälenkin lasten kanssa leikkipuistopaussilla eilen. Keskiviikkona mä kävin terassilla ystävien kanssa ja oli ihanaa, kun meille sattui just se viikon kaunein päivä. Istuttiin Stockan Rooftop-terassilla monta tuntia ja fiilisteltiin aurinkoa ja naurettiin ja avauduttiin.

Tällä viikolla me myös ostettiin 5kg mansikkalaatikko ja perattiin kaikki viisi kiloa mansikoita pakkaseen. Meillä kävi perjantaina keskimmäisen kummisetä grillailemassa meidän kanssa ja tänään Otto ja isot tytöt kävivät Espoossa kiipeilemässä meidän esikoisen kummisedän kanssa. Otto on aivan hurahtanut kiipeilyyn ja nähtävästi meidän lapset myös, mikä on aika siistiä. Ihanaa, kun heillä on uusi yhteinen mielenkiinnon kohde.

Me vietettiin taaperon kanssa sillä aikaa rentoa päivää, hän kävi mm. keskellä päivää pitkässä kylvyssä, sitten leikittiin leikkipuistossa ja lähdettiin sen jälkeen metrolla kahvilaan käymään, mutta hän nukahtikin matkalla ja mä käytin päiväuniajan siihen, että kävin ostamassa uusia sukkia.  Aika tällaista perus kesä-arkea.

Vaikka olen nauttinut hurjasti siitä, että nyt heinäkuussa ei ole ollut juuri mitään sen spesiaalimpaa, odotan innolla näitä heinäkuun viimeisiä viikkoja. Seuraavien parin viikon aikana meillä on vaikka mitä kivaa vähän erityisempää ohjelmaa, säästä viis! Kaikkein eniten odotan ehkä sitä Ed Sheeranin keikkaa, johon on enää alle kaksi viikkoa! Sitä on odotettu talvesta asti, ihan älytöntä, että vihdoinkin on kohta sen aika.

Ensi viikolla aloitetaan myös meidän podcastin nauhoitukset ja sitä odotan niiiiiiiiiiin innolla! Ihanaa alkavaa uutta viikkoa kaikille ja kiitos tästä viikosta! Musta oli erityisen ihanaa lukea teidän viestejä ja kommentteja liittyen blogin syntymätarinaan, jonka julkaisin tällä viikolla. Se merkitsee oikeasti mulle ihan mielettömän paljon, että niin moni on kulkenut mun mukana jo vuosien ajan, osa aivan alusta asti. Kiitos!

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan neljäs perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä ja neljännen perheen tarinan täältä.

Sanna, 36, Pyry, 10, Jimi, 15 & Venla, 17, sekä Pyryn kasvatti-isä Jukka, poikien biologinen isä Matti sekä Venlan isä Jarmo

Oululaisessa kerrostalokodissa mut ottaa vastaan aurinkoinen Sanna, sekä hänen 10-vuotias poikansa Pyry ja hänen ystävänsä, joka on ollut heillä yökylässä. Päiväkin on kauniin aurinkoinen ja lämmin, ihanaa vastapainoa Oulussa velloneelle matalapaineelle ja pilvisyydelle.

Sanna nappaa keittiöstä kahvit kuppiin ja ison lautasellisen mansikoita mukaan ja kysyy, mennäänkö pihalle istumaan? Kerään kimpsut ja kampsut ja hurautetaan hissillä alas koko porukka.

Äidiksi teini-iässä

Nyt 36-vuotias Sanna tuli ensimmäistä kertaa äidiksi 18-vuotiaana. Hän oli seurustellut jo pari vuotta Jarmon kanssa, kun pari yhdessä päätti, että vauva saa tulla. Vanhemmuus teini-iässä ei kuitenkaan ollutkaan ihan niin ruusuista ja helppoa, kuin pari oli etukäteen ajatellut.

– Teininä kuvittelin, että se on vaan sitä että työnnetään hienoilla rattailla lapsia kaupungilla, mutta kaikki olikin niin raa’alla tavalla yllättävää: Eniten yllätti se, miten paljon lapsen saaminen vaikutti parisuhteeseen.

Sanna koki vanhemman ja teinin roolien välillä tasapainoilun raskaaksi ja pelkäsi epäonnistumista.

– Olin sillon vielä täysin teini, en ollut millään lailla aikuistunut, ja sitten ois yhtäkkiä pitänyt kasvaa aikuiseksi. Mulla oli kaksi persoonaa, se mikä oikeasti olin ja sitten se, mitä multa odotettiin. Niiden välissä tasapainoilu oli aika rankkaa.

 

Synnytyksen jälkeinen masennus pakotti luopumaan lapsesta

Ensimmäiset neljä kuukautta Venla-vauvan kanssa sujuivat vielä olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikka Sanna sairastuikin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sitten hän kuitenkin paloi loppuun ja joutui pyytämään apua vanhemmiltaan. Venla muutti Sannan vanhemmille asumaan ja samalla Sanna ja Jarmo erosivat.

– Aika rankka vuosi oli, kun Venla oli siellä mun vanhemmilla. Me oltiin joka päivä siellä Jarmon kanssa katsomassa Venlaa.

Vielä ysiluokalla Sanna oli ollut varma, ettei koskaan haluaisi omia biologisia lapsia.

– Olin aina miettinyt, että en koskaan tee omia biologisia lapsia, vaan haluan työskennellä ongelmanuorten kanssa ja auttaa heitä jotka on jo täällä maailmassa. Sitten kuitenkin olin eka joka oli raskaana ja se oli kaikille tosi iso yllätys. “Sun piti lähtee Helsinkiin juomaan shampanjaa eikä jäädä tänne kotiäidiksi”, mulle sanottiin.

Sannan oma teini-ikä oli ollut hurja ja monet lähipiirissä olivat siksi varmoja, että Sanna epäonnistuu vanhemmuudessa, eikä hänestä ole siihen.

– Ja sit kun niin kävi niin se pettymys omaan itseen oli tosi rankkaa ja veti ihan pohjamutiin.

 

Uusi rakkaus ja raskaus

Melko pian Sannan ja Jarmon eron jälkeen Sanna tapasi paikallisessa yökerhossa Matin. Sanna ja Matti ihastuivat ja rakastuivat ja alkoivat seurustelemaan. Matti oli silloin vielä armeijassa.

Muutama kuukausi ensitapaamisen jälkeen Sanna alkoi kärsimään kovista päänsäryistä ja meni niiden vuoksi lääkäriin. Syy päänsäryille ei löytynytkään päästä, vaan jostain ihan muualta.

–  Verikokeiden jälkeen Matti tuli hakemaan mua sairaalasta ja kerroin Matille, että tiiätkö että mä oon raskaana. Matti sanoi, että ei kai ne sitä päästä nää, niin vastasin, että ei mutta verestä näkee.

Uusi raskaus oli Sannalle suuri järkytys, kun taustalla oli loppuunpalaminen Venlan kanssa ja Venla edelleen asui Sannan vanhemmilla.

 – Matti teki alusta asti selväksi, että haluaa pitää lapsen ja perustaa perheen. Raskausaikana me muutettiin yhteen asumaan ja raskausaika meni hyvin.

Sanna halusi olla täydellinen äiti

Kun Jimi syntyi vuonna 2004, Sanna alkoi laskemaan kuukausia, että kuinka monta kuukautta hän jaksaa tämän vauvan kanssa, kun edellisen kanssa jaksoi neljä.

– Masennus nosti välillä päätä, mutta ympärillä oli tosi hyvä tukiverkosto ja kaikki auttoi ja tuki tosi paljon. Se lähti tosi paljon paremmin se arki, kaikki oli hyvin ja tasaisesti.

Yhden epäonnistumisen jälkeen Sanna vaati itseltään äitinä paljon.

– Jimin kanssa halusin olla aivan täydellinen ja suorittaa kaiken niinkuin oppikirjoissa nukkumisesta ja ulkoilusta lähtien. En joustanut mistään. Silloin arki oli täysin Jimin ehdoilla menemistä, ainahan se on pienen lapsen kanssa jossain määrin, mutta meillä oli ylikorostetusti sitä, että asiat suoritettiin aina tietyllä tavalla.

 Sanna mietti jatkuvasti Venlaa ja halusi hänet takaisin luokseen asumaan, mutta Sannan vanhemmat olivat toista mieltä.

– Mun vanhemmat oli ehdottomasti sitä mieltä, että Venla ei lähde heiltä. Äiti oli jäänyt töistä pois Venlaa hoitamaan, ja se oli heidän perhe. Meillä oli tosi rankkoja riitoja siitä asiasta, kun olisin halunnut Venlan kotiin ja vanhemmat oli tosi jyrkästi sitä mieltä, että ei missään nimessä, vaan mun piti keskittyä hoitamaan Jimi tasaisesti. Käytiin jatkuvasti pitkiä keskusteluita vuosien saatossa asiasta.

Tasaista arkea lasten kanssa

Matti ja Sanna menivät naimisiin vuonna 2006, Jimin ollessa 2-vuotias. Sanna opiskeli lähihoitajan työn ohessa ja Matti kävi töissä. Jossain vaiheessa he alkoivat toivomaan Jimille vielä pikkusisarusta ja kuopus Pyry sai heti alkunsa.

Sanna oli kaikkein pisimpään kotona Pyryä hoitamassa, vaikka välillä kävi tekemässä muutaman kuukauden työpätkän Matin hoitaessa vuorostaan Pyryä.

– Pyryn kanssa vanhemmuus oli jo paljon helpompaa, täysin erilaista. Me elettiin normaalia arkea ja Pyry oli vaan yksi ihminen lisää meidän elämään. Vaikka tiesin, että Pyry on viimenen, niin tuli semmoinen tunne, että musta onkin tähän ja pystyn tähän ja tää onkin ehkä mun juttu.

Vuonna 2010 Sanna ja Matti ostivat yhteisen asunnonkin, mutta yhteiselo ei enää sujunut niin auvoisasti.

– Kaikenlaisten luonteen yhteentörmäysten takia me päätettiin 2012 alkuvuodesta, että muutetaan Matin kanssa erilleen. Ero oli rankin kokemus koko mun elämän aikana. Kävin taistelua, että voittaako rakkaus vai voittaako se, että rakastetaan ja asutaan erillään ja ollaan onnellisia kummatkin.

Psykiatrinen hoito ja muutto Ouluun

Ero oli Sannalle tosi raskasta aikaa ja hän pääsi Ouluun psykiatriselle osastolle lepäämään ja saamaan apua vaikean masennuksen vuoksi.

Sannalle entuudestaan tuttu kaveri Jukka tuli katsomaan häntä osastolle ja vierailu venähti tuntien mittaiseksi.

– Me juteltiin varmaan 6h Jukan kanssa siellä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kerroin rankasta erosta ja Jukka oli tosi hyvin tukena mulle. Sitten se päätyi siihen, että me alettiin seurustelemaan aika pian mun ja Matin eron jälkeen.

Sanna ja Matti olivat eronneet alkuvuodesta ja keväällä Sanna alkoi jo seurustelemaan Jukan kanssa. Hänellä oli vakityö Pyhäjärvellä, mutta muutto Ouluun alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.

– Halusin pois sieltä nuoruuden rankkojen kokemusten luota ja päätin muuttaa Ouluun poikien kanssa asumaan, eri osoitteeseen kuin Jukka. Matti sano heti, että Jimi ei lähde kun hän oli jo aloittanut koulun.

Sanna ja Matti pohtivat tilannetta yhdessä ammattilaisten kanssa ja päätyivät lopulta siihen, että Pyry lähtee Sannan mukaan Ouluun ja Jimi jää isänsä luokse asumaan.

 

Vakava sairaus muutti kaiken

Sanna ja Pyry muuttivat Ouluun ja kaikki oli hetken aikaa hyvin, kunnes elämä sai dramaattisen käänteen.

– 2012 juhannuksena me ei oltu missään Jukan kanssa, katsottiin kotona elokuvaa juhannusaaton iltana. Nukahdin lattialle vasemmalle kyljelle ja kun heräsin aamulla, niin mulla oli vasen puoli halvaantunut ihan täysin. Mulla oli tosi kovia kipuja ja menin päivystykseen hoidettavaksi.

Päivystyksessä Sannan oireita ei kuitenkaan otettu tosissaan ja hänet lähetettiin takaisin kotiin.

– Mulla on mustaa valkoisella, kun sairaalasta sanottiin, että mun pitää lopettaa esittäminen. Seuraavana aamuna kun heräsin, mulla oli 20kg nestettä elimistössä vasemmalla puolella, ja se oli täysin halvaantunut.

Sanna meni takaisin sairaalaan ja diagnoosiksi tuli vasemman puolen rapdomyolyysi, jonka seurauksena oli halvaus ja selkäydinvaurio sekä CRPS2-oireyhtymä, joka aiheuttaa kovia hermosärkyjä.

– Rapdomyolyysi on tila, joka voi tulla jos ihminen on liian pitkään paino jollain tietyllä raajalla, niin se verenkierto ehtyy siellä elimistössä ja lihaksissa täysin. Monesti esim. alkoholistit sairastuvat siihen. Jouduin pyörätuoliin ja kuntoutus kesti 4 vuotta kokonaisuudessaan ennen kuin olin täysin kävelykykyinen.

Puolison korvaamaton tuki

Pitkän kuntoutumisen aikana Jukka oli Sannalle korvaamaton tuki, samoin kuin omat vanhemmat, joiden vuoksi Pyry meni ensimmäisen puolen vuoden ajaksi, kunnes Sanna pystyi nousemaan pyörätuolista omin avuin ylös. Sanna kärsi järkyttävän kovista kivuista jatkuvasti.

– Menin jaksamisen äärirajoilla koko toipumisen ajan, enkä olisi ikinä selvinnyt ilman Jukkaa. Hän ihan täysin kannatteli mua. Kerrankin meni monta kuukautta silleen, että en tehnyt mitään muuta ku makasin viltin alla sohvalla ja katsoin Täydellisten naisten ja Sinkkuelämää kaikki tuotantokaudet, kunnes päätin, että nyt loppuu ja mun pitää nousta täältä.

 Jukka antoi Sannan käydä romahdukset läpi ja piti koko perheestä huolta.

 – Jos en olisi välillä saanut romahtaa ja olla heikko, nii en olisi jaksanut. Jukka ei sanonut, että nouse ylös ja miksi et tee mitään, hän vaan antoi mun käydä siellä pohjalla ja eli ja kannatteli sitä arkea ja koko meidän perhettä.

Sanna koki, että voima aina kerääntyi heikoilla kausilla ja sitten hän nousi super vauhtia ja meni eteenpäin.

–  Oon ollut aina elämässä semmonen, että joko suoritan täysillä ja parhaani mukaan, tai sitten en lainkaan. Että jos romahdan, niin romahdan täysin ja sitten kun oon voimissani niin nousen täysin. En tee puoliksi mitään, teen kaiken täysillä.

Sanna tunsi, että hän on koko perheelleen ja lapsille velkaa sen, että kuntoutuu ja toipuu.

 

Kolme huoltajaa lapsella

Sanna ja Pyry muuttivat kuntoutumisen aikana yhteen Jukan kanssa, jotta Jukka pystyi auttamaan Sannaa toipumisessa paremmin. Jukka huolehti Pyrystä kuin omasta lapsestaan, ja pikkuhiljaa alkoi herätä ajatus, että mitä jos Sannalle tapahtuisi jotain, eikä Jukalla olisi mitään virallista suhdetta Pyryyn, jolloin Pyry vaan vietäisiin pois tutusta kodista.

Vuonna 2016 Sanna ja Jukka menivät naimisiin ja hakivat käräjäoikeudelta Jukalle Pyryn virallista oheishuoltajuutta.

– Pyryllä on kolme huoltajaa, minä, Matti ja Jukka. Ikinä ei voi tietää, että mitä sattuu. Tällä turvataan se, että Pyryä ei riistetä tästä tutusta ympäristöstä pois. Jukka voi hoitaa Pyryn kouluasiat ja sairaalakäynnit. Ne on olleet siitä asti Jukan vastuulla.

Etävanhemmuutta ja tasaista arkea kaikkien lasten kanssa

Sanna viettää säännöllisesti aikaa kaikkien lastensa kanssa. Pian 18-vuotias Venla on muuttamassa omilleen ja Jimi asuu Matin luona edelleen. Lapset kuitenkin tulevat säännöllisesti äidin luokse.

–  Kun lapset tulee mun luokse, arki ei oikeastaan muutu mitenkään. He vaan tulee siihen meidän arkeen mukaan. Oon aina halunnut pitää sen linjan, että kun he tulee meidän luokse, he ei ole vieraita eikä kohdella heitä eri tavalla. Ei oo mitään huvipuistovillityksiä joka kerta kun he tulevat mun luo.

Sanna tuntee, että hänellä on kaikkiin lapsiinsa yhtä lämmin ja läheinen suhde.

– Koen että se suhde ei heidän kanssa ole sen kummempi kuin Pyrynkään kanssa, vaan  ihan tasavertainen.

Vuosi sitten Jukka muutti omaan kotiin, pois Sannan ja Pyryn luota.

– Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että isommat lapset alkaa olla sen ikäsiä, että heillä oli rankkaa olla meillä, kun ei ollut tunnesidettä Jukkaan. Hän muutti sitten pois ja koettiin, että se oli järkevää, että asutaan lähekkäin mutta eri osoitteissa. Saan keskittyä isojen kanssa olemiseen silloin kun he on täällä ja muulloin Jukka on meillä ihan normaalisti.

Saako tunteet välitettyä puhelimen välityksellä

Etävanhemmuudessa rankinta on Sannan mukaan se, että ei voi olla läsnä kaikissa arjen pienissä asioissa ja sattumuksissa.

– Jos koulussa ollut jotain ongelmaa tai mitä hyvänsä pieniä arkiasioita, niin et oo niissä läsnä kun puhelimen välityksellä. Katsot lasta silmiin puhelimen ruudussa ja yrität saada tunteet välitettyä. Jos on jotain onnistumisia, niin saatko oikeesti kerrottua lapselle miten ylpeä olet hänestä. Pyryä näkee ja voi koskettaa ja voi olla selkeä, mut se, että saako puhelimen välityksellä lapsille välitettyä sen mitä haluaa kertoa, se on rankkaa.

Parasta on tavallinen arki

Rankan sairausjakson jälkeen Sanna nauttii kaikkein eniten aivan tavallisesta arjesta lasten ja Jukan kanssa. Hän tekee kolmivuorotyötä lähihoitajana ja rakastaa työtään koko sydämestään, vaikka aikataulut joskus aiheuttavatkin haasteita kahden vuorotyöläisen perheessä.

– Parasta on yhdessä oleminen. Vuorotyön  takia välillä saattaa olla vuorokausikin, että nähdään toisemme vain nukkuvana. Sitten kun tulee se hetki, että oikeasti saadaan olla kaikki yhdessä, se on ihan parasta.

Tärkeintä on taata arjessa toimivat peruspilarit 10-vuotiaalle Pyrylle vuorotöistä huolimatta.

– Kotona pitää aina olla lämmin ruoka ja pitää varmistaa, että Pyry menee ajoissa nukkumaan ja herää ajoissa. Se on rankkaa, että olen joutunut antamaan Pyrylle tosi pienenä jo paljon vastuuta siitä omasta arjesta. Välillä meillä on ollut palkattu lastenhoitajakin, mutta ei se oikeastaan ole helpottanut kuitenkaan sitä arkea.

 Lasten kanssa meillä on tosi luontevaa, voidaan laittaa radio soimaan ja höpöttää ja laulaa ja tanssia ja lähdetään hyvällä fiiliksellä liikenteeseen.

Silloin kun yhteistä aikaa on, Sanna ottaa siitä kaiken ilon irti lasten kanssa.

– Jos meillä on jotain spesiaalia tai muuta niin lapset on selkeesti siitä onnellisia. He osaavat kunnioittaa ja arvostaa jos on jotain erilaista, eivätkä ota mitään itsestäänselvyytenä.

Tarpeellisuus on tärkeää

Sannalle on tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi ja sitä hän saa tuntea niin lasten kanssa kuin työssäänkin.

– Mun työ on sellaista, että tiedän, että asiakkaat oikeasti tarvitsee mua. Ne ihmiset ei pääse sängystä ylös jos en ole siellä. Rakastan mun työtä ihan koko sydämestä, odotan aina että pääsen töihin.

Hän on huomannut, että kun Pyry ei ole kotona ja hän tulee töistä kotiin, eikä kukaan olekaan siellä tarvitsemassa, niin hän ei osaa oikein tehdä mitään ja lamaantuu.

– Mun ehdoton tekijä elämässä on se, että pitää tuntea itseni tarpeelliseksi ja mitä kiireisempää ja mitä tiukemmat aikataulut niin sen paremmin mä voin itse.

Sanna aloittaa pian hyvinvointivalmennuksen, jotta oppisi pitämään itsestään paremmin huolta arjessa.

– Pikkuhiljaa oma hyvinvointi on jäänyt toissijaiseksi, enkä ehdi tai osaa harrastaa. Jos tulen töistä neljän aikaan ja mietin, että lähdenkö salille ja oon siellä kaksi tuntia vai olenko läsnä kotona kaksi tuntia Pyrylle, valitsen aina Pyryn. Olisi kuitenkin tosi tärkeää pitää huolta itsestään, kun on fyysinen työ. Kun pitää huolta omasta hyvinvoinnista, muukin perhe voi hyvin.

 

Kiitollinen kaikista isistä

Kaikkein kiitollisin Sanna on siitä, että hänellä on aina ollut rinnallaan hyvät isät lapsille, jotka ovat taanneet sen, että lapsilta ei ole koskaan puuttunut mitään.

– Lapsilla ei varmasti olisi ollut näinkin hyvä ja tasainen lapsuus ilman, että olen saanut jakaa sen niin ihanien miesten, eli isien kanssa. He ovat jokainen täysillä, omilla voimavaroillaan ja taidoillaan, tehneet lasten elämästä sellaisen, ettei heiltä ole puuttunut rakkautta, rajoja tai mitään mitä he ovat koskaan tarvinneet.

Isät ovat pysyneet rinnalla alusta asti ja jokaisen vaikeuden ja sairauden läpi.

– Ollaan onnistuttu vetämään yhtä köyttä kaikkien kanssa ja pysymään hyvinä ystävinä ja vanhempina omista vanhoista riidoista huolimatta. Siitä olen kiitollinen ja onnellinen ja ylpeä heistä loppuelämäni. Rakkaus on muuttanut muotoaan, muttei koskaan kadonnut.

Tulevaisuudessa itsenäisyyttä ja ehjiä perheitä

Terveyden ja oman hyvinvoinnin lisäksi Sanna toivoo tulevaisuudelta sitä, että lapset itsenäistyvät ja oppivat pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan.

–  Kun itse oon tosi pitkään tarvinnut omia vanhempia tueksi, toivon, että omat lapset oppisivat mahdollisimman varhain sen itsenäisen elämän. Siitä saa saa paljon onnistumisen tunnetta ja hyvää fiilistä, kun saa itse oman arjen pidettyä kasassa.

Sanna toivoo myös, että jos lapset tulevaisuudessa perustavat perheen, he saisivat pidettyä oman perheensä ehjänä.

– Kun olen itse rikkinäisestä perheestä ja mun lapset ovat rikkinäisestä ja suuresta perheestä, se tuntuu tärkeältä. Vaikka meidän elämässä on tosi paljon niitä ihmisiä jotka välittää lapsista ja se on mulle iso asia ja lapsille, tuntuu että ehjä perhe olisi lapsille se kaikista optimaalisin tilanne.

Sanna toivoo myös, että lapset onnistuisivat opinnoissaan ja saisivat ammatin nuorena ennen kuin alkavat rakentamaan perhettä.

–  Että mä voisin joku päivä vielä elää semmosta elämää, että en olisi koko ajan stressaantunut jostakin asiasta, että voisin hyvillä mielin elää yksin sitä arkea niin, että ei tarvitsisi miettiä ja murehtia lasten asioita vielä kymmenien vuosien päästä.

Sannan terveiset muille lapsiperheille:

Äideilläkin on oikeasti oikeus olla välillä heikkoja. Ei aina pysty eikä aina ole resursseja tai voimia suorittaa asioita täysillä. On oikeus sanoa, että hei mä en nyt pysty enkä jaksa. Ja joissain tilanteissa se luopuminen ja luovuttaminen on sitä suurinta rakkautta sillä hetkellä. En olisi ikinä pystynyt tekemään Venlalle sitä, että olisin pitänyt hänet itselläni ja hän olisi joutunut elämään puolikasta elämää, kun en olisi voinut tarjota sitä mitä hän ansaitsee.

Suuri kiitos Sannalle ja kaikille perheenjäsenille siitä, että sain kertoa teidän mielenkiintoisen, paikoin sydäntä riipaisevan ja rakkaudentäyteisen tarinan. Oli suuri kunnia saada tulla teidän luokse. Kun me tavattiin, mulle välittyi heti se valtava rakkaus, jota Sanna tuntee koko perhettä kohtaan. Kaikesta huokui myös se valtava kunnioitus ja kiitollisuus kaikkia niitä läheisiä kohtaan, jotka ovat tässä tarinassa mukana ja jotka ovat olleet tukena.  Ei voi kuin ihailla äitiä, joka on selvinnyt tästä kaikesta ja edelleen jaksaa ja haluaa joka päivä tehdä parhaansa ja pitää huolta toisista vielä oman työnsä puolestakin. On ihan mielettömän hienoa, että uskalsit kertoa teidän tarinan. Kiitos vielä ja kaikkea hyvää teidän perheelle <3

Olen käynyt läpi tämän elämänvaiheen aiemminkin: sen, kun perheen kuopus alkaa olla pari-kolmevuotias ja intensiivisimmät pikkulapsivaiheen vuodet ovatkin jo takana. Kun yhtäkkiä aikaa ja aivokapasiteettia on taas niin paljon enemmän: se kuopus onkin jo kovin omatoiminen ja yhtäkkiä itse pysähtyy vaan miettimään, että hitto – mitäs nyt?

Tämä on kolmas kerta kun mulle iskee se fiilis, että nyt äkkiä jotain sutinaa. Tämä on juuri se elämänvaihe, jossa me käydään läpi ne samat keskustelut. Pitäisikö hankkia vihdoinkin se koira nyt kun on rauhallista? Pitäisikö sitä ja pitäisikö tätä. Tämä on myös juuri se elämänvaihe jossa mulle iskee aina uudelleen vauvakuume ja pahasti. Kun ei enää olekaan sitä ihan pientä nuuskuteltavaa vauvaa, vaan on se omatoiminen 2-vuotias, joka aamulla pukee itse kengät jalkaan ja hiippailee hiiren hiljaa ulos pomppimaan mun kummipojan trampoliinille ja huutelee sitten ulkoa, että ”ISI KATO!”. Tämä on juuri se vaihe elämästä, kun tuntuu, että pitäisi nyt äkkiä kehitellä jotain isoa ja ja jännittävää.

Kirjoitin jo vuonna 2014 siitä  tunteesta, että nyt ne meidän kaikki elämän isot saavutukset ja huippuhetket on takana. 23-vuotiaana. Surin sitä, että ei ehkä enää koskaan tulla tuntemaan niin suuria tunteita ja kokemaan niin suuria ja jännittäviä asioita, kuin esikoisen ja keskimmäisen syntymä tai meidän häät. Siihen asti meidän yhteinen elämä oli ollut yhtä huippuhetkeä. Joka vuosi tapahtui monta vuotta putkeen jotain niin suurta ja tajunnan räjäyttävää, että se ihan tavallinen arki ilman mitään suurta odotettavaa asiaa tuli jotenkin puskista. Yhtäkkiä ei ollutkaan synnytyksiä ja sormuksen pujottamista alttarilla. Oli ”vain” arkea.  Pohdin silloin, että onko elämä siitä eteenpäin pelkkää alamäkeä.

Onneksi mä myös silloin ymmärsin jossain määrin sen, mikä vain vahvistuu vuosi vuodelta: Arki on sitä elämää ja ne kaikki isot jutut on vain ekstraa siihen päälle. Arki on se, mihin pitää panostaa täysillä ja mistä pitää tehdä itsensä näköistä. Mutta vaikka sen ymmärtää ja vaikka toimii itse sen ajatuksen pohjalta, se ei poista sitä, että välillä iskee kuitenkin kaipuu niihin elämän käännekohtiin. Se ei poista sitä, että tämä tunne iskee mulle aina jossain vaiheessa koetun suuren elämäntapahtuman jälkeen uudelleen. Vaikka arki on sellaista, että siitä nauttii täysillä ja elää hetkessä, se ei poista sitä, etteikö välillä kaipaisi niitä suuria tunteita.

Vuoden 2014 jälkeen meidän elämä on ollut kaikkea muuta kuin rauhallista. Joo, lapset ovat kasvaneet ja heidän osalta elämä on jossain määrin rauhoittunut pikkuvauvavaiheesta, mutta se muu elämä siinä ympärillä on mennyt koko ajan eteenpäin. Vauhdilla. Mutta me ollaan vaan niin totuttu tässä kuluneen kahdeksan vuoden aikana siihen, että se muu elämä rullaa siinä lapsiperhearjen ympärillä koko ajan, ettei yleensä edes tajuta ajatella niitä muita huippuhetkiä. Vaikka se koko muu elämä on edennyt kuluneiden viiden vuoden aikana hillitöntä vauhtia, suurimmat tunneryöpyt olen kokenut silloin kun meidän kuopus syntyi ja silloin kun vietettiin 5v-hääpäiväbileitä läheisten kanssa.

Mulle mun suurimmat saavutukset ovat omassa perheessä ja rakkaudessa ja ne kaikkein suurimmat onnistumisen tunteet saan hetkistä, jotka liittyvät niihin. Vaikka olen näinä vuosina saavuttanut esimerkiksi uralla monia asioita, joista olen haaveillut pitkään, ne eivät ole luoneet mulle yhtä suuria onnistumisen tunteita kuin vaikka oman lapsen syntymä. Ne ovat vaan tapahtuneet tavallaan siinä sivussa. Se on ihan hölmöä. Miksi en osaa nauttia niistä asioista yhtä paljon? Miksi en koe omia urasaavutuksiani samanlaisina huippuhetkinä kuin perhesaavutuksia? Ja miten voisin oppia pitämään niitä suuremmassa arvossa?

Siinä on mulle haaste tuleville vuosille. Taito, jonka haluan oppia.

Luulen, että se liittyy siihen, että ensimmäiset suuret onnistumisen tunteet joita koin elämässä, olivat juuri lasten syntymät ja häät. En tiennyt muusta. Ja sitten mikään muu ei vaan enää tuntunut samalta, tietenkään. Onhan se vähän hankalaa, kun vertaa kaikkea siihen hetkeen kun sai oman lapsen ensimmäistä kertaa rinnalle. Harva tunne on yhtä voimakas. Mutta eihän saavutuksia edes pitäisi vertailla keskenään. Suuri osa ihmisistä kokee ensin opiskelu- ja urasaavutuksia ja vasta myöhemmin (jos ollenkaan) sen fiiliksen kun menee naimisiin tai saa lapsen. Mulla meni toisinpäin.

Mä myös tuppaan aina unohtamaan oman ikäni ja vaatimaan itseltäni ehkä liikaa. Olen vasta 27-vuotias – mulla on koko elämä vielä edessä. Ikääni nähden olen saanut kokea jo ihan älyttömän monta huippuhetkeä. Olen ihan älyttömän onnekas kun saan elää mun unelmaa joka päivä, eikä sitä saa unohtaa arjen tiimellyksessä. On tärkeää pysähtyä huomaamaan, miten hyvin asiat on. Se on myös vähän pelottavaa. Voisinko muka olla niin onnekas, että niitä huippuhetkiä ja unelmien elämistä olisi vielä lisää luvassa?

Voisin. En suostu ajattelemaan, että tästä eteenpäin elämä olisi pelkkää alamäkeä.

Viime aikoina kun se tunne on aina joskus iskenyt jälleen, olen haastanut itseni. Olen haastanut itseni hiljentämään sen äänen ja ajattelemaan, että mä en edes tiedä mitä kaikkea ihanaa on vielä tulossa. Voihan olla, että ne mun elämän parhaat hetket on vasta edessäpäin. Ehkä koen joskus elämässäni vielä suurempia tunteita kuin kaikki tähän koettu yhteensä. Enhän mä mitenkään voi tietää, mitä kaikkea ihanaa on vielä edessä, enkä mitenkään voi tietää, että kaikki ihana olisi jo takana.

Voin vain koettaa tehdä parhaani ja nauttia joka hetkestä. Voin opetella fiilistelemään täysillä niitä urasaavutuksiakin ja nauttia arjesta. Ja mistäs sen tietää, vaikka joskus tulisin vielä kokemaan niitä elämää suurempia tunteita myös liittyen rakkauteen ja omaan perheeseen, vaikka niiden aika ei juuri tällä sekunnilla olisikaan. Kun ajattelee näin, tulee jopa sellainen kutkuttavan ihana fiilis. Vitsi, mitä kaikkea siistiä edessä voi odottakaan, mistä en vielä edes tiedä, eikä mun tarvitsekaan.

On tärkeää, että on tulevaisuuden suhteen positiivisella fiiliksellä ja avoimin mielin, mutta vielä tärkeämpää on huomata ne kaikki ihanat asiat arjessa ja olla tässä ja nyt. Jos tulevaisuus pitäisikin jonkun ihanan sijaan sisällään jotain surullista, kaikkein surullisinta olisi huomata, että en nauttinut silloin kun oli mahdollisuus.

Sellaisia ajatuksia tähän kesäiseen keskiviikkoon. Näitä olen pyöritellyt mielessäni monta viikkoa, oikeita sanoja etsien. Tänään nautin siitä, että lapset ovat yökylässä mun äidillä ja me vietetään Oton kanssa treffi-iltaa Oulussa.

Oletteko muut kokeneet samaa? Onko teille tullut sellaista tyhjyyden tunnetta elämän suurien käännekohtien jälkeen? Miten olette päässeet siitä eroon? Mitä te odotatte just nyt?

Juhannus on ohi ja tänään me ollaan käyty jo Haaparannalla. Juhannusta vietettiin ensin perjantaina Oton serkun luona täällä Oulussa ja muuten sitten täällä mun tädillä. Se on kyllä ihan mahtava juttu, että Otollakin on sukua täällä Oulussa ja Oulun lähellä, niin pystytään aina tapaamaan molempien sukulaisia samalla reissulla. En olisi kyllä heti arvannut kun Ottoon tutustuin 8,5 vuotta sitten, että tämä(kin) asia on meillä yhteistä. Toki Otolla on paljon mua enemmän sukua myös pk-seudulla, mutta kuitenkin.

Mä tein meille kukkaseppeleet juhannukseksi itse ja tytöt pitivätkin niitä innoissaan päässä taaperoa lukuunottamatta. Hänkin innostui siitä hetkeksi, kunnes sitten viskasi sen nurkkaan jossain vaiheessa. Mutta se oli enemmän kuin ok. Ihanaa. että siitä riitti iloa hänellekin.

Meidän juhannusaatto sujui hyvän seuran, loistavan ruuan ja kauniin auringonpaisteen merkeissä. Ouluun oli luvattu pelkkää vesisadetta koko perjantaiksi, mutta koko päivän paistoikin kaunis aurinko ja oli lämmintä. Nautittiin siitä täysin rinnoin olemalla ulkona ja käymällä jopa uimassa vielä illan päätteeksi läheisessä järvessä. Mä en uskaltautunut uimaan kun tuuli oli aika kova ja olin jäässä jo matkalla, mutta muut uivat niin rohkeasti. Illalla lapset nukahtivat sekunneissa toiminnantäyteisen päivän jälkeen.

Lauantaina me lähdettiin aamulla mun tädin kanssa kunnon 6km lenkille ja meillä olikin loistava ajoitus, sillä viimeisten parin sadan metrin aikana alkoi satamaan pieniä pisaroita ja sitten satoikin lähes koko loppupäivän. Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä täällä oli ihan hillitön myrsky, jota mä en edes huomannut ollenkaan kun nukuin vaan tyytyväisenä. Eilen aamulla kun herättiin ja lähdettiin käymään mun äidillä niin huomattiin, että joka puolella on kaatuneita puita (!!!) ja oksia ja lehtiroskaa on kaikki tiet täynnä. Ihan hassua, miten mä missasin koko myrskyn aivan täysin.

Sadepäivä-lauantaita me vietettiin lasten kanssa Go! Vive a tu manera -maratonin parissa, kun uudet 2. kauden jaksot ilmestyivät juuri sopivasti perjantaina. Mä olin todella odottanut niitä, sillä tytöt on koko kevään katsoneet niitä 1. kauden jaksoja uudelleen ja uudelleen ja osasin kaikki laulut jo ulkoa vaikka unissaankin.

Juhannussunnuntai kului kyläluutaillessa, kun käytiin ensin mun äidin luona pari tuntia ja illemmalla kävin vielä mun papalla. Lapset pomppivat trampalla puolet päivästä ja katsottiin me vähän Go!-sarjaakin. Illalla mun täti kertoi saaneensa vanhan kasibittisen Nintendo-pelikonsolinsa toimimaan vielä ja me otettiinkin sitten Tetris- ja Super Mario -matsit Oton ja lasten kanssa. Tuo ikivanha Nintendo on ainoa pelikonsoli, joka mulla on koskaan ollut (lainassa tädiltä) ja nuo kaksi ainoat konsolipelit, joita mä olen koskaan jaksanut pelata pidempään kuin viisi minuuttia. No okei, Singstarin lisäksi. Vitsi mikä nostalgiaryöppy kun sai sen vanhan kulmikkaan ohjaimen käteen. Tetriskin alkoi heti luonnistumaan ja muistin vieläkin mistä löytyy kukat, sienet ja kolikot Super Mariossa.

Teki ihan super hyvää pitää pieni tauko ja olla avaamatta tietokonetta kolmeen päivään. Sai rentouduttua täysillä ja nautittua vaan täällä olosta. Ihan parasta. Nyt jaksaa hyvin taas uudella innolla. Akkujen lataaaminen on tosi tärkeää aina välillä, mutta sen vaan aina ehtii unohtaa miten suuri vaikutus sillä levolla on, kun vaan porskuttaa eteenpäin.

Nyt on levätty ja nyt on hyvä fiilis. Meillä jatkuu Oulumeiningit vielä tämän viikon, ihanaa olla täällä yhdessä rakkaiden kanssa kaikessa rauhassa. Olen niin kiitollinen meidän ihanan rakkaudentäyteisestä juhannuksesta ja kaikista ihmisistä täällä.

Tänään oltiin tosiaan siellä Haaparannalla ja tällä viikolla meillä on luvassa paljon kavereiden ja sukulaisten näkemistä, treffit Oton kanssa kun lapset menevät mummolaan yökylään, sekä mun serkun rippijuhlat viikonloppuna.

Blogi päivittyy ihan tavallisesti taas nyt tauon jälkeen. Huomenna on luvassa ainakin toivottuja arkiruokajuttuja!

Ihanaa viikkoa kaikille <3