Tänään on meidän seitsemäs hääpäivä ja huomenna kymmenes vuosipäivä. Kohta kymmenen vuoden ajan olen herännyt joka aamu Oton vierestä ja kun mietin meidän tarinaa, olen samaan aikaan häkeltynyt, mutta kuitenkin niin varma. Silloin viikkoa vaille kymmenisen vuotta sitten, kun me saatiin tietää, että meistä on yhdessä tulossa vanhempia reilun kuukauden tuntemisen jälkeen, en sekuntiakaan epäillyt, etteikö meistä yhdessä olisi siihen. En epäillyt etteikö me voitaisi onnistua ja olla onnellisia yhdessä loppuelämä. Moni muu sitä kuitenkin epäili. Moni halusi nähdä meidän epäonnistuvan, eroavan ja naureskella nuorille vanhemmille, jotka kuvittelivat itsestään aivan liikoja. Ymmärrän sen, olisihan se varmasti ollut viihdyttävää seurata jotain kunnon draamaa.

Mutta kun sen tietää, niin sen vain tietää. Kymmenen vuoden aikana en ole kertaakaan ikinä kyseenalaistanut sitä, etteikö me molemmat haluttaisi olla tässä mukana niin täysillä kuin ikinä pystytään. En ole ikinä joutunut miettimään, että rakastaakohan Otto mua vielä, tai onkohan se onnellinen. Olen tiennyt sen joka päivä, koska ollaan sanottu se ääneen joka päivä ja näytetty se kaikessa mitä tehdään.

Kymmeneen vuoteen mahtuu paljon, niin hyviä kuin huonojakin hetkiä, mutta parisuhteessa ne hetket ovat lähinnä olleet niitä hyviä. Meidän suhde on aina ollut se tuki ja turva silloinkin, kun elämässä on muuten ollut vaikeampaa. Ollaan koettu pelkoa, surua ja menetyksiä, mutta kohdattu ne yhdessä, toisiamme tukien. Silloin kun kaikki muu maailmassa kaatuu niskaan, mulla on silti aina Otto, johon voin nojata. Se on ihan käsittämättömän suuri onni ja turva. Vaikeuksissa me käännytään toisiamme kohti ja tarrataan lujempaa kiinni, eikä ajauduta kauemmas.

Ja silloin kun on pieniä ja suurempia onnen hetkiä, saan jakaa nekin Oton kanssa. Kaikki ne arjen pienet kommellukset, vilkaisut toisiimme kun 4-vuotias soittaa pianoa vailla mitään melodiaa ja näyttää niin onnelliselta. Tyytyväiset huokaisut illalla saunassa pitkän päivän jälkeen, kun on vaan niin hyvä olla. Onnen kiljahdukset, kun jotain kauan odotettua ja mahtavaa tapahtuu.  Kun katson meidän matkaa taaksepäin, mulle tulee mieleen ihan älytön määrä muistoja kaikista meidän yhteisistä hetkistä. Niitä on niin paljon! On hullua edes ajatella, miten paljon erilaisia asioita, tapahtumia, paikkoja ja tilanteita me ollaan koettu kymmenen vuoden aikana. Ja miten paljon meidän elämä on muuttunut kymmenen vuoden aikana.

10 vuotta sitten kun me Kannelmäessä neljän pojan soluasunnossa päätettiin laittaa Facebookiin ”parisuhteessa”, ei todellakaan kuviteltu, että seuraavat kymmenen vuotta veisivät meitä tähän hetkeen. Luultavasti ei kuviteltu yhtään mitään, oltiin vaan onnellisia toisistamme siinä hetkessä, eikä mietitty sen pidemmälle. Me ollaan vaan aina menty eteenpäin sen kummempia miettimättä. Tavoitteena on ollut vaan elää niin hyvää arkea ja tarjota toisillemme ja lapsille niin hyvä ja onnellinen elämä kuin mahdollista, niillä resursseilla mitä meillä milloinkin on ollut. Toki aikuisuus on tuonut mukanaan muitakin tavoitteita, jotka ovat vieneet meitä eteenpäin tänne missä nyt ollaan. Mutta tärkein tavoite ei koskaan ole muuttunut, enkä usko, että tulee muuttumaan sittenkään kun ollaan vanhoja ja ryppyisiä.

Me halutaan olla yhdessä ja me halutaan olla yhdessä onnellisia. Se onnistuu, kun huolehditaan sekä omasta että toisen onnesta tasapuolisesti, arjessa ja juhlassa, joka ikinen päivä. Jotkut kuvaavat parisuhdetta vuoristoradaksi, mutta meillä se on ollut enemmänkin se Lintsin panoraama, joka on korkealla, mutta kulkee tasaisesti samalla korkeudella koko matkan. Tasainen onni arjessa on juuri se, mitä suhteelta ja avioliitolta haluan ja tarvitsen. Olen onnellinen, että löydettiin se tasaisuus jo heti alussa, vaikka elämä eteni hurjaa vauhtia. Mulle tasaisuus ei ole tylsää, enkä kaipaa nousuja tai laskuja. Kaipaan vain sitä täyttä luottamusta siihen, että saan jakaa loppuelämän toisen kanssa, eikä sitä tarvitse koskaan epäillä. Elämä voi olla vuoristorataa ja usein onkin, siksi tuntuu hyvältä kun parisuhde ei ole.

Voin vain toivoa, että seuraavat kymmenen vuotta ovat meille yhtä armollisia kuin kuluneet kymmenen vuotta ovat olleet. Jos edettäisi samalla vauhdilla kuin nämä kuluneet vuodet, en osaa edes kuvitella missä me voitaisi olla vuonna 2031. Mutta yksi asia on ainakin ihan kreisi: kymmenen vuoden kuluttua meillä on jo yksi täysi-ikäinen lapsi ja toinenkin teini-iän ehtoopuolella. Elämä näyttää silloin varmasti monella tapaa erilaiselta kuin tänään. Mutta toivon, että ne samat meille hyvän elämän peruselementit ovat silloinkin olemassa: keskinäinen rakkaus, luottamus ja kunnioitus, halu viettää yhdessä aikaa ja tehdä toisille hyvää.

Kiitos Otto näistä kymmenestä vuodesta yhdessä ja seitsemästä vuodesta naimisissa. Tulkoon meille paljon hyviä yhteisiä vuosia lisää! En malta odottaa mihin kaikkiin seikkailuihin me vielä yhdessä päädytään. Rakastan sua maailman eniten <3

Miten on mahdollista, että meidän nuorimmainenkin täytti jo neljä vuotta? Tämä on ensimmäinen kerta tässä tilanteessa, että meidän perheen nuorin lapsi on neljä. Silloin kun meidän keskimmäinen täytti neljä, oli kuopus vasta parin kuukauden ikäinen vauveli. Esikoisen täyttäessä neljä meidän keskimmäinen oli 2,5-vuotias vauhdikas taapero. Ja nyt se meidän kaikkein nuorimmainen on yhtäkkiä neljä. Yhtäkkiä meillä onkin aika isot lapset jo: 4-, 7- ja 9-vuotiaat. Ei olla vauvaperhe, ei taaperoperhekään. Ihan vaan lapsiperhe, jossa on lapset, jotka osaavat jo paljon itse. Pieniähän he toki ovat kaikki vielä ja äidin pieniä ikuisesti, mutta kyllä tämä nyt on aivan erilainen elämäntilanne kuin silloin kun meidän perheessä viimeksi oli 4-vuotias.

Meidän kuopus on maailman ihanin tyyppi (kuten kaikki meidän lapset) ja on etuoikeus saada seurata hänen kasvuaan. Miten valtavan paljon hän on kasvanut näiden vuosien aikana ja miten ihanaa on saada kuulla hänen ajatuksiaan ja vastata hänen kysymyksiinsä. 4-vuotiaat ovat niin mahtavassa iässä. He ymmärtävät jo niin paljon, mutta sitten kuitenkin ovat vielä niin ihanan pikkuisia hömppine juttuineen ja mielikuvituksineen. Ihan paras ikä!

On ollut ihanaa seurata miten kuopus on ottanut oman paikkansa perheestä. On vaikeaa edes kuvitella millaista elämä oli ennen häntä, niin tärkeä ja rakas osa meidän perhettä hän on.

Muistan kuin eilisen, miten malttamattomana olin helmikuussa 2017. Olin koko raskauden ajan ollut aivan varma, että vauva syntyy tammikuun puolella, koska aiemmat synnytykseni olivat  olleet viikoilla 35+6 ja 37+0. Tuntui ihan mahdottomalta, että muka raskaus voisi edetä viikolle 39 asti. Mutta mitä vielä, kuopuksella ei ollut mikään kiire. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia, että synnytys olisi käynnistymässä ja se turhautti. Vain pientä hetkeä ennen kuin lapsivedet menivät, sain kunnon meltdownin keittiössä lasagnea tehdessä. ”Ei se synny ikinä, en jaksa enää odottaa” ajattelin, kun viikkoja oli kasassa 38+4. Ja sitten mentiin sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta ja yhtäkkiä mahasta kuului kovaääninen ”NAPS”.

Ilmoitin nousevani nyt ja kipitin äkkiä meidän uuden maton poikki vessan oven eteen, johon lapsivedet sitten valahtivat. Se oli niin hassua! Kaksi aiempaa synnytystä olivat käynnistyneet supistuksilla ja vedet menneet vasta lopuksi, joten en osannut edes kuvitella etukäteen, että synnytys voisi käynnistyä vesien menolla. Vain kolme tuntia myöhemmin ponnistin kuopuksen maailman 51 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi ja sain hänet rinnalle. Mikä ihana pieni ihminen! Miten nopeasti kaikki taas kävi ja miten yhtäkkiä ikuisuudelta tuntunut odotus oli päättynyt ja vauva sylissä. Siitä alkoi meidän yhteinen matka.

Nyt sitä matkaa on takana jo neljä vuotta ja olen jokaisesta päivästä ihan valtavan kiitollinen. Ollaan koettu yhdessä paljon mahtavia seikkailuja ja uskon, että niitä on edessä myös paljon lisää. Rakastan niitä hetkiä, kun 4v käpertyy sohvalla kainaloon ja paijaa äitiä. Ja rakastan niitä hetkiä, kun hän rohkeasti kokeilee uutta ja juoksee edellä niin innoissaan. Rakastan hänen mahtavia perusteluitaan, oivaltavia huomioitaan ja pisteliäitä kysymyksiään. Rakastan sitä, miten tiivis kolmikko meillä on. Usein kun vaan katselen meidän ihania tyttöjä, mulla nousee kyynel silmäkulmaan, kun olen vaan heistä niin uskomattoman kiitollinen.

Sinä olet empaattinen, hauska, mahtava, super, räjähtävä, innokas, suloinen, kiltti, kujeileva, nokkela ja miljoona muuta asiaa. Olet maailman ihanin 4-vuotias, josta olemme ihan super ylpeitä. Kiitos kun saamme olla sinun vanhempiasi ja kiitos kun juuri sinä olet meidän <3 Maialman eniten onnea meidän ihanalle 4-vuotiaalle!

1.2.2020 me laskeuduttiin New Yorkiin JFK:n lentokentälle. Pitkän odottelun jälkeen päästiin maahantulotarkastuksesta läpi, löydettiin taksi ja ajeltiin kohti Manhattania ja meidän Midtownissa sijaitsevaa hotellia. Käytiin nopeasti viemässä tavarat huoneeseen ja lähdettiin etsimään lähintä ruokapaikkaa. Päädyttiin Times Squaren lähellä sijaitsevaan Shake Shackiin, tilattiin hampurilaisateriat ja pienpanimo-oluet ja mikään ei ole ikinä maistunut niin hyvältä, kuin se yksinkertainen ateria puolen vuorokauden matkanteon jälkeen.

Oltiin niin järkyttävän väsyneitä, mutta silti oli ihan uskomattoman kova halu päästä tutkimaan kaupunkia meidän ympärillä! Se oli lauantai-ilta, joten Times Square oli aivan täynnä, siis aivan tupaten täynnä porukkaa. Ääniä, valoja, ihmisiä, tuoksuja, autoja. Kunnon superautoja kisailemassa, turisteja kuvaamassa, paikallisia viettämässä lauantai-iltaa. Se kaikki oli niin PALJON! Eikä sitä tunnetta voi mitenkään selittää, se vaan oli ihan niinkuin aina leffoissa kuvittelee sen olevan. Ja vielä enemmän.

Olin aina etukäteen ajatellut, että New Yorkin täytyy olla jotain täysin uskomatonta, koska niin moni puhuu siitä. Monet mun ystävät tai tutut, tai jotkut vaikuttajat jotka olivat käyneet New Yorkissa, viittasivat menneisiin reissuihin usein. Olin ymmärtänyt, että se kaupunki tekee vaikutuksen ihan toden teolla. Ja heti kun pääsin sinne, mä ymmärsin miksi. Joskus kun matkustaa leffakokemusten perässä, se totuus voikin olla vähän tylsempi tai vähemmän näyttävä. Mutta New York oli kaikkea muuta. Se oli juuri niin iso kun aina oli kuvitellut, kaikki oli juuri niin näyttävää ja uskomatonta ja New Yorkilaista kuin etukäteen haaveili.

Minuun se meidän reissu teki lähtemättömän vaikutuksen ja sitä tulee muisteltua lähes joka viikko. Voi olla, että jos sen jälkeen olisi päässyt normaalisti reissaamaan, se ei ehkä olisi niin paljoa mielessä. Mutta kun tuli tehtyä ihan valtavan merkityksellinen reissu vain kuukautta ennen kuin koko maailma meni lockdowniin, se todella jää mieleen. Sen jälkeen en ole ollut ulkomailla tai lentokoneessa, eikä ole aavistustakaan milloin tulen seuraavan kerran olemaan. Muistelen siis tätä reissua, nojatuolimatkailen New Yorkiin videoiden ja kuvien avulla, muistelen hassuja oravia central parkissa, jotka leikkivät hippaa. Muistelen sitä, kuinka me istuttiin lämmitetyllä kattoterassilla Empire State Buildingin edustalla, juotiin viiniä ja kuunneltiin hyvää musiikkia.

Siitä kaikesta tuntuu olevan ikuisuus, se oli kuin toisesta maailmasta. Tai ei ”kuin”, se oli toisesta maailmasta. Maailmasta ennen koronaa. Kuinka huolettomia me silloin oltiin. Onneksi saatiin kokea ne hetket, olen niistä niin kiitollinen. Ja olen varma, että vielä joskus me tullaan kokemaan yhtä mielettömiä hetkiä ja vielä joskus me tullaan näkemään se kaikki uudestaan. Ja näkemään myös kaikki se, mitä ei meidän lyhyellä reissulla ehditty nähdä.

Tuntuu oudolta ajatella, että jos koronasta olisi tiedetty kaikki se mitä nyt tiedetään, meidän reissu ei luultavasti olisi toteutunut ollenkaan. Tuntuu niin oudolta muistella niitä valtavia ihmismassoja, pitkiä jonoja lentokentillä ilman turvavälejä, täyteen buukattuja lentoja, joissa oli ihan hulluna turisteja joka puolelta maailmaa. Silloin se kaikki oli ihan normaalia.

Naurattaa muuten, että mulla oli kolme FFP3-maskia mukana itsellä lentoja varten. Ei siksi, että olisin suojautunut koronalta, vaan koska mulla oli juuri ollut migreeni ja pelkäsin, että meidän lähelle istuu koneessa joku, jolla on voimakas hajuvesi, mikä pahentaisi migreeniä. Oltiin ostettu niitä maskeja kotiin meidän DIY-proggiksia ja Oton hiusten värjäystä varten, ettei mun tarvitse haistella voimakkaita tuoksuja. Ja niinhän siinä kävi, että ekalla menolennolla edessä olevalle penkkiriville istui joku, joka oli suihkutellut kunnolla lempituoksuaan. Siinä vaiheessa olin kiitollinen, että otin itselleni sen maskin mukaan, niin ei tarvinnut haistella. Enpä todella arvannut silloin, että vielä joskus maskeja pidetään joka pakassa.

Huhhuh. Vuosi on välillä tuntunut pitkältä, mutta silti kulunut nopeasti. Kyllä te tiedätte, vaikka en osaakaan selittää. Jotkut päivät tai viikot ovat tuntuneet pitkiltä, mutta kokonaisuutena vuosi on vilahtanut ohi valon nopeudella. Nyt ollaan jo matkalla kohti uutta kevättä ja kesää. En tiedä mitä tämä vuosi tuo tullessaan, mutta sen tiedän, että vielä joskus palaan näihin maisemiin. Oli se sitten milloin tahansa, tiedän, että siitä tulee maailman siisteintä.

Halusin listata mun haaveita, jotka ovat osa ihan realistisia ja osa ei-ollenkaan-realistisia. Usein tulee listattua tavoitteita ja samalla asetettua itselle myös painetta niiden saavuttamiseen. Mutta jos ihan vaan puhtaasta haaveilemisen ilosta listaa omia haaveita, niin ei ole myöskään mitään paineita, ei aikatauluja, ei mitään. Joskus on inspiroivampaa listata haaveita ilman, että alkaa heti miettiä miten niitä voisi saavuttaa, tai voiko edes. Silloin uskaltaa ehkä ajatella laajemmin ja avarammin kuin silloin, jos on koko ajan läsnä mielessä se, että ”no miten saavutan tämän tavoitteen?”.

Juuri nyt haaveilen:

– Paljusta meidän pihalle. Tämä on ollut haaveena jo pitkään, mutta ei olla sitä vielä ostettu. Ensin pitäisi suunnitella, että mitä me meidän pihalle oikein tehdään ja myös selvittää paljon muita asioita paljuun liittyen. Mutta joskus sen sinne haluaisin. Ollaan mietitty myös ulkoporeallasta, mutta palju vaikuttaa kustannustehokkaammalta ratkaisulta.

– Joulun odotuksesta New Yorkissa. Tämä on varmaan mun utopistisin haave, mutta hei, miksipä ei? Ollaan puhuttu tästä yhdessä lasten kanssa myös, että vielä joskus me matkustetaan New Yorkiin koko perhe juuri ennen joulua ja fiilistellään joulun aikaa siellä. Käydään katsomassa kaikki upeat joulukuuset ja jouluikkunat, tehdään jouluostoksia, koetaan se taianomainen New Yorkin joulunaika, joka aina välittyy kaikista leffoistakin. Ja tähän pakko lisätä, että oikeasti uskon, että se taika voi olla totta. Koska New York OLI juuri niinkuin leffoissa ja paljon enemmän. Kerrankin asia, jossa leffat eivät lupaile liikoja. Saa nähdä milloin maailma on taas avoin ja matkustaminen turvallista, mutta vielä joskus me toteutetaan tämä.

– Siitä, että vielä joku päivä tiedän 100% varmasti mitä haluan tehdä isona. Minulla on niin paljon erilaisia kiinnostuksen kohteita, haaveita ja ideoita uraan liittyen, että on vaikea tietää mikä se lopullinen haaveammatti edes on. Mutta joskus sen vielä selvitän. Olen onnekkaassa asemassa, kun jo nyt saan tehdä työkseni sellaista, mistä nautin.

– Kirjan kirjoittamisesta, edelleen. Kirjan, jonka aloitin viime kesänä ja jota olen kirjoittanut jo kymmeniä sivuja. Mutta joka on silti vielä aivan alkutekijöissään. Haaveilen siitä, että saan sen kirjoitettua loppuun ja haaveilen toisenkin kirjan kirjoittamisesta. Toiseenkin kirjaan mulla on selkeä idea ja uskon, että se olisi tätä ensimmäistä jopa paljon helpompi toteuttaa. Mutta silti tuntuisi tavallaan väärältä aloittaa se toinen, kun ensimmäinenkin on vielä kesken. Hassuja rajoitteita, joita itselleni asetan. Ei järjestyksellä pitäisi olla mitään väliä.

– Uudesta matosta olohuoneeseen. Haluaisin panostaa laadukkaaseen ja aikaa kestävään mattoon, jossa olisi myös mun lempivärejä ja iloa ja ilmettä meidän muuten niin vaaleaan olohuoneeseen. Tällä hetkellä kiinnostavat kuviot ja kauniit pastellivärit kuten laventeli ja vaaleanpunainen. Meidän keittiö ja ruokailutila on ihan valmiit, mutta olohuone sen sijaan aivan kesken ja olisi ihanaa saada se vastaamaan unelmia.

– Kesästä. Vuosikelloni on varmasti vähän sekaisin, mutta ottaisin juuri nyt niin hitsin mielelläni kesäiset lämpimät illat, valon, auringon, lintujen laulun, kaiken sen ihanan väriloiston ja rauhan, jonka kesä tuo mukanaan. Myöhäiset uintireissut, extempore-retket ja pihalla hengailun. Rakastan joulun aikaa ja nautin siitä, kun saatiin upea lumipeite Helsinkiin, mutta nyt alkaa jo riittää. Mutta vielä pitää jaksaa talvea pari kuukautta, ennen kuin ollaan edes keväässä. Onneksi kevättalvella ja keväälläkin tapahtuu paljon kaikkea ihanaa, kuten meidän hääpäivä, kuopuksen ja keskimmäisen synttärit, pääsiäinen, vappu ja muut kivat jutut.  Kyllä se kesä sieltä vielä tulee.

Sellaisia haaveita tähän hetkeen. Huomaan edelleen, että kun on kotona arjessa niin paljon, se vaikuttaa siihen, että tekee mieli jatkuvasti tehdä jotain pieniä muutoksia täällä. Käydä tavaraa läpi tai sisustaa tai remontoida. Tehdä DIY-projekteja tai maalata. Jotain edes! Mutta hiljaa hyvä tulee. En halua tehdä liian hätiköityjä muutoksia, pikkuhiljaa yksi pieni unelma kerrallaan tehdään tästä enemmän ja enemmän meidän koti. Olipa ihana uppoutua hetkeksi haaveiden maailmaan. Siitä tuli hyvä mieli. Sitten takaisin arkeen ja arjen puhteisiin, kohta tulee ensimmäinen lapsi koulusta ja vielä pitäisi tehdä pari kirjanpitohommaa ennen sitä! Ihanaa viikon jatkoa kaikille <3 

Saimme ihan mielettömän ihania joululahjoja läheisiltä, mutta yksi oli kyllä ylitse muiden! Meitä pyydettiin nimittäin Emilian ja Topiaksen vauvan kummiksi Oton kanssa. Se oli kyllä niin ihana juttu ja miten paljon lahjaan oli vieläpä panostettu! Saimme kustomoidussa puulaatikossa (meidän kuvilla varustettuna) viinipullon, tekstillä ”Tulisitteko kummeiksi?”. Se oli niin huippu lahja ja tuli ihan kyyneleet silmiin! Ja vaikka me kyllä osattiin toiveikkaasti tätä kutsua odottaakin, niin tuli silti ihan yllärinä, miten paljon siihen oli panostettu. Siitä tuli tosi tärkeä ja hyvä olo. Ja tottakai me nyt suostuttiin kummeiksi!

Mulla on vasta yksi kummilapsi entuudestaan (sekä Plan-kummilapsi Zimbabwessa), ja Otolla ei ole vielä kummilapsia ollenkaan, joten tämä on meille iso juttu ja tietenkin hieno ja tärkeä tehtävä, oli kummilapsia yksi tai tusina. On suuri kunnia tulla pyydetyksi kummiksi. Mulle itselleni kummina tärkeintä on läsnäolo, vaikka toki näin etä-kummina sitä ei voi antaa aina ihan niin paljon kuin haluaisi. Mutta tärkeintä on se, että nähdään, ja että silloin kun nähdään, ollaan aidosti läsnä ja mukana kummilapsen jutuissa. Ihan niinkuin Emilia ja Topiaskin ovat meidän kuopuksen kummeina mukana!

Minusta tuli ensimmäisen kerran kummi 18-vuotiaana kummipojalleni ja olinkin silloin ahkerasti hänelle lapsenvahtina ja kävin usein moikkaamassa ja leikkimässä. Se oli niin ihanaa! Ja uskon, että hänen kanssa saadun kokemuksen ansiosta mun oli niin helppo hypätä äidin rooliin itse vain puolitoista vuotta myöhemmin. Mun kummipoika oli niin tyytyväinen, hyvin nukkuva ja iloinen vauva, että mua ei ikinä jännittänyt hoitaa häntä. Sitten kun muutin pois Oulusta, tuli tapaamisesta hieman hankalampaa, mutta onneksi ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä mun tädillä eli kummipojan luona, ja silloin olen yrittänyt aina keksiä kivaa yhteistä tekemistä.

Ollaan käyty puistoissa ja huvipuistoissa, pelattu, menty uimaan ja käyty meidän isovanhemmilla kylässä. Nyt mun kummipoika on jo iso 11-vuotias, jonka kasvua on mahtavaa seurata edelleen. Toivon, että voin olla sellainen läheinen ja rento aikuinen hamaan tulevaisuuteen asti, jolle kummilapsi voi aina soittaa tai laittaa viestiä, tai tulla vaikka meille Helsinkiin lomalle. Ja yritän itsekin kysellä säännöllisesti kuulumisia.

Meidän lapsilla on jokaisella useita kummeja, mutta heistä ehkä n. puolet on aktiivisesti tai melko aktiivisesti mukana meidän elämässä. Nuorena kummeja valitessamme teimme parhaamme, mutta tietty on vaikeaa vielä silloin tietää, ketkä ovat niitä loppuelämän ihmisiä ja ketkä taas eivät. Tai en tiedä onko se kaikille vaikeaa, mutta meille oli. Juuri siksi me pyydettiin lapsille paljon kummeja, jotta jäljelle jäisi myös niitä läsnäolevia tyyppejä, vaikka osan kanssa tiet erkanisivatkin syystä tai toisesta. Ja onneksi jäljelle on jäänyt ihan mahtavia kummeja, jotka käyvät kylässä, pyytävät leikkimään, lähettävät kirjeitä, laittavat lapsille Whatsappissa viestiä ja tulevat synttäreille silloin kun sellaisia pystyy järjestämään. Osa meidän kummeista asuu kauempana, ja he ovat osallistuneet etänä hienosti aina niin hyvin kun ovat pystyneet.

Me aiotaan olla kummeina sellaisia turvallisia aikuisia, jotka kysyy kuulumisia ja välittää, ilahduttaa joskus postilla tai paketilla, käy kylässä ja touhuaa lapsen kanssa yhdessä. Juuri sellaisia, joita meidänkin lasten kummit ovat heille. Ei maltettaisi kyllä millään odottaa, että päästään tapaamaan meidän eka yhteinen kummilapsi! Niin jännittävää! Mutta vielä pitäisi kesään asti jaksaa odotella. Ihanaa päästä juhlimaan myös kastejuhlaa kesällä ja päästä arvailemaan pikkuisen nimeä. Mun sydämessä on tilaa kyllä vaikka kuinka monelle pikkumurulle ja toivottavasti päästään tulevaisuudessa olemaan kummeja vielä useammillekin ihanille pikkuisille!