Mä tykkään jakaa aina välillä puhelimen kätköihin kertyneitä arkikuvia, joita on vaan räpsitty siinä arjen keskellä ilman sen kummempaa tarkoitusta. Tältäkin kesältä on kertynyt jo vaikka kuinka paljon hauskoja kuvia. Suurin osa niistä pysyy vain siellä puhelimessa ja katsellaan niitä vain keskenään, mutta nämä 14 kuvaa ja hetkeä halusin jakaa täällä. Ne kertovat omaa tarinaansa meidän kesälomasta tähän asti.

 

1. Tän kuvan nappasin kun oltiin nelostiellä ajamassa kohti Oulua juhannusviikolla. Toi kohta on näköalaltaan yksi kauneimpia, kun näkee niin pitkälle eteenpäin. Musta on hauskaa, miten eri näköistä on ajella esim. just nelostiellä, kuin vaikka sitten kohti Turkua. Turun ympärillä on hirveästi peltoa ja pieniä kukkuloita, nelostietä taas reunustavat metsä ja järvet.

2. Nappasin tämän kuvan Armaksesta kun oltiin just tultu Ouluun ja äiti ja Armas tulivat moikkaamaan meitä mun tädin luokse. Armas pelasi jalkapalloa meidän taaperon kanssa.

3. Selfie Oton kanssa kun oltiin syömässä. Mulla oli kauhea nuha ja aivastutti ihan koko ajan.

4. Lapset Max Hamburgaressa Haaparannalla. Hassuttelivat jotain siinä kun odottelivat ruokia, tässä Otto oli juuri hakenut meidän tarjottimet pöytään.

5. Taapero oli just herännyt päikkäreiltä, eikä ollut yhtään hyvällä tuulella. Piristettiin häntä pillillä, jolla hän sai juoda vettä ravintolassa. Pienet on ihania kun pillikin riittää piristämään!

6. Tässä me oltiin just lähdössä käymään mun papalla kylässä Oulussa, kuva on mun tädin tuulikaapista. Tytöt olivat innoissaan lähdössä kyläilemään.

7. Taapero kastelee Oton kanssa kukkia mun mummun haudalla. Musta on niin ihanaa, kun taaperokin tietää kenen haudalla me aina käydään ja tunnistaa mun mummun kuvista. Haluan, että hänkin oppii tuntemaan mun mummun muiston, vaikka olikin vasta pieni vauva silloin, kun me menetettiin mun mummu.

8. Tää kuva on otettu sinä aamuna, kun me lähdettiin Oulusta kohti Helsinkiä. Käytiin vielä sanomassa mun äidille heipat aamulla ja tytöt halivat äitiä ja Armasta.

9. Otin kuvan meidän ruuista, kun käytiin mun äidin kanssa kahdestaan lounaalla. Se päivä oli mun äidille tärkeä, jota haluttiin juhlistaa yhteisellä lounaalla. Oli ihanaa istua rauhassa äidin kanssa ja vaan jutella.

10. Napattiin tää kuva kauppareissulla viime viikolla, kun oltiin just tultu kotiin. Kukaan muu ei ollut peiliselfiestä yhtä innoissaan kuin minä, mut hei sehän ei haittaa mitään.

11. 6-vuotiaalla lähti viides hammas, vihdoinkin. Sitä oli odotettu jo viikkoja!

12. Yritin ottaa söpöä selfietä meistä sohvalla, mutta taaperoa ei huvittanut tulla kainaloon ja Otto peitti mun naaman sen kädellä. Kertakaikkinen success-selfie.

13. Käytiin koko perhe leikkipuistossa kiipeilemässä ja leikkimässä. Oton ja 2v:n lempipaikka on toi hämähäkkikeinu, jossa he aina pötköttelevät kahdestaan ja Otto ottaa kovat vauhdit.

14. Käytiin Oton iskällä syömässä ja nähtiin samalla ensimmäistä kertaa uusi upea koti. Lapset rakastuivat heti leveään ikkunalautaan, jonka päällä pystyi istumaan ja katselemaan ulos tai vaikka pötköttämään ja lukemaan kirjoja ja lehtiä.

 

Sellaisia arkikuvia tällä kertaa. Musta on ihanaa, että nykyisin arkea on niin helppo tallentaa kun kamera on koko ajan ulottuvilla. Olisi ihan mieletöntä, jos omastakin lapsuudesta olisi näin paljon kuvia.

Järjestin viime viikonloppuna ystävälleni Emilialle Turussa Baby Shower juhlat yhdessä hänen siskojensa kanssa ja sinne piti tietysti tehdä myös vaippakakku! Mä en ollut koskaan aiemmin tehnyt vaippakakkua, enkä myöskään järjestänyt baby showereita, joten ennen juhlien järjestämistä piti googletella armottomasti erilaisia vinkkejä ja ideoita. Mulla oli jotenkin sellainen ajatus, että vaippakakun tekeminen on joko a) hankalaa tai b) aikaavievää, mutta se olikin oikeastaan aika helppoa ja nopeaa. Mulla kesti koko setissä n. puoli tuntia, tosin Otto auttoi mua rullailemaan vaippoja ja kasaamaan kakkua.

Mä halusin tehdä kakusta iloisen keltaisen, koska muistelin, että Emilia tykkää keltaisesta väristä. Ostin muutaman pikkuvaatteen mukaan lahjaksi/koristeeksi, sekä keltaista Weledan luonnonkosmetiikkaa. Vaippakakkuunhan voi hyvin laittaa koristeeksi myös mitä tahansa muita pikkuisia vauvan tarvikkeita, kuten tutteja, pesulappuja, harsoja tai mitä vaan. Mä kuvasin kakuntekoprosessin alusta loppuun asti, ja tässä tulee nyt mahdollisimman yksinkertaiset ohjeet kakun tekemiseen itse.

DIY VAIPPAKAKKU BABYSHOWEREIHIN

Tarvikkeet:

n. 60 vaippaa koossa 1 tai 2

1 iso pahvilevy vahvaa pahvia, jonka voi leikata ympyrän muotoiseksi pohjaksi kakulle

2 tyhjää talouspaperirullaa

Kuumaliimapyssy & liimapuikot

n. 70 kuminauhaa

Puuvillanarua

Satiininauhaa n. 5-6 metriä oman maun mukaan

Sellofaania

Läpinäkyvää teippiä

Sakset

(koristeita kakkuun, esim: vaatteita, vauvan tarvikkeita, pehmoleluja, pikku pyyhe, tutteja, tuttipulloja, tuttinauha tms.)

Ohjeet Vaippakakun kokoamiseen:

1. Leikkaa pahvista ympyrä, joka sopii kakulle pohjaksi. Halkaisija n. 30cm

2. Liimaa 1. talouspaperirulla kuumaliimalla keskelle pahviympyrää ja anna kuivua hetki.

3. Rullaa 60 vaippaa rulliksi ja kiinnitä kuminauhoilla.

4. Laita 5 vaippaa talouspaperirullan ympärille ja kiinnitä kuminauhalla.

5. Laita seuraavat 11 vaippaa edellisten ympärille ja kiinnitä puuvillanarulla.

6. Laita uloin kerros vaippoja (17kpl) edellisten ympärille ja kiinnitä narulla.

7. Kasaa toinen kerros vaippoja ja aloita jälleen viidellä, jotka kiinnität kuminauhalla.

8. Kasaa sitten toinen kerros vaippoja sen ympärille (11kpl) ja kiinnitä puuvillanarulla.

9. Halkaise toinen tyhjä talouspaperirulla ja rullaa sitä vähän kapeammaksi. Työnnä se ensimmäisen rullan sisään alareunasta.

10. Kasaa kolmanteen vaippakerrokseen kuusi vaippaa ja kiinnitä kuminauhalla.

11. Tee ylimmäksi pieni kolmen vaipan neljäs kerros.

12. Piilota kuminauhat ja narut solmimalla satiininauhoja niiden päälle kauniille ruseteille. Voit käyttää yhtä nauhaa tai eri nauhoja.

13. Asettele lahjat kauniisti vaippojen päälle koristeiksi, tai voit myös solmia ne edellisessä vaiheessa kiinni vaippakerroksiin.

 

14. Koristele koko komeus sellofaanilla, jonka kiinnität pohjasta läpinäkyvällä teipillä ja huipulta kuminauhalla. Solmi ympärille vielä kaunis koristenauha rusetiksi. Valmista tuli!

Sellainen keltainen vaippakakku. Sen tekeminen oli hauskaa puuhaa sadepäivälle ja oli kivaa, kun Otto itse tarjoutui auttamaan mua. Yhdessä on aina kiva tehdä! Tämän perusteella lupaudun oikein mielelläni jatkossakin vaippakakun tekijäksi itse, se oli oikeasti tosi näppärää ja helppoa. Toki kakkuja voi tehdä vielä isompia ja näyttävämpiäkin, tämä oli vasta mun ihan ensimmäinen. Mutta olin ainakin itse lopputulokseen tyytyväinen ja niin taisi olla myös kakun saaja, mikä oli kaikkein tärkeintä. Saa hei jakaa omat vinkit, jos on vielä jotain helpottavia tai käteviä vinkkejä vaippakakun tekemiseen, miten sen voi tehdä vielä tätäkin helpommin?

Oletteko te tehneet itse vaippakakkuja? Tykkäättekö askarrella?

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan neljäs perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä ja neljännen perheen tarinan täältä.

Sanna, 36, Pyry, 10, Jimi, 15 & Venla, 17, sekä Pyryn kasvatti-isä Jukka, poikien biologinen isä Matti sekä Venlan isä Jarmo

Oululaisessa kerrostalokodissa mut ottaa vastaan aurinkoinen Sanna, sekä hänen 10-vuotias poikansa Pyry ja hänen ystävänsä, joka on ollut heillä yökylässä. Päiväkin on kauniin aurinkoinen ja lämmin, ihanaa vastapainoa Oulussa velloneelle matalapaineelle ja pilvisyydelle.

Sanna nappaa keittiöstä kahvit kuppiin ja ison lautasellisen mansikoita mukaan ja kysyy, mennäänkö pihalle istumaan? Kerään kimpsut ja kampsut ja hurautetaan hissillä alas koko porukka.

Äidiksi teini-iässä

Nyt 36-vuotias Sanna tuli ensimmäistä kertaa äidiksi 18-vuotiaana. Hän oli seurustellut jo pari vuotta Jarmon kanssa, kun pari yhdessä päätti, että vauva saa tulla. Vanhemmuus teini-iässä ei kuitenkaan ollutkaan ihan niin ruusuista ja helppoa, kuin pari oli etukäteen ajatellut.

– Teininä kuvittelin, että se on vaan sitä että työnnetään hienoilla rattailla lapsia kaupungilla, mutta kaikki olikin niin raa’alla tavalla yllättävää: Eniten yllätti se, miten paljon lapsen saaminen vaikutti parisuhteeseen.

Sanna koki vanhemman ja teinin roolien välillä tasapainoilun raskaaksi ja pelkäsi epäonnistumista.

– Olin sillon vielä täysin teini, en ollut millään lailla aikuistunut, ja sitten ois yhtäkkiä pitänyt kasvaa aikuiseksi. Mulla oli kaksi persoonaa, se mikä oikeasti olin ja sitten se, mitä multa odotettiin. Niiden välissä tasapainoilu oli aika rankkaa.

 

Synnytyksen jälkeinen masennus pakotti luopumaan lapsesta

Ensimmäiset neljä kuukautta Venla-vauvan kanssa sujuivat vielä olosuhteisiin nähden ihan hyvin, vaikka Sanna sairastuikin vakavaan synnytyksen jälkeiseen masennukseen. Sitten hän kuitenkin paloi loppuun ja joutui pyytämään apua vanhemmiltaan. Venla muutti Sannan vanhemmille asumaan ja samalla Sanna ja Jarmo erosivat.

– Aika rankka vuosi oli, kun Venla oli siellä mun vanhemmilla. Me oltiin joka päivä siellä Jarmon kanssa katsomassa Venlaa.

Vielä ysiluokalla Sanna oli ollut varma, ettei koskaan haluaisi omia biologisia lapsia.

– Olin aina miettinyt, että en koskaan tee omia biologisia lapsia, vaan haluan työskennellä ongelmanuorten kanssa ja auttaa heitä jotka on jo täällä maailmassa. Sitten kuitenkin olin eka joka oli raskaana ja se oli kaikille tosi iso yllätys. “Sun piti lähtee Helsinkiin juomaan shampanjaa eikä jäädä tänne kotiäidiksi”, mulle sanottiin.

Sannan oma teini-ikä oli ollut hurja ja monet lähipiirissä olivat siksi varmoja, että Sanna epäonnistuu vanhemmuudessa, eikä hänestä ole siihen.

– Ja sit kun niin kävi niin se pettymys omaan itseen oli tosi rankkaa ja veti ihan pohjamutiin.

 

Uusi rakkaus ja raskaus

Melko pian Sannan ja Jarmon eron jälkeen Sanna tapasi paikallisessa yökerhossa Matin. Sanna ja Matti ihastuivat ja rakastuivat ja alkoivat seurustelemaan. Matti oli silloin vielä armeijassa.

Muutama kuukausi ensitapaamisen jälkeen Sanna alkoi kärsimään kovista päänsäryistä ja meni niiden vuoksi lääkäriin. Syy päänsäryille ei löytynytkään päästä, vaan jostain ihan muualta.

–  Verikokeiden jälkeen Matti tuli hakemaan mua sairaalasta ja kerroin Matille, että tiiätkö että mä oon raskaana. Matti sanoi, että ei kai ne sitä päästä nää, niin vastasin, että ei mutta verestä näkee.

Uusi raskaus oli Sannalle suuri järkytys, kun taustalla oli loppuunpalaminen Venlan kanssa ja Venla edelleen asui Sannan vanhemmilla.

 – Matti teki alusta asti selväksi, että haluaa pitää lapsen ja perustaa perheen. Raskausaikana me muutettiin yhteen asumaan ja raskausaika meni hyvin.

Sanna halusi olla täydellinen äiti

Kun Jimi syntyi vuonna 2004, Sanna alkoi laskemaan kuukausia, että kuinka monta kuukautta hän jaksaa tämän vauvan kanssa, kun edellisen kanssa jaksoi neljä.

– Masennus nosti välillä päätä, mutta ympärillä oli tosi hyvä tukiverkosto ja kaikki auttoi ja tuki tosi paljon. Se lähti tosi paljon paremmin se arki, kaikki oli hyvin ja tasaisesti.

Yhden epäonnistumisen jälkeen Sanna vaati itseltään äitinä paljon.

– Jimin kanssa halusin olla aivan täydellinen ja suorittaa kaiken niinkuin oppikirjoissa nukkumisesta ja ulkoilusta lähtien. En joustanut mistään. Silloin arki oli täysin Jimin ehdoilla menemistä, ainahan se on pienen lapsen kanssa jossain määrin, mutta meillä oli ylikorostetusti sitä, että asiat suoritettiin aina tietyllä tavalla.

 Sanna mietti jatkuvasti Venlaa ja halusi hänet takaisin luokseen asumaan, mutta Sannan vanhemmat olivat toista mieltä.

– Mun vanhemmat oli ehdottomasti sitä mieltä, että Venla ei lähde heiltä. Äiti oli jäänyt töistä pois Venlaa hoitamaan, ja se oli heidän perhe. Meillä oli tosi rankkoja riitoja siitä asiasta, kun olisin halunnut Venlan kotiin ja vanhemmat oli tosi jyrkästi sitä mieltä, että ei missään nimessä, vaan mun piti keskittyä hoitamaan Jimi tasaisesti. Käytiin jatkuvasti pitkiä keskusteluita vuosien saatossa asiasta.

Tasaista arkea lasten kanssa

Matti ja Sanna menivät naimisiin vuonna 2006, Jimin ollessa 2-vuotias. Sanna opiskeli lähihoitajan työn ohessa ja Matti kävi töissä. Jossain vaiheessa he alkoivat toivomaan Jimille vielä pikkusisarusta ja kuopus Pyry sai heti alkunsa.

Sanna oli kaikkein pisimpään kotona Pyryä hoitamassa, vaikka välillä kävi tekemässä muutaman kuukauden työpätkän Matin hoitaessa vuorostaan Pyryä.

– Pyryn kanssa vanhemmuus oli jo paljon helpompaa, täysin erilaista. Me elettiin normaalia arkea ja Pyry oli vaan yksi ihminen lisää meidän elämään. Vaikka tiesin, että Pyry on viimenen, niin tuli semmoinen tunne, että musta onkin tähän ja pystyn tähän ja tää onkin ehkä mun juttu.

Vuonna 2010 Sanna ja Matti ostivat yhteisen asunnonkin, mutta yhteiselo ei enää sujunut niin auvoisasti.

– Kaikenlaisten luonteen yhteentörmäysten takia me päätettiin 2012 alkuvuodesta, että muutetaan Matin kanssa erilleen. Ero oli rankin kokemus koko mun elämän aikana. Kävin taistelua, että voittaako rakkaus vai voittaako se, että rakastetaan ja asutaan erillään ja ollaan onnellisia kummatkin.

Psykiatrinen hoito ja muutto Ouluun

Ero oli Sannalle tosi raskasta aikaa ja hän pääsi Ouluun psykiatriselle osastolle lepäämään ja saamaan apua vaikean masennuksen vuoksi.

Sannalle entuudestaan tuttu kaveri Jukka tuli katsomaan häntä osastolle ja vierailu venähti tuntien mittaiseksi.

– Me juteltiin varmaan 6h Jukan kanssa siellä kaikesta maan ja taivaan väliltä. Kerroin rankasta erosta ja Jukka oli tosi hyvin tukena mulle. Sitten se päätyi siihen, että me alettiin seurustelemaan aika pian mun ja Matin eron jälkeen.

Sanna ja Matti olivat eronneet alkuvuodesta ja keväällä Sanna alkoi jo seurustelemaan Jukan kanssa. Hänellä oli vakityö Pyhäjärvellä, mutta muutto Ouluun alkoi tuntua hyvältä ajatukselta.

– Halusin pois sieltä nuoruuden rankkojen kokemusten luota ja päätin muuttaa Ouluun poikien kanssa asumaan, eri osoitteeseen kuin Jukka. Matti sano heti, että Jimi ei lähde kun hän oli jo aloittanut koulun.

Sanna ja Matti pohtivat tilannetta yhdessä ammattilaisten kanssa ja päätyivät lopulta siihen, että Pyry lähtee Sannan mukaan Ouluun ja Jimi jää isänsä luokse asumaan.

 

Vakava sairaus muutti kaiken

Sanna ja Pyry muuttivat Ouluun ja kaikki oli hetken aikaa hyvin, kunnes elämä sai dramaattisen käänteen.

– 2012 juhannuksena me ei oltu missään Jukan kanssa, katsottiin kotona elokuvaa juhannusaaton iltana. Nukahdin lattialle vasemmalle kyljelle ja kun heräsin aamulla, niin mulla oli vasen puoli halvaantunut ihan täysin. Mulla oli tosi kovia kipuja ja menin päivystykseen hoidettavaksi.

Päivystyksessä Sannan oireita ei kuitenkaan otettu tosissaan ja hänet lähetettiin takaisin kotiin.

– Mulla on mustaa valkoisella, kun sairaalasta sanottiin, että mun pitää lopettaa esittäminen. Seuraavana aamuna kun heräsin, mulla oli 20kg nestettä elimistössä vasemmalla puolella, ja se oli täysin halvaantunut.

Sanna meni takaisin sairaalaan ja diagnoosiksi tuli vasemman puolen rapdomyolyysi, jonka seurauksena oli halvaus ja selkäydinvaurio sekä CRPS2-oireyhtymä, joka aiheuttaa kovia hermosärkyjä.

– Rapdomyolyysi on tila, joka voi tulla jos ihminen on liian pitkään paino jollain tietyllä raajalla, niin se verenkierto ehtyy siellä elimistössä ja lihaksissa täysin. Monesti esim. alkoholistit sairastuvat siihen. Jouduin pyörätuoliin ja kuntoutus kesti 4 vuotta kokonaisuudessaan ennen kuin olin täysin kävelykykyinen.

Puolison korvaamaton tuki

Pitkän kuntoutumisen aikana Jukka oli Sannalle korvaamaton tuki, samoin kuin omat vanhemmat, joiden vuoksi Pyry meni ensimmäisen puolen vuoden ajaksi, kunnes Sanna pystyi nousemaan pyörätuolista omin avuin ylös. Sanna kärsi järkyttävän kovista kivuista jatkuvasti.

– Menin jaksamisen äärirajoilla koko toipumisen ajan, enkä olisi ikinä selvinnyt ilman Jukkaa. Hän ihan täysin kannatteli mua. Kerrankin meni monta kuukautta silleen, että en tehnyt mitään muuta ku makasin viltin alla sohvalla ja katsoin Täydellisten naisten ja Sinkkuelämää kaikki tuotantokaudet, kunnes päätin, että nyt loppuu ja mun pitää nousta täältä.

 Jukka antoi Sannan käydä romahdukset läpi ja piti koko perheestä huolta.

 – Jos en olisi välillä saanut romahtaa ja olla heikko, nii en olisi jaksanut. Jukka ei sanonut, että nouse ylös ja miksi et tee mitään, hän vaan antoi mun käydä siellä pohjalla ja eli ja kannatteli sitä arkea ja koko meidän perhettä.

Sanna koki, että voima aina kerääntyi heikoilla kausilla ja sitten hän nousi super vauhtia ja meni eteenpäin.

–  Oon ollut aina elämässä semmonen, että joko suoritan täysillä ja parhaani mukaan, tai sitten en lainkaan. Että jos romahdan, niin romahdan täysin ja sitten kun oon voimissani niin nousen täysin. En tee puoliksi mitään, teen kaiken täysillä.

Sanna tunsi, että hän on koko perheelleen ja lapsille velkaa sen, että kuntoutuu ja toipuu.

 

Kolme huoltajaa lapsella

Sanna ja Pyry muuttivat kuntoutumisen aikana yhteen Jukan kanssa, jotta Jukka pystyi auttamaan Sannaa toipumisessa paremmin. Jukka huolehti Pyrystä kuin omasta lapsestaan, ja pikkuhiljaa alkoi herätä ajatus, että mitä jos Sannalle tapahtuisi jotain, eikä Jukalla olisi mitään virallista suhdetta Pyryyn, jolloin Pyry vaan vietäisiin pois tutusta kodista.

Vuonna 2016 Sanna ja Jukka menivät naimisiin ja hakivat käräjäoikeudelta Jukalle Pyryn virallista oheishuoltajuutta.

– Pyryllä on kolme huoltajaa, minä, Matti ja Jukka. Ikinä ei voi tietää, että mitä sattuu. Tällä turvataan se, että Pyryä ei riistetä tästä tutusta ympäristöstä pois. Jukka voi hoitaa Pyryn kouluasiat ja sairaalakäynnit. Ne on olleet siitä asti Jukan vastuulla.

Etävanhemmuutta ja tasaista arkea kaikkien lasten kanssa

Sanna viettää säännöllisesti aikaa kaikkien lastensa kanssa. Pian 18-vuotias Venla on muuttamassa omilleen ja Jimi asuu Matin luona edelleen. Lapset kuitenkin tulevat säännöllisesti äidin luokse.

–  Kun lapset tulee mun luokse, arki ei oikeastaan muutu mitenkään. He vaan tulee siihen meidän arkeen mukaan. Oon aina halunnut pitää sen linjan, että kun he tulee meidän luokse, he ei ole vieraita eikä kohdella heitä eri tavalla. Ei oo mitään huvipuistovillityksiä joka kerta kun he tulevat mun luo.

Sanna tuntee, että hänellä on kaikkiin lapsiinsa yhtä lämmin ja läheinen suhde.

– Koen että se suhde ei heidän kanssa ole sen kummempi kuin Pyrynkään kanssa, vaan  ihan tasavertainen.

Vuosi sitten Jukka muutti omaan kotiin, pois Sannan ja Pyryn luota.

– Tultiin yhdessä siihen tulokseen, että isommat lapset alkaa olla sen ikäsiä, että heillä oli rankkaa olla meillä, kun ei ollut tunnesidettä Jukkaan. Hän muutti sitten pois ja koettiin, että se oli järkevää, että asutaan lähekkäin mutta eri osoitteissa. Saan keskittyä isojen kanssa olemiseen silloin kun he on täällä ja muulloin Jukka on meillä ihan normaalisti.

Saako tunteet välitettyä puhelimen välityksellä

Etävanhemmuudessa rankinta on Sannan mukaan se, että ei voi olla läsnä kaikissa arjen pienissä asioissa ja sattumuksissa.

– Jos koulussa ollut jotain ongelmaa tai mitä hyvänsä pieniä arkiasioita, niin et oo niissä läsnä kun puhelimen välityksellä. Katsot lasta silmiin puhelimen ruudussa ja yrität saada tunteet välitettyä. Jos on jotain onnistumisia, niin saatko oikeesti kerrottua lapselle miten ylpeä olet hänestä. Pyryä näkee ja voi koskettaa ja voi olla selkeä, mut se, että saako puhelimen välityksellä lapsille välitettyä sen mitä haluaa kertoa, se on rankkaa.

Parasta on tavallinen arki

Rankan sairausjakson jälkeen Sanna nauttii kaikkein eniten aivan tavallisesta arjesta lasten ja Jukan kanssa. Hän tekee kolmivuorotyötä lähihoitajana ja rakastaa työtään koko sydämestään, vaikka aikataulut joskus aiheuttavatkin haasteita kahden vuorotyöläisen perheessä.

– Parasta on yhdessä oleminen. Vuorotyön  takia välillä saattaa olla vuorokausikin, että nähdään toisemme vain nukkuvana. Sitten kun tulee se hetki, että oikeasti saadaan olla kaikki yhdessä, se on ihan parasta.

Tärkeintä on taata arjessa toimivat peruspilarit 10-vuotiaalle Pyrylle vuorotöistä huolimatta.

– Kotona pitää aina olla lämmin ruoka ja pitää varmistaa, että Pyry menee ajoissa nukkumaan ja herää ajoissa. Se on rankkaa, että olen joutunut antamaan Pyrylle tosi pienenä jo paljon vastuuta siitä omasta arjesta. Välillä meillä on ollut palkattu lastenhoitajakin, mutta ei se oikeastaan ole helpottanut kuitenkaan sitä arkea.

 Lasten kanssa meillä on tosi luontevaa, voidaan laittaa radio soimaan ja höpöttää ja laulaa ja tanssia ja lähdetään hyvällä fiiliksellä liikenteeseen.

Silloin kun yhteistä aikaa on, Sanna ottaa siitä kaiken ilon irti lasten kanssa.

– Jos meillä on jotain spesiaalia tai muuta niin lapset on selkeesti siitä onnellisia. He osaavat kunnioittaa ja arvostaa jos on jotain erilaista, eivätkä ota mitään itsestäänselvyytenä.

Tarpeellisuus on tärkeää

Sannalle on tärkeää tuntea itsensä tarpeelliseksi ja sitä hän saa tuntea niin lasten kanssa kuin työssäänkin.

– Mun työ on sellaista, että tiedän, että asiakkaat oikeasti tarvitsee mua. Ne ihmiset ei pääse sängystä ylös jos en ole siellä. Rakastan mun työtä ihan koko sydämestä, odotan aina että pääsen töihin.

Hän on huomannut, että kun Pyry ei ole kotona ja hän tulee töistä kotiin, eikä kukaan olekaan siellä tarvitsemassa, niin hän ei osaa oikein tehdä mitään ja lamaantuu.

– Mun ehdoton tekijä elämässä on se, että pitää tuntea itseni tarpeelliseksi ja mitä kiireisempää ja mitä tiukemmat aikataulut niin sen paremmin mä voin itse.

Sanna aloittaa pian hyvinvointivalmennuksen, jotta oppisi pitämään itsestään paremmin huolta arjessa.

– Pikkuhiljaa oma hyvinvointi on jäänyt toissijaiseksi, enkä ehdi tai osaa harrastaa. Jos tulen töistä neljän aikaan ja mietin, että lähdenkö salille ja oon siellä kaksi tuntia vai olenko läsnä kotona kaksi tuntia Pyrylle, valitsen aina Pyryn. Olisi kuitenkin tosi tärkeää pitää huolta itsestään, kun on fyysinen työ. Kun pitää huolta omasta hyvinvoinnista, muukin perhe voi hyvin.

 

Kiitollinen kaikista isistä

Kaikkein kiitollisin Sanna on siitä, että hänellä on aina ollut rinnallaan hyvät isät lapsille, jotka ovat taanneet sen, että lapsilta ei ole koskaan puuttunut mitään.

– Lapsilla ei varmasti olisi ollut näinkin hyvä ja tasainen lapsuus ilman, että olen saanut jakaa sen niin ihanien miesten, eli isien kanssa. He ovat jokainen täysillä, omilla voimavaroillaan ja taidoillaan, tehneet lasten elämästä sellaisen, ettei heiltä ole puuttunut rakkautta, rajoja tai mitään mitä he ovat koskaan tarvinneet.

Isät ovat pysyneet rinnalla alusta asti ja jokaisen vaikeuden ja sairauden läpi.

– Ollaan onnistuttu vetämään yhtä köyttä kaikkien kanssa ja pysymään hyvinä ystävinä ja vanhempina omista vanhoista riidoista huolimatta. Siitä olen kiitollinen ja onnellinen ja ylpeä heistä loppuelämäni. Rakkaus on muuttanut muotoaan, muttei koskaan kadonnut.

Tulevaisuudessa itsenäisyyttä ja ehjiä perheitä

Terveyden ja oman hyvinvoinnin lisäksi Sanna toivoo tulevaisuudelta sitä, että lapset itsenäistyvät ja oppivat pitämään huolta itsestään ja omista asioistaan.

–  Kun itse oon tosi pitkään tarvinnut omia vanhempia tueksi, toivon, että omat lapset oppisivat mahdollisimman varhain sen itsenäisen elämän. Siitä saa saa paljon onnistumisen tunnetta ja hyvää fiilistä, kun saa itse oman arjen pidettyä kasassa.

Sanna toivoo myös, että jos lapset tulevaisuudessa perustavat perheen, he saisivat pidettyä oman perheensä ehjänä.

– Kun olen itse rikkinäisestä perheestä ja mun lapset ovat rikkinäisestä ja suuresta perheestä, se tuntuu tärkeältä. Vaikka meidän elämässä on tosi paljon niitä ihmisiä jotka välittää lapsista ja se on mulle iso asia ja lapsille, tuntuu että ehjä perhe olisi lapsille se kaikista optimaalisin tilanne.

Sanna toivoo myös, että lapset onnistuisivat opinnoissaan ja saisivat ammatin nuorena ennen kuin alkavat rakentamaan perhettä.

–  Että mä voisin joku päivä vielä elää semmosta elämää, että en olisi koko ajan stressaantunut jostakin asiasta, että voisin hyvillä mielin elää yksin sitä arkea niin, että ei tarvitsisi miettiä ja murehtia lasten asioita vielä kymmenien vuosien päästä.

Sannan terveiset muille lapsiperheille:

Äideilläkin on oikeasti oikeus olla välillä heikkoja. Ei aina pysty eikä aina ole resursseja tai voimia suorittaa asioita täysillä. On oikeus sanoa, että hei mä en nyt pysty enkä jaksa. Ja joissain tilanteissa se luopuminen ja luovuttaminen on sitä suurinta rakkautta sillä hetkellä. En olisi ikinä pystynyt tekemään Venlalle sitä, että olisin pitänyt hänet itselläni ja hän olisi joutunut elämään puolikasta elämää, kun en olisi voinut tarjota sitä mitä hän ansaitsee.

Suuri kiitos Sannalle ja kaikille perheenjäsenille siitä, että sain kertoa teidän mielenkiintoisen, paikoin sydäntä riipaisevan ja rakkaudentäyteisen tarinan. Oli suuri kunnia saada tulla teidän luokse. Kun me tavattiin, mulle välittyi heti se valtava rakkaus, jota Sanna tuntee koko perhettä kohtaan. Kaikesta huokui myös se valtava kunnioitus ja kiitollisuus kaikkia niitä läheisiä kohtaan, jotka ovat tässä tarinassa mukana ja jotka ovat olleet tukena.  Ei voi kuin ihailla äitiä, joka on selvinnyt tästä kaikesta ja edelleen jaksaa ja haluaa joka päivä tehdä parhaansa ja pitää huolta toisista vielä oman työnsä puolestakin. On ihan mielettömän hienoa, että uskalsit kertoa teidän tarinan. Kiitos vielä ja kaikkea hyvää teidän perheelle <3

Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi? 

Mulle tuli mieleen tällainen postausidea, sillä tällä viikolla mulla on herännyt paljon tunteita ja ajatuksia monesta eri asiasta. Ajattelin, että olisi hauskaa käsitellä kerralla useampia juttuja, jotka mielessä on pyörinyt. Tämä listaus on sitten osittain ”leikkimielinen” eli kaikki miinukset ja plussat eivät todellakaan ole samalla viivalla keskenään. Toiset jutut on isompia ja merkittävämpiä ja toiset ihan pintapuolista hömpänpömppää.

Aloitetaan miinuksista:

– Tätä kirjoittaessani jo neljä kuuttia on hukkunut, kun nykyisen sääntelyn mukainen verkkokalastuskielto päättyi 30.6. Vuodesta 2005  alkaen verkkoihin on hukkunut varmistetusti jo 72 yksilöä. Suomen luonnonsuojeluliiton mukaan saimaannorpan todellinen kuolleisuus voi kuitenkin olla jopa kolminkertainen havaittuun verrattuna. Mun mielestä on aivan älytöntä, että suojellun saimaannorpan levinneisyysalueella verkkokalastus on sallittua mihinkään vuodenaikaan! Käykää allekirjoittamassa kansalaisaloite, että verkkokalastus on kiellettävä saimaannorpan levinneisyysalueella. Sen on allekirjoittanut tätä kirjoittaessani jo yli 27 000 ihmistä tämän päivän aikana. Minä WWF:n norppakummina tietysti myös allekirjoitin. Tuntuu niin hirveältä, että samaan aikaan kun uhanalaista lajia yritetään suojella kaikin mahdollisin keinoin, jotkut voivat vaan surutta laskea verkot vesille, eikä kuuttien hukkuminen tunnu missään. 

– Me katsottiin Good Girlsin 2. tuotantokausi juuri loppuun. Ollaan katsottu tänä kesänä myös Chernobyl, The Act ja Years and Years HBO:lta ja White Gold Netflixistä. Juuri nyt mikään sarja ei tunnu miltään! Mitä me voitais katsoa?

– Helsingissä viileni heti kun me tultiin etelää kohti. Eli Oulun viileät ja tuuliset säät jatkuvat täällä ja Oulussa on nyt lämmin. Missä on kesä?! Kylmyys seuraa meitä. Huomisen lämpötilaksi mun puhelin ilmoitti juuri 14 astetta. _14_ astetta.

Sitten plussat:

– Tehtiin tänään megakauppareissu (vaikka ei yleensä kesällä tehdä) ja yritettiin ostaa mahdollisimman pitkillä päiväyksillä ja sellaista, joka säilyy, vaikka mentäisiinkin ex tempore jonnekin ulos syömään. Samalla haettiin pannupizzat mukaan kotiin, kun kauppareissu kesti niin kauan. Mulle tehtiin ensin vahingossa ihan väärä pizza ja kun huomautin asiasta ystävällisesti, sain pitää väärän pizzan (vaikka en edes pyytänyt) ja mulle tehtiin vielä se oikea pizza mukaan. Nyt meillä on yksi extra-pizza jääkaapissa vaikka iltaherkuksi, ihan best! Kannatti sanoa, vaikka hetken mietin, että viitsinkö ja onko se turhamaista käydä sanomassa. Ei ollut, se oli hyvä, että sanoin. Ja nyt on ruokaa kaappi täynnä muutenkin, ihanaa!

– Meillä ei ollut lehmän maitoa ollenkaan aamulla ja lapset ottivat mun ja Oton kauramaitoa murojen kanssa. Sen jälkeen he ilmoittivat, että heille pitää ostaa kaupasta kauramaitoa murojen kaveriksi, kun kuulemma sen jälkimaku maistuu niin hyvältä, vähän kuin puurolta.

– Leikittiin kuopuksen kanssa aamulla kauppaa ja hän oli kyllä maailman hyvätapaisin ja ystävällisin (2-vuotias) kassamyyjä. Hän muisti tervehtiä, kertoa hinnan, kysyi tarvitsenko pussia ostoksille, pakkasi ne ja lopuksi toivotti vielä mukavaa päivänjatkoa ja kiitti siitä, että tein ostoksia hänen kaupassa. Siinä pyyhin kyyneliä silmäkulmasta, kun hän oli niin pätevänä.

– Himoitsin itselleni isoa miesten t-paitaa jollain kivalla printillä. En kuitenkaan halunnut ostaa uutta, koska tämä voi olla sellainen trendi, joka menee pian ohi. Ajattelin, että Otolla on kaikki sen siistit t-paidat Oulussa mukana, eikä mikään niistä ollut juuri sellainen kuin halusin. Kotiin tullessa kamppeita kaappiin purkaessa Oton kaapista pilkisti kuitenkin maailman siistein teeppa! Musta t-paita Britney Spears -printillä. Lapsuuteni suurin idoli spaissareiden lisäksi. Ihan perfect löytö. Otto itse ei edes käytä sitä niin paljon, niin mä voin napata sen oikein hyvin omaan kaappiini.

– Sain tänään kirjoitettua loppuun sunnuntain Ihanat erilaiset perheet -postauksen, ja mulle tuli sen kirjoittamisesta niin hyvä mieli! En malta odottaa, että saan julkaista sen.

Mitkä on teidän tän viikon plussia ja miinuksia? Mitä sarjaa te katsotte just nyt?