Tästä tekstistä tulee pitkä, mutta en usko että voisin itse pätkiä tätä kertomusta osiin. Mä haluan kertoa sen kokonaisuudessaan juuri sellaisena kuin se oli. Tässä tulee mun kolmas synnytyskertomus.

Maanantaina 6.2. oli ihan tavallinen maanantai, Otto oli etäpäivällä ja pidin tytötkin kotona. Aamulla pesin useamman koneellisen pyykkiä, leikittiin lasten kanssa legoilla ja rakennettiin niistä metsä ja meri ja prinsessalinna ja vaikka mitä. Siis niin tavallinen maanantai kuin olla ja voi. Mua ei hirveästi supistellut, ei säännöllisesti eikä epäsäännöllisesti ja en ajatellut että synnytys olisi mitenkään erityisen lähellä.

Kokattiin Oton kanssa iltaruuaksi lasagnette uuniin siinä vähän viiden jälkeen samalla kun tytöt katselivat Pikku kakkosta. Siinä kokatessa mä tirautin perus hormoni-itkut jostain ja Otto lohdutti mua. Kun ruoka oli saatu uuniin, me käperryttiin hetkeksi kainalokkain sohvalle katsomaan Pikku kakkosta tyttöjen kanssa. Vauva möyrysi mahassa ihanasti ja Otto piti kättä siinä ja tunnusteli miten pikkutyyppi liikkuu. Siinä Oton kainalossa pötkötellessä, Oton käsi mun mahalla, mä tunsin kuinka mun mahassa napsahti kovaa. Kalvot olivat napsuneet aikaisemminkin mutta tämä oli ihan selkeästi kovempi napsaus. Ja sitten mulle tuli se tunne, se selittämätön tunne että vaan tiesin että nyt tapahtuu.

Sanoin vaan Otolle hyvin lyhyesti ja ytimekkäästi että ”Mä nousen nyt.” ja käppäilin niin äkkiä kuin sillä jättimahalla pääsin sohvalta maton poikki vessan oven eteen. Sitten alkoi valua lapsivedet vauhdilla, kello oli 17.30. Huusin Otolle olkkariin että multa meni lapsivedet, ja sitten mua alkoi ensin naurattaa ja sitten itkettää. Nauratti se että niin määrätietoisesti äkkiä tulin pois uuden maton päältä ettei se mennyt sotkuun, ja vielä onnistuin. Ja sitten viikkojen malttamaton odotus vaihtui jännitykseksi ja vähän alkoi pelottaakin että miten nopeasti tämä kaikki nyt tästä etenee ja onko vauvalla kaikki hyvin ja ääk apua mun pitää oikeasti synnyttää se vauva ulos.

Mua ei supistellut vielä tässä vaiheessa ja ekana alettiin miettimään toimintasuunnitelmaa. Ruuassa oli paistoaikaa enää kymmenen minuuttia, ja mä ajattelin että kerran mua ei vielä supistele niin syödään nyt ainakin ensin. Otto soitti isälleen, että pääseekö hän tyttöjen kaveriksi tänne meille, ja mä soitin Naistenklinikan synnytysosastolle ja kysyin mitä mun pitäisi tehdä. Sieltä sanottiin että voi seurata kotona siihen asti että tulee säännöllisiä supistuksia, ja siinä puhelun lopuksi, n. klo 17.50 mulla tuli sitten ensimmäinen supistus.

Kauhoin vauhdilla ruokaa naamariin, pakkailin viimeisiä kamppeita ja nappasin vielä mahakuvatkin nopeasti siinä samalla kun seisoskelin pyyhkeen päällä valuttamassa lapsivettä. Oton isä oli soittaessa 20min ajomatkan päässä meiltä ja lähti heti tulemaan. Saatiin kaikki valmiiksi, pusuteltiin vielä tyttöjä ja sitten kun heille saapui hoitaja, tehtiin ovella läpsystä vaihto ja me lähdettiin autolle. Tässä vaiheessa mua supisteli kolmen minuutin välein, mutta ei mitenkään kauhean kipeästi.

Autossa Otto totesi että tankki on melko tyhjä, ja kysyi että ehdittäisiinkö tankata nopeasti kun on tulossa kovat pakkaset ja ei ole hyvä seisottaa autoa pakkasessa melkein tyhjällä tankilla. Mä sanoin että tottakai että ei tässä vielä mitään. Kello oli silloin n. 18.30 kun pysähdyttiin huoltoasemalla. Oton tankatessa mulla tuli ensimmäinen vähän kipeämpi supistus, sellainen jonka kyllä kesti ihan hyvin mutta vähän sai keskittyä hengittelemään.

Jatkettiin matkaa ja kellottelin edelleen supistuksia jotka tulivat n. kahden minuutin välein ja olivat kestoltaan puolitoista minuuttia. Suunnilleen joka toinen supistus oli sellainen että sai hengitellä ja jokatoinen sellainen että pystyi ihan helposti juttelemaan. Oltiin sairaalassa vähän ennen seitsemää, ja ilmoittauduttiin siinä. Meille tuli kiva kätilö joka laittoi mut käyrille ja totesi että kohdsunsuu on vasta 2cm auki. Supistuksia piirtyi käyrillä tiuhaan ja päästiinkin siitä sitten joskus varttia vaille kahdeksan synnytyssaliin. Salissa alkoikin tapahtua nopeaa.

Mä tunsin ekat niin kipeät supistukset että hengittelykään ei tuntunut auttavan mitään, ja siinä tilanteessa pyörsin kaikki aiemmat suunnitelmani luomusta. Kätilö totesi että olen avautunut vasta kolmeen senttiin, ja että spinaalipuudutusta ei kannata laittaa kun se auttaa vaan reilun tunnin verran, että laitetaan mieluummin epiduraali. Kerkesin siinä myös kertoa kahdesta aiemmsta kokemuksestani epiduraalin kanssa, kuinka se ei ehtinyt auttaa ollenkaan. Kahdeksalta oli myös kätilön vaihto, ja ensimmäinen kätilö kertasi siinä nopeasti yövuoroon tulleelle kätilölle mikä meidän tilanne on. Sain epiduraalin vähän jälkeen kahdeksan, ja se kerkesi auttaa hienosti kahden supistuksen ajan.

Kymmentä yli kahdeksan mä sanoin että mua sattuu ihan hirveästi pakaraan. Ja sainkin sitten luvan ponnistaa, sillä kohdunsuu oli täydet kymmenen senttiä auki. Eli jälleen kerran epiduraali toimi mulla niin että se rentoutti kohdunsuun heti ja sai sen avautumaan todella nopeasti. Vaikka itselle tuli hetkeksi sellainen ”ei taas, enkö saa tälläkään kertaa sitä hetken lepoa ennen ponnistusvaihetta”, niin toisaalta hyvähän se vain oli että synnytys ei pitkittynyt enempää vaan päästiin tositoimiin.

Mulla ponnistuksentarve tuntuu aina sellaiselta jäätävältä lihaskrampilta pakarassa eikä miltään kakkahädältä niinkuin moni muu sitä kuvailee. Ajattelin että oman synnytyssuunnitelmani mukaisesti kokeilen ponnistaa nelinkontin ensin. Vauva ei ollut ihan täysin laskeutunut oikeaan asentoon, ja siinä konttausasennossa sitten vauva ensin käänsi itseään oikein päin. Musta tuntui kuitenkin että en osaa ponnistaa oikein siinä asennossa ja että kaikki mun voimat kului siihen että yritin pitää itseäni pystyssä, vaikka ne olisi pitänyt käyttää ponnistamiseen.

Vaihdoin vartin venkslaamisen jälkeen tuttuun ja turvalliseen puoli-istuvaan asentoon, jossa olin ponnistanut maailmaan jo kaksi ihanaa pientä tyttöä. Yövuoroon tullut kätilö oli aivan ihana, hän kannusti mua ja kehui ja kertoi kokoajan miten tukka jo näkyi. Hän myös antoi mun kokeilla ihan mitä halusin itse ja sanoi että mä itse tiedän parhaiten mikä asento on mulle hyvä. Se valoi muhun kyllä todellakin uskoa itseeni. Asennon vaihdon yhteydessä vauva oli vihdoin kierähtänyt oikeaan kulmaan ja ponnistaminen alkoi oikeasti tuntua siltä että jotain tapahtuu.

Loppuvaiheessa en saanut ponnistaa kunnolla, vaan mun piti jarrutella, sillä vauvalla oli napanuora kahdesti kiertyneenä kaulan ympäri. Viimeiset kymmenen minuuttia vaan odottelin ja sain ponnistaa ihan pieniä ponnistuksia, jotta napanuora ei päässyt kiristymään kaulan ympärille kuristavaksi. Kello 20.51 meidän pikkuinen tyttö viimein syntyi, ja hän oli täydellinen. Hän alkoi heti itkemään, ja niin alettiin myös minä ja Otto. Otto itki sillä tavalla coolisti, pyyhki vähän kyyneltä silmäkulmasta – mä ulisin ihan täysillä. Kaikki tunteet vaan purkautuivat kerralla ja en pystynyt rauhoittumaan, olin vaan niin helpottunut että vauvalla oli kaikki hyvin ja hän oli vihdoin siinä ja hän oli meidän ja hän oli ihana.

Sain vauvan rinnalle ja hän oli niin pieni ja rakas ja kaunis. Siinä me killiteltiin toisiamme, vauva oli aivan virkeä ja tuijotti meitä suurilla silmillään heti. Otto sai leikata vauvan napanuoran ja vauva oli ihokontaktissa ensimmäiset neljä tuntia salissa. Hän osasi heti syödä ja viettikin pitkän tovin rinnalla. Mä kävin suihkussa ja sillä aikaa vauvaa putsattiin ja mitattiin ja punnittiin. Neidin mitat olivat 3570g ja 49cm, päänympärys oli 35cm.

Mä en saanut synnytyksessä yhtään repeämää enkä tarvinnut tikkejä, enkä myöskään menettänyt kovin paljoa verta, ja olo oli hyvä ja virkeä heti koko homman jälkeen. Istukka ja kalvot tulivat itsestään ulos kokonaisina, ja ilman oksitosiinitippaa. Aiemmin olen saanut heti vauvan tultua ulos oksitosiinia että nekin tulevat, mutta tällä kätilöllä ei ollut mikään kiire niiden kanssa vaan ne saivat aivan rauhassa tulla itsekseen ulos ilman mitään lisälääkkeitä. Ja täytyy sanoa että tällä kertaa tuo ikävä vaihe meni ensimmäistä kertaa kolmesta niin omalla painollaan että en sitä edes melkein huomannut, ennenkuin kätilö sitten esitteli meille hienoa istukkaa.

Siellä salissa me hengailtiin vauvan kanssa ja syötiin iltapalaa ja kirjattiin kätilön kanssa synnytyksen kulkua ylös. Hän ei ollut kerennyt täyttää meistä edes esitietoja valmiiksi kun joutui heti vuoroon tultuaan tositoimiin.

Mun täytyy oikeasti vielä kerran kehua kätilöä, hän oli vaan ihan huippu tyyppi ja koko synnytyksen ajan säilyi sellainen rento ja rauhallinen tunnelma vaikka napanuora kaulan ympärillä olisi voinut aiheuttaa ties mitä ongelmia. Hän todella tiesi mitä teki ja sai mutkin uskomaan itseeni. Vaikka 40min ponnistusvaihe oli huomattavasti pidempi kuin mun kaksi aiempaa (17min ja 12min) niin ei mulle jäänyt siitä mitään traumoja koska kokoajan mut pidettiin kärryillä siitä mitä tapahtuu ja sain liikkua ja tehdä niinkuin musta tuntui parhaalta.

Lisäksi on pakko kehua Ottoa, koska hänkin pysyi niin rauhallisena koko synnytyksen ajan ja oli jotenkin ihan konkari jo, ei yhtään jännitellyt tai ainakaan näyttänyt sitä. Hän antoi mun puristaa kättään ihan täysillä ja se oli juuri se mitä mä siinä kaipasin. Ja se rakkauden määrä joka synnytyssalin täytti meidän vauvan tultua maailmaan oli vaan jotain ihan uskomatonta.

Koko synnytyksestä jäi tosi hyvä fiilis, joskin hämmentynyt, kun kaikki meni niin hurjan nopeasti jälleen kerran. Kolmessa tunnissa Pikkukakkosen katselusta siihen että vauva oli jo sylissä. Ihana kokemus kaikin puolin, ja kyllä mä vaan vieläkin olisin valmis synnyttämään vaikka sata vauvaa, vaikka meillä ei sellaista tässä olekaan suunnitelmissa. Synnyttäminen on ihanaa, eikä mikään muu mitä olen elämässäni kokenut vedä vertoja sille hetkelle kun saa oman lapsen syliin ensimmäistä kertaa.

Me päästiin osastolle yöllä joskus yhden aikaan, ja saatiin tosiaan perhehuone. Alettiin siinä sitten nukkumaan, tosin itse nukahdin vasta aamuneljän maissa ja unta riitti hurjan tunnin verran, pikkuisen taisi olla hormoneilla ja adrenaliinilla sormensa pelissä. Eihän sitä vaan voinut nukkua kun piti tuijottaa pientä rakasta koko yö. Onneksi Otto sai vähän nukuttua, niin hän jaksoi heti aamulla kasin maissa käydä hakemassa tytöt katsomaan omaa tuoretta pikkusiskoaan.

Tytöt olivat aivan ihmeissään ja onnesta soikeana ihanasta pikkusiskosta, ja viettivät meidän kanssa koko päivän sairaalassa. Illaksi ja yöksi tytöt menivät Oton perheen luokse, sillä ei päästy vielä ekana päivänä kotiin. Vauvalla kuului vielä sydämestä minimaalinen sivuääni kun hän oli niin nuori (13h lääkärintarkistuksen aikaan) että sydämen ductus ei ollut vielä kerennyt mennä umpeen. Siksi siis vietimme vielä toisen yön osastolla, ja seuraavan aamun lääkärintarkistuksessa ääntä ei enää kuulunut ja saimme lähteä kotiin. Kotiuduimme vauvan ollessa 38 tuntia vanha.

Nyt takana on jo viisi päivää kotona, ja tämä on ollut yksi elämäni ihanimpia viikkoja. Nämä ensimmäiset hetket ovat ainutlaatuisia ja ihania ja niin täynnä rakkautta tuota pientä ihmettä ja koko omaa perhettä kohtaan. Ollaan maailman onnekkaimpia <3

Suunnattiin eilen aamupäivällä nauttimaan ihanasta lämpimästä ja aurinkoisesta talvipäivästä Kaivopuistoon. Tehtiin pieni lenkki siinä rannassa ja lapset leikkivät lumessa, käytiin ihmettelemässä joutsenia jotka tulivat katsomaan onko meillä leipää – ja lopuksi istahdettiin Cafe Ursulaan pullalle ja kaakaolle. Vaikka aina vähät väliä pintaan puskee se turhautunut ja malttamaton fiilis niin helpompaa tämä on meille kaikille kun vaan yrittää rentoutua ja tekee kivoja asioita ja nauttii vielä tästä ajasta. Ei se synnytys käynnisty ainakaan stressaamalla, päin vastoin.

Lapset olivat aivan innoissaan kun aurinko paistoi ja ilmassa oli ehkä jopa sellaista kevään tuntua, vaikka tokihan talvi saattaa iskeä voimalla päälle vielä monta kertaa ennen kuin oikea kevät alkaa. Lämpöä oli kolme astetta ja meitä ei palellut ollenkaan istuskella siinä Cafe Ursulan terassilla kaakaoiden ja munkkien kanssa. Oli mahtavan lämmintä ja istuttiin siinä hyvä tovi. Kaivopuisto on ehdottomasti yksi Helsingin ihanimpia paikkoja oli sitten kesä tai talvi. Tytöt olivat tohkeissaan kun saivat kaakaot oikein kermavaahdolla, ja hihittelivät toistensa kaakaoviiksille. Siinä hetkessä tiivistyi sellainen ihana perheonni, se oli vaan jotenkin niin parasta. Miten onnekas olenkaan kun saan nauttia tuollaisista iloa kuplivista hetkistä juuri näiden tyyppien kanssa!

Otto on tsempannut mua ihan hulluna, vaikka toki meitä molempia jännittää tulevat päivät. Se käy välillä turhauttamaan kun säännöllisiä supistuksia tulee tuntikausia putkeen kahden minuutin välein ja 90sek kestoltaan, ja silti mitään ei tapahdu. Kokoajan ollaan valmiudessa. Onneksi tämä on tuttua jo Tiaran ja Zeldan raskausajoilta, ja kun ”alkujärkytyksestä” on selvitty niin tässä sitä taas yritetään jatkaa arkea ihan niinkuin niillä kahdella aiemmallakin kerralla. Kai se joku vaisto sen sitten jälleen kertoo kun on aika toimia. Ainakin toistaiseksi vaisto on ollut oikeassa ja ollaan vältytty lähtemästä väärän hälytyksen takia sairaalaan. Vaikka eihän siinäkään tietysti mitään pahaa olisi, se vaan saattaisi turhauttaa entisestään.

Mä uskon että saan parhaimman synnytyskokemuksen kun olen onnellinen, rentoutunut ja hyvinvoiva ja siksi aion täyttää kaikki jäljellä olevat hetket vaan kivoilla asioilla, lasten kanssa hengailulla, ulkoilulla, levolla, leffoilla, halauksilla ja rakkaudella, lempiruuilla ja ilolla. Uskon että ne toimivat paremmin kuin se että väsyttäisin itseni vaikka ramppaamalla portaita. Ja kotikin on jo suursiivottu siinä turhautumisvimmassa pariinkin kertaan että ei täällä oikeasti mitään sen suurempia velvollisuuksiakaan ole hoidettavana.

Kun mä kirjoitan tätä sohvalla pötkötellen, mua supistaa jälleen tiheään tahtiin. Vauva tuntuu jakselevan jatkuvia supistuksia onneksi hyvin, ainakin hän liikkuu ihan pirteänä jatkuvasti. Maha on laskeutunut aivan alas ja näyttää ihan hassulta pallolta. Fiilis on hyvä ja vaikka mieli on odottava niin kuitenkin positiivisella tavalla. Maanantai on uusi alku uudelle viikolle, tämä voi hyvinkin olla juuri se viikko joka kolmatta kertaa mullistaa meidän elämän.

Ihanaa maanantaita ja uutta viikkoa kaikille<3

Päästiin eilen kurkkimaan meidän vauvaa ultraan kun hänen asentonsa sekä kokonsa tsekattiin vielä viikon 36 täyttymisen kunniaksi. Vauva kasvoi tasan keskikäyrällä, ja syntyessään samoihin aikoihin vaikka Zeldan kanssa tulee luultavasti olemaan myös melko samankokoinen kun hän oli syntyessään. Vauva myös kaikeksi onneksi hengasi siellä pää alaspäin,  ja toivottavasti pysyykin niin päin. Lääkärin mukaan vauvalla on nyt lupa tulla ja hänellä oli kaikki oikein hienosti. Kuulemma tilanne on myös edistynyt sen verran että tyyppi voi putkahtaa maailman hetkenä minä hyvänsä, vaikka tiedänkin että se voi tarkoittaa käytännössä kuitenkin päiviä tai viikkoja.

Olen innoissani siitä että sain luvan touhuta rauhassa, sen kunniaksi mä olen _vihdoin_ toteuttanut jo pitkään vaivannutta hillitöntä siivousvimmaani ja olenkin tässä eilisen ja tämän päivän aikana pessyt molemmat kylppärit, siivonnut keittiön, tehnyt inventaarion tyttöjen vaatekaappeihin ja tehnyt perussiivouksen kaikkiin muihinkin huoneisiin. Nyt on mukava sitten tulla kotiin vauvan kanssa kun on siistiä ja kaikki järjestyksessä.

Mulla on ollut paljonkin supistuksia nyt näiden kahden päivän aikana mutta ne ovat rauhoittuneet ainakin toistaiseksi aina välillä ja yönkin nukuin paremmin kuin moneen viikkoon! Siis mulla on ollut tosi katkonaisia öitä viimeisen kuukauden ajan kun olo on aina öisin niin tukala, mutta viime yönä nukuin kahdeksan tuntia putkeen enkä herännyt edes vessaan mikä oli todella kummallista. Mutta en ollenkaan pistä pahitteeksi, hyvät yöunet tulivat tarpeeseen. Fiilis on odottava ja jännittynyt vaikka välillä iskee myös sellainen pieni pelkokin, vaikka tiedän että ihan turhaa se on pelätä ja jännittää etukäteen. Kaikki menee miten menee, eikä siihen vaikuta mun pelot tai jännitykset yhtään. Kannattaa siis vaan pysyä rauhallisena ja kuunnella omaa kroppaa.

Törmäsin FB:ssä ihan mielettömään autosynnytysvideoon, missä mies vaan ajoi siis autoa ja nainen siinä etupenkillä sai juuri housut pois jalasta ennen kuin vauva sitten tuli kokonaan ulos ja kaikki meni hyvin! Siis vaikka tilanne on varmasti maailman pelottavin niin jotenkin se valoi muhun uskoa että kyllä sitä kaikesta vaan selviää. Kahden minuutin leikkaamattoman videon aikana nainen kerkesi siis istua kiemurrellen, vetää housut alas ja synnyttää vauvan, ja siinä he läppäsivät vielä yläfemmat miehen kanssa ennen kuin video loppui. Ihan uskomaton juttu, huikeaa että kaikki meni hyvin. Toivon toki ehtiväni sairaalaan, mutta ainakin nyt tiedän kenestä ottaa mallia jos alkaa näyttää uhkaavalta, hah!

Mä niin kovasti toivon että nämä tämän postauksen kuvat nyt ovat ne ihan viimeiset mahakuvat, niinkuin olivat 36+0 viime raskaudessakin, ja Tiarankin raskaudessa vikat otettiin 35+6. Alla löytyy mahavertaus näiltä viikoilta:

Saa nähdä kuinka käy! Nyt mä menen jatkamaan leikkiä tyttöjen kanssa, meillä on legolinnan rakennus kesken yläkerrassa.<3

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille!

Viime viikonloppuna pakkasimme sairaalakassin Oton kanssa lennosta, kun supistukset alkoivat, ja tässä viikon mittaan sitä on tullut varmistelua ja täydenneltyä vielä. Tuossa se odottaa eteisessä, että voi sitten vaan napata mukaan kun lähtö tulee. Mun piti alunperin tehdä sairaalakassista video, mutta mä en kertakaikkiaan nyt uskalla sitä tehdä sen kustannuksella että synnytys lähtisi käyntiin. Tässä siis perinteinen sairaalakassin sisältö -blogipostaus sen sijaan.

Tänään tuli täyteen 35 viikkoa (mistä kirjoitan huomenna lisää), ja vaikka hyvät viikot onkin niin keuhkojen olisi hyvä kypsyä vielä, ja bilirubiiniarvojenkin kannalta olisi hyvä jos vauva olisi mahdollisimman lähellä täysiaikaisuutta, kun meillä on molemmilla neideillä kuitenkin keltaisuutta ollut. Siksi en ota nyt mitään riskejä, ja lepään vaan, koska jokainen pieni liike lisää ja voimistaa levossakin kokoajan tulevia supistuksia. Sairaalakassin sisältö on kuvattu Oton avustuksella, tätä kirjoituspuuhaa on onneksi helppo tehdä samalla pötkötellen.

Sain aika hyvät lähtökohdat pakkaamiseen edelliskerralla tekemästäni sairaalakassipostauksesta. Pieniä muutoksia tai lisäyksiä sisältöön kuitenkin tuli, lähinnä viime kerran jälkeen kartuttamieni omakohtaisten imetykseen liittyvien kokemusten pohjalta.

Sairaalakassina meillä toimii sama Oton vanha karatekassi joka on ollut kahdella aiemmallakin kerralla. Sinne mahtuu hullu määrä tavaraa ja se on helppo napata mukaan. Ja tuo se jotain sellaista pientä turvallisuuden ja jatkuvuudenkin tunnetta kun on sama tuttu kassi mukana.

SAIRAALAKASSIN SISÄLTÖ

Tässä on mun sairaalakassin sisältö melkein kokonaisuudessaan (no pari juttua puuttuu kuvasta, mutta löytyy allaolevasta listasta ja tulee mukaan silti).

• Neuvolakortti, synnytyssuunnitelma ja lompakko
• Kamera, iPad ja puhelin latureineen sekä kuulokkeet
• Shampoo, hoitoaine, suihkusaippua, kasvojenpuhdistusaine
• Meikit, kosteusvoiteet kasvoille ja vartalolle, deodorantti, siteitä
• Hammasharjat ja -tahna
• Pompuloita, pinnejä ja hiusharja
• Tutit ja harsot
• Imetysliivit, lanoliinivoide ja liivinsuojat
• Kotiutumisvaatteet mulle
• Vauvalle vaatetta muutaman päivän tarpeisiin
• Vauvan kotiutumisvaatteet
• Lisäksi riippuen siitä saadaanko perhehuonetta vai ei niin Otolle mukavat oleskeluvaatteet, hygieniatarvikkeet ym.
• Pientä syötävää ja juotavaa
• Vauvakirja, kynä ja ensipehmolelu vauvalle
• Turvakaukalo, telakka ja kaukalopussi
• Kaurapussi lämmitettäväksi

Seuraavaksi käyn läpi vähän yksityiskohtaisemmin tätä listausta, miksi mikäkin on mukana ja mihin uskon eri juttuja tarvitsevani.

Tärkeimmät on aivan varmasti neuvolakortti, lompakko, synnytyssuunnitelma, kamera ja puhelin. Puhelin unohtui kuvasta ja kameraa ei sattuneesta syystä kuvassa näy paitsi iPadin näytöstä, heh! iPadi ei ehkä kuulu tärkeimpiin juttuihin, varsinkin jos synnytys etenee nopeasti ja pääsemme nopeasti kotiin. Mutta jos esimerkiksi vauva joutuu sinivalohoitoon kuten meidän esikoinen aikoinaan, voi aika käydä sairaalassa pitkäksi kun vauva vain nukkuu lampun alla. Ja tietenkin kaikelle teknologialle pitää olla myös laturit.

*Kosteusvoiteet, hiusharja ja iso Muumi toilettilaukku saatu. 

Omat kosmetiikkajutut on kiva olla mukana. Tärkeimpiä tietenkin hammasharja ja -tahna sekä dödö. Meillä on onneksi useampi sähköhammasharjan runko niin yksi voi hyvin olla pakattuna jo valmiiksi kahden harjan kanssa, niin saa tarvittaessa molemmat pestyä hampaat. Mikään ei raikasta niinkuin kunnon hammaspesu!

Synnytyksen jälkeen suihkussa tulee käytyä hygieniasyistä tiheästi, ja en halua että tukka menee ihan huonoon kuntoon, siksi mukaan tulee ehdottomasti omat pesuaineet. Myös kosteusvoiteet varsinkin vartalolle ovat tärkeät, sillä mulla ainakin kahdella aiemmalla kerralla on tullut raskausarpia vasta synnytyksen yhteydessä ponnistaessa. Niitä on hyvä päästä hoitamaan heti. Otan mukaan myös meikit siltä varalta että tulee halu ehostautua ennen kotiinlähtöä, sekä pinnit ja pompulat jotta tukan saa synnytyksessä pois naamalta.

Itselleni pakkaan mukaan mukavia oleskeluvaatteita, sekä pari imetystoppia ja imetysrintsikat. Myös alusvaatteita ja sukkia, vaikka sairaalan legendaariset verkkopikkarit varmasti ovatkin ekaksi käytössä.. Nyt tajusin että mähän tarvitsen myös jotkut aamutossut, vaikka kai ne sairaalankin tossut on ihan hyvät kun olen jo niillä pari kertaa pärjännyt. Imetyksen avuksi myös lanoliinivoidetta joka viime kerralla osoittautui mun pelastajaksi kun aluksi iho oli todella kovilla imetyksestä ja se oli ainoa joka helpotti. Mulla riitti tuo pieni tuubi hyvin koska iho alkoi parantua jo parin ekan viikon aikana. Lisäksi harsoja ja kertakäyttöisiä liivinsuojia.

Otan mukaan myös vauvalle valmiiksi keitetyt tutit. Zelda ei syönyt tuttia ollenkaan ensimmäisen 8kk aikana, mutta esikoisen kanssa se taas oli ehdoton apu sinivalohoidon ajan ja myös sen jälkeen. Tiedän että tutin antamisesta liian aikaisin voi olla haittaa imetyksen kannalta, enkä niitä annakaan vauvalle heti jos a) imetys ei lähde sujumaan helposti tai b) ei ole tarvetta. Mutta pelkkä niiden mukana olo tuo mielenrauhaa. Jos niille tulee tarvetta, ne löytyy. Ja saattaahan toki olla että tarjoamisesta huolimatta vauva ei tuttia huoli, mutta eivätpä ne paljoa tuolta kassista tilaa vie.

Niin ja muuten, kaurapussi puuttuu kuvista myös, sillä sitä ei olla vielä ostettu. Meillä on kuumavesipullo ja se on kotona ihan kätevä, mutta sairaalassa kaurapussi on kätevämpi. Etenkin jälkisupistuksiin uskon sen auttavan ja olevan tarpeellinen.

*Pilvibody ja pisarahousut saatu blogin kautta.

Meidän vauvat on aina puettu omiin vaatteisiin jo sairaalassa, ja näin aiotaan toimia tälläkin kertaa. Ensin tietysti vauva saa olla ihokontaktissa ihan vaippasillaan, mutta varaudun vaatemäärällä siihen että sairaalassa saattaa kulua pidempikin aika (toivottavasti ei). Mulle on tärkeää että saan pukea vauvan omiin vaatteisiin enkä sairaalan vaatteisiin.

Tässä on mun suunnitelma kotiutumisvaatteista vauvalle, mutta toki tämä tarkentuu sitten kun tietää paremmin minkä kokoista tyyppiä ollaan kotiuttamassa ja millaisella säällä. Kuvassa näkyvän varustuksen lisäksi on vielä lämpöpussi kaukaloon, ja lisäksi ostetaan hänelle vielä kypärälakki joka suojaa myös kaulaa. Luultavasti haalari ei tule pienelle päälle ollenkaan, koska kaukalopussin ja villahaalarin pitäisi yhdessä riittää vielä pakkasasteillakin, mutta varmuuden vuoksi pakkasin senkin mukaan. Ei siitä haittaakaan ole että on vaihtoehtoja.

Vauvakirja ja kynä on ihan ehdottomat, koska haluan tallentaa synnytysmuistot sinne heti että ne eivät pääse yhtään haalistumaan ja unohtumaan. Tämä sama vauvakirja löytyy meidän kaikilta kolmelta pikkuiselta, kuten myös tällainen samanlainen vaaleanpunainen Pentikin pupupehmo.

Kuvista puuttuu myös pienet syötävät ja juotavat, sillä niitä nyt ei vielä voi sinne laittaakaan. Mulla ei ainakaan kahdessa aiemmassa synnytyksessä ole hirveästi maistunut mikään muu kuin vesi, ja oletan että näin on myös tällä kertaa. Silti ajattelin pakata mukaan jotain myslipatukoita, ehkä suklaata ja pähkinöitä ja jotain hedelmää myös. Ja tietenkin vesipullon ja pillimehuja. Sitten kun synnytys on ohi niin katsotaan mitä tekee mieli, toki sairaalastakin saa ihan hyvää ruokaa mutta saattaa olla että sen lisäksi palkitsen itseni sitten ainakin isolla pussillisella suolaista salmiakkia. (ruokahimoista lisää myöhemmin).

Meidän kassi on iso ja täysi, ja siellä on varmasti paljon turhaakin tavaraa varsinkin jos sairaala-aika jää lyhyeksi niinkuin toivon. Mutta mieluummin liikaa kuin liian vähän, tavarat kuitenkin kulkevat autolla helposti. Sairaalakassi on yksi niitä asioita joka jakaa ihmisiä tosi paljon, toisille nimittäin riittää oikeasti suunnilleen pelkkä neuvolakortti ja toiset haluavat haalia puoli omaisuutta mukaan. Kumpikin on ihan yhtä hyvä, tärkeintähän on varmasti se että juuri itsellä on mukava olla ja itselle oikeat tavarat mukana.

Mitä te pakkasitte mukaan sairaalakassiin synnytykseen? Oliko jotain mitä ette pakanneet mutta olisitte kaivanneet? Mitkä olivat sairaalakassin turhat ja tarpeelliset?

Eilen illalla mua alkoi supistelemaan ruuanlaiton lomassa, ja yhtäkkiä huomasin kellottelevani säännöllisiä alle 3min välein tulevia supistuksia. Se oli sellainen herätys todellisuuteen. Lapset olivat juuri menneet nukkumaan kun oikeasti sisäistin, että näitähän tulee ihan säännöllisesti ja tajusin ladata supistuslaskurisovelluksen. Otin panadolia ja kuumavesipullon ja parkkeerasin sohvalle. Supistukset eivät olleet kipeitä, mutta tosi napakoita kuitenkin, selkeästi erilaisia kuin tähän asti tulleet satunnaiset harjoitussupistukset. Ja kun kokemuksesta tiedän että mun supistukset eivät ole kipeitä kun vasta juuri ennen ponnistusvaihetta, meni vähän pasmat sekaisin ja aloin miettimään että ei hitto syntyykö se nyt oikeasti tänään.

Siinä me sitten hetken Oton kanssa panikoituamme pakkasimme sairaalakassin lennosta, kirjoitimme synnytyssuunnitelman ja rupesimme miettimään miten organisoimme tyttöjen hoitoon viemisen jos lähtö tulee. Kun mä tuijotin kelloa, niitä vaan tuli ja tuli ja tuli kokoajan parin tunnin ajan. Kokemuksesta kuitenkin tiedän myös, että mulla saattaa jatkua tätä vaihetta useamman viikon vaikka joka päivä, ennen kuin vauva oikeasti syntyy. Ja siksi mä päätin että nyt yritän vaan rentoutua, laitoin puhelimen pois enkä tuijottanut vaihtuvia minuutteja, ja niin ne sitten rauhoittuivat pikkuhiljaa siinä.

Kun väli piteni kolmesta minuutista kahteenkymmeneen minuuttiin, uskalsin oikeasti rauhoittua ja alettiin katsomaan Vikingsiä niinkuin ollaan tehty monena iltana muutenkin. Ei vielä ollut lähdön aika, onneksi. Päästiin nukkumaan ja taas yksi päivä raskautta eteenpäin. Viikot on toki jo ihan hyvät, mutta kyllä vauva saisi vielä pari viikkoa pysytellä kasvamassa ennen kuin tulee ulos, niin alku on hänelle helpompi.

Siinä kun mä pötkötin sohvalla kuumavesipullon kanssa supistellen ja katselin sairaalakassia pakkaavaa miestäni, mut valtasi kuitenkin paniikin sijaan levollinen mieli. Vaikka mitä tapahtuu, vaikka milloin tapahtuu, mulla on tuo ihana aviomieheni tässä tukena. Hän tietää mitä tekee, hän ottaa ohjat käsiinsä ja pysyy rauhallisena. Hän osaa kyllä. Ja yhdessä me selvitään tästäkin synnytyksestä.

Otto on ollut mulle jo kahdessa aiemmassa synnytyksessä maailman suurin tsemppari ja tuki ja se joka mut pitää rauhallisena, ja olen varma että niin tulee olemaan tälläkin kerralla. Hän ei anna paniikille valtaa, eikä jätä mua yksin vaan on läsnä siinä kokoajan. Hän kannustaa, ja hän kuuntelee ja tarkkailee mun vointia. Ja jos mä en tiedä mitä pitää tehdä, hän tietää kyllä.

Eilisillan jälkeen mua on supistellut säännöllisen epäsäännöllisesti, ja olen ottanut tosi rauhassa. Yritän nyt saada viimeiset pakolliset työjutut hoidettua alta täältä sohvan pohjalta käsin, niin voin sitten rauhoittua senkin osalta.

Nyt ne viimeiset epätietoiset hetket on sitten alkaneet. Tämä vaihe raskaudesta on aina se kaikkein kuluttavin henkisesti, kun kokoajan pitää olla valmiudessa ja ei ikinä tiedä että milloin se tilanne oikeasti on päällä. Onneksi tätä ei kestä montaa viikkoa vaikka loppuun asti menisikin. Jotenkin en vaan osannut yhtään varautua tähän, kun viimeiset viikot on olleet niin oireettomia. Toisaalta, tällä tavalla puskista se tuli Tiarankin odotusaikana, supistukset vaan alkoivat ihan yhtäkkiä viikolla 34+3 ja kestivät sinne synnytykseen asti, viikolle 35+6. Eilen mulla oli 34+2 ja tänään siis 34+3, ehkä tämä tyyppi ottaa siskostaan mallia, tai sitten ei.

Mutta joo, jännityksellä nyt odotellaan täällä ja seurataan mitä tapahtuu, ja lähdetään käymään tarkistamassa tilanne jos alkaa tuntua siltä että se on tarpeellista. Oli se sitten tänään, ensi viikolla tai kolmen viikon päästä. IIK!

Ihanaa sunnuntaipäivää kaikille <3