Helmikuu on vuoden ihanin kuukausi

02.02.2018

Kiva perjantai, ja oikeastaan kiva koko viikko takana. Hello helmikuu, lumi, valo ja hyvä fiilis! Tammikuu hujahti hirveää vauhtia ohitse, ja niin vaan helmikuu koitti. Mä vannon että tämä vuoden 2018 tammikuu meni ainakin 87438 kertaa nopeammin ohi, kuin vuoden 2017 tammikuu, jolloin jokailtaiset supistukset saivat toivon syttymään, että vauva olisi syntymässä. Mutta aina ne lakkasivat parin tunnin kellottelun jälkeen. Se oli semisti turhauttavaa, mutta onneksi palkinto oli mitä ihanin. Mutta nyt ei ollut tarkoitus puhua pitkästä, eikä lyhyestäkään tammikuusta, vaan siitä, miten ihana fiilis mulla on just tänään, koska h e l m i k u u.

Helmikuu 2012

Helmikuu oli ennen mulle kuukausi muiden joukossa, mutta nykyään siihen liittyy niin monta hurjan tärkeää ja rakasta muistoa, hetkeä ja vuosipäivää, että siitä on tullut yksi vuoden merkityksellisimmistä kuukausista mulle. Se on ihanaa, koska ennen näitä kaikkia ihania tapahtumia helmikuu oli varmaankin vuoden inhokkikuukauteni. Ennen se oli vuoden kylmin kuukausi (ainakin Oulussa), ihan jäätävän pimeä, silloin ei ollut hiihtolomaa (koska Oulussa se oli aina vasta maaliskuun eka viikko tai ihan helmikuun loppu), ja silloin ei yleensä tapahtunutkaan mitään jännittävää, koska kaikki vaan kyhjöttivät sisällä kotona.

Helmikuu 2013

Viimeisen seitsemän vuoden aikana mun helmikuu on täyttynyt merkityksellisistä päivämääristä, ja viimeisimpänä täydentyi kuopuksen syntymällä. Otto aina sanoo, että mä olen sellainen muistelija – niin mä olenkin. Mun aamu alkaa aina ihanasti sillä, kun tsekkaan Facebookista vanhat muistot joita se mulle joka aamu esittelee, ja sitten fiilistelen vähän aikaa niitä kaikkia ihania ja hassuja tapahtumia jotka tulevat kuvien ja kirjoitusten myötä mieleen. Mä rakastan muistella vanhoja, mutta en elä muistoissa. Mulle vaan usein tulee vanhat, pääosin ihanat, muistot mieleen, kun joku paikka, tuoksu, kuva tai ajatus muistuttaa mua jostain tärkeästä hetkestä.

Helmikuu 2014

Helmikuussa tulee muisteltua usein näitä kaikkia ihania hetkiä, koska niin monta asiaa on tapahtunut juuri helmikuussa. Kuun alkupuolella on ensin kuopuksen ensimmäinen syntymäpäivä, sitten meidän hääpäivä, sitten seurustelun vuosipäivä ja 17. päivä helmikuuta tulee kuluneeksi seitsemän vuotta siitä, kun sain tietää että musta tulee äiti. Aika tärkeitä juttuja kaikki, eikö?

Helmikuu 2015

Voitte siis uskoa että tämä kuukausi on yksi suurten tunteiden jatkumo, ja olen tavallista herkempi jotenkin. Tänään kun ajettiin sen bensa-aseman ohi, jolle Otto pysähtyi tankkaamaan matkalla synnytykseen, oli niin haikean ihana fiilis. On tehnyt koko viikon mieli mennä lukemaan kuopuksen synnytyskertomus uudelleen eka kertaa sen kirjoittamisen jälkeen, mutta päätin että luen sen vasta tiistaina, kun on oikea synttäripäivä. Mutta ehkä voisin fuskata lukemalla Oton synnytyskertomuksen vaikka tänään, ja sen oman sitten ensi viikolla. Hmm….

Helmikuu 2016

No, joka tapauksessa olen fiiliksissä tästä tulevasta kuukaudesta myös, enkä vaan niistä menneistä päivistä. Tärkeät päivämäärät tarkoittavat sitä, että myös tämä vuoden 2018 helmikuu täyttyy merkityksellisistä päivistä. Päästään juhlimaan kuopuksen synttärijuhlia, päästään viettämään kahden kesken meidän neljättä hääpäivää treffien muodossa, ja ihan kohta on ystävänpäiväkin. Kuukauden ajaksi on tiedossa paljon kaikkea kivaa muutenkin, ja olen ihan innoissani. Mahtava fiilis!

Helmikuu 2017

Ihanaa helmikuuta ja alkavaa viikonloppua kaikille <3


Kuukausi treeniä takana personal trainerin kanssa

25.08.2017

Synnytyksestä on kulunut reilut puoli vuotta, ja kesän aikana aloittelin varovaisesti treenaamaan. Keväällä toki kävelin vaunulenkkejä paljonkin, ja touhusin lasten kanssa, mutta mitään ohjelmaa en tehnyt silloin enkä ottanut palautumisesta stressiä. En ota kyllä vieläkään, mutta kesällä alkoi tuntua että olo on sen verran normaali rankan raskauden jälkeen, että pystyisi jo liikkumaan enemmän. Alkukeväällä olin kuukausien iisisti ottamisen jäljiltä niin rapakunnossa että reipas kävely tuntui pahalta. Nyt pystyn jo juoksemaan, hyppimään trampalla pitkiäkin aikoja ja treenaamaan ihan normaalisti.

Zeldan kummisetä Kim on valmistunut personal traineriksi, ja hän teki mulle oman henkilökohtaisen ohjelman heinäkuussa, jota olen nyt noudattanut siis pian kuukauden verran. Ohjelma ei ole mitenkään järin rankka, eikä tarkoituksena ole missään nimessä laihduttaa tai pudottaa painoa, vaan vahvistaa kroppaa, parantaa ryhtiä ja jaksaa paremmin arjessa. Mitään erityisruokavaliota en noudata, vaan syön perusterveellisesti kuten tavallisestikin.

En ole kieltänyt itseltäni mitään, vaan jos musta oikeasti tuntuu siltä että tarvitsen maanantaina jäätelön niin sitten syön sen. Ja tiistaina toisen jos maistuu. Imetyksen turvaamiseksi mä yritän jopa syödä aavistuksen tavallista enemmän, imetys kun vie ne 500 ekstrakaloria vuorokaudessa. En kuitenkaan laske kaloreita, vaan ”syön enemmän” sillä tavalla, että otan ruokaa lisää surutta jos tuntuu että mahassa on vielä tilaa, ja aamu- ja iltapalalla otan vielä sen hedelmän muiden ruokien kaveriksi vaikka pärjäisin ilmankin. Tämä tyyli on toiminut hyvin, eikä ole kertaakaan tuntunut että treenillä olisi ollut maidon tuotantoon mitään vaikutusta. Nova käy edelleen todella usein rinnalla, vaikka sormiruokaileekin, eli maitoa kyllä tulee.

Kaksi kertaa viikossa teen lihaskunto-ohjelman, ja ohjelman mukaan mun tulee käydä lenkillä kaksi kertaa viikossa, ja venytellä ainakin kerran viikossa. Ohjelman noudattaminen on ollut tosi helppoa, koska se ei ole liian rankka. Ja oikeastaan on tullut vahingossa liikuttua enemmän kuin sen ohjelman noudattamiseksi edes tarvitsisi: tälläkin viikolla olen tehnyt jo lihaskunto-osuudet kahteen kertaan, käynyt kerran lenkillä ja viettänyt 1,5 tuntia trampoliinipuistossa pomppien lasten kanssa.

Liikkuminen on helppoa, kun sille on aikaa. Aina ei ole ollut, ennen Novaa mun treeni-into kaatuikin siihen kun oli vaan arjessa liikaa palasia. Kaksi kokopäivätyötä ei jättänyt juurikaan treenille tilaa. Onneksi nyt on toisin.

Olen huomannut että jaksan ihan super paljon paremmin nyt kun tulee liikuttua enemmän, ja on myös helpompi keskittyä kaikkeen muuhun mitä tekee, kuten töihin. Lasten kanssa lenkkeily on hauskinta, kun he pyöräilevät juuri sopivaa vauhtia että reippaalla kävelyllä pysyy hyvin mukana. Ja vaunujen kanssa on niin kivaa kävellä, että melkein joka päivä tulee tehtyä edes pieni lenkki. Jos itsestä tuntuu että ei jaksaisi lähteä, niin isommat tytöt kyllä pitävät huolen että pääsevät pyöräilemään. Mutta ei oikeastaan ole edes tullut sitä fiilistä että ”ääh en jaksa onko pakko”, vaan enemmänkin olen innolla lähdössä ulos joka päivä, ja päivä tuntuu jotenkin vajaalta jos ei siihen ole sisältynyt mitään liikuntaa.

Tähän asti lihaskunto-ohjelma on ollut täysin kehonpainolla (tai vauvan kanssa) tehtävä, ja jatkan varmaan vielä hetken samalla linjalla. Jossain vaiheessa olen kuitenkin miettinyt että hommaisin salikortin, mutta saa nähdä. Jotenkin kotitreeniin on niin hurjan paljon pienempi kynnys, kun ei tarvitse lähteä mihinkään kauas, ja voi ottaa Novan mukaan treeniin painoksi, niinkuin yleensä teenkin. Nova nauttii hurjasti meidän yhteisistä jumppahetkistä ja kiljuu ilosta kun nostelen häntä. Yhdessä on kivaa liikkua.

Ohjelmassa on otettu huomioon se, että, mä synnytin puoli vuotta sitten meidän kolmannen lapsen. Eli esimerkiksi vatsalihaksissa mulla oli vielä pienen pieni rakonen kun tämän ohjelman starttasin, ja siksi en ole treenannut suoria vatsalihaksia vielä ollenkaan, ettei rako jää pysyväksi. Syviä vatsalihaksia sen sijaan olen treenannut, ja erityisesti pyrkinyt vahvistamaan mun ryhtiä ja selkälihaksia, jotka lösähtivät raskausaikana aivan totaalisesti.

 

Olin tällä viikolla Reiman pressitilaisuudessa kuuntelemassa asiantuntijoiden vinkkejä, sekä tuoreita tutkimustuloksia lasten liikunnasta, ja entistä enemmän vahvistui se fiilis että sille liikunnalle on vaan raivattava arjesta tilaa, oli elämäntilanne mikä hyvänsä. Nykyisten liikuntasuositusten mukaan lasten tulee liikkua kolme tuntia päivässä, ja suurin osa lapsista liikkuu aivan liian vähän. Mä haluan näyttää lapsilleni esimerkkiä siitä miten liikunta on luonnollinen osa arkea, ja kuuluu elämään siinä missä uni, työt ja ruokakin. Jos ei kotoa saa hyvää esimerkkiä terveelliseen elämäntapaan, on sellaisen noudattaminen isompana vaikeampaa. Tämä on siis mielestäni jokaisen vanhemman tärkeä tehtävä.

Mulla on hyvä fiilis, ja aion jatkaa tällä samalla linjalla, itseäni kuunnellen. On tärkeää olla armollinen, ja mä en tee mitään mitä en jaksa, enkä koskaan pakota itseäni mihinkään. Jos ei joku päivä huvita tehdä jotain niin en sitten tee. Armollisuus ja se että tekee ilon ja positiivisuuden kautta, on ainakin mulla paljon tehokkaampaa kuin hampaat irvessä puurtaminen. Tähän asti mulla on ollut super hauskaa, ja ihan parhaat treenit oli alkuviikosta Kimin kanssa, kun vedettiin lihaskunto-ohjelmaa vesisateessa nurmikolla. Sade raikasti ihanasti kun tuli hiki!

Kävin viimeksi vaa’alla kesäkuussa, jolloin raskauskiloja oli jäljellä 7. Sen jälkeen en tosiaan ole käynyt punnitsemassa itseäni, enkä tiedä siis paljonko painan. Myöskään mitään senttejä en ole mitannut. Mittoja tärkeämpää mulle on se että tuntuu hyvältä, ja nyt musta tuntuu hyvältä, toivottavasti myös jatkossa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3


Itseäni etsimässä

16.03.2017

Vauva on nyt reilut viisi viikkoa vanha, ja musta tuntuu että alan viimeinkin löytää itseni raskauden, synnytyksen ja vauvakuplan jäljiltä. Olo alkaa tuntua omalta: kun katson peiliin näen itseni, ja kun kävelen ulkona mulla on hyvä olo. Tästä raskaudesta palautuminen on ollut siinä mielessä hitaampaa kuin kahdesta aiemmasta, että siinä kesti hetkinen pidempään että olo alkoi olla oikeasti hyvä.

Toki siis mulla ei mitään kipuja ollut eikä synnytyksessä tullut mitään haavoja tai vaivoja mulle. Loppuraskauden levon takia pääsin kuitenkin fyysisesti aika huonoon kuntoon ja tuntuu myös että nivelillä oli tekemistä synnytyksestä toipumisessa. Ensimmäisinä viikkoina synnytyksen jälkeen mulla oli liitoskipuja ja oikein tunsin miten kaikki lantioluut oli aivan väärässä paikassa. Mun tasapaino oli jotenkin ihan hakusessa kun kropan painopiste muuttui täysin yhdessä yössä.

Eihän nuo sillä tavalla mitään isoja vaivoja ollut enkä joutunut mitään särkylääkettä niihin syömään, mutta siinä vaan kesti hetki että kroppa alkoi taas tuntua siltä niinkuin muistan sen joskus tuntuneen, silloin ennen kaikkia raskausvaivoja ja synnytystä. Viisi viikkoa on lyhyt aika ja synnytyksestä ja raskaudesta kokonaan toipuminen kestää tietysti kuukausia, mutta nyt alkaa olla jo hyvä olla, eikä ole mitään tuntemuksia enää siitä että on ollut raskaana tai synnyttänyt. Ulkona jaksaa kävellä kunnolla ja reipasta vauhtia, eikä se tunnu enää rankalta tai tule mitään liitoskipujakaan.

Tosi hyvä fiilis kyllä tämä, en malta odottaa että pääsen oikein kunnolla liikkumaan sitten kun jälkitarkastus on tehty ja joku on todennut että mun kroppa on liikuntaan valmis. Siihen asti käyn mieluusti vaunulenkeillä ja nautin yhä enemmän ja enemmän lämmittävästä kevätauringosta täysillä.

Vaikka mulla ei vieläkään ole synnyttäjäksi kovin paljoa ikää, niin kyllä ne vuodet huomasi tällä kertaa. Tai siis että on hitaampaa nyt 25-vuotiaana kuin mitä se oli 20- tai 21-vuotiaana. Enhän mä tietenkään voi varmuudella tietää että johtuuko se iästä vai mistä mutta näin luulisin, tai se tuntuu loogiselta.

Mutta kuka sieltä raskauden ja synnytyksen alta on sitten paljastunut? Minä. Muutamaa arpea rikkaampana, uusilla muodoilla varustettuna ja omaan silmääni ainakin ihan minuna itsenäni. Vaikka jokaisen raskauden myötä olen muuttunut enemmän tai vähemmän, mä tykkään niistä muutoksista. Tiedän myös että arpia lukuunottamatta nämä muutokset eivät välttämättä ole pysyviä, mutta nautin niistä niin kauan kuin niitä kestää. Rakastan sitä kuinka raskauden ja synnytyksen jälkeen tunnen oloni naiselliseksi.

Loppuraskaudessa olo oli niin ryytynyt että ei paljoa kiinnostanut vaatteet tai meikit tai hiustenlaitto. Nyt olen nauttinut ihan mielettömän paljon shoppailusta, meikkaamisesta ja hiustenlaitosta. Musta on ihanaa aamulla kuunnella musiikkia ja meikkailla kun vauva nukkuu, ja vauva viihtyy hyvin sitterissä sillä aikaa kun käyn suihkussa. Hän juttelee värikkäille pyyhkeille ja välillä mä laulelen hänelle. Kerrankin joku tykkää kun laulan suihkussa, hah!

Moi, olen Iina ja olen kolmen lapsen äiti. Tykkään tanssittavasta musiikista, pinkistä, suklaasta maitotäytteellä ja erityisen paljon tykkään mun kolmesta tytöstä ja miehestä (hah, tiedättekö sen sarjan kolme miestä ja tyttö, mulla onkin kolme tyttöä ja mies!). En tiedä vielä ihan täysin kuka olen tämän kolmannen raskauden jälkeen, mutta tiedän tärkeimmät, ja tiedän että tykkään itsestäni ja mun perheestä!

Ihanaa alkavaa viikonloppua kaikille <3


Oton synnytyskertomus

22.02.2017

Tänään on aika päästää Otto ääneen, sillä vuorossa on Oton synnytyskertomus <3 

Muistatteko mikä on refleksitesti? Puhun siis siitä pelistä jossa piti niitä neljää eriväristä nappulaa mäiskiä sitä tahtia kun niissä syntyi valo, en siitä kun kaveri huutaa että ”aivot mukaan” jonka jälkeen yritetään paniikissa ottaa kiinni suunnasta X lentävää esinettä Y. Se peli kuvastaa aika hyvin miltä tuntuu olla synnytyksessä mukana näin miehenä, paitsi että nappeja on vähintään viisikymmentä eikä hutipainalluksesta saa aloittaa alusta. Siltä minusta ainakin tuntui kun yritin parhaani mukaan auttaa vaimoani, kun tämä suoritti kolmatta kertaa elämässään pientä ihmettä.

Tottakai minulla oli tässä tapauksessa pieni etu, olihan kyseessä jo kolmas lapsemme. En ehkä neuvonut puudutuslääkäriä kuten ensimmäisellä kertaa, tai you know, ottanut tirsoja kuten toisella kerralla. Kohelsin kuitenkin oman osuuteni. Tälläkin kertaa.

Moro taas, pitkästä aikaa t. harvinaisen osuvasti itse kruunattu Akkavalta-Otto. Iina viettää vapaailtaa kun meillä on anoppi kylässä, ja ajattelin että nyt jos joskus olisi hyvä hetki tulla vähän avautumaan synnytyksestä. Vaimoni ehkä hieman toivoi että kertoisin oman synnytystarinani, ja osittain sen teenkin. Keissi nyt valitettavasti on vähän niin että kaiken sähläämiseni ohella en todellakaan pysty muistamaan koko päivästä niin paljoa kuin Iina.

Ellen olisi aloittanut koko tapahtumaa telomalla varvastani ja palauttamalla itseäni maan pinnalle, en varmaan muistaisi tätäkään pientä. Sattuipa meinaan niin että heti kun Iinalla meni lapsivedet, aloin minä paniikissa juoksemaan ylös ja alas portaita katsomassa että meillä on kaikki kasassa. Siinä samalla onnistuin lipeämään ja irroittaman oikean jalkapöytäni ja pottuvarpaani välistä noin 90% siellä olleesta ihosta.

Meillä oli kuitenkin vauva tulossa, niin ei muuta kuin desinfiointiainetta, talouspaperia, teippiä ja sukka jalkaan. Päivän tähti oli kuitenkin vaimoni, ei varpaani. Yllätys, eikö.

Ensimmäisen varsinaisen virheen tein siinä etten ollut muistanut tankata. Ei iso moka, mutta moka kuitenkin ottaen huomioon että olimme jo viikkoja olleet ”valmiita” synnytystä varten ja olen normaalisti todella ennakoiva ihminen. Polttoainetta oli tarpeeksi parinkiin rundaan edestakaisin, ei siinä, merkkivalo vaan sattui juuri syttymään. Auto on kuitenkin dieseli, ja olen turhan usein kuullut tarinan siitä kuinka dieselautoa ei saa päästää liian tyhjäksi että olisin voinut hyvällä omallatunnolla olemaan tankkaamatta siinä lapsivesien menon ja lapsen syntymän välillä. Hyvää työtä.

Ja koska autolla koheltaminen ei riittänyt, tuli seuraava pulma vastaan heti parkkiin laittamisen jälkeen. Minulla, kuten monella muullakin suomalaisella, on käytössä kätevääkin kätevämpi EasyPark joka oli kätevyyttään hälyttänyt minulle useita viikkoja siitä kuinka pankkikorttini tiedot sovelluksessa olivat menossa vanhaksi. ”Ahaa hyvä tietää”, olin sovellukselle kuitannut, kerta toisensa jälkeen. Kunnes en enää voinut. Kesken synnytyksen.

Minulla on tapana saada sakot aina ja heti kun on mahdollista sakot saada, ja koska lapsen pitäminen Suomessa on muutenkin hintavaa, en todellakaan aikonut heti ensimmäiseksi heittää parkkisakkoja uuden perheenjäsenemme syyksi, puhumattakaan siitä että olisin muka antanut tämän vaikuttaa Iinaan.

Jollain ihmeen konstilla onnistuin todennäköisesti taikomaan jostain kolmannen käden, koska autosta poistumisen ja synnärille ilmoittautumisen välillä olin onnistunut kaikkien kassien kantamisen ja vaimon taluttamisen ohella syöttämään sovellukseen uudetkorttitiedot ja läppäisemään parkkiajan jonnekin kolmen viikon päähän.

Itse synnärillä tilanne kuitenkin hieman rauhottui. Kävi miten kävi, olimme jo perillä avun luona, eikä lapsi voinut enää syntyä jätesäkillä ja pyyhkeellä vuoratulle etupenkille. Ehdimme hiukan hengähtää. Sain jopa jossain vaiheessa oikeat tarvikkeet varpaani hoitoon joka oli siinä vaiheessa mennyt niin karun näköiseksi että kaiken muun keskellä kesti puolitoista päivää ennenkuin uskalsin taas katsoa miten pikkukaveri voi.

Vastuun kuitenkin lopulta siirryttyä minulta Iinalle ja kätilöille, lopetin minäkin koheltamiseni. Pidin vain huolen etten ollut kenenkään tiellä, autoin aina pyydettäessä ja annoin Iinalle vuorotellen kättä puristettavaksi ja ilokaasunaamaria. Iina ei ole kuitenkaan koskaan kuunnellut minua ponnistuvaiheessa, aina vain kätilöä, eikä minulla ollut enää muuta tehtävää kuin jännittää ikuisuudelta tuntuneen ajan. Voin vain kuvitella miltä Iinasta tuntui.

Ja hyvinhän se meni taas tälläkin kertaa, onneksi. Niin oudolta kuin se tuntuukin, oli ikuisuudelta tuntunut tilanne silmänräpäyksessä ohi. Mikä alkoi valuvana vaimona vessan edessä oli hetkessä muuttunut pieneksi ihmiseksi, ainoaksi asiaksi millä enää siinä vaiheessa oli merkitystä. Samalla tavalla kuin kahden aikaisemmankin synnytyksemme yhteydessä en tälläkään kertaa onnistunut poraamaan sisäisesti, kuitenkin ilmeisesti vaimoni mukaan edes ”coolisti” vaikka omasta mielestä porasinkin kuin kulkusensa pyöräntankoon lyönyt pikkupoika.

En pääse yli siitä kuinka tunteisiin synnytys aina menee. Kolmas kerta tai ei, tuntui meidän uusimman alastoman pikkupötkön ensimmäinen vihainen huuto siltä kuin joku olisi ajanut rekallisen tunteita päin seinää. Tuima, pieni ja suurisilmäinen nahkapötkö joka tuli tähän maailmaan isänsä lailla vastatuuleen kusten, napanuora kahdesti kaulan ympärillä. Vanhinta isosiskoaan muistuttava pieni sankari joka muuten ottaa maailman rennoimmin mutta tarpeen tullen komentaa ja tarkoittaa sitä. Ihan täysin isin tyttö, kuten meidän kaksi aikaisempaakin.

Tässähän vaiheessa olemme koko perhe olleet kotona jo pari viikkoa, ja vielä on noin viikko aikaa ennen kuin palaan taas hetkeksi töihin. Vauva on antanut meidän nukkua, ja niin perhettä kuin kaveria on rampannut ihastelemassa tuota pientä ihmettä. Me olemme tätä nykyä viisihenkinen perhe, ja vaikka kaikki onkin hieman vielä pelottavaa ja uutta, tuntuu kaikki erittäin luonnolliselta. Innolla odotan millainen tästä kasvaa.

Otto <3


Palautuminen kolmannen raskauden jälkeen

18.02.2017


Moni on toivonut postausta siitä kuinka sujuu palautuminen kolmannen raskauden jälkeen. Synnytyksestä on kulunut nyt 12 päivää ja palautuminen on päässyt hyvin käyntiin. Maha on lähtenyt yllättävän hyvin tälläkin kertaa, vaikka kolmannella kerralla ajattelin että saattaisi kestää hieman kauemmin kuin aikaisemmissa raskauksissa. Mahdun jo omiin farkkuihini (kiitos superstretch!), mutta hirvittävän mukavalta ne eivät tunnu jalassa ja niiden yläpuolelle puristuu kyllä mukavasti nahkaa. Mutta kaikki aikanaan, ei mulla tässä mikään kiire ole minnekään.

Sain nyt kolmannella kerralla muutaman arven mahaan lisää ja niissä varmasti kestää hetki haaleta, mutta aika vähällä pääsin tälläkin kertaa niiden suhteen. Täytyy ehdottomasti olla kiitollinen omaa kroppaa kohtaan ja sitä miten hyvin se on kestänyt kaikki kolme raskautta ja synnytystä. Tiedän että ei todellakaan ole mikään itsestäänselvyys että esimerkiksi synnytyksestä selviää ilman tikkejä tai komplikaatioita. On ollut mukavaa aloitella vauva-arkea kun oma vointi on ollut hyvä ja melko ”normaali”.

Maha synnytyspäivänä

Maha viikko synnytyksestä

Mulla tuli aluksi jäätävät turvotukset synnytyksen jälkeen, en meinannut saada sormuksiakaan pois sormista, mutta nyt nesteet ovat lähteneet pois ja sormuksetkin taas liikkuvat nätisti. Raskauskiloja mulla on varmasti vielä jäljellä, mikä on ihan hyvä imetystä ajatellen. Edessä on kuitenkin pitkä imetystaival ja vauvalla pitää olla vähän ruokavarastoa mistä kehittää maitoa. Onneksi maitokin on tosiaan noussut hyvin ja imetys sujuu mukavasti. En kuitenkaan tiedä montako raskauskiloa mulla on vielä jäljellä koska en omista vaakaa, eikä mua oikeastaan kiinnostakaan sitä vielä tietää. Katsellaan sitten joskus jälkitarkastuksessa kun paino pitää neuvolan puolesta tsekata.

Kymmenen päivää synnytyksestä

En ole vielä liikkunut hirveästi koska näin talviaikaan vauvoja ei suositella vietäväksi ulos ennen kahden viikon ikää. Mutta ensi viikolla ajatuksissa on aloittaa varovasti vaunulenkkeily pikkutyypin kanssa, enkä malttaisi odottaa että pääsen työntelemään meidän vaunuja ja neitokaista niissä. Ulkona on ollut ihan mielettömän kauniita aurinkoisia päiviä, toivottavasti niitä aurinkopäiviä on luvassa ensi viikollakin.

12 päivää synnytyksestä

Mulla on tosi hyvä mieli palautumisen suhteen ja toivon että vointi jatkuu hyvänä tulevinakin viikkoina. Neuvolan hoitaja muistutti ottamaan myös iisisti välillä ja aina imettäessä rentoutumaan kunnolla ja pötköttelemään, vaikka vointi hyvä onkin. Ja olen ottanut neuvosta vaarin ja viettänyt hyvällä omallatunnolla vauvelin kanssa imetyshetkiä sohvalla tai sängyllä pötkötellen.

Kirjoitin vähän kattavammin ajatuksia palautumisesta ylipäätään Zeldan odotusajan jälkeen. Postauksesta voi käydä myös kurkkimassa miten palauduiin kahdella aiemmalla kerralla.

Keväämmällä tarkoituksena on harrastaa liikuntaa taas säännöllisemmin, koska haluan voida hyvin ja olla hyvässä kunnossa. Mutta siitä projektista lisää sitten kun se on ajankohtaisempi, juuri nyt on hyvä juuri näin.

Ihanaa lauantai-iltaa tyypit <3