Tänään ilmestyi meidän uusi podcast-jakso, nimeltään menkat & vauvan yrittäminen. Paljastan nyt podijaksosta sen verran, että jaksossa kerron mm. siitä, miten mua on hävettänyt ja jännittänyt käydä ostamassa kuukautissiteitä kaupasta. Mun parhaat kaveritkin muistaa miten nolona olin joskus, kun mulla ei ollut yhtään siteitä teininä ja oli pakko käydä ostamassa kaupasta. Tilanne ei olisi ollut yhtään nolo, mutta mun nolostelu teki siitä noloa. Kaverit nauroivat mun nolostelulle aivan kippurassa, miksi se oli mulle niin iso juttu? Miksi oli niin vaikeaa olla coolisti? Puolella maailmastahan kuitenkin on menkat. En tiedä. Se ajatus siitä, että muut tietävät, että mulla on kuukautiset on aina nolottanut mua, enkä tiedä mistä se johtuu.

Olen vapautunut tässä huomattavasti nykyisen parisuhteen myötä. Oton kanssa aiheesta on ollut aina helppoa puhua. Olen myös monta kertaa miettinyt päässäni, että millainen äiti haluan kuukautisten suhteen olla kolmelle tyttärelleni. Sellainen, joka opettaa, että niissä on jotain hävettävää, vai sellainen, joka suhtautuu niihin mutkattomasti kuten mihin tahansa muuhunkin. Sanomattakin on selvää, että jälkimmäinen. Niinkuin mun oma äitikin on aina ollut. Mun äiti on aina puhunut asioista niiden oikealla nimellä, kiertelemättä ja pitänyt huolen, että mulla on kaikki tarvittava tieto ja tuki.

En tiedä miksi musta silti kasvoi sellainen tyttö ja nainen, jota kuukautiset nolotti. Voin kyllä puhua aiheesta, puhuinhan aiheesta jo teininä ystävien kanssa ja se oli ihan normaalia. Puhuminen mua ei nolottanut. Mutta silti erityisesti se kaupassa siteiden tai tamponien ostaminen nolotti. Aina koitin piilotella niitä muiden ostosten sekaan ja poistua menkkahyllyltä mahdollisimman nopeasti. Ja siis etenkin siteiden ostaminen nolotti, koska tuntui, että kaikki muut käyttivät tamponeja ja siteet oli jotenkin ”ällöjä”, kun niin monet niistä mun teini-iässä puhuivat. Mulle jäi sellainen fiilis, että olen ällö, jos käytän siteitä.

Pahinta oli, jos ei ollut mitään muuta ostettavaa kuin ne siteet. Yritin ennen usein ajoittaa siteiden ostamisen sellaiselle kauppareissulle kun oli muutenkin paljon ostoksia, että se paketti katoaisi sinne kaiken muun sekaan. Tämä kaikki kuulostaa niin naurettavalta kun kirjoitan sitä tähän postaukseen. Mutta ne häpeäfiilikset on olleet mulle vuosikaudet ihan todellisia tunteita ja ajatuksia.

Nykymaailmassa on cooleinta olla itsevarmasti oma itsensä ja rohkeasti just sitä mitä on. Ei ole ehkä kovin coolia myöntää, että jokin näin tavallinen ja arkipäiväinen juttu on nolottanut. Mustakin on tuntunut jo kauan, että olen ainoa, joka näitä fiiliksiä on kokenut. Tänään olenkin ilahtunut viestien myötä saamastani vertaistuesta. En olekaan ainoa, joka on joskus piilotellut Libresse-pakettia ostoskärryyn tai kassahihnalla muiden ostosten alle. Joku muukin on tehnyt sitä! Kaikki ei olekaan niin rohkeita ja itsevarmoja kuin luulin. Tietenkään en toivo, että kukaan muu kokisi häpeää näin turhasta asiasta, mutta olen silti yllättynyt iloisesti siitä, että en olekaan ainoa nolo nolostelija.

Yritän kovasti lakata nolostelemasta. Menkoissa ei ole mitään noloa, eikä ole siteissäkään. Siteet, tamponit, kuukuppi. Jokainenhan saa käyttää juuri sitä minkä itse kokee mukavimmaksi. Noloa ei ole valita sitä vaihtoehtoa, joka on itselle sopivin. Päin vastoin. Eihän siinäkään olisi mitään järkeä, että käyttää jotain, mikä ei sovi itselle, koska ei kehtaa valita sitä minkä oikeasti haluaisi. Niin en sentään ole tehnyt, vaikka onkin nolottanut. Paitsi kerran, kun olin yötä ihastukseni luona 17-vuotiaana ja mun kuukautiset alkoi, enkä kehdannut ostaa siteitä kun oltiin yhdessä kaupassa.

Olen yrittänyt olla omille lapsilleni rohkea esimerkki, vaikka välillä sisimpäni on huutanut, että ”NOLOTTAA!”. Heidän kanssa kaupassa ollessa en ole yrittänyt piilotella paketteja, enkä ole antanut sen näkyä ulospäin, että joskus olen meinannut punastua, kun he ovat tyyliin (pienempinä) jutelleet keskenään kovaan ääneen, että ”äidillä oli tänään k u u k a u t i s e t vessassa”. Haluan olla heille hyvä esimerkki, jotta he voivat sitten aikanaan suhtautua menkkoihin aivan niinkuin mihin tahansa muuhunkin asiaan.

Mua nolottaa nytkin julkaista tätä tekstiä, vaikka samaan aikaan ihailen kaikkia muita, jotka aiheesta rohkeasti puhuvat ja kirjoittavat. Aion siis painaa ”julkaise”. Mikä on pahinta mitä voisi tapahtua?

Yhdessä-podin 4. jaksossa puhutaan siis menkoista ja vauvan yrittämisestä. Muuttuuko Iina eri ihmiseksi PMS:n aikaan? Asioiko Otto kaupan menkkahyllyllä? Miltä miehestä tuntuu yrittää vauvaa ja pettyä kuukausi toisensa jälkeen, kun kuukautiset tulevatkin? Mitä on jäänyt mieleen koulun terveystiedon tunneilta menkkojen osalta? Hävettääkö Ottoa puhua kuukautisista?

Kuuntele 4. jakso:

Spotifyssa TÄSTÄ

Soundcloudissa TÄSTÄ

Apple Podcasteissa TÄSTÄ

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan seitsemäs perhe.

Ihanat erilaiset perheet: Linda, 29, Luca, 5, & Sisu, 2,5

Linda on mulle entuudestaan tuttu, hän oli nimittäin yksi ensimmäisiä lukijoita, joka mua tuli moikkaamaan kadulla heti blogin alkuaikoina. Tiemme ovat kohdanneet monta kertaa näiden vuosien aikana – kerran esimerkiksi Naistenklinikan ultrassa, kun paljastui, että odotimme molemmat vauvaa syntyväksi samana laskettuna aikana. Nyt tiemme kohtasivat, kun sain kunnian jakaa Lindan ja perheen tarinan teille Ihanat erilaiset perheet -sarjassa.

Linda ottaa mut vastaan kenties kesän viimeisenä oikeasti kuumana päivänä. Ensin jutellaan rauhassa kahdestaan, sitten hän hakee pojat melkein naapurissa sijaitsevasta päiväkodista. Vaikka olemme tavanneet sattumalta useamman kerran, kuulen Lindan tarinan kokonaisuudessaan ensimmäistä kertaa.

Masennusta ja nopeaa etenemistä

Linda ja Osku tapasivat lokakuussa 2011 Helsingin Amarillossa, kun Linda oli juuri palannut Espanjasta Suomeen. Parilla synkkasi heti ja pian he jo muuttivatkin yhteen. Vuonna 2012 Linda sairastui masennukseen ja kävi hoidettavana Auroran päiväsairaalassa kymmenen viikon ajan. Lindalla ei ollut työ- tai opiskelupaikkaa, sillä voimat kuluivat masennuksen kanssa taisteluun.

Yllätysvauva

Lokakuussa 2013 Linda ja Osku saivat yllättyä, sillä Linda teki positiivisen raskaustestin. Hän tuli raskaaksi e-pillereiden läpi.

– Ei oltu suunniteltu sitä, eikä oltu ollenkaan valmiita siihen, varsinkaan silloinen mieheni, Linda kertoo.

Pari päätti kuitenkin yhdessä pitää lapsen.

Raskausajan Linda koki helppona ja pystyi jopa nauttimaan raskaudesta, vaikka tuleva isä ei osannutkaan tarjota sellaista tukea tai läsnäoloa, jota hän olisi kaivannut. Molemmat olivat nuoria ja aivan uudessa tilanteessa.

Luca syntyi kesäkuussa 2014 ja synnytys meni hyvin. Vaikka 4,5-kiloinen esikoisvauva ei ollut se helpoin tai nopein ponnistettava, synnytyksestä jäi Lindalle hyvä kokemus. Osku oli mukana synnytyksessä tukemassa ja pian perhe pääsi aloittamaan yhteistä perhe-elämää.

Linda jäi arjessa yksin

Vauva-aika oli helppoa ja seesteistä aikaa, vaikka sen intensiivisyys yllättikin alkuun. Pian Linda kuitenkin huomasi olevansa Lucan kanssa pääosin yksin.

– Aika paljon kävin Lucan kanssa perhetalolla vauvajumpissa ja muskareissa, touhusin paljon Lucan kanssa kahdestaan. Nähtiin kavereita, joilla oli samanikäisiä lapsia. Lucan isä ei hirveästi ollut osallisena meidän arkipäivien touhuissa, Linda muistelee.

Ero ja uusi rakkaus

Lopulta pari koki paremmaksi jatkaa elämää erillään ja Linda ja Osku erosivat loppuvuodesta 2015, kun Luca oli 1,5-vuotias. Ei mennyt aikaakaan, kun nurkan takana Lindaa odotti jo uusi rakkaus.

– Erosta meni vain pari kuukautta, kun tapasin jo Sisun isän Erikin. Ajattelin, että nyt mä oon yksin ja keskityn Lucaan, mutta ei se nyt mennyt ihan niin kuin ajattelin. Erikin kanssa edettiin tosi nopeasti, ajattelin, että nyt tässä on niinkun mun elämäni mies.

Suhde eteni vauhdilla ja melko pian ensitapaamisen jälkeen pari alkoi jo seurustelemaan.

Haaveissa toinen lapsi

Erikillä ei ollut vielä omia lapsia ja Lindastakin tuntui, että olisi mukavaa saada Lucalle pikkusisarus seuraksi. Hyvin nopeasti Erick ja Linda alkoivatkin yhteisestä päätöksestä yrittää jo vauvaa.

– Me yritettiin raskautua n. neljän kuukauden ajan, ja sitten olinkin jo raskaana kun mentiin naimisiin puolen vuoden kuluttua ensitapaamisesta.

Erick kävi koulua Turussa ja oli töissä Karjaalla. Kotona hän oli vain viikonloppuisin. Linda huomasi pian olevansa enemmän yksin kuin aiemmin. Reissutyön vuoksi puoliso ei ollut kotona jakamassa yhteistä arkea, vaan Linda huolehti kaikesta yksin.

Vatsavaivoja ja mustasukkaisuutta

Sisu syntyi helmikuussa 2017, Lucan ollessa 2,5-vuotias.

– Luca oli tosi mustasukkainen kun Sisu syntyi. Olisin halunnut imettää ja täysimettää paljon pidempään, mutta Luca reagoi niin voimakkaasti siihen Sisun syntymään ja oli niin mustasukkainen, että jotenkin minulla ei ollut voimavaroja tai aikaa paneutua imetykseen tarpeeksi.

Imetyksen päättyminen aiemmin kuin Linda olisi toivonut harmittaa häntä edelleen.

– Jos siinä olisi ollut se toinen aikuinen arjessa läsnä, niin olisin pystynyt panostamaan enemmän imetykseen, kun taaperollakin olisi ollut seuraa imetyksen aikana.

Sisu kärsi vatsavaivoista elämänsä ensimmäiset puoli vuotta ja se oli Lindalle raskasta aikaa.

– Kun oli yhtäaikaa vatsavaivainen vauva ja mustasukkainen taapero, niin se oli henkisesti tosi uuvuttavaa. Ja just se, että olin niin yksin. Kun mies tuli kotiin, niin perjantaina hän saattoi lähteä ulos, lauantai meni hänellä nukkuessa ja sunnuntaisin sitten hän lähti taas takaisin kouluun ja töihin.

Linda ei muista ensimmäisten puolen vuoden ajalta juuri mitään, koska oli silloin niin uupunut.

– Halusin itse pitää Lucan kotona rauhassa meidän kanssa, mutta jälkeenpäin mietittynä olisi kannattanut laittaa hänet päiväkotiin jo aiemmin. Kyllä me selvittiin siitä vauvavuodesta ja mäkin olen ihan järjissäni vielä, yllättävän nopeasti se kuitenkin meni.

Arki kaatui yksin Lindan vastuulle

Pikkuhiljaa Linda alkoi ymmärtää, että arki ei olekaan sellaista kuin hän olisi parisuhteelta toivonut, eivätkä he oikeastaan edes tunteneet toisiaan kunnolla.

– Kun edettiin niin nopeasti, niin eihän sitä ihmistä voi tuntea. Eikä me hirveästi keskusteltu, että millaisia vanhempia me halutaan olla tai millaisia kasvatusperiaatteita halutaan noudattaa. En tajunnut sanoa, että tarvitsisin siinä vanhemmuudessa paljon enemmän tukea.

Linda pohtii erilaisten näkemysten syyksi myös kulttuurieroa.

– Sisun isä on Afrikasta. Siellä usein mies käy töissä ja nainen hoitaa kodin ja lapset, niin ehkä se ei ollut niin selkeää hänelle, että minä toivoin erilaista arkea.

Erosta huolimatta hyvät isäsuhteet

Lopulta Linda ja Erick päätyivät myös eroon ja nykyisin Linda asuu yksin kahden poikansa kanssa. Mikään ei ole jäänyt kaduttamaan Lindaa, vaikka parisuhteet päättyivätkin eroon. Hän tietää, että kummatkin isät tekivät suhteessa parhaansa, kuten hän itsekin.

– En syytä kumpaakaan isää mistään, tiedostan hyvin, että minussakin oli omat vikani parisuhteessa.

Pojat tapaavat isiään säännöllisesti.

– Joka toinen viikonloppu pojat menevät molemmat Sisun isän Erickin luokse. Välillä Lucan isä ottaa hänet luokseen lauantaisin ja hakee Lucan Sisun isältä, tai sitten hän tulee käymään meillä arki-iltana. Hän on hirveän urheilullinen, niin on helppo ottaa isompaa poikaa jo mukaan urheiluharrastuksiin kuten skeittailuun ja juoksemaan.

Isien välit ovat hyvät sekä keskenään että Lindan kanssa, siitä Linda on onnellinen ja arvostaa molempien isien panostusta.

– Olen tosi kiitollinen siitä, että Sisun isä ottaa molempia poikia luokseen. Silloin kun Luca oli 1,5v niin Erick tuli meidän elämään ja on pitänyt siitä asti häntä kuin omana lapsenaan.

Erickin ei olisi mikään pakko ottaa myös Lucaa luokseen joka toinen viikonloppu, mutta hän on alusta asti tehnyt sitä omasta halustaan. Erick aikoo myös tulevaisuudessa ottaa molemmat pojat viikonloppuisin luokseen ja kohtelee molempia tasa-arvoisesti, vaikka toinen onkin hänen biologinen lapsensa ja toinen ei.

 –  Arvostan sitä todella paljon ja hän kyllä tietää sen, muistan kiittää siitä usein. Se on meille iso juttu ja se antaa Lucalle tärkeitä eväitä elämään.

Oma aika on valtava voimavara

Kunnolliset yöunet ja oma aika joka toinen viikonloppu on Lindalle tärkeä voimavara arjessa yksinhuoltajana.

– Se antaa hirveästi voimaa ja piristää, että saa nukkua ne kaksi yötä rauhassa ja vaan olla jos huvittaa. Sitten jaksan taas ne kaksi viikkoa täysillä lasten kanssa ja keskityn heihin.

Linda toivoo, että poikien hyvät välit isiin ja isien hyvät välit häneen sekä toisiinsa säilyvät myös tulevaisuudessa, vaikka joku heistä löytäisi esimerkiksi uuden puolison rinnalleen.

– Just nyt tämä toimii niin hyvin meidän kaikkien osalta tämä kuvio ja pojat on sopeutuneet siihen hyvin.

Isien lisäksi Lindan tukena on oma äiti sekä ystävät, joista muodostuu hyvä tukiverkko ympärille, joka auttaa aina tarvittaessa ja tarjoaa juttuseuraa.

– Arjessa me nähdään paljon ystäviä ja mun äitiä, että pääsen juttelemaan myös aikuisten kanssa.

Arki yksinhuoltajana kuormittaa

Hyvästä tukiverkosta ja säännöllisestä omasta ajasta huolimatta arki yksinhuoltajana tuntuu joskus yksinäiseltä ja kuormittavalta, kun ei ole toista aikuista jakamassa yhteistä arkea.

– Jos mun tarvitsee levätä tai käydä vessassa, suihkussa, tehdä ruokaa. Jos lapsi tarvitsee jotain, niin mun on vaan hoidettava se lapsi aina ensin, tottakai kun ei ole vaihtoehtoja Ja kun lapset menee illalla nukkumaan, niin mulla ei ole ketään kenelle kaataa kaikki tunteet ja ajatukset ja puhua siitä päivästä.

Satunnaisista yksinäisyyden tunteista huolimatta Linda ei kuitenkaan kaipaa tällä hetkellä uutta parisuhdetta elämäänsä, vaan on tyytyväinen juuri näin.

Yksinhuoltajuus tuo Lindalle mukanaan myös paineita lasten kasvatuksesta.

– Kaikki on  mun vastuulla, vaikka eihän kaikki tietenkään ole kasvatuksesta kiinni. Koska mä arjessa opetan heitä ja kasvatan heitä ja yritän tehdä heistä hyviä aikuisia. Jos mä vaikka epäonnistuisin ja heille tulisi isompana kuvioihin huumeet tai rikokset, syyttäisin siitä itseäni.

Vaikka hän tietää ja ymmärtää, ettei kaikki ole kasvatuksesta kiinni, eikä ajattele rikosten tai huumeiden pariin ajautuneita epäonnistuneina ihmisinä, hän kokisi itse epäonnistuneensa äitinä.

– Varmasti ydinperheessäkin vanhemmat syyttäisi itseään, mutta mulla on jotenkin tosi kovat paineet, koska tässä olen vain minä yksin.

Vanhemmuudessa pelko ja huoli omista lapsista on aina läsnä muutenkin.

– Koska ei voi suojella kaikelta ja mitä enemmän lapset kasvaa niin sitä vähemmän on sitä valtaa heihin. Vanhemmuudessa minulle rankinta ei ole niinkään ne fyysiset asiat, kuten väsymys, vaan just ne henkiset asiat. Se pelko, sitä ei voi hirveösti alkaa miettiä, muuten menee ihan sekaisin. Kun sille ei kuitenkaan voi mitään.

Parasta on touhukas arki

Linda nauttii kaikkein eniten ihan tavallisesta, touhukkaasta arjesta  poikiensa kanssa. Perhe tapaa paljon ystäviä ja tekee kaikkea yhdessä.

– Harvoja on ne illat, että tullaan päiväkodista ja töistä kotiin ja ollaan vaan tällä. Tosi paljon nähdään kavereita, ulkoillaan, käydään uimassa, katsotaan leffoja, luetaan ja leikitään yhdessä.

Yhdessä puuhastelu tekee arjesta vauhdikkaiden poikien kanssa myös helpompaa.

– Se on helpointa meille kaikille. Pojat tykkää nähdä kavereita ja homma pysyy rauhallisempana silloin, kun heillä on muutakin seuraa kuin toisensa. Mulle on myös tärkeää saada välillä aikuista juttuseuraa.

Kesällä Linda oli poikien kanssa neljä viikkoa lomalla ja silloin tuntui välillä, että seinät kaatuvat päälle.

– Me ei oikein matkusteltu mihinkään ja monet kaverit olivat myös silloin jossain muualla, joten olin paljon yksin poikien kanssa. Se neljä viikkoa tuntui pitkältä, kun pojat aika paljon tappelivat keskenään ja sain selvitellä niitä riitoja ja olla koko ajan vahtimassa, että he eivät käy toisiinsa kiinni.

Sisarukset rakastavat ja tappelevat

Arki ja rutiinit pitävät päivät seesteisempinä ja siksi Linda tykkää arjesta eniten.

Vaikka välillä pojat tappelevat keskenään, kuten sisarukset usein tekevät, Linda on onnellinen siitä, miten paljon he välittävät toisistaan. Poikien kasvaessa he ovat alkaneet myös löytää leikkeihin yhteisen sävelen.

– On ihanaa katsoa, kun pojat leikkii rauhassa yhdessä. Kun on niin paljon sitä tappelua ja välien selvittelyä, niin on ihanaa vaihtelua, että he leikkii yhdessä nätisti ja Luca vaikka opastaa Sisua jossain asiassa. Ja esimerkiksi ensi viikolla vien Lucan neuvolaan, ja Sisun vien heti tarhaan, niin Luca oli huolissaan, että toivottavasti Sisua ei sitten kukaan kiusaa sillä aikaa tarhassa, kun hän ei ole siellä.

Tällä hetkellä arjessa väsymystä aiheuttaa iltaisin kukkuva taapero, joka ei tunnu väsyvän millään.

– Sisu nukkuu päiväkodissa puolen tunnin päiväunet, minkä vuoksi hän nukahtaa ehkä puoli 11 illalla. Lomalla hän nukahti hyvin ja ilman tappeluita, kun ei nukkunut päiväunia. Päiväkodin päiväunien vuoksi nukahtaminen venyy ja hän taistelee unta vastaan.

Linda ei kuitenkaan jaksa stressata nukkuma-järjestelyistä, koska uskoo ajan auttavan tähänkin asiaan.

 – En usko, että hän hirveän vanhana enää jatkaa tuota samaa. Viimeistään sitten kun päiväkodissakin jättää päiväunet pois, niin se auttaa.

Rakkaus arjessa palkitsee

Rakkauden osoitukset omilta lapsilta ja se, että omat opit ovat menneet perille, tuntuu Lindasta palkitsevalta.

–  Ihanimpia on ne pienet hetket, mitä tulee arjessa ripotellen. Esimerkiksi nyt Sisu on alkanut halaamaan minua ja sanomaan että “mä rakastan sua”.

Lindalle on kaikkein tärkeintä se, että perheessä ollaan avoimia.

–  Meidän perheessä kaikki voi olla omia itsejään. Pojatkin on tosi erilaisia persooniltaan, niin mä yritän kuitenkin, että me kolme muistettaisiin toistemme hyvät ominaisuudet ja oltaisiin omia itsejämme ja hyväksyttäisiin toisemme sellaisina kuin ollaan.

Hän toivoo, että pojat pysyisivät aina läheisinä toisilleen ja pitäisivät toisistaan huolta.

Tulevaisuuden suunnitelmissa Lindalla siintää kosmetologikoulusta valmistuminen, sekä yhteinen matka poikien kanssa, josta hän on haaveillut pitkään.

– Suurin haave on pysyä terveenä ja se, että perhesuhteet pysyvät hyvinä.

Lindan terveiset muille perheille:

Vaikka yhteiskunta on tosi suoritus- ja tavoitekeskeinen, elämä ei aina mene niinkuin suunnittelee. Sitten on vaan tehtävä parhaansa siinä tilanteessa ja nautittava siitä, mitä on. En mäkään suunnitellut, että mun lapsilla olisi eri isät ja elämä olisi tällaista. Mutta kaikissa on hyviäkin asioita ja omat hyvät puolensa. Pitää muistaa ne hyvät puolet ja nauttia niistä. Tärkeintä on se, että on itse onnellinen omassa elämäntilanteessaan ja se toimii. Ei kannata välittää muiden arvosteluista tai mielipiteistä.

Haluan kiittää ihan mielettömän paljon Lindaa siitä, että hän lähti mukaan ihaniin erilaisiin perheisiin ja jakoi oman perheensä tarinan. Lindasta huokuu sellainen positiivisuus ja elämän ilo kilometrien päähän. Ja se, miten sydämellisesti hän on kohdannut mut monta kertaa näiden vuosien aikana ja joka kerta tullut omasta halustaan piristämään mun päivää, kertoo mulle siitä, miten upea ihminen hän on. Linda on ihana äiti ihanille lapsille ja hän pitää upeasti huolta arjesta ja pienistä pojistaan. Kiitos, kun tulit mukaan <3

Sarjan muut perheet:

1. perhe: Emma, Timo & Torsti

2. perhe: Emilia & Minea

3. perhe: Siiri, Hannele & kaksi lasta

5. perhe: Sanna, Pyry, Jimi & Venla 

6. perhe: Marjut, Janne & Minea 

Viikon päästä sunnuntaina, 8.9., vietetään YK:n lukutaitopäivää. Samana päivänä Suomessa järjestetään klo 19.00-20.00 #Readhour eli ”lukutunti”, jolloin yritetään saada koko Suomi lukemaan yhtäaikaa tunnin ajan.

Suomalaisten nuorten lukemiseen käyttämä aika on puolittunut ja samaan aikaan heidän lukutaitonsa on romahtanut. Tämän ilmiön vaikutus näkyy esimerkiksi syrjäytymisenä. Lukeminen vaikuttaa myönteisesti monella tavalla niin yksilötasolla kuin yhteiskunnassakin. Ilman lukutaitoa meidän tarinat loppuisivat aika lyhyeen. Jopa 11%  suomalaisista aikuisista on sellaisia, joille jatko-opinnot tai työhön sijoittuminen tuottavat vaikeuksia heikon lukutaidon vuoksi. (lähde: lukukeskus.fi)

Lasten ja nuorten säätiö haluaa nostaa lukemisen ja lukutaidon merkityksen puheenaiheeksi ja haastaa siksi #ReadHour -kampanjalla koko Suomen lukemaan tunniksi ensi viikon sunnuntaina klo 19.00. Myös meidän perhe lukee silloin. Tosin se ei poikkea meillä mitenkään tavallisesta sunnuntai-illasta, voisin sanoa, että meillä luetaan silloin, vaikka tätä kampanjaa ei olisikaan. En hyödy tästä kampanjasta rahallisesti tai muutenkaan millään tavalla, vaan olen mukana tukemassa omasta tahdostani ilmaiseksi, koska haluan edistää suomalaisten lukutaitoa. Siksi mäkin jaan teille mun maailman lyhimmän tarinan lukemattomuudesta.

Olipa kerran bloggaaja, joka ei osannut lukea. Sen pituinen se.

Siinäpä mun ammattitarina kokonaisuudessaan, jos en osaisi lukea. Mun ammatissa lukutaidon merkitys on kiistaton. Blogia ei voisi ilman lukutaitoa pitää. Sen lisäksi, että mun täytyy kyetä lukemaan mun omia tekstejä ja teidän kommentteja, on äärimmäisen tärkeää ymmärtää ja lukea myös lähdemateriaaleja. Kun kirjoitan postauksia liittyen esimerkiksi yhteiskunnallisiin aiheisiin, tarkistan aina faktat. Moneen kertaan, monesta eri lähteestä. Kun kirjoitan jostain tuotteesta, rokottamisen tärkeydestä tai pienten lasten ruokasuosituksista, tarkistan faktat. Aina.

Lukutaito pitää sisällään niin monia eri lukemisen osa-alueita. Luetun ymmärtäminen ja medialukutaito. Niiden tärkeys ei ole hävinnyt samaa tahtia lukutaidon kanssa, päin vastoin. Nopeassa ja äkkipikaisessa sosiaalisessa mediassa kriittisen lukutaidon merkitys korostuu, kun pitäisi osata arvioida tiedon luotettavuutta. On myös äärettömän tärkeää ymmärtää mitä joku sanoo ja mitä itse omilla sanomisillaan tarkoittaa.

Ennen kuin kirjoitan jotain ja painan ”julkaise” pyrin aina lukemaan sen monta kertaa ja miettimään sen kaikilla mahdollisilla tavoilla, jotta voin olla varma siitä, että sanat ovat linjassa sen kanssa, mitä itse niillä tarkoitan. Joskus se vaatii rautalangasta vääntämistä, jolloin teksti ei ehkä ole niin miellyttävää lukea, kuin se olisi, jos uskaltaisi jättää enemmän tulkinnanvaraa. Joskus mut ymmärretään eri tavalla kuin tarkoitan, vaikka olen omasta mielestäni ollut niin selkeä, kuin mulle oli mahdollista. Joskus mullekin sattuu mokia, kukaan ei ole täydellinen. Mutta parhaani kuitenkin yritän.

Lukeminen antaa mulle ihan älyttömän paljon. Mitä enemmän mä luen, sitä helpompi mun on kirjoittaa. Kun joskus tuntuu siltä, että inspiraatio on hukassa, ei tarvitse kuin lukea puoli tuntia kirjaa tai hesaria, niin ajatukset alkavat lentää. Mitä enemmän mä luen, sitä enemmän ja helpommin pystyn kirjoittamaan. Lukeminen on aina ollut mulle keino rentoutua ja laittaa aivot hetkeksi narikkaan. Se on niin helppoa, sitä voi tehdä missä vaan. Olen onnekas siinä, että lukemisen malli on annettu mulle kotoa jo lapsena ja mun lukemista on aina tuettu ja siihen on kannustettu. Siksi se tuntuu musta niin helpolta. Kaikki eivät opi lapsuudessa nauttimaan lukemisesta, mutta koskaan ei ole liian myöhäistä opetella.

Kaikkien ei tarvitse lukea samoja asioita tai samalla tavalla, mutta uskon, että jokaiselle meistä on olemassa jotain mielekästä luettavaa.

”Lukutaidon kehittämiseksi tarvitaan pitkäjänteistä, syventävää lukemista. Syventävä lukeminen aktivoi aivoja erilailla kuin pinnallinen lukeminen: aikuisilla paljon lukevilla tehdyt aivotutkimukset ovat osoittaneet laajojen aivoalueiden aktivoituvan erityisesti pitkää, tarinallista tekstiä luettaessa. Aktiivisesti kaunokirjallisuutta lukevilla nuorilla on havaittu olevan parhaat tulokset myös muiden oppiaineiden oppimisessa.” (lähde: Lukukeskus.fi)

Siksi suosittelen, että Read Hourin aikana ensi viikon sunnuntaina 8.9. klo 19.00–20.00, jos ei jo aiemmin, jokainen halukas tarttuisi kirjaan edes tunniksi. Sellaiseen kirjaan, joka tuntuu mielenkiintoiselta, hauskalta, ajatuksia herättävältä, hämmentävältä tai jännittävältä. Jos ei kotoa löydy juuri nyt yhtään kiinnostavaa kirjaa, niin voi käydä vaikka kirjastossa. Tässä on vielä hyvin aikaa. Kirjastokortin hommaaminenkin on ihan helppo homma, jos sellainen uupuu. Tai sitten vaikka voi ladata jonkun e-/äänikirja-appin puhelimeen, ja ottaa parin viikon ilmaisen kokeilujakson käyttöön. Niistä löytyy tuhannet kirjat luettavaksi heti.

Koska mä haluaisin helpottaa mielenkiintoisten kirjojen lukemista ja tiedän, että teidän joukossa on paljon intohimoisia lukijoita, olisin hurjan kiitollinen, jos jokainen halukas vinkkaisi tähän kommenttiboksiin oman lempikirjansa. Mikä on suhun eniten vaikuttanut kirja ikinä? Mikä on kaunein kirja, jonka olet koskaan lukenut? Mitä kirjaa et unohda koskaan? Mitä luet juuri nyt?

Tämän kolmannen arkiviikon myötä tuntuu, että ollaan viimeinkin päästy takaisin kiinni arjen rutiineihin pitkän kesäloman jälkeen. Se ottaa aina oman aikansa, että solahtaa takaisin aikataulujen ja lisääntyneiden menojen maailmaan, mutta arki alkaa olla taas ihan hallussa. Alkuviikosta sairastamani flunssakin meni onneksi parissa päivässä ohi ja on nyt enää muisto vain.

Tämä viikko on ollut alkuviikon flunssan lisäksi tapaamisia, töitä, harrastuksia sekä vanhempainiltoja. Edellispäivien mielettömän upeat säät hieman vielä auttoivat pääsemään ihanaan arkifiilikseen. Kaikki on vaan niin parasta silloin, kun ulkona on kaunis ilma. Ulkoiltiin lasten kanssa monena iltana, käytiin lenkillä ihmettelemässä siirtolapuutarhan upeita auringonkukkia ja leikkipuistossa hyppimässä trampoliinilla.

Koska kuukauden viimeisiä viedään, ajattelin listata muutaman ihanan hetken, jotka tästä kuukaudesta jäivät mulle päällimmäisenä mieleen:

1. Se, kun yhtenä aamuna hammaspesulta tullessani löysin taaperon kietoutuneena tiukasti meidän eskarilaisen kainaloon ja molemmat katsoivat yhdessä Ryhmä Hauta isosiskon puhelimesta. Mun sydän suli.

2. Se, kun meidän esikoinen oli ensimmäistä kertaa laulutunnilla ja sain kuulla hänen laulavan yksin, rohkeasti ja kovaa. Kyyneleet tuli mun silmiin ja mulla meni kylmät väreet koko biisin ajan.

3. Se, kun lupasin kauppareissun ajan pitää Oton wowihahmon kirjautuneena sisään painamalla välillä välilyöntiä (koska muuten hän olisi voinut joutua jonottamaan tuntikausia takaisin juuri julkaistuun peliin, jonka serverit olivat tukossa satojen tuhansien pelaajien vuoksi) ja Otto oli siitä niin kiitollinen. Vaikka se oli ihan pikkuhomma mulle tehdä.

4. Se, kun olin mun tädin kanssa saunassa Oulussa ja juteltiin melkein pari tuntia. Niillä Oulun saunareissuilla on mulle ihan valtavan suuri merkitys henkisesti.

5. Se, kun siivosin mun äidille koko hänen kodin lattiasta kattoon ja äiti kertoi, miten kiitollinen oli siitä. Tuli hyvä mieli, kun olin avuksi.

6. Se kun kävin mun ystävän kanssa Mummotunnelissa yksillä ja me juteltiin ihan kahdestaan pitkästä aikaa kaikesta mahdollisesta. Ystävät on ihan älyttömän tärkeitä mulle.

7. Se päivä, kun Oton sisko tuli mun ja meidän taaperon seuraksi mun viisaudenhampaan poiston jälkeen. Vaikka alkuun jännitin, miten toipuminen sujuu, päivä olikin tosi hauska, eikä mulla edes ollut mitään kipuja. Vietettiin vaan kiva päivä yhdessä ja höpötettiin.

8. Se hetki, kun meidän keskimmäinen tuli kotiin isänsä kanssa, kun he olivat olleet viettämässä eskarin jälkeen “rokkipäivää”. Siihen kuului mm. rock-musiikin kuuntelua autossa, kahdestaan kahvilassa herkuttelua ja jutustelua, kirjastokäynti ja kauppareissu. Rokkipäivä vaan oli hauska teemanimi. Oli aivan ihana nähdä miten hyvä mieli toisella oli yhteisestä ajasta. Kahdenkeskinen aika jokaisen lapsen kanssa on ihan mittaamattoman arvokasta.

9. Se, kun vietettiin Oton kanssa kahdestaan juustoiltaa yhtenä ihan tavallisena torstaina. Herkuteltiin kolmella eri juustolla, kekseillä, hillolla, oliiveilla ja artisokan sydämillä ja vaan juteltiin kaikessa rauhassa. Välillä on ihan parasta pitää joku tällainen ilta vaikka keskellä viikkoa, aina ei tarvitse säästää kaikkia spessujuttuja viikonloppuun.

10. Se hetki, kun meidän esikoinen leipoi elämänsä ensimmäisen kerran  mustikkapiirakkaa, alusta asti itse. Se oli aivan taivaallisen hyvää ja taivaallinen oli myös se fiilis, kun katsoin miten ylpeä ja iloinen toinen on omasta suorituksestaan.

Tästä on hyvä jatkaa kohti syyskuuta ja parin viikon päässä häämöttävää kesälomaa. Ihan mieletöntä, että parin viikon päästä me ollaan Espanjan auringon alla nauttimassa lämmöstä ja lomasta koko perhe. Lapset askartelivat itse jo meille lomakalenterin ja ruksittavat siitä innoissaan päivän toisensa jälkeen.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja kiitos ihan älyttömän paljon teille ihanista viesteistä, joita on viimeisen parin päivän aikana tullut ihan hurja määrä. Teidän myötäelo, keskusteluun osallistuminen ja tsemppaaminen on aivan korvaamatonta <3 

Yksi suosituimmista ”epäsuosituista mielipiteistä” on näiden omien somevuosien aikana tuntunut olevan ”en tykkää lapsista”. Olen lukenut sen niin moneen kertaan, että ei pysty edes laskemaan. Se on suosittu blogipostauksissa ja se on suosittu keskusteluketjuissa Facebookin eri ryhmissä. Löytyypä aiheesta monta artikkeliakin. Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen törmättyäni taas viime viikolla useampaan aihetta koskevaan keskusteluketjuun uusimman lapset ravintolassa -kohun pohjalta.

On varmasti mahdollista, että on olemassa monta ihmistä, jotka eivät ole tykänneet yhdestäkään lapsesta, jonka ovat tavanneet. Jotkut eivät tapaa koko elämänsä aikana kovin paljoa lapsia, ja ne muutamat, joita tapaavat, eivät ole sellaisia joiden kanssa heillä klikkaisi, ainakaan juuri sen tapaamisen aikana. Jotkut tapaavat paljonkin lapsia, mutta yhdenkään kanssa ei vaan synkkaa. Sitten kun ei ole synkannut tavattujen lasten kanssa, voi hyvin käydä niin, että alkaa vältellä tilanteita, joissa joutuisi tapaamaan heitä lisää ja olemaan heidän kanssa tekemisissä enemmän. Voi syntyä oman pään sisälle fiilis, että ei tykkää lapsista ollenkaan. Mä tajuan sen.

Samahan se on kaiken muunkin itselle ihan erilaisen kanssa. Monesta asiasta voi muutaman kokemuksen perusteella syntyä fiilis, että ei tykkää asiasta tai ihmistyypistä X, vaikka todellisuudessa on tavannut vain murto-osan tämän ihmistyypin tai asian edustajista. On tavannut muutaman ärsyttävän insinöörin ja alkaa ajatella, että kaikki insinöörit on ärsyttäviä. Tapaa muutaman töykeän mummon kassajonossa ja alkaa ajatella, että mummot on töykeitä kassajonoissa. Se on ihan inhimillistä. Yleensä ihmiset kuitenkin tiedostavat, että heillä ei ole oikeasti kokemusta _kaikista_ tämän ihmistyypin edustajista (jotka ovat kaikki yksilöitä) ja ymmärtävät, että eivät voi sanoa tällaisia karkeita yleistyksiä ääneen, koska ne eivät mitenkään voi olla totta.

Kenellekään tuskin nyky-yhteiskunnassa tulisi mieleen esimerkiksi sanoa ääneen tai kirjoittaa julkisesti, että ”en tykkää naisista” tai ”en tykkää norjalaisista”, tarkoittaen, että ei halua olla naisten tai norjalaisten kanssa missään tekemisissä, eikä tykkää kenestäkään naisesta tai norjalaisesta. Ei tietenkään, sehän olisi pöyristyttävää. Mutta: on sosiaalisesti ihan hyväksyttävää sanoa, että ei tykkää lapsista. Ollenkaan. Että on tavannut viisi tai kymmenen tai vaikka sata lasta, miljardeista, ja voi sanoa, että ”En tykkää lapsista”.  Ja se on kaikkien mielestä ihan okei. ”Aa joo, toi ei tykkää lapsista.”

En tiedä nähdäänkö se vähän samanlaisena ominaisuutena kuin vaikka hiustenväri: tolla on ruskee tukka, toi pelaa änärii, toi ei tykkää lapsista. No biggie.

Mutta sen pitäisi olla biggie. Miksi on ihan ok leimata kaikki lapset samanlaisiksi, kun ei ketään muutakaan saa? Miksi on ihan ok ajatella, että kaikki lapset on ihan kamalia ja niistä ei vaan tykkää, kun kenestäkään muustakaan ei saa ajatella niin?

Lapset on ihan yhtä arvokkaita yhteiskunnan jäseniä, kuin kaikki muutkin ihmiset. He eivät ole ongelma, ärsyttävä homogeeninen ihmismassa joka rasittaa ah-niin-tärkeitä aikuisia, vaan he ovat ihmisiä ja erilaisia ihan siinä missä mekin, eikä piiruakaan vähemmän tärkeitä.

Pyrin suhtautumaan lapsiin lähtökohtaisesti ihan samalla tavalla kuin kaikkiin muihinkin ihmisiin: neutraalisti. En päätä etukäteen, että ”koska toi on lapsi, en voi tykätä siitä”. En myöskään ajattele etukäteen, että ”oi ihanaa, varmasti rakastan tuota ihmistä, koska se on lapsi”.

Olen nähnyt monta lasta, joiden kanssa en viettäisi mielellään aikaa jos ei ole ihan pakko. Monta lasta, joiden touhuja katsellessani mua on etonut tai jotka on olleet niin rasittavia, että on meinannut järki lähteä. Olen tavannut myös monta ihan hirveän ihanaa lasta. Olen tavannut sellaisia lapsia, jotka käyttäytyvät kuin enkelit ja ovat niin kohteliaita ja rauhallisia tai sellaisia jotka ovat villejä, hulvattoman hauskoja ja puheliaita tyyppejä. Useimmat lapset, joita olen tavannut, ovat jotain näiden kaikkien väliltä, tai näitä kaikkia yhtäaikaa. Välillä aivan sairaan ärsyttäviä ja välillä maailman ihanimpia kullannuppuja, aivan kuten suurin osa meistä ihmisistä muutenkin on.

Kun me nähdään lapsia metrossa, juhlissa, päiväkodin pihalla, ravintolassa tai kaupassa, me nähdään yksi ohikiitävä hetki heidän elämästä. Pieni kurkistus, joka ei kerro mitään siitä, millaisia ihmisiä nämä lapset ovat. Eikä myöskään siitä, millaiset vanhemmat heillä on. Harva tekee päätelmiä (joihin uskoo täysillä) vierustoverin elämäntilanteesta tai siitä tykkääkö hänestä sen perusteella, millaisen kuvan tästä saa viiden minuutin yhteisen bussimatkan aikana. Paitsi jos kyseessä on lapsi. 

Joo, on ehkä hauska joskus leikitellä ajatuksella, että millainenkohan elämäntarina tuon vanhan sedän taakse kätkeytyy, mutta kukaan ei päätä, että kaikki vanhat miehet ovat alkoholisteja siksi, että näkee yhden alkoholisoituneen vanhan miehen raitiovaunussa.

Kukaan meistä ei ole elämänsä jokaisena hetkenä hauska, mahtava tai sanavalmis. Ei aikuiset, eikä lapset. Jokainen meistä on myös joskus ollut lapsi. Se tuntuu joskus unohtuvan. Lapset vasta opettelevat elämää ja sitä, miten täällä maailmassa toimitaan.  Isona heistä tulee aikuisia. Mitä paremmin ympäristö kohtaa heidät ja kohtelee heitä, sitä todennäköisempää on, että heistä tulee kivoja aikuisia. He peilaavat omaa maailmankuvaansa ihmisistä ympärillään. Niin läheisistä ja rakkaista aikuisista, kuin niistä bussissa olevistakin, jotka näyttävät selvästi, etteivät tykkää.

Mä en kirjoita tätä tekstiä siksi, että haluaisin saada jonkun mielen muuttumaan esim. lasten saamisen suhteen. En suinkaan. Mulle on henkilökohtaisesti ihan sama, haluaako joku muu saada itse lapsia vai ei, ei se kuulu mulle. Enkä liioin toivo, että kukaan alkaisi tämän myötä lepertelemään kaikille vastaantuleville mukuloille. Kirjoitan tämän siksi, että mun mielestä minkään ihmisryhmän väheksymisen, leimaamisen tai yleistämisen ei pitäisi olla hyväksyttävää. Suomessa on ihan sallittua olla avoimesti lapsia vastaan, monella eri tavalla, ja se on mun mielestä inhottavaa. Niin ei pitäisi olla.

Mä haluaisin, että jokainen ihminen kohdattaisiin omana itsenään, yksilönä kaikissa tilanteissa. Että ne, jotka ovat päättäneet olla pitämättä lapsista voisivat ihan rauhassa ajatella omassa päässään näin, mutta eivät levittäisi tätä ajatusmallia laajemmalle ja tekisi siitä hyväksyttävää. Mä toivon, että olisi yhtä noloa ja junttia sanoa, ettei tykkää lapsista kuin on sanoa, ettei tykkää mistä tahansa muustakaan ihmisryhmästä.