Muutama viikko sitten meidän vauva eli kuopus eli taapero täytti puolitoista vuotta. Imetys oli jo pitkään ollut harvempaa ja harvempaa, ihan hänen omasta toiveestaan. Lähinnä taapero kävi enää aamuisin rinnalla heti heräämisen jälkeen, ja silloinkin ihan lyhyen hetken vain. Viime viikon torstaina hän oli herännyt, ja tottuneesti kaiveli rintaa esille paidan alta. Hän maistoi kerran, ja totesi sitten, ”tissi loppu, tissi yök.” Hyvin ytimekkäästi ja tomerasti. Kysyin vielä varmistaakseni, että eikö hän halua tissiä, ja hän vastasi ”EI halua”. Asia tuli siis harvinaisen selväksi. Mun ei tarvinnut siis juurikaan miettiä, että kuinka lopettaa imetys?

Mua nauratti, tottakai hän lopettaa imetyksen omaan topakkaan tapaansa. Se oli vain ilmoitusluontoinen asia, että tissi on nyt loppu. Ja siihen se sitten loppui, meidän puolentoista vuoden imetystaival. Se loppui yhtä kivuttomasti ja yksinkertaisesti kuin alkoikin silloin puolitoista vuotta sitten. Ainakin siis taaperon osalta. Itselleni imetyksen lopettaminen oli myös haikeaa – koska enhän voi tietää tulenko sitä enää koskaan kokemaan. Voi olla, että mun elämäni viimeiset imetykset olivat tässä – tai sitten ei, kuka sitä osaa vielä 26-vuotiaana sanoa, miten tulee loppuelämän elämään. No ehkä joku osaa, mutta itse en. Haikeutta ei ollenkaan helpottanut se, että samaan aikaan imetyksen lopetuksen kanssa esikoinen aloitti koulun. Siis voisiko haikeampaa yhdistelmää olla samalle viikolle??

Imetys oli mulle hurjan tärkeää alusta asti, ja toivoin kovasti, että se onnistuu yhtä helposti kuin keskimmäisen kanssa aikoinaan. Kuopus tarttui rintaan kiinni jo synnytyssalissa, ja ensi-imetys kesti pitkään. Ensimmäiset viikot hän vietti tiiviisti rinnalla, läheisyyttä ja ravintoa tankaten. Hän kasvoi ihan järjetöntä vauhtia ensimmäisinä kuukausina, ja oli jo reilusti ylittänyt syntymäpainonsa alle viikon ikäisenä.

Imetys oli alusta asti meidän oma juttu, ja rakastin pesiä sohvan nurkassa pitämässä imetysmaratoneja tuhisevan pienen lämpöpatterin kanssa. Mua ei haitannut, että välillä hän suorastaan asui rinnalla. Täysimetin kuopusta reiluun viiden kuukauden ikään asti, ja sitten aloitettiin sormiruokailu, suositusten mukaisesti kun valmiudet täyttyivät. Yöt vietettiin alusta asti tiiviisti perhepedissä, ja yöimetykset lopetin kuopuksen ollessa n. 11 kuukauden ikäinen. Silloin hän siirtyi omaan huoneeseen nukkumaan, ja sekin sujui yllättävän kivuttomasti.

Kokonaisuudessaan tämä imetystaival on ollut mulle ihan uskomattoman hieno kokemus. Se on sujunut niin luontevasti ja helposti, ollaan tehty kaikessa niin kuin meistä on tuntunut hyvältä. Kertaakaan ei ole ollut mitään ongelmia imetyksen kanssa, ja olen siitä todella kiitollinen. Tämä oli juuri oikea hetki lopettaa, koska taapero itse niin halusi. Mulla ei ollut missään vaiheessa mitään pakollisia tavoitteita imetyksen suhteen, halusin jatkaa sitä vain niin kauan, kun se meistä molemmista tuntuu hyvältä. Nyt oli siis hyvä hetki lopettaa, kun taapero itse niin halusi.

Olen ylpeä ja iloinen onnistuneesta imetyksestä, ja kiitollinen siitä, että mun kroppa pystyi tähän. On suuri onni, että pystyin tarjoamaan parasta mahdollista ravintoa meidän pienelle tyypille, ja hän sai siitä loistavat eväät elämään. Kun takana on kolme täysin erilaista imetyskokemusta, osaa todella arvostaa sitä, kun se sujuu luontevasti ja helposti. Se ei nimittäin todellakaan ole mulle mikään itsestäänselvyys.

Kiitos rakas kuopus tästä puolestatoista vuodesta. En edes tiedä mitä voisin sanoa, niin merkityksellistä tämä on mulle ollut. Nyt on kuitenkin hyvä fiilis siitä, että pikkuhiljaa mun kroppa alkaa olla taas täysin mun. Välillä näinä taaperokuukausina on tehnyt mieli ostaa jotain ”This body got rights” -paitoja, kun taapero on repinyt paitaa ja nipistellyt jatkuvasti kotona ja julkisilla paikoilla. Mutta eihän taapero sitä ymmärrä, hän vain kaipasi läheisyyttä, eikä ymmärtänyt, että ei sitä tissiä tarvitse kassajonossa kiskoa esiin, eikä ruoka tule nipistämällä. Nyt hän ei enää tee niin, ja vaikka se silloin välillä ärsyttikin (lähinnä julkisilla paikoilla), niin nyt on melkein sitäkin ikävä.

Nyt ei kukaan enää nipistele mua, tai revi mun kaula-aukkoa. Se on ihanaa, mutta ihan hillittömän haikeaa. Tämä oli ihana, kaunis, läheinen yhteinen taival, ja tähän on hyvä lopettaa. Voisin lopettaa tämän postauksen samoihin sanoihin, kun keskimmäisen imetystarinan aikoinaan. Imetys on ihanaa, ja mulle tulee sitä ikävä, mutta aikansa kutakin.

Aiemmat imetyspostaukset kuopuksen vauva-ajalta:

Taaperoimettäjä – vuosi ja kolme kuukautta imetystä takana

Näin lopetin yöimetyksen

Kun vauva on rinnalla

Kokemuksia imetyksen alkutaipaleelta

Ensimmäinen arkiviikko on paketissa, selvittiin! Ja hieno viikko tästä tulikin. Ekaluokkalaisella on alkanut koulu hienosti, keskimmäisen dagikseen paluu sujui mainiosti (ja tänään on ollut jo eka vapaapäiväkin), ja kuopus on oppinut tällä viikolla vaikka ja mitä. Esikoinen jatkoi tällä viikolla sirkuskouluharrastustaan, ja viikonloppuna on keskimmäisen vuoro temppuilla Taitoliikuntakeskuksen temppuradalla.

Nämä postauksen kuvat napattiin sillä aikaa, kun koululainen oli sirkustunnillaan. Suvilahden skeittipuisto oli suljettuna vielä Flown jäljiltä skeittaajilta, paikalla oli betoniporsaat skeittausta estämässä. Meille käppäilijöille se oli kuitenkin aivan oiva kiipeily- ja kuvauspaikka, ja lapset leikkivät ja juoksivat siellä ihan innoissaan. Keskimmäinen myös pyysi, että pääsee puistoon harjoittelemaan skeittausta. Sitä hän tosin varmaan joutuu odottelemaan vielä, koska yleensä puisto taitaa olla täynnä vähän vanhoja skeittailijoita, ja on se vähän pelottavakin vielä 5-vuotiaalle aloittelijaskeittaajalle. Ehkä sitten teini-iässä?

Sitä jotenkin kerkesi unohtaa kesän aikana, miten nopeasti nämä arkiviikot kuluvat. Kesällä yhden viikon aikana ehtii tehdä niin hurjan paljon eri asioita, että ne viikot tuntuvat pidemmiltä. Arki ja tarkat rutiinit saavat viikon taas tuntumaan yhdeltä pieneltä hujaukselta. Vastahan me jännättiin sitä ekaa koulupäivää, ja nyt niitä on takana NELJÄ! Ottokin on saanut jo syyslukukauden kurssit suunniteltua, ja tavattua opinto-ohjaajan. Syksyn sävelet näyttävät oikein selvältä ja hyvältä.

Ainoa viikon murheenkryyni on se mun mitä ilmeisimmin ainakin hiusmurtunut varvas. MITEN voi olla, että lapset on hypänneet sen päälle ainakin kaksi kertaa, kun yleensä kukaan ei astu mun varpaille ikinä? Olen teipannut sen kiinni kaverivarpaisiin, ja se tuntui jo paaaljon paremmalta, mutta nämä yllättävät iskut eilen ja tänään on saaneet sen taas kipeytymään. Näytin varvasta samalla kun käytiin kuopuksen neuvolalääkärissä, ja lääkäri vahvisti sen minkä itsekin tiesin: ei sille voi mitään tehdä muuta kuin teipata. Mutta ai että osaa olla rasittava pikkuvaiva, ja varsinkin tämä varpaan huono onni. Pitäisi varmaan pitää jotain Oton ikivanhoja turvakenkiä jalassa kotonakin, hah!

Samisteltiin kuopuksen kanssa ruosteen oranssilla värillä! Mä oon aivan hullaantunut tähän väriin tänä sykynä, ja kuopuksen kaapista sitä löytyykin useasta eri vaatekappaleesta. Löysin myös itselleni ihanan Gina Tricotin The good project-malliston ruosteenoranssin better cotton initiative -sertifioidusta puuvillasta valmistetun trikoopaidan, joka tarttui mukaan. Mulla on ainoastaan yksi pitkähihainen trikoopaita tämän lisäksi jos ei imetysvaatteita lasketa, joten tälle oli todellinen tarve. Paita on vähän lyhyempää mallia, joten se sopii ihanasti kaikkien korkeavyötäröisten alaosien kanssa rennommissa asuissa.

Kuopuksella oli yksi mun hänen kaapin tän syksyn lemppareista, eli Bobo Chosesin ihana automekko! Se on niin kertakaikkisen suloinen. Jalassa myös uudet kengät, kun jalka oli kasvanut kesän ja sandaalikauden aikana peräti kahden koon verran. Niken Air Huarachet ostettiin JD Sportsista Itiksestä, ja ne on i-ha-nat!

MUN ASU | Paita Gina Tricot | Vyö Gucci | Hame Gina Tricot | Laukku &Other Stories | Aurinkolasit Monki | Kengät H&M | Kello Daniel Wellington (saatu blogin kautta) |

KUOPUKSEN ASU | Mekko Bobo Choses | Lippis Kappahl | Sukkahousut Bogi | Kengät Nike |

Viikonlopun ohjelmassa on sokeriserkun synttäreitä, sekä harrastusta. Mä itse aion ottaa varpaani kanssa iisisti ja liikkua mahdollisimman vähän, jotta tämä pahin kipu taas hellittää. Nyt meillä on jääkaapissa odottamassa tapas-lajitelma, kolme eri herkuttelujuustoa ja lajitelma juustohilloja, ja kunhan isotkin tytöt ovat nukahtaneet, niin me pidetään juusto- ja leffailta.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja kiitos hurjasti ihanista kommenteista ja viesteistä, joita ootte viikon aikana laittaneet <3 

Me ei haluttu viedä huomiota ekaluokkalaisen koulun aloituksesta, koska onhan se nyt hurjan iso juttu, joka tapahtuu elämässä vain kerran. Te olette seuranneet meidän esikoisen kasvua täältä vatsasta koululaiseksi, ja halusin koulun aloituspäivänä keskittyä siihen. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että kesäkuussa meidän tokana lomapäivänä Kreikassa Otto sai viestin, että hänet on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyn tradenomiksi. Tiistaina meillä aloitti siis kaksi ekaluokkalaista – toinen aamulla, ja toinen illalla.

Ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä samana päivänä kun esikoinen syntyi vuonna 2011, Otto sai vakituisen työpaikan IT-alalta. Hän on ollut samassa firmassa töissä pian siis seitsemän vuotta, ja edennyt sen sisällä super hienosti ja saanut koko ajan enemmän ja enemmän vastuuta. Taustalla on kuitenkin ollut halu opiskella lisää ja syventää tietämystä, ja koettiin, että nyt on sopiva hetki koululle. Otto kävi keväällä pääsykokeissa, ja pääsi heti sisään, vaikka hakijoita oli ollut ennätysmäärä tänä vuonna. Mä olen ihan super ylpeä mun ahkerasta ja taitavasta miehestä.

Tarkoituksena on ainakin alkuun, että Otto käy sekä töissä, että opiskelee. Koulutus on siis monimuotona, eli sitä voi tehdä itselle sopivassa tahdissa työn ohessa. Otolla on kuitenkin takana työelämää niin pitkään, että halutessaan hän voi myös jäädä jopa kahden vuoden opintovapaalle, ja suorittaa opinnot tiheämmässä tahdissa. Me katsotaan nyt, että miten tämä arki lähtee tästä rullaamaan, ja miten Otto jaksaa ja mikä on meidän perheen aikatauluille ja arjelle parasta. Vaihtoehtoja on, ja me tehdään juuri niin kuin Otosta ja meistä tuntuu parhaalta.

On ollut ihan hurjan hienoa nähdä, miten innoissaan Otto on koulusta. Onhan hän jo pitkään tiennyt, mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Ollaan vain odotettu sopivaa hetkeä, koska me ei haluta kuormittaa arkea liikaa. Onneksi ollaan nuoria, ja Otolla on ollut hyvä työpaikka tähänkin asti, eikä kiirettä ole ollut. On ihan hurjan hienoa, että hän voi nyt opiskella töiden ohessa, ja hän saa varmasti opiskelusta irti todella paljon.

Ollaan yhdessä puhuttu, että kolmen lapsen vanhempana Otto osaa suhtautua nyt opiskeluun ihan eri tavalla, kuin aikoinaan opiskellessaan korkeakoulussa ennen esikoisen syntymää. Silloin koulu jäi kesken, kun oli pakko mennä töihin. Eikä se koulu silloin paljoa kiinnostanutkaan, me oltiin niin nuoria ja keskenkasvuisia. Nyt siihen osaa suhtautua ihan eri tavalla. Varmasti eniten siihen vaikuttaa ikä, ja se, että on ollut monta vuotta aikaa miettiä mitä haluaa. Lapset  ovat myös opettaneet vastuuta.

Otto oli monta vuotta se meidän perheen tukipilari, joka mahdollisti omalla vakaalla työnteollaan sen, että mä pystyin lähtemään ihan nollasta, ja rakentamaan itselleni kaiken sen, mitä olen nyt muutaman vuoden tehnyt. Nyt on mun vuoro olla se vakaa tukipilari, ja joustaa, tukea ja auttaa Ottoa, kun hän jahtaa omia unelmiaan.

Myös mulla on tavoitteena lähteä opiskelemaan vielä jossain vaiheessa, mutta juuri nyt ei ole mulle vielä oikea hetki. Mulla on niin paljon töitä, enkä koe että saisin koulusta juuri nyt mitään suurta hyötyä, kun töitä on enemmän kuin tarpeeksi ilman sitäkin. Mä teen työkseni juuri nyt juuri sitä mitä haluankin tehdä, eikä tällä hetkellä ole suunnitelmissa tehdä siihen muutoksia. Mä kuitenkin ehdottomasti haluan vielä joskus korkeakoulututkinnon, ja tulen sen myös hankkimaan sitten kun on sille sopiva hetki. Sitä, milloin se on, en vielä tiedä. Onneksi mäkin olen vasta 26, että on tässä ihan hyvin koko elämä aikaa oppia uutta.

Nyt keskitytään meidän perheen kahden koululaisen opintojen tukemiseen, ja tietysti keskimmäisen varhaiskasvatukseen, ja kuopukseen, joka saa olla vielä tammikuuhun asti kotona. Aikamoista sumplimista tästä töiden, opintojen ja perheen yhdistämisestä varmasti tulee, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Sumplimista meillä on ollut ennenkin, ja hyvin ollaan pärjätty aina. Puhalletaan yhteen hiileen ja tuetaan toisiamme, niin hyvä tulee.

Sanoinko jo, että olen haljeta ylpeydestä. Otto, kiitos kun olet juuri sinä. Oot ihan paras. Onnea vielä kerran, tästä tulee ihan mielettömän hienoa. Mä tuen sua ja seison sun rinnalla niinä päivinä kun tulet koulusta intoa puhkuen, ja niinä päivinä kun teet viimeisellä minuutilla koulutehtävää hikikarpalot otsalla. Silloin mä luen lapsille pitkän iltasadun ja vien ne nukkumaan, ja sen jälkeen teen sulle iltapalaa, tai rahtaan energiajuomaa kaupasta, ihan miten haluat. Mä tiedän, että sä pystyt tähän.

Tänään se sitten koitti, ekaluokkalaisen ensimmäinen koulupäivä. Hän heräsi unenpöpperöisenä puoli kahdeksalta, mutta karisti hyvin nopeasti unihiekat silmistään, ja alkoi valmistautumaan kouluun. Vaikka haikeilin etukäteen, tämä aamu tuntui vaan jotenkin niin oikealta meistä kaikista. Ekaluokkalainen söi reippaasti aamupalat, hoiti aamupesut ja pukemiset. Puki repun selkäänsä, ja hoputti meitä. Hän oli niin VALMIS, ei kuulemma jännittänyt tippaakaan.

Koulun pihalla odottivat kaikki tutut kaverit eskarista, ja otettiin hillitön liuta kaverikuvia ja kiherrettiin innosta, vaihdettiin vähän kesäkuulumisia ja käytiin jalkapallokentällä juoksemassa. Kaikki lapset tuntuivat venähtäneen ainakin kilometrin kesän aikana. Opettaja ja rehtori tulivat pihalle vastaan, kertoivat vähän yleistä infoa, ja sitten oli nimenhuuto. Sen jälkeen oli aika sanoa heipat, ja  niin lapset lähtivät reippaana jonossa opettajan johdolla sisälle kouluun.

Mä en edes itkenyt, vaikka olin etukäteen ajatellut vuodattavani vesiputouksen verran kyyneleitä. Ei pisaraakaan. Hymyilin vaan, ja vilkuiltiin Oton kanssa toisiamme vähän väliä hömelönä hymyillen. Kaikki muutkin vanhemmat näyttivät hymyilevän iloisena, en mä ainakaan spotannut kyyneliä mistään suunnasta. Luulen, että tällä porukalla on helppoa aloittaa koulu, kun kaikki tuntevat toisensa. Silti tuntui niin hassulta vaan lähteä. ”Sinne se meidän lapsi nyt vaan jäi kouluun”.

Sitten käytiin viemässä keskimmäinen isojen ryhmään päiväkotiin, ja hänkin jäi niin reippaasti sinne, niin kuin olisi siellä aina ollutkin. Missä välissä hänestäkin on tullut noin iso ja rohkea? Sinne hän sujahti leikkimään kauppaleikkiä vanhojen tuttujen kavereiden kanssa, ja huusi vaan heipat ovelta. Tutut opettajat olivat vastassa, kyselivät kuulumisia ja

Sitten me mentiin käymään kuopuksen kanssa kaupassa, ja tultiin kotiin ihmettelemään. Ison kauppareissun jälkeen ekaluokkalaisen koulua oli jäljellä enää puolisen tuntia, ja me käytettiin se aika sitten legoleikkeihin kaikki kolme yhdessä.

Puoliltapäivin ajettiin hakemaan ekaluokkalaista, ja saatiin häneltä ”muutama” vastalause, hän kun olisi halunnut jo ekana päivänä jäädä eftikseen. Mutta tuli sitten kuitenkin kotiin, kun luvattiin, että huomenna saa mennä eftikseenkin vielä. Tänään oli kuulemma ihan liian lyhyt koulupäivä, ja hän moneen kertaan ihmetteli, että miksi koulupäivät on niin lyhyitä. Onneksi huomenna saa jäädä vielä koulun jälkeen sinne kavereiden kanssa.

Otolla on vielä isyysvapaata vajaat kolme viikkoa ennen kuin hän palaa takaisin töihin, ja oltiin ajateltu, että esikoisen ei ole pakko mennä vielä iltapäiväkerhoon elokuun aikana, vaan menisi vasta sitten kun Otto palaa töihin. Mutta mitä vielä, hän ehdottomasti haluaa mennä sinne, niin tietenkin saa sitten mennä. Aiotaan kuitenkin pitää päivät molemmilla isoilla tytöillä lyhyempinä nyt elokuussa, kun ehtii niitä pidempiä päiviä tulla sitten myöhemminkin.

Koulupäivän jälkeen fiilis oli loistava, ekaluokkalainen oli saanut ekat pienet läksytkin, omakuvan piirtämisen loppuun. Hän kertoi pulpeteista, banaanihipasta, puhelinsäännöistä ja huomisen ohjelmasta. Me saatiin muutama lippulappu täytettäväksi, ja Wilma-tunnukset aktivoitaviksi. Tuntui niin epätodelliselta kirjautua Wilmaan, kun aina on vaan lukenut siitä kaikenlaista ja kuullut muilta vanhemmilta, ja tietty sitä tuli käytettyä silloin kun itse olin yläkoulussa ja lukiossa. Oli se hieman ainakin päivittynyt siitä, kun itse olin lukiossa 2007-2010, näytti huomattavasti toimivammalta nyt.

Hän puhua pulputti päivästään niin onnellisena, sitä oli ihana kuunnella. Tästä alkaa ihan mieletön matka ja ihan uusi aikakausi hänen elämässään. Koulu. Mua hymyilyttää kun sanon sen. Me ollaan nyt koululaisen vanhempia. Me kuvattiin eilisillan koulurepun pakkailut, ja tämän aamun fiilikset videolle, ja ajattelin tehdä niistä neiti ekaluokkalaiselle ihanan muistovideon talteen, jota hän voi sitten isona katsoa, ja muistella miten innoissaan hän oli.

Mä oon ollut niin häkeltynyt, kiitollinen ja onnellinen kaikista teidän viesteistä ja myötäelämisestä. Niin huikeaa, että monet teistä on seuranneet meidän kasvua vanhemmiksi sieltä esikoisen odotusajasta asti, ja nyt esikoinen meni jo kouluun. Vaikka takana on yli seitsemän vuotta, mä vakuutan, että edessä on vielä pitkä matka yhdessä kuljettavaksi. Pysykää mukana ihanat. Vielä kerran hurjasti onnea kaikille ekaluokkalaisille ja vanhemmille, sekä muille, jotka aloittavat uusia hienoja ajanjaksoja elämässään juuri nyt <3

Lauantaina mentiin yhdeksi yöksi mun serkkujen mökille, ja meillä oli siellä tosi kivaa. Kokattiin herkullisia hamppareita, lapset söivät marjoja suoraan pensaasta, mäkin pääsin ajelemaan elämäni ensimmäistä kertaa pellolla pikkumopolla, ja oli muutenkin paljon hauskaa tekemistä. Taapero nautti sydämensä kyllyydestä kun sai juosta koko päivän ulkona ihan vapaasti, hakea punaviinimarjoja syötäväksi aina kun huvitti, ja kastella kukkia omalla pikku kastelukannulla (ja omia sukkia). Mun serkku harjoitteli omalla isommalla mopolla ajamista mökkitiellä, kun hän täyttää parin viikon päästä 15, ja saa sitten mopokortin. Mäkin kävin kyydissä istumassa, ja ihan hyvin tuntui jo sujuvan hänellä.

Isommat tytöt pääsivät käymään kalassa mun serkun kanssa, ja olivat saaneet pari kalaakin! Mä myös kalastin itse juuri tuolla samalla mökillä pienenä ihan eka kertaa, ja sain pienen ahvenen, josta mun tietämättä kokattiin myös mulle ruokaa. Se ilme kun tajusin syödessäni, että syön juuri sitä mun kalastamaa, ja ”juustoksi” ristimää kalaa, oli varmasti näkemisen arvoinen. Voi niitä aikoja, lapsuuden kesiin liittyy niin paljon lämpimiä muistoja. Lapset nimesivät sitten tribuuttina lauantaina toisen kalan Juusto junioriksi.

Siinä kun alettiin laittamaan sänkyjä lapsille, mä iskin varpaani mökin takan edessä olevan laatoituksen reunaan niin pahasti, että se vääntyi. Varvas meni aivan mustaksi ja turposi, ja oli pari päivää ihan tosi kipeä. Nyt alkaa onneksi jo vähän helpottaa, vaikka ilkeän näköinen se on edelleen. Onneksi se oli vain nimetön varvas, eikä pikkurilli tai pottuvarvas. Varmasti paranee äkkiä, kunhan malttaa antaa sen parantua rauhassa. Saattoihan siihen tulla joku hiusmurtuma, mutta eipä varpaalle oikein mitään voi tehdä.

Onneksi tämä on ihan pikku juttu vain, eikä mitään sen vakavampaa. Varpaasta huolimatta meillä oli mahtava reissu, ja niin kiva viettää aikaa mökkimeiningeissä. Saunottiin puusaunassa ja istuttiin ulkotakan äärellä puoleen yöhön asti höpöttelemässä. Sen myöhempään mä en pysy hereillä, kun meidän mini herää jo ennen seitsemää joka aamu. Paitsi mökillä häntä nukutti tietenkin kasiin asti, se vasta oli luksusta, kun sai täydet kahdeksan tunnin unet.

Sunnuntaina käytiin vielä syömässä mun tädin perheen, mun äidin ja mun papan kanssa, ja selattiin mun  äidin kanssa läpi kaikki meidän vanhat valokuva-albumit. Nämä muutaman päivän reissut Ouluun on aina melko intensiivisiä, ja touhua täynnä. Onneksi paljon kivaa tekemistä, ja rakkaita ihmisiä. Katsellaan sitten syksyllä, että milloin päästään taas käymään siellä. Ikävää tuli taas kaikkia, mutta kivaa oli palata kotiinkin.

Tänään ajeltiin tosiaan Oulusta kotiin, ja huomenna alkaa arki. Huomenna on suuri päivä meille kaikille, ja tänään lapset menivät aikaisin nukkumaan, niin huominen tulee vielä nopeammin! Reput on pakattuna, vaatteet valittuna ja herätyskello soimassa, vaikka tuo meidän mini varmasti herätyskellona toimiikin. Nyt on tämä kesä paketissa, ja syksy saa tulla.

Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3