Tässä kuvassa me tehdään jotain, mikä ilahdutti mua valtavasti! Nimittäin me pelattiin esikoisen ja keskimmäisen kanssa yhdessä The Sims 4 -peliä. Se oli niin kivaa! Päätettiin yhdessä tehdä meidän perhe ja isot tyypit saivat auttaa mua tekemään juuri meidän perheen näköiset hahmot. Tai ainakin niin meidän näköiset kun me vaan osattiin. Lisäksi alettiin rakentamaan Sims-versiona meidän tulevaa uutta kotia, se vasta hauskaa olikin. Tosin tehtiin ihan liian iso talo meidän talon oikeaan kokoon nähden, tuosta tuli n. kolminkertainen neliöiltään, vaikka pohjapiirros olikin sama. Nauratti lähes messuhallin kokoinen olohuone-keittiö-tila ja kylpyhuone, jossa on vain kaksi suihkua nurkissa ja yksi pyyhetanko seinässä.

Se, mikä mua erityisesti ilahdutti, oli se vaihe kun me suunniteltiin hahmoja. Me analysoitiin meidän koko perheen piirteitä, kun yritettiin tehdä hahmoista meidän näköisiä. ”Äidillä pitäisi olla vähän lyhyempi nenä, ehkä tuo tuossa. Esikoisella on vähän vaaleammat kulmakarvat. Keskimmäisellä on samanlaisia kasvonpiirteitä kuin äidillä. Kuopuksella pitäisi olla vähän vähemmän hiuksia. Ja isille pitää tehdä paljon lihaksikkaammat reidet”.

Tutkittiin toistemme kasvoja ja piirteitä, eikä keneltäkään tullut yhtäkään negatiivista sanaa. Ei meidän lapsilta yleensäkään tule negatiivisia sanoja liittyen omaan tai toisten ulkonäköön, mutta jotenkin oikein havahduin jälkikäteen ajattelemaan tätä asiaa. Silloin kun mä olin lapsi, oli ihan tavallista, että porukalla pelatessa kiinnitettiin huomiota Sims-hahmojen ulkonäköön negatiivisessa mielessä, kommentoitiin ”kauheita” piirteitä tai ”rumia vaatteita”. Kaikki tekivät sitä silloin, se oli normaalia. Nykyisin se ei ole.

En ole ikinä kuullut, vieläkään, että meidän lapset olisivat tehneet niin, missään yhteydessä. En ole koskaan kuullut myöskään, että heidän kaverit olisivat tehneet niin. Sen sijaan olen usein kuullut, kuinka lapset kehuvat toisiaan tai toistensa vaatteita, tai sitten omia vaatteitaan tai ulkonäköään. Sitä on niin ihana seurata. Jokainen piirre, vaate ja tyyli on heille ihan yhtä arvokas. Niitä ei laiteta järjestykseen tai lokeroida vain tietynlaisia juttuja kauniiksi tai oikeanlaisiksi. Erilaiset nenät ovat vaan erilaisia neniä, eivät kauniimpia tai vähemmän kauniita. Erilaiset vaatteet ovat kaikki ihan yhtä hienoja. Cooleinta on se, että on sellaiset vaatteet, joista itse tykkää. Ihan sama onko kavereilla samanlaisia vai ei. Tässä mielessä uusi sukupolvi on niin  paljon edellä kuin mun sukupolvi.

90-luvulla syntyneiden sukupolvi kasvoi siihen, että toisten arvostelu ulkonäön perusteella on ihan ok. Nykyisin siitä pyristellään irti, mutta silti se on edelleen monelle vaikeaa. Molemmat ovat yhtä vaikeita: lakata katsomasta toisia arvostellen ja lakata katsomasta itseä arvostellen. Mulle on ollut pitkä matka opetella hyväksymään itseni juuri sellaisena kuin olen. Toisten hyväksyminen ja arvostaminen oli paljon helpompaa. Mulle tärkein tekijä on ollut äitiys. En ole missään tilanteessa halunnut siirtää tapaa arvostella itseäni lapsilleni. Heti kun tulin äidiksi, tein sen päätöksen, että sen täytyy loppua. Alkuun se ei ollut helppoa, piti oikein muistutella itseä, ettei mene peilin eteen puristelemaan makkaroita. Nykyisin se tulee luonnostaan. Tuntuu oudolta ajatella, että menisin vaikka peilin eteen puhumaan ääneen siitä, miten hirveältä näytän.

Lapset ovat saaneet mut ajattelemaan paljon kauniimmin itsestäni ja arvostamaan itseäni enemmän. Vaikka edelleen olen joskus epävarma ulkonäöstäni, olen paljon vähemmän epävarma kuin ennen. Vaikka edelleen ääni pään sisällä saattaa muistuttaa, että en ole oikeanlainen tai joku mun piirre ei ole sellainen kuin toivoisin, en koskaan sano sitä ääneen. Ja pääosin nykyisin pystyn ajattelemaan, että olen kaunis ja hyvä juuri omana itsenäni. Se tuntuu hyvältä.

Kylläpäs lähti ajatus rönsyilemään pelkästään Simsin pelaamisesta, heh! Mutta oli kyllä niin hauskaa, pelattiin varmaan pari tuntia lasten kanssa yhdessä. Lapset saivat suunnitella tulevat unelmahuoneet ja unelmapihan. Saunaa me jäätiin kaipailemaan, pitäisi hankkia joku lisäosa, että sen saisi vielä. Tuli ihana nostalgiafiilis, en ollut pelannut Simsiä vuosikausiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille ja tsemppiä tähän tilanteeseen <3 #staysafe 

Tällaisina aikoina on hyvä kiinnittää oikein erikseen huomiota niihin asioihin, jotka ovat hyvin ja joista voi olla kiitollinen. Tällä hetkellä olen vielä tavallistakin enemmän kiitollinen siitä, että saamme olla terveitä ja meillä on toisemme. Se on kaikki. Halusin kuitenkin listata sellaisia muita vähän pienempiä juttuja, joista olen juuri tällä viikolla ollut kiitollinen, joten tässä tulisi kymmenen sellaista.

1. Kuopuksen innostus potkupyöräilyyn. Vihdoinkin, oi vihdoinkin hän on innostunut siitä. Viime kesänä ei kiinnostanut ollenkaan, vaikka hän itse kuitenkin halusi potkupyörän ja kokeiltiin monta kertaa. Nyt hän on innostunut potkupyöräilystä oikein toden teolla ja haluaa joka päivä pyöräillä. Hän ajelee tosin liian pienellä viime vuonna ostetulla potkupyörällä. Meidän pitäisi käyttää perusteellisessa huollossa isosiskon monta vuotta vanha isompi Puky, jotta kuopus saisi sen käyttöön. Mutta tässä tilanteessa se on vähän haastavaa. Toistaiseksi hän siis potkuttelee menemään tuolla pikkupyörällä.  Vitsi kun olis sellainen polkupyörähuollon noutopalvelu, että se pyörä haettaisiin tuosta pihalta ja tuotaisiin siihen takaisin huollettuna, niin onnistuisi tässäkin tilanteessa hyvin ja turvallisesti. Jos sellainen on jo olemassa niin saa vinkata!

2. Oton rautaiset hermot ja arjen aikataulujen hallinta. Siinä missä mä olen se boheemi koheltaja, Otto on se, joka pitää meidän arjen aikataulut kunnossa. Vaikka mä askartelin lukujärjestyksen koko porukalle, niin Otto on se, joka pitää huolen, että sen aikatauluja noudatetaan. Otto pitää huolen siitä, että meidän päivissä on fiksut rutiinit ja mä taas olen se, joka keksii niiden lisäksi muuta hauskaa ja piristävää, ettei koti-arki ala puuduttaa. Me toimitaan tiiminä todella hyvin yhdessä, koska mä keksin kaikkea hauskaa ja hömppää ja Otto pitää huolen, että hommat tulee tehtyä.

3. Mielenkiintoiset työt. Juuri nyt olen vielä tavallistakin kiitollisempi jokaisesta uudesta työprojektista, jonka saan, kun markkinoiden tilanne on niin epävarma. Tällä viikolla on vahvistunut useampi kiinnostava juttu lähikuukausille, joista olen ihan valtavan kiitollinen. Voin vain toivoa sormet ristissä, että tilanne jatkuu yhtä hyvänä.

4. Mun sisustussuunnittelijana työskentelevä täti, joka on auttanut mua suunnittelemaan meidän tulevan kodin keittiötä. Pian alan tuumasta toimeen ja otan yhteyttä eri keittiöfirmoihin! Saa suositella!

5. Uuden kodin edelliset omistajat. Maailman mukavimpia ihmisiä, joiden kanssa kaikki on sujunut jopa meiltä ensiasunnon ostajilta tosi jouhevasti ja ollaan saatu kultaakin kalliimpia neuvoja (sähköpostitse ja puhelimitse tässä tilanteessa). Onneksi sattui niin hyvä tuuri, että kävi näin. Ja toki olemme kiitollisia koko uudesta kodista ylipäätään, vaikka se tuntuukin niin hitsin epätodelliselta, kun ei olla käyty siellä ekan näytön jälkeen kertaakaan! Vieläkin vaikea käsittää, että me omistetaan se koti nyt, kun mikään ei vielä asumisen osalta ole muuttunut mitenkään.

6. Kirjat ja lukeminen. Ne ovat läpi elämän olleet mulle tosi iso voimavara, mutta nyt oikein korostetusti, kun ollaan niin paljon kotona. Lenkillä kuuntelen äänikirjoja ja kotona luen painettuja kirjoja. Lukemiseen uppoutuminen on ihan älyttömän terapeuttista ja rakastan sitä, miten paljon inspiraatiota kirjoista voi saada.

7. Lönkan lukupiiri. Koronan takia lukupiirin tapaaminen vaihtui tällä viikolla virtuaaliseksi, mutta meillä oli niin mielenkiintoista keskustelua ja muutenkin kivaa! Ihan oikeasti, olen niin iloinen uudesta harrastuksesta, uusista ajatuksista ja näkökulmista ja uusista tuttavuuksista, joita olen lukupiirin kautta saanut. Ihan super voimaannuttavaa löytää uusi kiinnostava harrastus vielä aikuisena.

8. Aurinko ja lämpenevä sää. Kevät tuntuu oikeasti olevan täällä! Juoksulenkillä mulla tulee hiki paljon nopeammin kuin vielä viime viikolla, ohut merinovillapaita juoksutakin alla alkaa olla liikaa. Auringosta tulee niin hyvä fiilis ja rakastan sitä, kuinka valon määrä lisääntyy joka päivä. Ollaan pakattu suurin osa talvikamppeista pois ja otettu välikausivaatteet käyttöön.

9. Pimennysverhot. Me pidettiin viime viikonloppuna lasten kanssa pyjamabileet, joiden jälkeen lapset nukkuivat olkkarissa yön, missä ei ole pimennysverhoja kaikissa ikkunoissa. Tämän seurauksena he heräsivät kaikki seuraavana aamuna k u u d e l t a, vaikka valvoivat vähän tavallista myöhempään. Lastenhuoneissa meillä onneksi on tehokkaat pimennysverhot, joiden ansiosta me ollaan nyt tämän etäopetuksen aikana nukuttu joka aamu noin puoli yhdeksään, vaikka valoisaa on jo silloin kuuden-seitsemän aikaan. Pimennysverhojen ansiosta lapset pystyvät nukkumaan normaaleja 11-12h yöunia nytkin. Olen kyllä kiitollinen myös näistä vähän normiarkea myöhäisemmistä aamuista. On ihanaa nukkua ”pitkään” joka aamu, kun mulle 8.30 on varmaan myöhäisin mihin edes pystyn nukkumaan, vaikka valvoisin kuinka myöhään.

10. Better Call Saul -sarja. Meillä loppui kaikki sellaiset vakkarikatsottavat peräkanaa ja hetken aikaa oltiin ihan huuli pyöreänä, että mitäs me nyt katsellaan iltaisin. Luettiin Oton kanssa molemmat Better Call Saulista joku artikkeli toisistamme tietämättä samalla viikolla ja kun mä ehdotin Otolle, että annetaan sille uusi mahdollisuus, Otto innostui heti. Me siis joskus muutama vuosi sitten yritettiin alkaa katsoa sitä, mutta jätettiin kesken 5. jakson jälkeen, kun se ei vaan tuntunut lähtevän käyntiin. Nyt kun ollaan aloitettu uudelleen, niin se onkin todella hyvä ja koukuttava ja ollaan jo paljon pidemmällä kuin 5. jaksossa. Onneksi annettiin uusi mahdollisuus ja ihanaa kun meillä on vielä paljon katsottavaa!

Siinä mun kymmenen kivaa juttua tähän torstaihin! Mistä ihanista jutuista te olette kiitollisia juuri nyt niiden isojen ja merkittävien lisäksi?

Ja kaikista muista, jotka voivat kuolla koronavirukseen. Näkeekö sen päällepäin, että joku kuuluu riskiryhmään? EI. Pysy siis kaukana kaikista ihmisistä juuri nyt. 

Kuinka vaikeaa sitä on joidenkin käsittää?

Kuulin äidiltä viikonloppuna, että kun hän oli käymässä ulkona Armas-koiransa kanssa, joku tuntematon ihminen lähestyi ja tuli juttelemaan ja alkoi rapsuttamaan hänen koiraa. Äiti ei uskaltanut sanoa, että mene pois tai pysy kaukana, koska ei halunnut olla epäkohtelias. Mä tulin niin vihaiseksi kun kuulin tästä! Miten joku kehtaa tässä tilanteessa tulla lähelle ja koskemaan toisen koiraan, kun jokaiseen ihmiseen pitäisi pitää vähintään 1,5 metrin turvaväli. Oli tuttu tai tuntematon, nyt ei lähestytä ketään!

Mulla on vain yksi vanhempi ja meidän lapsilla on yhteensä kaksi elossa olevaa isovanhempaa. Mä mielelläni pitäisin heidät jatkossakin. Toivon niin hirveän kovasti, että myös tämän pandemian jälkeen meidän lapsilla on vielä mummu. Kuulostaa ehkä dramaattiselta sanoa näin, mutta kun ennustetaan, että vähintään 20% ja pahimmillaan jopa 60% suomalaisista tulee sairastamaan koronaviruksen, on hyvin todennäköistä, että myös mun äiti voi sen saada tulevina kuukausina. Varsinkin, jos hän kohtaa kovin monta koiran rapsuttajaa, joista yksikin sattuu aivastamaan tai yskäisemään, tai on juuri ennen rapsutusta tehnyt niin.

Mun äiti kuuluu riskiryhmään. Aivoinfarktin ja keuhkoembolian jäljiltä hänellä on useampi perussairaus ja jatkuva lääkitys ja syksyllä vietetään toivottavasti jo äidin kuusikymppisiä. Äiti on selvinnyt paljosta ja hän jaksaa normaalissa arjessa kaiken huomioon ottaen ihan älyttömän hienosti.  Mutta koronavirus voisi muuttaa kaiken.

Koronavirus voi olla kohtalokas, vaikka ei olisi perussairauksia ollenkaan. Se voi olla kohtalokas, vaikka olisi vain yksi lievä perussairaus. Ja se voi olla erityisen kohtalokas, jos on useampi perussairaus ja reippaammin ikää. Ja vaikka siihen ei kuolisi, siitä voi jäädä vakavia jälkioireita, kuten huomattavasti alentunut keuhkojen toimintakyky. En toivoisi äidille enää yhtään enempää fyysisiä haasteita, kuin hän on tähän mennessä jo saanut kantaakseen, vaikka toki nekin ovat pienempi paha kuin se pahin vaihtoehto.

Suoraan sanottuna olen ollut aivan kauhusta kankeana, kun olen ajatellut sitä, että mun äiti yksin asuvana ihmisenä hoitaa omat kauppa-asiansa täysin yksin tässäkin tilanteessa. Kotiinkuljetuspalvelut olivat ruuhkautuneet eikä toimituksia saanut, äidillä ei ole autoa, eikä äiti jaksa itse kantaa kerralla paljoa ostoksia. Kaupassa oli siis käytävä usein, kun ei voinut tehdä mitään kahden viikon kotivaraostoksia, kuten me omalla autolla voidaan. Joka ikinen kerta kun äiti kävi kaupassa, hän altistui mahdolliselle tartunnalle. Ihmiset eivät pidä turvavälejä kassajonossa, tulevat juttelemaan ja rapsuttamaan koiraa, eivätkä vieläkään edes osaa aivastaa tai yskiä sinne hihaan.

Onneksi saimme äidille järjestettyä kauppa-apua, kun Oton ystävällinen sukulainen tarjoutui auttamaan heti kun kuuli tästä. Ollaan ihan valtavan kiitollisia siitä, että apua löytyy ja äiti on toivottavasti edes vähän paremmassa turvassa, kun ei tarvitse juosta itse kaupassa. Koiraa hän kuitenkin ulkoiluttaa monta kertaa joka päivä. Ja koronavirus voi levitä myös ulkona, siksi ne turvavälit on pidettävä siellä ulkonakin. Vaikka Oulun seudulla tilanne ei vielä ole niin paha kuin täällä Uudellamaalla, tilanne voi muuttua ihan milloin tahansa. Ei ole kauaa siitä, kun Helsingissäkin oli vain 29 koronaviruspotilasta, kuten Oulussa nyt.

Jos joku koronavirukseen sairastunut yskii tai aivastaa suoraan ilmaan mun äidin tai kenen tahansa lähellä, pisarat leviävät 1,5-2 metrin säteellä joka puolelle, myös lähellä olevien suuhun, silmiin, nenään ja lopulta keuhkoihin. Asettuvat sinne. Alkavat lisääntymään ja sairastuttavat. Jos mun äiti sairastuu, on hyvin todennäköistä, että hän joutuu sairaalahoitoon. Hän voi myös joutua tehohoitoon tai kuolla. Mun mielestä on aivan helvetin hirveä ajatus, että siinä tilanteessa me ei edes päästä katsomaan äitiä. Me ei voida tehdä _MITÄÄN_ täältä käsin, muuta kuin odottaa ja pelätä.

Mä pelkään joka päivä, että äidillä alkaa hengenahdistus, yskä, lihaskipu tai kuume. Tällä hetkellä kukaan ei enää tunne kaikkien sairastuneiden tartuntaketjuja, vaan koronavirus voi olla ihan kenellä tahansa, ihan missä tahansa. Oulussa, Jyväskylässä, Helsingissä tai Äkäslompololla. Ihan missä tahansa. Kukaan ei voi sanoa omista oireistaan, että tämä on vain tavallista flunssaa. Koska sitä ei voi enää varmuudella tietää.

Tällä hetkellä hallitus valmistelee jo kovempia liikkumisrajoituksia, koska nykyisiä ei edelleenkään uskota riittävästi. En voi käsittää sitä, että vielä viime viikonloppuna ihmiset ryntäsivät sankoin joukoin mökkeilemään ja laskettelemaan, vaikka tieto tämänhetkisestä tilanteesta on ihan kaikille saatavilla. Nuoret päästettiin hengaamaan isoissa porukoissa ja potkimaan palloa. Ihmiset tungeksivat kauppakeskuksen avajaisiin Herttoniemessä. Sunnuntaina uutisoitiin, kuinka jengi oli laulamassa karaokea.

Mä toivon ihan hirveän kovasti, että meille ei tarvitsisi laittaa ulkonaliikkumiskieltoa. Että edelleen olisi mahdollisuus poistua täältä neljän seinän sisältä edes yksin lenkkipolulle tai lasten kanssa metsään. Ne ovat älyttömän tärkeitä henkireikiä tässä muuten niin hankalassa tilanteessa. Mikäli ihmiset eivät noudata tämänhetkisiä suosituksia ja kehotuksia, niin pelkään pahoin, että se ulkonaliikkumiskielto tulee. Sitten ollaan kaikki ihan oikeasti jumissa kotona, eikä päästä mihinkään. Vain siksi, että osa ihmisistä ei ottanut tätä tosissaan. Toki sekin on parempi vaihtoehto kuin se, että liikkuminen saa jatkua entiseen malliin ja liian moni sairastuu, eikä terveydenhuollon kapasiteetti riitä. Mutta se tulee olemaan entistä rankempaa ihan kaikille.

Tuntuu niin pahalta, että tämä asia ei ole jokaiselle itsestäänselvyys. Että kaikki eivät koe tärkeänä suojata riskiryhmiä ja terveydenhuollon sekä yhteiskunnan toimivuuden kannalta kriittisten alojen työntekijöitä, jotka tilanteesta huolimatta joutuvat käymään töissä ja altistamaan itsensä joka päivä. Ne kymmenet, sadat ja ehkä jopa tuhannet ihmiset, jotka Suomessakin tulevat sairastumaan vakavasti ja kuolemaan ovat kaikki jonkun läheisiä, puolisoita, äitejä, isiä, mummoja, pappoja, opettajia, ystäviä, kollegoita, sisaruksia. Vaikka koronaviruksen leviäminen on väistämätöntä, me kaikki voidaan vielä vaikuttaa siihen, kuinka nopeasti se etenee. Me kaikki voidaan omalla toiminnallamme hidastaa etenemistä ja pelastaa ihmishenkiä. Tehdään se yhdessä!

Vielä viikko sitten koronasta kirjoittaessani sain useamman välinpitämättömän kommentin, kuinka kommentoija ainakin aikoo jatkaa ihan normaalia elämää koronasta välittämättä ja käydä edelleen siellä ja täällä ja tuolla. Tiedän, että suurin osa teistä ihmisistä välittää ja ymmärtää täysin, miten vakavasta asiasta on kyse, mutta niin kauan kuin on yksikin ihminen joka huolettomana jatkaa samalla tavalla kuin ennenkin, liian moni ihminen on vaarassa. Siksi en voi, enkä aio olla tästä hiljaa, enkä puhua tästä kauniisti ja rauhoitellen. Nyt on tärkeää saada ihan jokainen ymmärtämään, että vaikka omasta puolesta ei korona pelottaisi, niin muita täytyy suojella. 

Lähteet:

https://yle.fi/uutiset/3-11262015

https://www.hs.fi/politiikka/art-2000006449562.html

https://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000006444843.html

https://thl.fi/fi/web/infektiotaudit-ja-rokotukset/ajankohtaista/ajankohtaista-koronaviruksesta-covid-19

https://yle.fi/uutiset/3-11261761

https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000006445498.html

En voi vieläkään uskoa, että kirjoitan tätä, mutta niin tässä vaan kävi. Tänään me allekirjoitettiin kauppakirjat pankissa ja nyt meillä on ikioma uusi koti. Kannatti luovuttaa. Meidän 2. kauden ekassa podcast-jaksossa, jossa me puhuttiin kodin etsinnästä, mä julkisesti ilmoitin, että nyt mä luovutan kodin etsinnän suhteen 1,5 vuoden jälkeen. Rentoudun, en etsi enää, en päivitä joka päivä etuovea. Annan vaan olla. Alettiin jopa miettiä taas tämän nykyisen kodin sisustusta ja laittamista kivemmaksi. Ajateltiin, että tullaan ehkä olemaan tässä vielä pitkään. Mietittiin, että ehkä ensi joulunakin me ollaan vielä täällä, vaikka jo viime jouluna piti olla jossain muualla. Ja kuin ihmeen kaupalla, meni vain pari viikkoa ja me törmättiin THE asuntoon.

Vaikka en päivittänyt enää Etuovea jatkuvasti, kävin kuitenkin perjantaisin tsekkaamassa hakuvahdin asunnot mun tarkoilla kriteereillä. Niitä tuli todella hitaalla tahdilla, ehkä 1-2 viikossa tämän vuoden puolella ja yleensä nekään eivät vastanneet ihan kaikkia meidän toiveita, aina oli jotain pielessä. Paitsi nyt. Nyt ei ollut mitään pielessä. Kaikki oli kuin liian hyvää ollakseen totta.

Kun olin tsekannut kaiken muun, ryntäsin ekana katsomaan, onko asunto sittenkin vuokratontilla, kun se oli niin hieno ja silti juuri sopiva meidän budjettiin. Ei ollut, vaan omalla tontilla! Sitten menin katsomaan remontit, siellä on varmaan ollut vesivahinko tai jotain kun se on noin hieno ja täydellinen meille ja silti hyvän hintainen, mutta ei ollut sitäkään. Selasin ja selasin, että pakkohan tässä on jotain piilevää olla pielessä, kun tämä on vaan niin täydellinen! Mutta mitään ei löytynyt. Näytin kämpän Otolle ja me laitettiin samantien välittäjälle viestiä, että voitaisiin sopia yksityisnäyttö mahdollisimman pian. Saatiin buukattua näyttö kahden päivän päähän, vaikka samalle päivälle oli kuulemma jo viisi muutakin yksityisnäyttöä. Asunnosta oli selvästi paljon kiinnostuneita.

Tuli sunnuntaipäivä ja mentiin näyttöön. Talo näytti vielä ihanammalta kuin kuvissa. Astuttiin sisään ja se tunne tuli! En kestä, että se tunne mistä kaikki puhuivat oli oikeasti totta. Meille oikeasti tuli se tunne, kun me astuttiin sinne kotiin, että tämä. Tämä tuntuu kodilta, tämä tuntuu meiltä, tämä me halutaan. Me kierreltiin siellä asunnossa  _vartti_ , jonka jälkeen pyydettiin vielä välittäjää lähettämään meille tarvittavat paperit ja kysyttiin, että onko asunnosta tullut vielä tarjouksia. Toki välittäjät nyt aina voivat liioitella kiinnostusta halutessaan, mutta meille kävi heti selväksi, että tästä asunnosta on oikeasti todella moni kiinnostunut. Ja olihan se aika ilmiselvää, että miksi. Jos meillekin tuli 1,5 vuoden etsinnän jälkeen näin voimakkaana vihdoinkin se tunne, että tässä on oikea koti, niin varmasti se tuli aika monelle muullekin, joihin on tässä 1,5 vuoden aikana näytöissä törmännyt. Aika monella muulla varmasti oli suht samat hakukriteerit kuin meillä.

Kun painettiin asunnon ovi kiinni meidän takana ja seistiin meidän auton vieressä Oton kanssa, mä kysyin, että mitä me tehdään? Otto vastasi, että ”se oli kyllä oikeesti tosi kiva”. Lapset kiljuivat vieressä, että ”me halutaan muuttaa tänne!” kaikki kolme. Kukaan meistä ei ollut vielä koskaan tuntenut niin voimakkaasti sitä tunnetta, vaikka lapset olivat joistain asunnoista aiemminkin olleet innoissaan. Ajettiin kotiin ja vilkuiltiin toisiamme vähän väliä. Kotona ilmoitin, että soitan nyt kaikille niille ihmisille, ketkä ovat neuvoneet meitä kämppäasioissa ja kysyn mitä tehdään. Näytettiin kaikki paperit meidän asuntoguruille ystäville ja sukulaisille ja saatiin vihreää valoa. Mun hyvä ystävä ja kokenut asuntosijoittaja neuvoi meille kaiken ostotarjouksen tekemisestä ja niin me tehtiin heti samana päivänä, vain pari tuntia näytön jälkeen ostotarjous ja annettiin aikaa seuraavaan aamuun klo kahteentoista.

Sinä iltana oltiin kyllä niin tulisilla hiilillä, että mitä tässä tapahtuu. Päällimmäisenä mielessä oli, että entä jos me ei saadakaan sitä asuntoa. Entä, jos joku ehtii ensin. Seuraavana päivänä saatiin sähköpostia ja puhelu jo ennen meidän asettamaa aikarajaa. Meidän ostotarjous oli hyväksytty. Voin kertoa, että sinä päivänä tuuletettiin ja samalla kyllä tuntui jännittävältä ja vähän pelottavaltakin! ”Nyt meidän on pakko ostaa se asunto!” Se tuntui niin hiton isolta asialta ja sitähän se onkin. Ei tunnu yhtään pienemmältä asialta sekään, kuinka iso asuntolaina meillä nyt on meidän nimissä. Mutta toisaalta, asuntolaina on aivan täysin meidän budjetissa, osattiin neuvotella tosi hyvät ehdot, eikä edes olla budjetin ylärajoilla. Meidän asumiskulut tulevat pysymään suunnilleen samana kuin ne ovat nytkin, tai saattavat olla jopa muutaman euron pienemmät. Asunto on upea, järkevä ostos hyvältä paikalta. Ja se on nyt meidän.

Meidän uusi koti. Tämä tuntuu niin epätodelliselta oikeasti, mutta kai mun pitäisi jo uskoa, että me oltiin näin onnekkaita. Nuorena äidiksi tulleelle pienituloisen yksinhuoltajan lapselle, joka ei koskaan lapsuudessakaan asunut muuten kuin vuokralla, tuntuu erityisen käsittämättömältä, että omistaa nyt Helsingistä ikioman hienon ja modernin paritalon puolikkaan, jossa on oma iso terassi ja piha, paljon avointa tilaa, kodinhoitohuone, ne tuplasuihkut ja  SE KORKEA HUONEKORKEUS. Mä sain senkin. En voi uskoa, että sain senkin. En voi oikeasti sanoin kuvailla miten älyttömän iso juttu se mulle on, että me ollaan päästy tähän asti. Se ei aina ole ollut helppoa ja kun mä mietin mistä olosuhteista me ponnistettiin perhe-elämään ja aikuisuuteen, tuntuu yhä älyttömämmältä, että tässä nyt ollaan.

Olen vaan ihan valtavan kiitollinen siitä, että me löydettiin meille koti, enkä malta odottaa, että päästään muuttamaan sinne tänä keväänä. Kiitos ihan hirveästi kaikille teille, jotka olette tsempanneet ja neuvoneet ja auttaneet meitä tässä pitkässä etsinnässä. Te olette auttaneet näkemään uusia näkökulmia,  joista tarkastella asioita ja neuvoneet kiinnittämään huomion niihin oikeisiin juttuihin. Tunnen oloni ihan älyttömän onnekkaaksi <3

Mä olen niin helpottunut, että vihdoinkin tästä uskaltaa kertoa, kun viime viikkoina en ole halunnut mitään enempää kuin huutaa koko maailmalle, että me löydettiin kämppä, mutta en ole voinut vielä kertoa ennen kuin kaikki nimet oli paperissa. Mutta hei, tulevina viikkoina ja kuukausina on luvassa paljon kotijuttuja! Meillä ei vielä ole uuden kodin avaimia, mutta heti kun saamme ne, niin päästän teidätkin näkemään miltä meidän tulevassa kodissa näyttää. Me tullaan tekemään jonkin verran remonttia ainakin keittiössä ja seinäpinnoilla ja sisustusjuttuja tulee myös paljon. Kertokaa ihmeessä millaista sisältöä haluaisitte uuteen asuntoon/sen ostamiseen liittyen niin minä toteutan!

Bongasin hauskan 18x viimeisin -postausidean Sara Tickle -blogista ja halusin tehdä vähän samantyylisen, mutta omilla ”viimeisimmillä” jutuilla. Täältä tulee siis lapsiperheversio 18x viimeisin -postausideasta.

18x Viimeisin:

1. Whatsapp-viesti lapselta: Lapsen ottama selfie itsestään, johon hän on piirtänyt hienoja kuvioita ja laittanut emojeja ja päälle tekstin ”rakastan sua äiti” sinisellä <3

2. Ratkaistu kinastelu: Kun 2/3 halusi käyttää mun pinkkiä joogamattoa joogaamiseen. Ratkaisuna tehtiin ”joogamatto” myös sinisestä lasten viltistä ja kaikki olivat tyytyväisiä.

3. Katsomani lasten ohjelma: Muumilaakso. Meidän lapset eivät ole koskaan olleet ihan hirveän isoja muumifaneja, paitsi kuopus oli 1-vuotiaana. Yhtenä iltana kuitenkin telkkarin avatessa Yleltä tuli Muumilaakson uusia jaksoja ja he istahtivat telkkarin eteen kuin tatit ja katsoivat innoissaan. Mäkin jämähdin hetkeksi muumien eteen. Ehkä Muumilaakso saa muumifaniuden syttymään?

4. Katsottu perhe-elokuva: Räyhä Ralf valloittaa Internetin. Se oli ihan hauska ja viihdyttävä myös vanhemmalle!

5. Wilma-viesti: Viikkokirje koulusta.

6. Ostettu lastenvaate: Kiukkuinen koala -kuvioiset Mainion leggingssit, jotka 3-vuotias valitsi itselleen.

7. Arkiruoka, joka maistui koko perheelle: Härkis-tortillat. Klassikko, joka toimii A I N A.

8. Naurattanut lasten suusta -juttu: Kun 3-vuotias ilmoitti kotimatkalla autossa, että meidän pitäisi nyt ajaa suoraan koirakauppaan, koska hän haluaa ihan oman karvaisen koiran, jota voi silittää.

9. Tauti, josta on lappu hoitopakan ovessa: Yskä. Mun suosikki. Kun vaihtoehtona on kihomadot, vatsatauti tai vaikka se corona-virus niin ai että tuo tuttu ja turvallinen yskä tuntui helpottavalta.

10. Yhteinen lempipuuha koko perheelle: Party Alias. Nyt kun 3-vuotias on oppinut näyttelemisen lisäksi selittämään korttien kuvia, on pelaaminen edennyt vielä aivan uudelle tasolle! Viimeksi 3-vuotias voitti koko pelin! Se on nerokkaasti suunniteltu, kun 3-vuotiaskin voi aidosti pärjätä omille vanhemmilleen ja pelaaminen on mielenkiintoista kaiken ikäisille.

11.  Lasten appi, joka on ollut hitti: Moka Mera Lingua. Ilmainen kielten opettelu-appi androidille ja iPhonelle, johon törmäsin jonkun jakaman blogipostauksen kautta Facebookissa. Sen on tehnyt suomalaiset varhaiskasvatuksen ammattilaiset, se on täysin ilmainen eikä siinä ole ollenkaan mainoksia tai tekstiä. Appilla voi opetella Suomea, Ruotsia, Englantia, Arabiaa, Espanjaa, Venäjää ja muita kieliä ja meidän lapset ovat tosi tykästyneet siihen. Se on tosi helppokäyttöinen, mutta silti kiinnostava jopa isommille lapsille.

12. Biisi, jota lapset haluavat kuunnella: Miss Li – Komplicerad

13. Iltasatukirja, jota ollaan luettu: Little People, Big Dreams: Coco Chanel. New Yorkista ostamani maailman ihanin satukirja, joka kertoo Coco Chanelin tarinan. Se on englanninkielinen, mutta meidän lapset ymmärtää sen hyvin, siinä on melko helppoa englannin kieltä. Visuaalisesti super kaunis kirja ja lapset haluavat kuulla tarinan uudelleen ja uudelleen. Pakko tilata sarjan muut osat!

14. Ylpeyttä herättävä äitihetki: Kun heräsin eräänä aamuna siihen, kun kuulin, miten keskimmäinen opasti meidän 3-vuotiasta kädestä pitäen alas portaita varovasti. Kun nousin ja tulin alakertaan, hän oli keittiössä tekemässä pikkusiskolle aamupalaksi leipää. Meinasin haljeta rakkaudesta.

15. Siivottu lasten sotku: Se kasa portailla, joka ilmestyy siihen joka päivä, vaikka ollaan miljoona kertaa päätetty, että ei enää tehdä kasoja portaille. En ole siis yhtään sen parempi itse, minäkin kasaan siihen asioita, vaikka suurin osa onkin lasten jäljiltä.

16. Piirustus, joka on ripustettu jääkaapin oveen: Lapsen tekemä muotipiirros baskeripäisestä ja pitkäsäärisestä tyypistä, jolla on mielettömän upea ruutuhame, liehuvan pitkä tukka ja näyttävät korvakorut.

17. Asia, jonka lapsi itse osti: Pieni limu ja sipsipussi koulun diskossa muutama viikko sitten.

18. Kerta kun sanoin lapsille, että rakastan: Tänä aamuna, kun isot lähtivät eskariin ja kouluun. Halittiin myös ja lähetettiin lentosuukkoja.

Olipas hauskaa listata näitä juttuja, tuli hyvä mieli! Olis hauska kuulla teidänkin viimeisimpiä, ei tarvitse kaikkia listata jos ei jaksa, mutta olisi hauska kuulla vaikka mitä teillä luetaan, puetaan, katsotaan tai kuunnellaan juuri nyt lasten kanssa?