Lupailin arkiruokavinkkejä postatessani palata aamupalavinkkien kera, mikäli niitä toivottaisiin. Ja tehän toivoitte, ainakin vastaanotin aika monta hep-huikkaisua (apua, meinasin sanoa ”heppiä”, mutta sitten onneksi pysähdyin ajattelemaan). No joo, mutta palataanpa siihen aiheeseen. Eli aamuihin meidän perheessä. Me yritetään pitää aamuisin sellainen kiireetön tunnelma arkenakin, mutta tietty joskus se aikataulu on meilläkin turhan nafti, jos nukutaan tavallista myöhempään, tai on tavallista aikaisempi aamu.

Yleensä pyritään varaamaan lapsille aikaa kotona n. tunti ennen lähtöä aamulla, ja laitetaan aina iltaisin kaikki vaatteet ja reput valmiiksi. Tämä onnistuu siksi, että koulu alkaa ekaluokkalaisella joka aamu vasta klo 9, ja matka on lyhyt. Mä vien myös päiväkotilaisen sitten aina suunnilleen samaan aikaan päiväkotiin. Itse heräilen yleensä taaperon kanssa siinä puoli kahdeksan maissa, ja herätän isommat lapset samaan aikaan, elleivät ole jo heränneet taaperon höpötyksiin. Aamulla on siis hyvin aikaa katsella hetki Pikkukakkosta, että unihiekat lähtevät silmistä, ja sitten syödä rauhassa aamupala, tehdä aamupesut, harjata hiukset, pukea vaatteet ja lähteä.

Joskus luetaan aamulla kirjaa, yleensä jutellaan kaikesta mahdollisesta maan ja taivaan välillä. Mä syön yleensä aamupalan yhdessä lasten kanssa, kun taas Otto syö tai on syömättä töissä. Otto herää arkisin yleensä jo paljon ennen meitä, ja lähtee aikaisin töihin, niin pääsee aikaisin sitten kotiinkin. Viikonloppuisin taas Otto nukkuu vähän meitä myöhempään, koska mä herään muutenkin aina silloin puoli kahdeksalta, mun sisäinen herätyskello on vakiintunut siihen. Meillä toimii tosi hyvin tämä järjestely, koska sitten on arkisin kaikki illat yhteistä aikaa koko perheen kesken, vaikka arkiaamuisin ei nähdäkään Oton kanssa.

Viikonloppuisin taas on ihanaa syödä aamupalaa pitkän kaavan mukaan. Mä tykkään usein kokkailla vähän brunssityylisesti kaikkea mahdollista ainakin toisena viikonloppuaamuna. Hyvää tuoretta leipää tai itse paistettuja croissantteja, Helsingin meijerin herkuttelujugurtteja, munakokkelia ja paljon hedelmiä ja vihanneksia. Ja tietenkin kahvia. Arkisin aamupalat on vähän arkisempia, mutta niissäkin ollaan pyritty tekemään hyviä valintoja.

Arkisin olen ekstatarkka piilosokerin suhteen – meillä ei arkiaamuisin ole tarjolla mitään sokeripommeja, eikä kyllä iltaisinkaan. Viikonloppuisin lapset saavat joskus vanukkaat, herkuttelujugurtit tai pikkupaketin jotain suklaamuroja (kuten tuolla yhdessä kuvassa näkyykin), mutta arkisin meillä on aina mahdollisimman vähäsokerista aamu-, väli- ja iltapalaa. Tässä postauksessa esittelen muutaman meidän lemppari aamupalatuotteen, ja haluan nyt erikseen painottaa, koska joku kuitenkin kysyy, että olemme ostaneet jokaisen tuotteen itse omalla rahalla, eikä tässä postauksessa ole mitään kaupallista yhteistyötä. Ihan vaan puhtaita omia lempparituotteita, jotka kerta toisensa jälkeen löytävät tiensä kaupasta meidän jääkaappiin ja keittiötasolle.

Viisi lempparituotetta aamupalalle:

1. Myllärin Muumi-murot.

Sekä Niiskuneidin vadelmarenkaat että Muumipeikon mustikkahunajamurot on ihan best. Molemmissa on vain ripaus lisättyä sokeria, (mustikkahunajamuroissa 8,9g/100g  verrattuna esim. Nesquickeihin (25,7g/100g), Paw patrol -muroihin (15g/100g) tai Weetos-muroihin (29g/100g).) Ja molemmat on valmistettu pääosin suomalaisesta täysjyväkaurasta, mikä on erittäin jees. Nämä vertaillut ravintosisältöarvot otin Foodiesta.

2. TwoDads -murot

Meidän tyttöjen lemppareita näistä on uudet AppleBoom -murot, jotka maistuvat omenaiselta. Ne on suunniteltu lapsille yhteistyössä Helsingin yliopiston asiantuntijoiden sekä johtavien suomalaisten lääkäreiden kanssa, osaksi lapsen monipuolista päivittäistä ruokavaliota. TwoDads-muroissa on paljon kuitua (esim. näissä AppleBoomeissa 11g/100g), ne on todella vähäsuolaisia ja ne on valmistettu suomalaisesta täysjyväviljasta. 

3. Juustoportti Hyvin-jugurtit

Juustoportin Mango- ja banaanijugurtit on pelkkää jugurttia ja hedelmäsosetta. Eli siis ihan sama kuin ostaisi erikseen purkin maustamatonta jugua ja purkin maustamatonta 100% hedelmäsosetta, mutta vaan isketty samaan purkkiin. Ne eivät sisällä mitään mehutiivisteitä tai muita makeuttajia (kuten esim. monet muut lapsille suunnatut jugut joita mainostetaan vähäsokerisuudella, mutta kuitenkin maustetaan hedelmäsokerilla tiivisteiden muodossa). Maku on toki vähän miedompi, jos on tottunut yleisesti makujugurtteihin, mutta silti niissä on selkeä hedelmän maku, ja maistuu hyvin meidän lapsille ja myös meille aikuisille. Mun oma lemppari on ihan maustamaton jugurtti, mutta lapsista makujugut on kivoja. Näitä saa sekä isoissa purkeissa, että pikkupurkeissa.

4. Fazer Alku -murot & granolat

Varsinkin Omena-kauragranola on niiiin NAM! Se on rouskuvaa ja rapeaa ja herkullisen omenaista. Alku-granola on makeutettu hunajalla, joten se ei ole meillä mikään joka-aamuinen aamiainen, mutta sentään se on täysjyväkauraa, omenaa ja hunajaa, ei mitään keinotekoista siis.

5. Myllärin Muumi -pikapuurot

Näitä meillä isommat tytöt osaavat tehdä itsekin. Myllärin pikapuuroissa puuro on annosteltu valmiiksi annospussiin, ja se kaadetaan vaan lautaselle, ja päälle 1,5dl keitettyä vettä. Pikkumyyn banaani-päärynäpuuron ainekset ovat: Täysjyväkaurahiutale, banaani, päärynä ja suola, mutta suolaa on 0,5g/100g eli puuro on vähäsuolaista, ja sopii hyvin lapsille. 

Näiden lisäksi lemppareita on maustamattomat pähkinät, marjat, hedelmät ja vihannekset. Me saatiin sieltä Ahvenanmaalta 12kg omenoita, joten viime aikoina lapset on syöneet ainakin omenan päivässä. Kesällä marjoja oli paljon tuoreena, ja nyt taas otetaan pakkasesta. Koitan ostaa aina vähän satokauden mukaan eri hedelmiä, kuten esim. nyt lokakuussa omenoiden kaveriksi päärynää, mangoa ja avokadoa. Mango tosin ei oikein ollut ainakaan taaperon suosikki ensimaistiaisella, mutta ehkä se vaatii vähän harjoitusta? Muuten hän kyllä tykkää hedelmistä, vihanneksista ja marjoista, ja etenkin kaikki kirpeät marjat ja avokadot on hänen suosikkejaan. Lapset tykkäävät syödä myös paahtoleipää, ja mä ostan aina 100% ruispaahtoleipää, koska ruisleipä on vaan best.

Meillä saa lukea aamupalalla kirjaa, meillä saa höpöttää ja syödä rauhassa. Aamupala on meille tärkeä hetki, ja musta on ihana aloittaa aamut yhdessä lasten kanssa. Me nautitaan rauhallisista aamuista, ja olen kyllä tosi iloinen, että ainakin tällä hetkellä pystytään tällaisia aamuja viettämään. Varmasti niitä kasin aamujakin on koulutiellä luvassa, mutta just nyt on hyvä näin.

Millaisia aamuja teillä vietetään? Mitkä on teidän aamupalalemppareita?

Kiitos hurjasti kommenteista ja viesteistä, joita laitoitte liittyen postaukseen siitä, miltä tuntuu olla masentuneen ihmisen läheinen. Ne on merkinnyt mulle ihan uskomattoman paljon, ja mä oikeasti arvostan sitä ihan älyttömän paljon sitä, että te jaatte teidän omia kokemuksia, ja myötäelätte meidän omia. Se on ihan mieletön fiilis, kun tajuaa miten suuri vertaistuen ja myötäelämisen verkosto ympärillä onkaan. Teidän sanat saa mut hymyilemään, itkemään ilosta ja myötätunnosta ja joskus suunnilleen kiljumaan onnesta. Niin siistiä on vaihtaa teidän kanssa ajatuksia, ja ylipäätään tajuta että te olette olemassa, siellä jossain. KIITOS.

Moni toivotti voimia, ja mä toivonkin kaikki maailman voimat mun äidille. Mulle tämä on kuitenkin tällä hetkellä onneksi jo sen verran arkipäiväistä, että en koe itse tarvitsevani voimia sen käsittelyyn, vaikka kiitollinen ihanista toivotuksista olenkin. Vaikka joskus on rankkaa katsoa toisen masennusta vierestä, se ei ole se asia mihin mä arjessa tai äidissä keskityn. Silloin kun ottaa koville, puran ajatukset Otolle. Yleensä me kuitenkin eletään tätä meidän elämää ja arkea, ja masennus on vain yksi osa mun äitiä, joka joskus näkyy ja joskus ei. Mulle äiti on ajatuksissa aina vaan mun äiti, ei ”se äiti joka on masentunut”. Koitetaan aina keskittyä niihin hyviin juttuihin, ja fiilistellä niitä ihania hetkiä silloin kun yhdessä pystytään niitä viettämään. Syyskuussa vein äidin teatteriin, ja me naurettiin vedet silmissä kolmen tunnin ajan ihan kahdestaan. Se oli parasta.

Tämä lokakuu on jotenkin ihan älyttömän täynnä ohjelmaa, mutta ensi viikolla me suunnataan Ouluun syyslomalle, ja rentoudutaan siellä koko perhe. Aion saada kaikki mun hommat tehtyä ennen sitä, ja pitää itsekin parin päivän syysloman lasten ja Oton ja meidän läheisten kanssa. Se tulee niin tarpeeseen, ja odotan ihan hirveästi sitä, että päästään näkemään kaikki rakkaat ihmiset, joita on kova ikävä.

Mä olen ollut tällä viikolla parissa todella mielenkiintoisessa tapahtumassa, ja tulen kirjoittamaan tänne niihin liittyen vielä tämän kuun aikana. Lisäksi tällä viikolla mun ajatuksissa on pyörinyt suuren osan ajasta ihan jäätävä ilmastoahdistus, ja olen itse asiassa kirjoittanut kaksikin postausta liittyen IPCC:n ilmastoraporttiin. Huomaatte varmaan, että niitä ei ole julkaistu.

Jotenkin vaan tuntuu, että en saa puettua sanoiksi sitä kaikkea mitä haluan sanoa. Luen kirjoittamiani tekstejä uudelleen ja uudelleen ja mietin minkälaisten lasien läpi muut lukevat niitä. Haluan saada asiat sanottua ilman turhaa kiihkoa, ilman tekopyhyyttä, ilman saarnaamista. Ja todellakin niin, että voin tehdä selväksi, että en todellakaan ajattele tekeväni itse vielä tarpeeksi. Toisaalta kuitenkin niin, että kävisi ilmi, kuinka kovasti yritän tehdä muutoksia parempaan ja ottaa asioista selvää jatkuvasti.

Monet influencerit ovat listanneet kaikkia hyviä tekoja mitä tekevät jo nyt ilmaston hyväksi, ja se on hienoa, ja moni saa siitä varmasti vinkkejä. Mutta jotenkin mulle tulisi omasta sellaisesta listasta tekopyhä olo, kun fakta on se, että yksikään länsimainen ihminen ei elä riittävän vähäpäästöisesti tällä hetkellä. Ei edes se, jonka vuoden roskat mahtuvat lasipurkkiin (ja suurinta osaa meistä ei voi edes verrata häneen).

Eikä se ole edes täysin meidän omissa käsissämme, sillä ne kaikkein suurimmat asiat, kuten lainsäädäntö ja energiantuotanto ovat valtion käsissä. Siihen toki voimme vaikuttaa itsekin edustuksellisen demokratian kautta ensi keväänä.  Mutta ottamalla tämän aiheen nyt edes osana tekstiä esiin haluan vaan sanoa sen, että mä todellakin mietin näitä asioita. Tein Sitran elämäntapatestin jo heti maanantaina ja yllätyin positiivisesti omasta tuloksestani, joka oli huomattavasti keskiarvoa alhaisempi. Silti se tulos oli aivan liian korkea kestävään tasoon verrattuna. Tulen vielä kirjoittamaan tästä aiheesta postauksen, kunhan löydän ne oikeat sanat siihen. Tämä on meidän sukupolven tärkein herätys, ja mä toivon että ihan jokainen tarttuu siihen, ja vaikuttaa omalta osaltaan.

Huh mikä sillisalaatti, vanha kunnon sillisalaatti. Näin paljon ajatuksia mun päässä pyörii tällä hetkellä, ja jotenkin on vaikea keskittyä mihinkään yhteen asiaan, kun päässä rullaa niin miljoona juttua jotka pitäisi saada sanottua. Onneksi on listat, niitä mä kirjoitan aina, kun asiaa on enemmän kuin pystyn kerralla hallitsemaan.

Meillä on pitkästä aikaa edessä rento viikonloppu ilman sen suurempaa sovittua ohjelmaa. Ajateltiin vaan ottaa rennosti ja käydä katsomassa kaverin uutta koiranpentua lasten kanssa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

En arvannut vielä maanantaina julkaistessani postausta lapsiperhe-arjen ”maineesta” mediassa, että postauksen pohjalta syntyisi jokin näin mieleniintoinen ja hieno juttu. Mutta niin vaan kävi, että ihana lukijani sanoi ääneen sen, mitä olin ehkä joskus salaa haaveillut, mutta en ollut koskaan vienyt sen pidemmälle tai sanonut edes ääneen: ”Miksi et tekisi postaussarjaa erilaisista perheistä, joita haastattelisit ja esittelisit blogissasi?”. Ja näin mä päätin tehdä, koska ideahan on aivan loistava. Olen siis ikuisesti kiitollinen lukijalleni tästä kommentista. Mä pyöritän tässä näin omaa mediaani, ja mulla on todellakin mahdollisuus tuoda esiin sitä perheiden erilaisuutta, yksilöllisyyttä ja ihanuutta ihan itse. Miksi ihmeessä siis en tekisi sitä?!

No en kyllä keksi yhtäkään syytä, miksi en. Ensimmäinen osallistuva perhe on jo valmiina, ja nyt mä kysynkin teiltä rakkaat mahtavat ihmiset: tiedättekö jonkun ihanan perheen, tai oletteko sellainen perhe itse, joka sopisi tähän postaussarjaan mukaan? Erilaisen perheen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että perheiden pitäisi olla jotenkin huippu-erilaisia välttämättä. Erilainen perhe tarkoittaa mulle sitä, että ei ole olemassa mitään ”tavallista perhettä”, vaan jokainen erilainen perhe on tavallinen perhe, ja jokainen tavallinen perhe on erilainen. Kokoonpanosta ja elämäntilanteesta riippumatta. Nyt mä aion tehdä juuri sitä, mistä puhuin: näyttää millaista on ihan tavallinen lapsiperheiden arki ja elämä Suomessa, ihan kaikenlaisissa perheissä. Millaisia tarinoita perheiden syntyyn liittyy, millaista se arki niiden lasten kanssa on, mikä arjessa on hienoa, mikä kuormittavaa? Mistä syntyvät arjen haasteet, miten niistä selvitään, mikä on kaikkein parasta elämässä lasten kanssa?

Haastattelut aion tehdä omaan positiiviseen tyyliini, 100% perheitä kunnioittaen. Mun blogi ei koskaan ole ollut mikään paljastusblogi, eikä sellaista ole tulossa nytkään. Mitään TV:stä tuttua skandaalihakuisuutta ei siis ole luvassa. Se mitä mä haluan näyttää on rakkaus, välittäminen ja tavallinen arki, ja se miten erilaista tavallista on olemassa. Miten paljon Suomen perheissä on rakkautta ja onnea, ja miten erilaisissa perheissä, erilaisten vanhempien kanssa, kasvaa kaikissa mahtavia lapsia. Mä haluan näyttää sen kaiken hyvän ja ihanan, mitä teissä kaikissa on.

Ensi vuonna luvassa on siis postaussarja, jossa esittelen 12 perhettä. Joka kuukausi kerron yhden perheen tarinan. Toivon, että saan mukaan mahdollisimman monta keskenään erilaista perhettä, jotka ovat valmiita jakamaan oman tarinansa. Jos siis sinä kiiinnostuit tästä, tai tiedät jonkun toisen ihanan perheen, joka voisi olla halukas lähtemään mukaan: vinkkaa itsestäsi, tai vinkkaa toiselle perheelle osallistumisesta. Mukaan voi ilmoittautua lähettämällä mulle sähköpostia osoitteeseen iina.hyttinen@indiedays.fi. Viestissä voi kertoa vähän omasta perheestään, siitä missä kaupungissa asuu ja siitä, miksi haluaisi mukaan. 

Mitään romaania ei tarvitse kirjoittaa, mä kysyn sitten haastatellessa ne kysymykset, joihin toivon saavani vastauksia. Mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata, ja jokainen haastateltu perhe saa lukea julkaistavan tekstin etukäteen, ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten, ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Haastattelut toteutan ensi vuoden aikana, eli mikään kiire ei ole. Mukaan voi hakea marraskuun loppuun asti, eli ihan rauhassa voi miettiä, että voisiko tähän osallistua. Uskoisin haastattelun ja kuvauksen kestävän n. 1-2h maksimissaan, joten mistään hirveän aikaa vievästä jutusta ei myöskään ole kyse.

Sellaista! Mua jännittää ihan hirveästi julkaista tämä teksti, ja samalla olen ihan uskomattoman innoissani. Musta tuntuu hurjan hienolta ajatus siitä, että pääsen (toivottavasti) tapaamaan perheitä, kuulemaan erilaisia tarinoita ja ennen kaikkea näyttämään kaikille millaista on arki Suomen lapsiperheissä, ja millaisia perheitä täältä löytyy. Uskon, että ihan valtavan upeita ja ihania. IIIIIIK! Hae mukaan! Pssst! Aion myös järjestää jokaiselle osallistuvalle perheelle pienen lahjan kiitokseksi osallistumisesta. <3

Olen törmännyt viime aikoina taas useaan artikkeliin koskien vauvakuumetta, tai sen puutetta. Ehkä tähän vaikuttaa ikä: monet influencerit Suomessa ja ulkomailla joita seuraan, alkavat pikkuhiljaa lähestyä ensisynnyttäjän keski-ikää, kuten myös minä itse. Toisilla on hurja vauvakuume, toisilla ei yhtään, toiset eivät tiedä mitä haluavat, mutta kertovat, että median antama kuva ei juuri houkuttele perhe-elämän pariin. Mä ymmärrän sen varsin hyvin.

Mediassa maalaillaan yhä edelleen varsin yksipuolista kuvaa lapsiperheiden arjesta. Paljon on puhetta ruuhkavuosista, siitä kuinka päiväkoti-ikäiset lapset voivat olla yli sata päivää vuodesta kipeänä, miten lapsi muuttaa ihan kaiken ja kuinka rakkauselämä kuolee parisuhteessa kun lapsi syntyy. Puhutaan paljon synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, siitä miten lapset pelaavat liikaa, hirveistä synnytyskokemuksista, avioerojen yleistymisestä ja järkyttävän suurista ryhmistä päivähoidossa.

Jos joskus on positiivisia uutisia perhe-elämästä, ne keskittyvät yleensä joihinkin täysin valtavirrasta poikkeaviin perheisiin, kuten heihin jotka purjehtivat perheenä maailman ympäri, tai sitten Hollywood-julkkiksiin kuten Beckhameihin. Tai sitten otetaan sankarinäkökulma – kuinka joku perhe on selvinnyt jostain aivan kertakaikkisen järkyttävästä kokemuksesta, kuten talon palamisesta tai tsunamista. Heihin voi olla vaikea samaistua. Hyvin poikkeukselliset tilanteet dominoivat perhekeskustelua mediassa, kuten Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch totesi taannoin Ylen artikkelissa.

Hyvä juttu on se, että nykyään vaikeuksista saa puhua avoimesti. On varmasti voimaannuttavaa, jos omaan vaikeaan tilanteeseen löytää vertaistukea. On todella tärkeää puhua imetyksen haasteista, baby bluesista ja huonoista yöunista. Vähintään yhtä tärkeää olisi kuitenkin muistaa, että kaikki perheet tilanteineen ovat erilaisia, ja että niiden kaikkien esillä olevien ongelmien lisäksi Suomestakin löytyy iso liuta perheitä, joissa voidaan hyvin, eikä sen suurempia ongelmia ole millään elämän osa-alueella.

Monet perheet nauttivat vauvavuodesta, eivät koe itseään erityisen väsyneiksi tai lopeta parisuhteeseen panostamista vauvan takia. Se että joskus on huonoja öitä tai että synnytys olisi rankka ja vaikea ei tarkoita, että koko lapsiperhe-elämä olisi kamalaa. Päivähoidossakin on paljon erilaisia vaihtoehtoja. Kotihoidon ja järkyttävän suurten ja huonosti voivien lapsiryhmien väliin mahtuu paljon muutakin. Riitaisan ja seksittömän yksinhuoltajuuteen johtavan parisuhteen ja unelma-avioliiton välissä on aika monta harmaan sävyä.  Kaikissa perheissä on varmasti hankalempiakin hetkiä, ei mekään nautita siitä kun oksennustauti kiertää koko viisihenkisen perheen, ja vielä kahdesti samana keväänä.

Niitä vaikeampia hetkiä kuitenkin ympäröi onnellinen, lämmin, rento ja meidän näköinen perhe-elämä. Sitä ei ole vedetty mistään lapsiperhe-elämän standardien laatikosta, vaan me ollaan luotu se ihan itse. Monesti unohtuu se, että kun perheeseen syntyy lapsi, se lapsi syntyy juuri siihen perheeseen, juuri omana itsenään. Se ei ole mikään standardi-lapsi, joka automaattisesti muuttaisi kaikkien perheiden elämää samalla tavalla. Jokainen lapsi muuttaa jokaista perhettä omalla tavallaan. Tai on muuttamatta. Aina ei nimittäin käy niinkään, että koko elämä menisi ihan täysin uusiksi lapsen myötä. Median antamasta kuvasta huolimatta on monia perheitä, joissa elämä on onnellista ennen lasta ja lapsen kanssa. Ja lapsen kanssa tehdään samoja asioita kuin ennenkin lasta.

Se lapsi joka syntyy yksilönä yksilölliseen perheeseen, myös kasvaa yksilöllisesti siihen yksilölliseen perheeseen. Se, että itsellä olisi kokemusta perhe-elämästä sisaruksena, lastenhoitajana tai kummina, ei kerro vielä mitään siitä, millaista se oma perhe-elämä tulisi olemaan, ellei sitten päätä elää juuri tismalleen samanlaista elämää, kuin omat vanhemmat ovat lasten kanssa eläneet, tai jollaista hoitolapsen tai kummilapsen vanhemmat elävät. Ja se päätöskään ei vielä riitä, myös syntyvän lapsen pitäisi olla tismalleen sama tyyppi. Sehän ei tietenkään ole mahdollista. Siksi ei kannatakaan ajatella, että se mitä on seurannut vierestä olisi se mitä itsellä tulisi olemaan.

Tällä tekstillä en halua vähätellä niitä vaikeuksia, joita jotkut lapsiperheet kohtaavat. On hyvä tiedostaa, että kun lähtee tavoittelemaan perhe-elämää, se on suuri hyppy tuntemattomaan. Eihän sitä ikinä voi etukäteen tietää mitä omalle kohdalle tulee eteen. Mutta ei sitä tiedä missään muussakaan.

Eihän kukaan jätä bussilla kulkematta siksi, että jossain bussi syöksyi jyrkänteeltä alas. Eikä kukaan jätä töitäkään hakematta siksi, että mediassa uutisoitiin samanikäisen naisen työuupumuksesta, tai konkurssista tuhannen kilometrin päässä. Tai ainakin toivon, että ei jätä. Vaan ennemmin kiinnittää sitten huomiota siihen omaan jaksamiseen. Ihan samalla tavalla voi perhe-elämässä kiinnittää huomiota omaan jaksamiseen, ja elää omien arvojen mukaista perhe-elämää, ja hakea apua, jos ei jaksa. Jokainen päivä on hyppy tuntemattomaan, jokainen valinta elämässä on riski. Ainahan sitä voi tapahtua mitä tahansa.

Haluan kannustaa uskomaan omaan itseensä ja omaan mahdolliseen perheeseensä. Suurempi riski kuin siihen, että kaikki olisi kamalaa on, että kaikki olisikin ihanaa. Tai ainakin suurin osa. On hyvä tiedostaa millaisia ongelmia ja vaikeuksia voi tulla eteen, jotta niihin voi varautua ja ehkä selvitä niistä helpommalla, jos sellaisia osuu omalle kohdalle. Mutta on myös hyvä tiedostaa, että välttämättä ei joudu kohtaamaan mitään erityisiä hankaluuksia ja se, että joskus oman perheen kohdalle osuisi jokin järkyttävä vaikeus, ei välttämättä tarkoita, että koko elämä olisi pilalla ja onnetonta.

Haluan myös kannustaa avaamaan silmät erilaisille perheille, lapsille ja vanhemmille. Tämä maa ja maailma on heitä pullollaan. Lapsiperheitä on joka puolella, ja yksikään perhe ei ole toisen kanssa samanlainen. Stereotypioiden viljely on tylsää, eikä se toimi minkään muunkaan asian kohdalla. Herätään jo siihen, että lapsiperheet eivät ole mikään tasainen massa onnettomia lapsia ja aikuisia, vaan omia mahtavia yksilöitään.

Disclaimerina loppuun, että tekstin tarkoituksena ei ole myöskään käännyttää ketään haaveilemaan perheestä, jos ei halua lapsia. Lasten saaminen tai vapaaehtoinen tai tahaton lapsettomuus ei kuulu kenellekään muulle kuin heille joita se henkilökohtaisesti koskettaa, ja jokaisella on oikeus tehdä ne itselle oikeat valinnat. Kenelläkään muulla ei ole siihen mitään nokan koputtamista. Tämän tekstin ainoa tarkoitus on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä, ja rohkaista heitä, joita kiinnostaa mutta pelottaa. Ja ehkä myös kauniisti pyytää, että lapsiperheistä ei puhuttaisi niin usein homogeenisenä massana.

Pitkästä aikaa luvassa arkikuvapostausta, eli ihan random-räpsyjä mun puhelimen kätköistä, joita en ole ottanut Instagram mielessä, tai kuvitukseksi minnekään. Kuvia arkisista tilanteista ja muistoja asioista, joita ollaan viime aikoina puuhattu. Mä kuvaan tosi paljon arkikuvia puhelimella, ja 95% mun kuvaamasta materiaalista on sellaista, jota en koskaan julkaise missään. Rakastan vaan dokumentoida meidän arkea, ja on ihanaa katsoa lasten kanssa kuvia ja videoita myöhemmin. Tässä kuitenkin pieni kurkistus meidän arkikuviin, eli kymmenen kuvaa viimeisen kuukauden ajalta. Katsoin juuri, että olen ottanut kuukauden vanhalla puhelimellani jo 1500 kuvaa ja 35 videota, voi apua. Onneksi siinä on iso muisti.

1. Taapero eteisessä Armaksen kanssa. Armas ja mun äiti olivat meillä kylässä mun ja esikoisen synttäreiden aikaan, ja taapero oli tietysti aivan innoissaan koirakaverista. Hän talutti monta kertaa Armasta ulkona, ja osasi niin hienosti olla koiran kanssa. Paijasi vain kevyesti ja nätisti selästä, eikä kertaakaan yrittänyt koskea mihinkään silmiin tai suuhun tai repiä hännästä. Armas tuli ihan itse vapaaehtoisesti aina hänen luokseen, mikä varmaan kertoo, että taaperon paijailut eivät häntä ahdistaneet. Mun mielestä on tosi tärkeää opettaa lapsille, miten eläinten kanssa ollaan ja miten niitä kohdellaan. Onneksi meillä on tällainen kiva koira-eno (Armas on mun pikkuveli), jonka kanssa harjoitella.

2. Kanttarelliaika, ja kanttarellit on mun ja mun äidin lemppariruokaa. Kokkasin mun bravuuri-kanttarellikastiketta, kun äiti oli meillä kylässä, ja ai että oli herkullista!

3. Taapero valtasi itselleen 5v:n rakentaman minisohvan. Tällä hetkellä juuri harjoitellaan näitä taitoja, että ei voi omia toisten juttuja itselleen, vaan täytyy pyytää lupa toiselta. Onneksi isosiskoilla riittää ymmärrystä ja kärsivällisyyttä tähän harjoitteluvaiheeseen, kyllä se taito sieltä vielä tulee kun ikä karttuu ja harjoitellaan tarpeeksi.

4. Vesisadelenkillä lasten kanssa pysähdyttiin lätäköihin pomppimaan koko porukka. Mäkin pompin siellä keltaisissa kumppareissani ja sadetakissani. Miten hauskaa voi olla joku näin simppeli juttu vielä näin aikuisenakin. Me pompittiin lätäköissä varmaan vartin verran, kun löydettiin kohta jossa niitä oli paljon ja syviä.

5. Taapero rakastaa piirtää, ja hyvin usein hän makoilee lattialla piirtelemässä. Hän selittää aina pitkät pätkät kuvista, että mitä kaikkea ne esittävät, ja mä yritän sitten aina kirjoittaa kaiken muistiin. Hänellä on aivan uskomattoman ihania juttuja ja loistava mielikuvitus.

6. Tässä kuvassa ollaan Redin Gymissä Pr-tilaisuudessa, jossa lapset pääsivät riehumaan ja temppuilemaan Gymin temppuradalla. He tykkäsivät siitä ihan valtavan paljon. Monia samantyylisiä juttuja kuin sirkuskoulussa, mutta myös paljon kaikkea muuta.

7. Rauhallinen aamu taaperon kanssa kotona. Näin monet meidän aamut sujuvat: käydään yhdessä suihkussa, missä leikitään laivoilla ja kylpyankoilla, ja sitten tullaan hetkeksi meidän makkariin höpöttämään. Taapero rakastaa möyriä peittojen ja tyynyjen seassa ja leikkiä kukkuu-leikkiä.

8. Kahdestaan syömässä Oton kanssa ravintola Rosterissa. Mentiin sinne extempore synttäri-illalliselle, ja ruoka oli aivan älyttömän hyvää. Mä otin paahdettua kuhaa, ja Otto otti karitsan karetta. Vieläkin herahtaa vesi kielelle kun ajattelen niitä ruokia, vaikka illallisesta on jo pian kaksi viikkoa.

9. Kylmä ja hämärtyvä syysilta, mutta lähdettiin silti puistoon. Oli ihana purkaa vähän energiaa lasten kanssa vielä ennen iltapalahommia, tehdä hiekkakakkuja ja katsoa kun taapero laski riemuissaan liukumäestä. Nyt alkaa oikeasti olla SYKSY!

10. Bongaa kuvasta taapero! Tässä me katsottiin isojen tyttöjen kanssa Vain Elämää -jaksoa, ja taapero meni pallomereen piiloon. ”Pallomere paras.” hän sanoi onnellisena sieltä pallojen seasta ja tyynyn alta, jonka alle hän itse oli mennyt piiloon niin että vain naama näkyi.

Sellaisia arkikuvia! Aika ihana syyskuu takana, vaikka siihen mahtui myös yksi sarveiskalvon haava ja yksi flunssakin. Tästä on hyvä jatkaa ensi viikolla lokakuun puolelle! Ihanaa viikonloppua kaikille <3