Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin? 

Kiitos hurjasti kommenteista ja viesteistä, joita laitoitte liittyen postaukseen siitä, miltä tuntuu olla masentuneen ihmisen läheinen. Ne on merkinnyt mulle ihan uskomattoman paljon, ja mä oikeasti arvostan sitä ihan älyttömän paljon sitä, että te jaatte teidän omia kokemuksia, ja myötäelätte meidän omia. Se on ihan mieletön fiilis, kun tajuaa miten suuri vertaistuen ja myötäelämisen verkosto ympärillä onkaan. Teidän sanat saa mut hymyilemään, itkemään ilosta ja myötätunnosta ja joskus suunnilleen kiljumaan onnesta. Niin siistiä on vaihtaa teidän kanssa ajatuksia, ja ylipäätään tajuta että te olette olemassa, siellä jossain. KIITOS.

Moni toivotti voimia, ja mä toivonkin kaikki maailman voimat mun äidille. Mulle tämä on kuitenkin tällä hetkellä onneksi jo sen verran arkipäiväistä, että en koe itse tarvitsevani voimia sen käsittelyyn, vaikka kiitollinen ihanista toivotuksista olenkin. Vaikka joskus on rankkaa katsoa toisen masennusta vierestä, se ei ole se asia mihin mä arjessa tai äidissä keskityn. Silloin kun ottaa koville, puran ajatukset Otolle. Yleensä me kuitenkin eletään tätä meidän elämää ja arkea, ja masennus on vain yksi osa mun äitiä, joka joskus näkyy ja joskus ei. Mulle äiti on ajatuksissa aina vaan mun äiti, ei ”se äiti joka on masentunut”. Koitetaan aina keskittyä niihin hyviin juttuihin, ja fiilistellä niitä ihania hetkiä silloin kun yhdessä pystytään niitä viettämään. Syyskuussa vein äidin teatteriin, ja me naurettiin vedet silmissä kolmen tunnin ajan ihan kahdestaan. Se oli parasta.

Tämä lokakuu on jotenkin ihan älyttömän täynnä ohjelmaa, mutta ensi viikolla me suunnataan Ouluun syyslomalle, ja rentoudutaan siellä koko perhe. Aion saada kaikki mun hommat tehtyä ennen sitä, ja pitää itsekin parin päivän syysloman lasten ja Oton ja meidän läheisten kanssa. Se tulee niin tarpeeseen, ja odotan ihan hirveästi sitä, että päästään näkemään kaikki rakkaat ihmiset, joita on kova ikävä.

Mä olen ollut tällä viikolla parissa todella mielenkiintoisessa tapahtumassa, ja tulen kirjoittamaan tänne niihin liittyen vielä tämän kuun aikana. Lisäksi tällä viikolla mun ajatuksissa on pyörinyt suuren osan ajasta ihan jäätävä ilmastoahdistus, ja olen itse asiassa kirjoittanut kaksikin postausta liittyen IPCC:n ilmastoraporttiin. Huomaatte varmaan, että niitä ei ole julkaistu.

Jotenkin vaan tuntuu, että en saa puettua sanoiksi sitä kaikkea mitä haluan sanoa. Luen kirjoittamiani tekstejä uudelleen ja uudelleen ja mietin minkälaisten lasien läpi muut lukevat niitä. Haluan saada asiat sanottua ilman turhaa kiihkoa, ilman tekopyhyyttä, ilman saarnaamista. Ja todellakin niin, että voin tehdä selväksi, että en todellakaan ajattele tekeväni itse vielä tarpeeksi. Toisaalta kuitenkin niin, että kävisi ilmi, kuinka kovasti yritän tehdä muutoksia parempaan ja ottaa asioista selvää jatkuvasti.

Monet influencerit ovat listanneet kaikkia hyviä tekoja mitä tekevät jo nyt ilmaston hyväksi, ja se on hienoa, ja moni saa siitä varmasti vinkkejä. Mutta jotenkin mulle tulisi omasta sellaisesta listasta tekopyhä olo, kun fakta on se, että yksikään länsimainen ihminen ei elä riittävän vähäpäästöisesti tällä hetkellä. Ei edes se, jonka vuoden roskat mahtuvat lasipurkkiin (ja suurinta osaa meistä ei voi edes verrata häneen).

Eikä se ole edes täysin meidän omissa käsissämme, sillä ne kaikkein suurimmat asiat, kuten lainsäädäntö ja energiantuotanto ovat valtion käsissä. Siihen toki voimme vaikuttaa itsekin edustuksellisen demokratian kautta ensi keväänä.  Mutta ottamalla tämän aiheen nyt edes osana tekstiä esiin haluan vaan sanoa sen, että mä todellakin mietin näitä asioita. Tein Sitran elämäntapatestin jo heti maanantaina ja yllätyin positiivisesti omasta tuloksestani, joka oli huomattavasti keskiarvoa alhaisempi. Silti se tulos oli aivan liian korkea kestävään tasoon verrattuna. Tulen vielä kirjoittamaan tästä aiheesta postauksen, kunhan löydän ne oikeat sanat siihen. Tämä on meidän sukupolven tärkein herätys, ja mä toivon että ihan jokainen tarttuu siihen, ja vaikuttaa omalta osaltaan.

Huh mikä sillisalaatti, vanha kunnon sillisalaatti. Näin paljon ajatuksia mun päässä pyörii tällä hetkellä, ja jotenkin on vaikea keskittyä mihinkään yhteen asiaan, kun päässä rullaa niin miljoona juttua jotka pitäisi saada sanottua. Onneksi on listat, niitä mä kirjoitan aina, kun asiaa on enemmän kuin pystyn kerralla hallitsemaan.

Meillä on pitkästä aikaa edessä rento viikonloppu ilman sen suurempaa sovittua ohjelmaa. Ajateltiin vaan ottaa rennosti ja käydä katsomassa kaverin uutta koiranpentua lasten kanssa.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Vihdoin on tullut aika palata kysymyspostauksen kysymyksiin! Hirmuisen suuret pahoittelut pitkästä tauosta vastauksissa, moni on ehtinyt kysellä niiden perään. Ekat vastaukset julkaistiin videolla YouTubessa, ja niitä piti seurata toinen video-osa, mutta nyt kävi niin, että vastaukset tulevat kirjallisena. Ollaan vastattu Oton kanssa kysymyksiin yhtä aikaa, erillisissä tiedostoissa jotka on liitetty yhteen. Eli ei nähty toistemme vastauksia ollenkaan! 

Millaista elämää teillä olisi ilman lapsia tai jos lapset olisi vasta harkinnassa.? Missä asuisitte, millaista arki olisi ja mitä tekisitte kahdestaan ym? Osaisitteko kuvitella?

Iina: Tosi vaikea kuvitella! En tiedä oltaisiinko me edes yhdessä tänä päivänä jos ei oltaisi saatu esikoista, koska kaikki se hyvä mitä elämässä tänä päivänä on, me ollaan luotu yhdessä, tietäen että meistä tulee perhe. Voi olla, että ei oltaisi yhdessä, ja oltaisiin vielä nykyäänkin ihan pihalla, että mitä edes halutaan tehdä elämässä. Tai sitten ei. Mut tällanen tosi hypoteettinen, että jos oltaisiin yhdessä ja taloudellinen tilanne olisi samanlainen kuin nyt, niin me varmaan asuttaisiin jossain ihanassa kaksiossa  tai kolmiossa ihan ydinkeskustassa, tehtäisiin sikana töitä, matkusteltaisiin kaikki lomat ja syötäisiin paljon ulkona. Ja mulla olis ihan järjetön vauvakuume.

Otto: Tähän kysymykseen on oikeastaan mahdotonta vastata. Olen aina ollut huono jossittelemaan, ja kun lapset on se syy miksi me oikeasti löysimme toisemme, en osaa yhtään sanoa missä oltaisiin, tai oltaisiinko edes.

Millaisia rahankäyttäjiä olette? Säästeliäitä vai tuhlailevia?

Iina: Sekä että. Me käytetään surutta rahaa tärkeinä pitämiimme asioihin, kuten ruokaan, kokemuksiin, lapsiin ja matkusteluun. Siksi me ollaan automatisoitu kaikki säästäminen, jotta loput rahat voi sitten hyvillä mielin käyttää tai olla käyttämättä. Aina palkkapäivänä ennen mitään muuta meiltä lähtee tietty osuus tuloista sijoituksiin ja säästötileille, ja jokaisesta korttimaksusta menee myös tietty osuus säästötilille. Sitten maksetaan kaikki laskut, ja loput voi sitten käyttää haluamallaan tavalla. Tällä tavalla rahaa kertyy koko ajan mukavasti talteen, eikä tarvitse pihistellä.

Otto: Sellaisia hybridimalleja. Kyllä meillä säästöön menee kokoajan, mut välillä on kiva vähän pistää haisemaan.

Onko elämänne oikeasti noin yltiöpositiivista, mitä blogi antaa ymmärtää vai onko blogitekstien takana tietoista only positive vibes -ajattelua?

Iina: Kirjoitin aiheesta keväällä postauksen, josta löytyy kattava vastaus!

Otto: Kyllä se on aikalailla sitä mitä blogissa on. Toki on asioita, ja tunteita, joita ei blogissa ilmaista, mutta ei niin paljoa että fiilis radikaalisti muuttuisi. Iina on oikeasti juuri niin positiivinen ihminen kuin blogi antaa ymmärtää.

Ärsyttävin kotityö mielestänne?

Iina: Keittiön siivous, koska sen joutuu tekemään niin monta kertaa päivässä. Onneksi Otto tykkää.

Otto: Imurointi. Aivan hirveää. Mä ylläpidän usein keittiön siisteyttä, ja lasten murusten takia mulla on aina esillä rikkaharja, ihan vaan ettei tarvi kahdesti päivässä kaivaa imuria esiin. Kyllä meillä imuroidaan, mutta itse kaivan sen esiin vasta kun on aivan pakko.

Mikä on positiivisen arkenne salaisuus? Eikö teillä koskaan herätä 8:n yösyötön jälkeen pukluun korvassa, vedetä itkupotkuraivareita kun vauva ei saa korvaansa irti päästään, levitetä mustikkapuuroa merkkivaatteille ja käytetä päivässä sanaa ”ei” kolmesti minuutissa?

Iina: Toivottavasti säkin törmäsit keväällä mun postaukseen aiheesta. Eli kyllä, no enää meillä ei ole yösyöttöjä eikä taapero onneksi puklailekaan, mutta kyllä meilläkin menee asiat välillä pieleen.

Otto: Herätään, vedetään, levitetään ja ei. En osaa sanoa mikä se “salaisuus” on, ja kyllä meitäkin joskus väsyttää. Ihmisiähän mekin ollaan. On vain jokseenkin turhaa jäädä vellomaan siihen negatiivisuuteen, terveisin realisti.

Mitkä on teidän bravuuri-ruoat keittiössä?

Iina: Nachos supreme, erilaiset padat, kanttarellikastike, aasialaistyyppinen uunilohi. Oton bravuuri on ainakin spydäri uusista perunoista mozzarellalla ja tomaatilla.

Otto: Iinan otettua mun toast skagenit, ja tehtyä niistä noin biljardi kertaa parempia, tein mä Herlevit ja aloin väsää burgereita.

Oletteko suunnitelleet jotain lomamatkaa lähiaikoina tai minne haluaisitte seuraavaksi matkustaa?

Iina: Ollaan suunniteltu, Tukholmaan tässä syksyllä, ja ensi vuonna olisi ihanaa käydä ainakin Italiassa ja Norjassa. Ja joku kahdenkeskinen pikku-reissu alkukeväälle on mietinnässä myös.

Otto: Ei nyt äkkisiltään, kun just käytiin Kreikassa. Vähän ollu puhetta että voitaisiin Tukholmassa käydä pitkästä aikaa, kunhan löytyisi vapaa viikonloppu.

Mun on pakko kommentoida tähän tässä vastauksia yhteen liittäessä, että OTTO! Ollaan puhuttu vaikka mistä reissuista, miten et muka muista vaikka lapsetkin höpöttää Italiasta joka toinen päivä!!

Onko teillä tuotteita/tapoja, joilla helpotatte lapsiperhearkea?

Iina: On! Ruokakassipalvelut ainakin, ja yksi iso kauppareissu viikossa. Mutta tärkeintä on rento asenne, se helpottaa kaikkein eniten.

Otto: Vauvan kosteuspyyhkeet, eli “pyllypyyhkeet”. Aina. Niillä lähtee puurot pöydästä, kakat pyllystä ja maalit seinästä.

Käyttekö usein ulkona syömässä tai tilaatteko ruokaa kotiin?

Iina: Käydään vähän liiankin usein, ainakin kerran viikossa, ja joskus useamminkin. Varsinkin kesällä käytiin montakin kertaa viikossa jossain syömässä, ja tilattiin ruokaa kotiin. Onneksi nykyään kotiin saa tilattua muutakin kuin epäterveellisiä vaihtoehtoja. Tykätään sekä fine diningista, bistro-tyyppisistä ravintoloista että pikaruuasta. Viikonloppuna ollaan menossa brunssille Sandroon.

Otto: Aina sillointällöin. Joskus on kiva käydä ulkona, ja joskus ei jaksa laittaa ruokaa. Chalupa ja Rosso express ehdottomia kiireisten päivien pelastajia.

Käyttekö usein ruokakaupassa siten, että koko perhe on mukana?

Iina: Ei kovin usein, yleensä kerran viikossa.

Otto: Suurimman osan ajasta itseasiassa. Jos kyseessä on vain pieni täydennysreissu, hurautan minä yleensä lähikauppaan. Isot ostokset tehdään kuitenkin melkein aina koko porukan voimin.

Miten teillä arki-iltaisin on aikaa laittaa ruokaa, vai teettekö joka päivä jonkun 20 minuutin valmisaineisiin pohjautuvan ruuan? Kuinka usein teette ruokia, joista riittää syötävää usealle päivälle?

Iina: Meidän arki on tosi joustavaa, koska mä teen töitä pääosin kotoa käsin. Arkena on yleensä ihan hyvin aikaa laittaa ruokaa, ja ihan alusta asti itse, me ei syödä eineksiä kovinkaan paljoa, koska olen tosi tarkka lisäaineista.

Otto: Ruoanlaitto on meillä niin integroitua arjen ohjelmaan, että kyllä sille suurimman osan ajasta löytyy aikaa. Aktiivisessa puolessa tunnissa väsää nopeesti nuudeliwokin tai lasagnetten josta riittää myös huomiselle.

Kuinka usein siivoatte isommin ja pienesti?

Iina: Pienesti joka päivä, ja kerran tai kaksi viikossa vähän enemmän. Neljän viikon välein meillä käy siivooja, joka kuuraa joka nurkan ja imuroi.

Otto: Usein. Pienesti päivittäin ja isosti vähintään kerran viikossa, joskus parikin kertaa.

Millainen on lastenne ilta-aikataulu?

Iina: Seitsemältä kotiintuloaika isommilla, sitten hengaillaan yhdessä. Puoli kasin maissa aloitetaan iltapala, sitten pesut ja yökkärit, ja lopuksi rauhassa höpötellään ja luetaan kunnon iltasatu, taaperolle oma ja isoille tytöille oma. Suunnilleen kahdeksalta lapset menevät kaikki yhdessä nukkumaan.

Otto: Arkisin iltatoimet aloitetaan viimeistään kahdeksan aikaan, viikonloppuisin vähän rennompaa. Vähän lasten fiiliksen mukaan.

Onko teillä siivouspäivää tiettynä päivänä viikosta?

Iina: Ei ole, siivotaan silloin kun on hyvä hetki.

Otto: Ei ole, meillä on niin vaihtelevat aikataulut että siivotaan silloin kun ehditään. Jos jotain rutiinia hakee niin lelut kerätään ennen iltapalaa, ja keittiö siivotaan ruoan jälkeen.

Onko teillä omaa saunaa? Tykkäättekö saunoa ja kuinka usein yleensä saunotte?

Iina: On oma sauna, ja se on meille tärkeä paikka! Välillä saunotaan pari kertaa viikossa, ja välillä on viikkojen tauko. Ilman sitä ei osaisi olla, mutta ei sitä aina edes muista, ennen kuin iskee sellainen saunan kaipuu.

Otto: Sauna löytyy, ja on suhteellisen aktiivisessa käytössä. Nyt kesällä jäänyt helteiden takia aika nollille, mutta kyllä se viikon-kahden välein lämmitetään muun ajan vuodesta.

Tämä kysymys on hankala muotoilla, mutta omasta lapsuudesta muistan, että käytiin paljon kavereiden kotona leikkimässä ja ihan omatoimisesti sinne mentiin iltaisin. Onko tämä edelleen ihan yleistä, tai oletteko itse lapsuudessa näin toimineet vai onko tuo vain meidän ”maalaisten juttu”

Iina: Kyllä me kyläiltiin myös tosi paljon kavereilla, ja kyläilin ihan yksinkin, sekä kaverit meillä. Meidän lapset tekee ihan samaa, joka päivä ollaan naapureilla, tai naapurit meillä, tai sitten ovat pihalla. Kauempana asuvien kanssa sitten kuskaillaan vuorotellen me vanhemmat, ja monesti ajetaan koko perhekin kylään kaverille jos toisellekin.

Otto: Ei ole pelkästään maalaisten juttu, kyllä mekin tehtiin samaa kun oltiin lapsia. Meidän tytöillä on kavereita samassa taloyhtiössä, joten kyllä ne mielellään lähtee ulos kysymään lähteekö ne leikkimään. Pihapiiriä kauemmas ei tosin lapset ole saaneet mennä itsekseen vielä. 

Onko teillä jotain koko perheen suosikkileffaa?

Iina: Hmm! Tää on hyvä kysymys. Musta ainakin se Big Hero 6 oli ihan super hyvä leffa! Ja Onneli & Anneli -leffoista ollaan myös tykätty, ja Heinähatusta ja Vilttitossusta. Frozenkin oli hyvä ennen kuin tytöt katsoivat sen 757599303 kertaa.

Otto: Ei mitään mistä olisi absoluuttinen yhteisymmärrys, mutta Big Hero 6 on sellainen josta kaikki meillä tykkäävät.

Juotteko rasvatonta, kevyt- vai täysmaitoa, ja onko teillä mielipidettä tähän paljon puhuttaneeseen maitoaiheeseen (mikä on terveellisin)?

Iina: Ei ole mitään mielipidettä, yleensä ostetaan vapaan lehmän rasvatonta maitoa. Itse käytän maitoa lähinnä kahvissa, ja juon sitä yhden kupin päivässä, niin en usko että sillä on mun terveydelle kauheasti merkitystä.

Otto: En ota sen kummemmin kantaa tähän, kun en tiedä mikä on paljon puhuttanut maitoaihe, mutta hyllystä tarttuu mukaan laktoositonta vapaan lehmän rasvatonta.

Omistatteko paljon ns. turhaa tavaraa, jota vain on kertynyt kaappeihin tai varastoon?

Iina: Ei mun mielestä enää, paitsi nyt viimeisimmän vauva-ajan kaikki tarvikkeet. Ollaan vuosien varrella tietoisesti vähennetty turhan tavaran määrää sekä kaapeissa että varastossa.

Otto: Aina sitä jotain löytyy. Iinalla vanhaa sisustuskamaa, mulla teknologiaa ja piuhoja.

Onko teille ollut haittaa siitä, että teidän perhe on julkisesti esillä? Saatteko negatiivista palautetta? Onko teillä blogin asettamia paineita esimerkiksi lasten vaatetukseen ja kodin siisteyteen liittyen?

Iina: Ei ole ollut haittaa. Negatiivistakin palautetta toki tulee, ja myös täysin luokattoman asiatontakin välillä, mutta 99% on positiivista ja rakentavaa. En koe paineita vaatteista tai kodista, vaan puen lapset juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä, ja kotikin on ihan meidän näköinen, eikä kenenkään muun asettamien paineiden vuoksi sisustettu.

Otto: Pakko tunnustaa, että ei kyllä ole ollut haittaa. Ihan normaalia elämää me mun mielestä eletään. Toki se kamera on usein mukana, mutta ei koskaan häiriöksi asti. Ja onhan se kiva kun muistoja on sitten tallennettuna niin perkeleesti.

Koetteko raskaaksi blogin myötä tulevan negatiivisen kommentoinnin ja arvostelun?

Iina: Satunnaisesti joo, mutta yleensä menee toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Yritän aina miettiä mitä sen kommentin taustalla on, enkä vaan keskity siihen että tässä nyt joku haukkuu mua.

Otto: Ei ne mun elämään vaikuta, jätän tämän Iinalle vastattavaksi.

Onko ihmisten kommentointi muuttunut vuosien varrella? Tai suodattaako joku ulkopuolinen kommentit?

Iina: Ei oikeastaan, aika samantyyppistä se on edelleen. Oma suhtautuminen on muuttunut.

Otto: –

Onko teillä jotkut unelma-lomakohteet, jonne haluaisitte matkustaa tulevaisuudessa lasten kanssa?

Iina: Joo! Todellakin! Yhdysvallat kokonaisuudessaan kiinnostaa, mutta eniten Miami ja New York, sekä Hawaiji. Sen lisäksi ainakin Japani, ihan pakko päästä sinne. Australia kiinnostaa myös. Ja yksi mun iso haave olisi vierailla mun kummilapsen luona Zimbabwessa joskus.

Otto: Japani, koska olen massiivinen weeaboo.

Mihin unelmoitte nyt matkustavanne?

Iina: Seuraavat lomakohteet on varmaan Tukholma, Italia ja Lofootit Norjassa.

Otto: Italiasta ollaan puhuttu.

No nyt se muisti Italian T. Iina!

Jos teillä olisi nyt aikaa ja olisi pakko aloittaa joku uusi harrastus, mikä se olisi? Ei saa olla mikään mitä nytkin teette, esim. Iinalla valokuvaus ja Otolla pelaaminen.

Iina: Mä aloittaisin varmaan baletin.

Otto: Kamppailu- ja itsepuolustuslajit on aina ollut se mun juttu. Harrastin aikoinaan karatea pitkään, ja tykkäsin kovasti. Varmasti joskus aloitan taas jonkun lajin, sitten kun tosiaan on aikaa.

Kuvaako Otto teillä arkikuvia muuten kuin tarvitusti blogia varten vai hoitaako Iina myös blogin ulkopuolisen elämän kuvauspuolen?

Iina: Otto ottaa kyllä kuvia aina välillä ihan muuten vaan, mutta kyllä mä olen enemmän se kuvaajatyyppi. Polaroidilla Otto kuvaa enemmän.

Otto: Vähän hintsusti tajuan tarttua kameraan, osittain siksi että muistikortti on usein Iinan koneessa kiinni. Muistoja kännykän muistista löytyy kuitenkin runsaasti, ne vaan eivät ole blogikamaa, vaan nimenomaan arkikuvia.

Editoitko Iina kaikkia ottamiasi kuvia vai vain blogissa julkaistuja? Poistatko paljon kuvia ja säästät vain parhaimmat itselle?

Iina: Editoin kaikki mille on jotain käyttöä, eli editoin blogikuvat ja editoin ne kuvat jotka tilaan meille kotiin kuvakirjana tai paperikuvina, tai jotka lähetän sukulaisille.

Mihin tallennat kuvat? Tilaatko valokuvakirjoja tai teetkö vanhan ajan albumeita?

Iina: Tallennan kuvat sekä ulkoiselle kovalevylle, pilvipalveluun että paperikuviksi. Teen myös säännöllisesti valokuvakirjoja, ja niitä on kertynytkin meille jo useampi. Niitä on myös ihanaa tehdä lahjaksi.

Kiitos ihan superisti kysymyksistä teille kaikille, näihin oli niin hauskaa vastata! Seuraava osa on kirjoitettu jo valmiiksi, se on nimeltään VANHEMMUUS JA KASVATUS, ja se ilmestyy viikon kuluttua! Vastauksia saa kommentoida, yllättikö joku vastaus? Arrivederci <3

Selasin yhtenä iltana mun blogia, kun etsin jotain tiettyä postausta. Törmäsin samalla vanhaan toivepostaukseen seitsemän vuoden takaa, nimittäin mun tulevaisuuden haaveisiin ja suunnitelmiin. Mä luin postausta aivan ällistyneenä. Ällistyneenä siitä, miten jotkut haaveet olivat toteutuneet juuri niin kuin toivoin, sekä siitä, miten olin haaveillut joistain asioista, jotka nykypäivänä ovat mulle täysin merkityksettömiä. Oli ihan mieletöntä saada tällainen ”ikkuna” seitsemän vuoden takaisen Iinan ajatusmaailmaan. Päätin siltä istumalta, että haluan käydä nämä haaveet ja unelmat läpi ja kirjoittaa siitä, mitkä haaveet ovat toteutuneet ja mitkä eivät, ja mistä en edes haaveile enää ollenkaan. Kokonaisen postauksen vuodelta 2011 pääsette lukemaan TÄÄLTÄ, tässä postauksessa käyn läpi tärkeimmät pointit ja tilannepäivitykset.

OPISKELU & URA

Vuonna 2011: ”Ihan ekaksi haluaisin jatkaa mun parturi-kampaajan opintoja sitten kun pikkuneiti on tarpeeksi vanha.” Näin alkaa mun osuus opiskelu- ja urahaaveista, jonka kirjoitin seitsemän vuotta sitten, 19-vuotiaana. Moni teistä uusimmista lukijoista ei varmasti tiedäkään, että olin parturi-kampaajalinjalla vajaan vuoden sen jälkeen kun olin päässyt ylioppilaaksi. Vielä samana vuonna kun jätin koulun kesken, eli 2011 tultuani raskaaksi, mä haaveilin jatkavani opinnot loppuun. Haaveilin kokonaisvaltaisesta stailaamisesta ja matkustelusta. Halusin huippustylistiksi, joka stailaa malleja ympäri maailmaa couture-muotinäytöksiin. Haaveilin myös kuvataiteen ja historian opinnoista ylipistossa, ”sitten joskus”.  Olin taidekoulussa koko mun lapsuuden, ja kuvataideluokalla yläkoulussa, ja vielä lukiossa kuvis oli mun lempiaineita. 

Vuonna 2018: Tuntuu absurdilta, että joskus halusin vielä parturi-kampaajaksi. Se on ihan mieletön ammatti, ja tykkään edelleen itsekin leikellä läheisten hiuksia, mutta musta ei silti olisi täysipäiväiseksi parturi-kampaajaksi. Ihan muut haaveet ja kiinnostuksenkohteet ovat korvanneet tämän haaveen täysin. Toisaalta, mun nykyisessä ammatissa oon paljon tekemisissä vaatteiden, hiusten, meikkien ja muodin kanssa, ja monet asiat, joita olisin voinut tehdä stylistina, ovat mulle mahdollisia tälläkin hetkellä. Koen kuitenkin, että mulle itselleni tämä nykyinen ammatti on paljon moniulotteisempi, kuin mitä olisin itse voinut stylistina saavuttaa. Uskon myös, että nykyinen ammattini on helpompi yhdistää tämän meidän perhe-elämän kanssa. Tällä hetkellä mä haaveilen siitä, että saan tehdä tätä nykyistä työtä hamaan tulevaisuuteen asti, ja joskus, sopivan hetken koittaessa opiskella sen ohessa markkinointia korkeakoulussa.

KOTI

Vuonna 2011: ”Mä haaveilen valoisasta ja tilavasta omistusasunnosta johon kuuluu oma piha. Oli se sitten rivitalo-, kerrostalo tai omakotitaloasunto niin oma piha pitää olla! Mä haluun kattoo kun meidän pikkunen temmeltää ja leikkii hiekkalaatikolla omalla pihalla ja muutenkin on ihan erilaista rauhaa ja tilaa kun on oma piha missä istuskella tai makoilla ja ottaa aurinkoa.” Haaveilin jo silloin suuresta kodista. Myös mahdollinen takaisinmuutto Ouluun lähelle perhettä ja sukulaisia, oli yksi mun haaveista. Halusin myös, että meidän kotona olisi paljon paljon kirjoja, sekä mukava lukunurkkaus. Ja lapselle piti olla mahdollisimman jännittävä teemalastenhuone lapsen toiveiden mukaan.

Vuonna 2018: Meillä ei ole vielä omistusasuntoa, mutta valoisa asumisoikeusasunto kuitenkin. Ja oma terassipiha löytyy, rivarin pätkästä. Siellä me katsellaan kun meidän pikkunen temmeltää ja leikkii hiekkalaatikolla, ja isommat pyörii pitkin pihoja kavereiden kanssa skeittilaudoilla. Ouluun muutto välähtää mielessä joka ikinen kerta kun siellä käydään, mutta todellisuudessa tiedän kuitenkin, että Helsinki on vaan kaikin puolin meidän perheelle se ainoa oikea kaupunki. Tällä hetkellä mä haaveilen edelleen omistusasunnosta isolla omalla pihalla, enkä edelleenkään tiedä haluanko asua kerrostalossa, rivarissa vai omakotitalossa, kunhan on se piha tai ainakin iso terassi. En usko, että tämä haave on enää kovin kaukainen, onneksi. Ja kirjasto on pakko tulla sitten kun me joskus muutetaan, onneksi ollaan tämä nykyinenkin koti ympäröity aika suurella kirjamäärällä. Teemalastenhuoneita meillä ei ole, mutta en sulje pois ajatusta niiden toteuttamisesta joskus, jos lapset itse niin toivovat. Kodin suhteen haaveissa siintää myös muutto Helsingin keskustaan, mutta se on varmaankin haave jonnekin viidentoista vuoden päähän.

Ylärivin vasemmanpuolimmainen kuva: Täydenkuun kuva

PERHE

Vuonna 2011: ”Kuten oon jo aiemminkin täällä kertonu, haaveilen isosta perheestä ja oon aina haaveillu. Mä haluaisin ainakin kolme lasta, mieluummin ehkä neljä.” kirjoitin vuonna 2011. Haaveilin pitkästä, terveestä ja onnellisesta elämästä yhdessä perheen kanssa. Pohdinnassa oli myös oma koira, ehkäpä chihuahua niin kuin mun äidilläkin oli jo silloin. Yksi suurimmista haaveista oli päästä naimisiin Oton kanssa. Enpä tiennyt silloin, että vain reilua kuukautta myöhemmin mulla olisi jo kihlasormus nimettömässä. 

Vuonna 2018: Meillä on kolme lasta, se on mun suurin haave joka on täyttynyt, ja olen siitä äärimmäisen kiitollinen. ”Ehkä neljä” ei ole täysin poissuljettua, mutta ei ainakaan ihan lähitulevaisuudessa näköpiirissä. Naimisissa ollaan oltu neljä ja puoli vuotta, ja meidän hääpäivä oli yksi mun elämän hienoimmista päivistä. Koirasta käydään keskustelua säännöllisesti, aina jollain on koirakuume päällä. Ja yhtä säännöllisesti idea koirasta haudataan ainakin toistaiseksi, sillä me tiedostetaan se, että tällä hetkellä meillä ei ole tarpeeksi resursseja koiraa varten. Mutta ehkä vielä joskus? Haave pitkästä, terveestä ja onnellisesta elämästä yhdessä perheen kanssa, on edelleen mun kaikkein suurin ja tärkein haave.

MATKUSTUS

Vuonna 2011: ”Rakastan matkustaa ja haaveilen ihan yhtälailla niin suurkaupunkien sykkeestä kuin ihanista valkoisista hiekkarannoistakin.”. Haaveilin myös Lontoossa asumisesta, tai edes jonkin aikaa jossain ulkomailla asumisesta. Se tuntui utopistiselta, ja ajattelin senkin ehkä olevan mahdollista, jos vain tekisin kovasti töitä mun unelman eteen. 

Vuonna 2018: Tuon kirjoituksen jälkeen olen päässyt matkustamaan. Olen käynyt Espanjassa, Kreikassa, Englannissa  (siellä Lontoossa) ja kahdesti Saksassa. Olen käynyt Tanskassa, Ruotsissa varmaan kymmenen kertaa ja Virossakin kerran. Paljon ollaan reissattu laivalla, ja muutama matkoista on ollut työmatkoja, mutta yhtä kaikki olen päässyt matkustamaan, sekä perheenä, yksin, että kahdestaan Oton kanssa. Ulkomailla jonkin aikaa asuminen on mulle edelleen tärkeä haave. Mun oma työ on sellainen, että voisin asua periaatteessa missä tahansa päin maailmaa. Ehkä tulevaisuudessa myös Otolla on mahdollisuus työskennellä mistä päin tahansa, ja me voitaisiin viettää vaikka vuosi ulkomailla? Tai ehkä hän jää opintovapaalle, ja tekee etäopintoja vaikka puoli vuotta Espanjan auringon alla. Se voisi olla ihan uskomattoman hieno kokemus meidän koko perheelle, mutta tietysti siinä on nykyään paljon enemmän järjesteltävää ja sopeuduttavaa, kun perheessä on jo kouluikäinen lapsi. Mutta en silti koskaan tule sanomaan ei koskaan.

ULKONÄKÖ

Vuonna 2011: ”Ulkonäkö on aina ollu mulle tärkeetä ja mulla on myös monia ulkonäköön liittyviä haaveita. Suurin haave on tällä hetkellä se että synnytyksen jälkeen palautuisin vielä takaisin omiin vanhoihin mittoihini.” Viimeisillään raskaana, ensimmäistä kertaa, mulla ei ollut mitään käsitystä siitä, mitä mun kropalle tulisi vielä raskauden aikana ja sen jälkeen tapahtumaan. Olin lukenut kauhutarinoita, ja pelkäsin tosi paljon sitä, mitä mun kropalle tapahtuu. Haaveilin urheilullisesta kropasta, mutta ulkonäön kautta. Toivoin myös tuuheaa ja pitkää tukkaa. Ja ehkä tällä tavalla jälkikäteen ajateltuna yksi huvittavimmista haaveistani oli rakennekynnet. Mä oikeasti haaveilin rakennekynsistä.

Vuonna 2018: En voi sanoa enää haaveilevani ulkonäöstä, minkäänlaisesta. Mä olen tyytyväinen omaan ulkonäkööni, ja kehoon liittyvät haaveet liittyvät vain ja ainoastaan terveyteen. Toivon, että saisin elää terveessä ja hyvinvoivassa kropassa, ja pysyisin vahvana ja jaksaisin touhuta lasteni ja lastenlasten ja ehkä vielä lastenlastenlastenkin kanssa. Palauduin aikoinaan esikoisen raskaudesta hyvin, ja keskimmäisen raskauden jälkeen palauduin vähän liiankin ”hyvin”, kun imetyksen jälkeen paino vain lähti putoamaan rankasti. Kuopuksen jälkeen palautuminen on edelleen käynnissä, sillä lopetin imetyksen vasta pari viikkoa sitten. Juuri nyt mä voin mun kropassa hyvin, se tuntuu terveeltä ja hyvinvoivalta. Jaksan juosta, urheilla ja nostella lapsia ilmaan. Mulla on ainakin viisi kiloa enemmän kuin ennen halusin olevan (nykyisin ihan sama), arpia siellä täällä, ja kun mä roikun pää alaspäin kiipeilytelineessä, mun mahanahkamakkarat lähentelevät uhkaavasti tissejä. Mutta mitä sitten? Mä voin hyvin ja jaksan. Mun kroppa on kantanut kolme upeaa lasta. Hiukset ja kynnet eivät myöskään kuulu mun mielestä enää haaveisiin – ne on asioita, joista pidän huolen juuri niin, kuin musta tuntuu hyvältä.

Tämä oli ehkä mulle henkilökohtaisesti yksi mielenkiintoisimmista postauksista koskaan, koska oli niin jännittävää palata omiin ajatuksiin, ja yrittää saada kiinni niistä tunteista, joita seitsemän vuotta sitten koin. En varmasti olisi muistanut näitä haaveita näin tarkkaan, ellen olisi voinut lukea niitä jostain. Hauskaa oli myös se, että seitsemän vuotta sitten käytin unelmakollaaseihin valmiita inspiraatiokuvia. Tämän postauksen pystyin täyttämään täysin omilla kuvilla. Yllättävän monet haaveet on toteutuneet, yllättävän monet muuttuneet. Elämä on kyllä ihmeellistä. Muistatteko te, mistä haaveilitte seitsemän vuotta sitten? Ovatko haaveet toteutuneet tai muuttuneet?

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3