Mua oikeastaan hävettää melkein kirjoittaa tämä postaus, kun oltiin talvella niin varmoja siitä, että ollaan tehty nyt hyvä suunnitelma ja päätöksiä, ja tiedetään tasan mitä halutaan. Tai siis, missä halutaan asua ja miten. Tässä kuluneen puolen vuoden aikana, kun ollaan asuntoja etsitty, katseltu ja tutkittu, meidän mieli on muuttunut jatkuvasti.

Näiden kuukausien aikana me ollaan huomattu se, miten paljon menee aikaa liikkumiseen päivän aikana niinä päivinä, kun mulla on tapaamisia tai tilaisuuksia. Se katkaisee työpäivän ihan täysin, jos lähden käymään lounastapaamisessa keskustassa. Ollessani taaperon kanssa kotona, vähensin tapaamiset ja tilaisuudet ihan minimiin, jolloin se ei juurikaan häirinnyt enkä sitä huomannut. Mutta tällä hetkellä mulla menee aina vähintään 2-4 päivää viikosta tapaamisissa ja tilaisuuksissa, jolloin sillä niihin kuluvalla ajalla on  merkitystä.

Matkoihin menee 45min per suunta julkisilla, jolloin esim. 1h tapaaminen vie lähes kolme tuntia päivästä. Tai jos on kaksi tilaisuutta, joiden välissä on tunti. Silloin niihin meneekin jo yhteensä viisi tuntia. Ja toki, vaikka matkojen aikana voi hoitaa esim. puheluita ja sähköposteja, se vaikuttaa silti tosi paljon siihen, minkä koen kuitenkin olevan pääasia: kirjoittamiseen. Siihen tarvitaan aikaa ja erityisesti rauhaa.

Tietysti tämän voisi ratkaista hankkimalla esim. toimistotilan keskustasta ja tekemällä siitä itselle tukikohdan työpäiviin, silloin se 45min menisi vain aamuisin ja iltaisin matkoihin. Mutta tällä hetkellä koen, että haluan tehdä töitä pääosin juuri kotoa. Se on se mun juttu. Pystyn maksimoimaan ajankäytön niinä päivinä kun muita menoja ei ole, ja mulle sopii parhaiten kirjoittaminen oman kodin rauhassa. En myöskään halua maksaa erikseen toimistotilan vuokraa koko ajalta, jos käyttäisin sitä vain niinä päivinä kun hengaan keskustassa.

Ilmastoraporttikin herätteli ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä. Halutaanko me jatkaa asumista kaukana, jolloin omaa autoa tulee väistämättä käytettyä julkisia, pyörää ja kävelyä enemmän? Halutaanko me ostaa iso talo tai paritalon puolikas? Vai haluttaisiinko me asua vähän lähempänä ja tiiviimmin tai edes samoissa neliöissä kuin nyt ja pienentää meidän hiilijalanjälkeä nykyisestä edes vähän? Tarvitaanko me iso ja valtava talo meidän ympärille, vai riittäisikö kompaktimman kodin ympärille inspiroiva ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja läheiset, joista suurin osa asuisi siinä samassa ympäristössä?

Nyt asutaan kaukana lasten harrastuksista, jolloin heitä joutuu väistämättä vielä vuosien ajan viemään ja hakemaan useana iltana viikossa, varsinkin kun he kasvavat ja esim. viikottaisten treenikertojen määrä on jo nyt lisääntynyt kahdella ja kolmas vasta aloittelee harrastus-uraansa. Haluttaisiinko asua kaikkien harrastusten lähellä, jolloin he voisivat itsekin käydä niissä helposti? Tällöin ei tarvitsisi ollenkaan miettiä sitä puolta, kuinka monta iltaa viikossa pystyy tulevaisuudessa itse viettämään harrastusrumban parissa, vaan treenimäärän voisi valita puhtaasti lapsen oman kiinnostuksen pohjalta.

Halutaanko asua kaukana läheisistä, jolloin heitä on mahdotonta tavata niin usein kuin haluaisi? Vai haluttaisiinko asua lähempänä, jolloin voisi sopia esim. extempore-treffit samalle illalle milloin vaan. Silloin meillä olisi tukiverkkokin lähellä ja voitaisiin lähteä vaikka Oton kanssa muuten vaan leffaan joku ilta sen jälkeen, kun lapset on menneet nukkumaan, kun joku läheisistä voisi helposti vaikka tulla meille hengailemaan ja valvomaan lasten unta.

Tai entä jos vaikkapa Otto saisi mielettömän mahdollisuuden lähteä ulkomaille vuoden työprojektiin? Jos meillä olisi iso talo kaukana keskustasta, sitä voisi olla vaikea saada vuokrattua vuodeksi tai myytyä pois nopealla aikataululla. Mutta jos meillä olisi fiksun kokoinen perhekoti lähellä keskustaa, sen voisi hyvinkin saada vuokrattua määräaikaisesti. Ulkomailla asuminen on yksi meidän suurista haaveista, joka voisi olla mahdollista toteuttaa, jos tehdään sen eteen kovasti töitä. Lapsillekin voisi olla aivan mieletön kokemus olla joskus vuosi kansainvälisessä koulussa ja tutustua uuteen kulttuuriin ja kieleen. Suuri seikkailu, josta voisi oppia aivan älyttömän paljon. Mutta sekin on vain jos – eihän sitä voi vielä tietää mitä vaikka seuraavan viiden vuoden aikana tapahtuu.

Sitten on vielä se toinen puoli, joka haluaa tarjota lapsille lapsuuden siellä samassa tutussa paikassa, jossa he ovat aina asuneet. Samassa koulussa, samojen kavereiden kanssa, jotka heillä aina on ollut. Toisaalta olen tajunnut sen, että vaikka me itse päätettäisiin asua aina samassa paikassa, muut voivat kuitenkin muuttaa. Vaikka me pysyttäisiin aina paikallaan, kaikki muu ympärillä voi kuitenkin muuttua ihan milloin vaan. Mehän päätetään vain siitä, mitä meidän perhe tekee. Ikinä ei voi elämässä tietää mitä tapahtuu, ei meidän eikä muiden.

En kuitenkaan koskaan haluaisi lapsille sellaista tunnetta, että he eivät juurru mihinkään ja heidät raahataan aina uuteen paikkaan kun he ehtivät tottua edelliseen. Haluan, että heillä on turvallinen olo ja he voivat rakentaa kestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Haluan, että koti on heille tuttu ja rakas turvapaikka. Siksi mulle on todella tärkeää kuunnella heitä herkällä korvalla tässä asiassa.

Me ollaan Oton kanssa kaksi ääripäätä omien lapsuuksiemme kanssa: Toinen on asunut lapsuutensa rauhallisessa pikkukaupungissa lähellä pääkaupunkia ja toinen asunut keskustassa korttelin päässä metroasemasta. Toinen on asunut kyllä lapsuudessa ulkomailla, mutta sen jälkeen käynyt eskarin, peruskoulun ja lukion samassa paikassa, samojen ihmisten kanssa. Toinen taas on vaihtanut koulua alakoulun jälkeen eri yläkouluun kuvisluokalle, puolivälissä yläkoulua Helsingistä Ouluun ja vielä kesken lukion vaihtanut lukiota. Ja aina tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä vanhojen lisäksi.

Kummallakin meillä on ollut onnellinen lapsuus ja meillä on molemmilla paljon ystäviä, myös niitä ystäviä, jotka on tuntenut ihan ikuisuuden. Se, että muuttaisi eri paikkaan ei siis ainakaan mun mielestä sulje pois kestävien ystävyyssuhteiden mahdollisuutta, enkä itse osaa nähdä myöskään koulun vaihtamista lähtökohtaisesti huonona asiana. Mulle se oli aina jännittävää ja hauskaa, vaikka oli se tietty myös aina vähän haikeaa. Me juteltiin aina äidin kanssa avoimesti siitä, kun vaihdettiin paikkaa ja äiti antoi aina mun osallistua päätöksentekoon tosi vahvasti.

En itsekään siis ikinä haluaisi, että lapset joutuvat käymään tällaisia isoja muutoksia läpi, elleivät itse missään nimessä sitä halua. Koskaan en pakottaisi lapsia siihen, mikäli he itse olisivat täysin sitä vastaan. Ennemmin pakottaisin itseni silloin asumaan siellä, missä lapsilla on paras olla ja valitsisin tehdä elämästä mahdollisimman hyvää siellä niillä resursseilla mitä on ja keksimään muunlaisia ratkaisuja.

Me ollaan tänä keväänä kyseenalaistettu aivan kaikki asumiseen liittyvät suunnitelmat ja se on tehnyt asunnon etsinnästä vaikeaa. Ei me oikeasti tiedetäkään mitä me halutaan.

Helpointahan olisi siis vaan olla päättämättä mitään ja jatkaa tässä nykyisessä asumista hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan säntillistä säästäjää kuitenkin ärsyttää laittaa jäätävä summa rahaa jonkun muun taskuun joka kuukausi, kun sen voisi myös käyttää kokonaan omaan asuntoon ja omaisuuden kerryttämiseen. Silmissä vilisevät euron kuvat ja hirvittää se, miten iso summa rahaa niistä asumisoikeus-vastikkeista vuodessa tai kolmessa kertyy.

Tämä oli tosi helppoa silloin kun keskusta (tai asunnon ostaminen) ei edes ollut mikään realistinen vaihtoehto meille taloudellisesti, mutta nyt kun on vaihtoehtoja, on myös vaikeuksia päättää. Tämä on niin pirun iso päätös! En tiedä, halusin vaan kertoa tämän, kun joku varmasti jo ihmettelee, että miksi me ei olla jo ostettu kotia. Niin siksi, kun ei me osata päättää. Siksi me ollaan painettu jarrua. Eikä meillä ole hajuakaan miten tällaisen päätöksen saa tehtyä tai onko olemassa ratkaisua, joka ei ahdistaisi ollenkaan.

Miten voi tehdä tällaisen suuren päätöksen? Pitäisikö meidän tehdä joku + ja – -lista ja vaan rationaalisesti miettiä kumpi on parempi ratkaisu, vaikka se tuntuu mahdottomalta? Pitäisikö vaan tehdä joku päätös ja just go with the flow? Vai pitäisikö vaan rauhassa odotella, että miltä tuntuu vaikka vuoden päästä ja selkenevätkö ajatukset nykyisestä?  

Mä olen niin ylpeä Otosta, että halkean varmaan. Kun Otto viime elokuussa aloitti opinnot ammattikorkeassa, se oli uutta meille kaikille. Oton syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja koulunkäyntiä ja mun syksy yhdistäen kokopäivätyötä ja taaperon kotihoitoa oli eittämättä yksi työntäyteisimmistä ajanjaksoista meidän elämässä. Se oli kuitenkin todella sen arvoista. Tämä kevät taas on ollut mahtavaa työ-, opiskelu- ja vapaa-ajan harmoniaa. Kaikki on tuntunut olevan tasapainossa. On voinut höllätä, on voinut päästää irti siitä kiireen tunteesta ja pysähtyä nauttimaan kaikesta.

Otto ei oikein tiennyt mitä odottaa, kun palasi korkeakoulun penkille seitsemän vuoden tauon jälkeen. Nyt vuoden opiskeltuaan hän voi huokaista helpotuksesta: opiskelu aikuisena perheenisänä on hänelle aivan erilaista kuin se oli silloin seitsemän vuotta sitten. Kyky ottaa vastuuta, keskittymiskyky ja ajanhallinta ovat aivan eri tasolla kuin ne olivat silloin. Toisin sanoen opiskelu on hänelle paljon helpompaa nyt. Ei helppoa, mutta huomattavasti helpompaa.

Ensimmäisenä vuonna Otto on suorittanut jo lähes puolet koko 3,5v tutkinnon opintopisteistä. On siis syytäkin olla hänestä ylpeä. Ja millaisella innostuksella, draivilla ja ammattitaidolla hän on opintojaan suorittanut! Mä olen voinut katsoa vain ihaillen vierestä sitä kunnianhimoa, joka hänestä on löytynyt. Musta on ollut tosi hienoa huomata, miten tämä koulu on avannut Otosta ihan uusia puolia. Hän on innostunut monesta sellaisesta jutusta, jotka mietityttivät häntä opinnoissa etukäteen ja hän on löytänyt vahvuuksia juuri niissä asioissa, jotka häntä kiinnostivat. Tiedän, että opiskelu on ollut hänelle todella palkitsevaa.

Oton menestys opinnoissa on inspiroinut myös mua tosi paljon ja sytyttänyt sen palon, että mäkin haluan kouluun. Toisaalta, se on myös entisestään vahvistanut sitä tunnetta, että haluan ajoittaa sen oikein. Haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin pystyn rauhassa keskittymään opintoihin, yhtä rauhassa kuin Otto on nyt pystynyt. Ja haluan ajoittaa sen aikaan, jolloin taloudellinen paine ei lepää mun harteilla, vaan pystyn heittäytymään 100% siihen kouluun ja miettimään työjuttuja vasta sitten, jos aikaa ja energiaa niiden jälkeen vielä on.

Mua naurattaa tämä: täällä me vaan mietitään perusteellisesti oikeaa ajoitusta opiskelulle (tai toiselle opiskelulle), mutta vanhemmiksi ryhdyttiin silloin kun niin vaan kävi siinä iässä, missä muut yleensä lähtevät opiskelemaan. Meillä taitaa olla nyt mun opiskeluhaaveiden kanssa vähän samat pohdinnat, kun ”niillä muilla” taas on nyt tai alkaa kohta olla lapsihaaveiden kanssa. (huom. en tarkoita kirjaimellisesti kaikkia ihmisiä, mulle on enemmän kuin ok jos ei halua lapsia ikinä eikä se kuulu mulle) Milloin olisi hyvä hetki, mitä se merkitsee taloudellisesti, jääkö meille ollenkaan yhteistä aikaa? Onko musta siihen, olenko riittävän hyvä? Hyvä puoli on se, että opiskelun ajoittaminen on sentään vähän paremmin omassa hallinnassa kuin lasten saannin ajoittaminen, vaikka ei sekään tietty ole kiveen hakattua, että kouluun pääsee silloin kun sinne hakee.

No, tämä ei ole juuri nyt niin ajankohtaista vielä ja meillä on mahdollisuus katsella, että mihin suuntaan se elämä vie tämän ja ensi vuoden aikana tai vaikka seuraavan 10v aikana. Opiskelemaan kun voi lähteä missä iässä tahansa, eikä tarvitse olla huolissaan siitä, että opiskeluhedelmällisyys laskee. Naurattaa vaan tämä meidän täysin käänteinen järjestys tehdä asiat. Vaikka ollaan tehty kaikki väärässä järjestyksessä, niin kaikki on onneksi järjestynyt ihan mukavasti. Ollaan siitä älyttömän kiitollisia.

Otolla opinnot jatkuvat kesälläkin, mutta paljon kevyemmin mitä tämän ekan lukuvuoden aikana. Päästään siis nauttimaan kunnolla kesästä ja lapset saavat pitkän kesäloman tänäkin vuonna. Mä ajattelin tänäkin kesänä jossain vaiheessa pitää viikon loman, mutta en ole vielä päättänyt sen ajankohtaa. Katsellaan sitten, että mitä kesällä tapahtuu. Halusin vaan jakaa, miten ylpeä olen Otosta, koska oikeasti todella olen. Mun mielestä on mahtavaa, miten luontevasti koulu on tullut osaksi Oton elämää niin pitkän tauon jälkeen ja miten hienosti hän on kaiken hoitanut. Nyt otetaan kesä rennommin ja syksyllä sitten taas täysillä opintojen kimppuun.

Me ollaan vietetty tämä ilta terassilla grillaillen meidän perheen ja esikoisen kummisedän voimin ja tämä mieletön auringonpaiste ja lämpö on kyllä aika perfect tapa aloittaa tämä viikonloppu ja pikkuhiljaa K E S Ä. Kesä on oikeesti täällä, IIK!

Ihanaa viikonloppua kaikille <3

Tämä kulunut kuukausi on ollut kyllä melkoinen ja tuntunut jotenkin ihan älyttömän pitkältä, koska on vaan tapahtunut niin paljon ja niin paljon isoja ja meille merkityksellisiä asioita.

Taapero aloitti päivähoidon. Olin esimerkiksi varma, että me ollaan tehty Oton kanssa täällä päivisin kahdestaan työ- ja koulujuttuja jo pidempään. Havahduin vasta nyt tätä postausta pohtiessani siihen, että siitä on alle kuukausi, kun meidän taapero aloitti päivähoidossa. Sekin tosiaan tapahtui tässä maaliskuun alussa. Kaikki on lähtenyt hyvin sujumaan, ehkä siksi tuntuukin, että siitä olisi pidempi aika kuin onkaan.

Käytiin yön yli-treffeillä Oton kanssa ja siitäkin on jo ikuisuus, vaikka tuntuu kuin oltaisiin ihan vasta käyty.

Meidän 5-vuotiaalla murtui käsi, mutta sekin paranee jo kovaa vauhtia eikä kipsi onneksi paljoa menoa ole hidastanut. Onneksi lapset ovat niin sopeutuvaisia.

 

Tapasin Isabella Löwengripin, jonka uraa ja elämää olen seurannut siitä asti kun olin itse jotain 16. Isabella on edelleen yksi Skandinavian suurimmista vaikuttajista. Hän esimerkiksi kertoi, että hän palkkasi ensimmäisen assarin ollessaan 16-vuotias, ja assari tuli hänen mukanaan kouluun (!!). Siellä assistentti vastaili Isabellan sähköposteihin sillä aikaa, kun Isabella itse opiskeli. Nykyisin Isabella on kahden lapsen äiti ja aivan älyttömän menestynyt yrittäjä ja sijoittaja, joka on mm. viime vuonna nimetty Ruotsin talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi. Vaikka ihan kaikesta en ole samaa mieltä hänen kanssaan, on todella kunnioitettavaa, millaisen uran hän on rakentanut itselleen. Ja hän on vain vuotta mua vanhempi, 28-vuotias.

Sain uuden ystävän. Oikeastaan me kyllä tutustuttiin jo ihan alkuvuodesta kun tavattiin ekan kerran, mutta kuitenkin. Olen ihan fiiliksissä siitä, että näin aikuisiälläkin voi löytää ystävän, jonka kanssa vaan klikkaa niin hyvin. Parasta on se, että meillä on taustalla paljon samanlaisia kokemuksia, joista ei kumpikaan olla ennen voitu jutella oikein kenenkään kanssa. Ihan mieletöntä vaan kuunnella toista ja nyökkäillä, että mustakin on tuntunut just tolta!

Käytiin Kiasmassa koko perhe ja nautittiin museokäynnistä ihan valtavasti. Pitäisi useamminkin viettää aikaa museoissa.

Lapsilla oli ensimmäistä kertaa ikinä omia yökylävieraita, ja meillä oli niin hauska viikonloppu! Ehdottomasti jatkossakin meille saa tulla yökylävieraita, se on hauskaa sekä lapsille että vanhemmille.

Mä kävin magneettikuvauksessa, jota pelkäsin ja jännitin etukäteen, mutta jonka ansiosta mulla on nyt kevyempi mieli kuin aikoihin. Tuntuu kuin iso kivi olisi tippunut harteilta ja pystyisi taas hengittämään.

Kevät alkoi silleen ihan kunnolla. Kadut on lakaistu ja aurinko lämmittää jo. Nyt on kellotkin käännetty. Ihan mieletöntä, miten paljon energiaa lisääntyvästä valosta saa.

Katsottiin Oton kanssa Sex Education teidän suosituksesta Netflixistä ja sehän oli ihan loistava sarja! Suosittelen itsekin!

Ainoa harmillinen juttu oli se, että tämän kuukauden Ihanat erilaiset perheet -postaus siirtyi harmillisesti sairastapauksen vuoksi eteenpäin. Eli se olisi ilmestynyt tänään, mutta sen sijaan tänään ilmestyikin tämä kuukausikatsaus. Mulla ei ole mitään ”varaperheitä” varattuna eri kuukausille, eli jos peruutus tai siirtymä tulee niin se tulee. Nyt siis luultavasti huhtikuussa ilmestyykin kaksi sarjan postausta, tai sitten sarjan aikataulu vaihtuu lennosta. Niin tai näin, en malta odottaa, että pääsen kertomaan teille lisää tarinoita. Jos ette ole vielä lukeneet, niin tammikuun perheen tarinan pääset lukemaan tästä ja helmikuun tästä.

Tämä kuukausi on ikävää tapaturmaa lukuunottamatta ollut ihana. Päällimmäinen fiilis on kiitollisuus. Ollaan aivan älyttömän onnekkaita, kun ollaan saatu viettää näin ihana kuukausi, ja ne asiat joita on jännitetty on menneet hyvin. Nyt edessä on huhtikuu, keskimmäisen synttärit, pääsiäinen ja paljon kaikkea muutakin hauskaa. En malta odottaa, että kevät pääsee kunnolla vauhtiin! Ihanaa huhtikuuta kaikille ja kiitos aivan älyttömästi myös teille tästä kuukaudesta.

Mulla oli odotuksia tälle kuukaudelle, koska tämä oli ensimmäinen kuukausi yli kahteen vuoteen, kun mulla oli mahdollisuus panostaa täysillä blogiin aivan tavallisten toimistotuntien aikaan. Tässä kuussa on käyty aivan älyttömän mielenkiintoisia keskusteluita ja blogin kävijämäärät ovat olleet valtavassa kasvussa. Tällä viikolla täällä vaihdettiin myös blogin sadas tuhannes kommentti. Ihan mieletöntä. Kiitos teille aivan hurjasti siitä, miten myötäelätte ja keskustelette ja jaatte ajatuksia ja kokemuksia. Te olette ihan parhaita. 

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan toinen perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä. 

Emilia, 23 & Minea, 9kk, Nokia

Seisoin jännittyneenä nokialaisen kerrostalon tokassa kerroksessa, matkalla haastattelemaan Emiliaa, 23,  ja Mineaa, 9kk. En uskaltanut soittaa ovikelloa, etten vain herättäisi yhdeksän kuukauden ikäistä Minea-vauvaa. Oven avasi aurinkoisesti hymyilevä Emilia

– Minea just nukahti, eikä herää ovikellonkaan ääneen, kun hän on tottunut meidän koirien haukkumiseen.  

Saatiin heti alkuun rupatella siinä kaikessa rauhassa ja Emilia keitti meille teetä ja tarjoili herkullista piirakkaa. Oletimme vauvan nukkuvan ainakin tavalliset puolentoista tunnin päiväunet, vaan vauvapa heräsikin vain 20 minuutin jälkeen. Perus, vauvat osaavat aina yllättää. Iloinen ja hymyilevä Minea-vauva oli ihana lisä meidän haastattelutuokioon, eikä häirinnyt ollenkaan.

Kaikki alkoi järkytyksestä

Emilian matka äidiksi ei ollut se kaikkein tavallisin tarina. Emilia sairastaa dystoniaa, eli aivojen liikesäätelyn häiriötä. Hän joutui jättämään lääkityksen tauolle vauvan yrityksen ajaksi, joten kynnys lähteä yrittämään vauvaa oli suuri.

Emilia ja hänen aviopuolisonsa ehtivät yrittää vauvaa 1,5 vuotta, mutta vauvaa ei alkanut kuulumaan. He päättivät laittaa vauvahaaveet hetkeksi tauolle, kun mies pääsi opiskelemaan. Pian sen jälkeen raskaustesti kuitenkin näytti positiivista.

Vain hetkeä sen jälkeen, raskausviikolla 6, Emilian mies yllättäen haki avioeroa, ja Emilia jäi aivan yksin uuteen tilanteeseen.

– Aluksi tuli hirveä tunneryöppy, viha suru, epätoivo, kaikki iski samaan aikaan. Mutta siskot ja äiti olivat suuressa roolissa ja mun isovanhemmat myös. He auttoivat tosi paljon arjessa ja pitivät pinnalla silloin kun tuntui, että mikään ei suju.

– Että vaikka jäin yksin, niin tiesin, että eiköhän tästä selvitä, koska ympärillä on niin mahtava tukiverkko.

Migreenit & raskausmyrkytys

Emilian raskausaika ei ollut se helpoin mahdollinen, sillä hän kärsi pahoista, jopa kuusi päivää putkeen kestäneistä migreeneistä ja oli usein tiputuksessa sairaalassa niiden vuoksi. Loppuraskaudesta Emilialle tuli raskausmyrkytys ja hänen synnytyksensä käynnistettiin viikolla 36+6 sen vuoksi.

– Olin ollut jo viikon sairaalassa ja aivan valmis synnyttämään. Synnytys itsessään oli helppo ja mukava kokemus, ei nyt välttämättä ratkiriemukasta, mutta meni tosi hyvin kuitenkin. Mun vanhempi pikkusisko oli synnytyksessä doulana mukana. Hänellä olisi ollut samana aamuna pääsykokeet Turussa, mutta hän ei mennytkään kokeeseen, vaan tuli mun luo sairaalaan Turusta. Minea syntyi vähän ennen seitsemää illalla.

Emilia ja Minea olivat vielä viikon sairaalassa synnytyksen jälkeen ja Emilia alkoi olla jo aivan kypsä sairaalassa makoilemiseen.

– Äiti toi välillä koirat sairaalalle, että pääsin käyttämään koiria ulkona, ja äiti oli Minean kanssa siellä osastolla sen aikaa.

Kotona kaikki tuntui alkuun hämmentävältä, olihan tilanne aivan uusi. — Soitin melkein joka päivä äidille, että mitä pitää tehdä ja käytiinkin siellä melkein joka päivä.

Emilian äiti ja siskot asuvat samassa talossa, joten apu oli onneksi aina lähellä. Emilialla ei ollut aiempaa kokemusta vauvoista, joten kaikki tuli ihan uutena.

– Mutta eihän Mineallakaan ollut aiempaa kokemusta mistään, että yhdessä me tässä ollaan kaikki opeteltu, Emilia naurahtaa.

Yksinhuoltaja on kaikesta yksin vastuussa

Vaikka vauva oli avioparin yhteinen haave, Emiliasta tuli Minean yksinhuoltaja. Minea tapaa isäänsä kerran viikossa muutaman tunnin ajan, joten Emilia on täysin yksin vastuussa vauva-arjen pyörittämisestä.  

– Siitä tulee paineita, että osaa hoitaa kaikki asiat niin kuin pitää, kun ei voi tukeutua siihen toiseen aikuiseen.

Omat haasteensa pikkuvauva-arkeen toivat Emilian sairastamat seitsemän rintatulehdusta. Onneksi äiti ja siskot olivat lähellä, ja auttoivat silloin, kun Emilia oli todella kipeänä. Viiden kuukauden ikäisenä Minea lopetti yhtäkkiä syömisen kokonaan, ja Emilia ja Minea joutuivat osastohoitoon useampaankin kertaan. Painon laskun kanssa taisteltiin kaksi kuukautta, mutta vihdoin alun vaikeudet ovat alkaneet väistymään ja elämä on ollut tasaisempaa.

Ensimmäisten kuukausien vaikeuksien jälkeen arkeen vaikuttaa kuitenkin edelleen myös Emilian päivittäin oireileva dystonia. Emilian olkapäät ja lavat menevät pois sijoiltaan ja lavat myös liukuvat virheasentoihin.

– Silloin kun ne on pahasti pois paikoiltaan niin mulla on tosi pienet liikeradat. En saa nostettua lautasta kaapista tai pestyä tukkaa tai välttämättä edes nostettua Mineaa sängystä. Pahana päivänä ihan kaikki on tosi vaikeaa, ja kun Mineakin alkaa olla iso ja painaa, niin se tuntuu käsissä. Välillä ne saattavat muljahtaa jopa kymmenen kertaa päivän aikana.  

Arjesta oppii selviämään

Oma vahva tahto ja Emilian periksiantamaton luonne on kuitenkin auttanut selviämään hankalistakin hetkistä. Asiat on saatava hoidettua arjessa dystoniasta huolimatta ja suurin tsemppari on tietenkin Minea, jonka kanssa ei vaan voi jäädä itse makaamaan sänkyyn. Emilia on löytänyt keinoja pärjätä Minean kanssa silloinkin, kun kädet ovat kipeät.

– Jos Minea makaa pinnasängyssä, annan hänelle kädet ja hän vetää itsensä istumaan, Emilia kertoo.

Hän saa Minean nostettua helpommin pystyasennosta ja he opettelivat tekniikan jo silloin, kun Minea oli tosi pieni.

– Jos dystonia on tosi pahana, niin joudun ottamaan särkylääkettä, jonka kanssa en saa imettää. Siitä tulee välillä meille erimielisyyksiä Minean kanssa, että imetänkö vai en. Onneksi äiti, sisko ja isovanhemmat auttavat myös tarvittaessa.

Emilia on kokenut saaneensa paljon apua ja tukea myös neuvolasta. Perhetyön ohjaaja on käynyt neuvomassa ja auttamassa arjessa silloin kun on ollut hankalaa.

– Silloin syömisongelmien aikaan, kun se oli henkisesti itselle niin raskasta, niin oli ihanaa, että sai apua ja tukea enemmän. Olen kokenut, että perhetyö on aina ollut meidän puolella helpottamassa meidän elämää ja tukemassa.

Vauva-arki on palkitsevaa

Vaikka vauvavuoteen on mahtunut monia hankaluuksia, Emilia kokee vauva-arjen olevan ihanaa ja palkitsevaa. Minea on ollut helppo ja perustyytyväinen vauva, jonka kanssa tavallisen arjen pyörittäminen ei ole yhtään hankalaa. Parasta on se, että arki on omannäköistä:

– Me päätetään itse Minean kanssa mitä me halutaan tehdä. Mennään paljon ja tehdään paljon ja kyläillään paljon. Ja jos joskus tuntuu että ei huvita mennä niin sitten ei mennä.

Yksinhuoltajana tukiverkko on kultaakin kalliimpi voimavara arjessa ja sitä Emilia osaa kyllä arvostaa. Kun saa välillä omaa aikaa, jaksaa paremmin pyörittää arkea. Emilialla on myös uusi parisuhde ja välillä hän pääsee käymään treffeilläkin.

Emilia ja Minea käyvät yhdessä vauvakahvilassa, uimassa ja muskarissa joka viikko. Etukäteen Emilia oli ajatellut vaunuttelevansa enemmänkin, mutta Minea ei ole aivan samaa mieltä rattaissa istumisesta. Onneksi on löytynyt muuta mielekästä yhteistä tekemistä. Se, että lähtee rohkeasti erilaisiin vauvaharrastuksiin tai muskareihin on hyvä keino löytää paljon niitä ihmisiä jotka on samassa elämäntilanteessa ja joista saa vertaistukea ja kavereita.

– Me tehdään kaikki yhdessä Minean kanssa ja meillä on ihan meidän omat jutut. Se on ihanaa, että me ollaan niin tiivis porukka yhdessä Minean ja mun siskojen ja äidin kanssa. Se on yksi ihanimmista asioista elämässä. Siskot on mua nuorempia ja Minea on eka lapsenlapsi äidille niin hän saa hirveästi huomiota.

Paluu työelämään

Loppukeväästä Emilia on palaamassa takaisin työelämään, mikä tarkoittaa suurta muutosta rauhalliseen vauva-arkeen. Vaikka muutos jännittää, Emilia on myös luottavaisella mielellä tulevasta hoitopaikasta, jossa Emilia siskoineen on myös ollut hoidossa pienenä.

– Siellä on edelleen semmosia ihmisiä töissä jotka on hoitaneet mua ja mun siskoa.

Tulevaisuudelta Emilia toivoo tasaista arkea ilman sen suurempia sairastumisia tai hankaluuksia kummallekaan. Toiveissa siintää myös pikkusisarus Minealle.

– Kun on itse kasvanut siskojen kanssa, niin sitten haluaisi, että omillakin lapsilla olisi sisaruksia.

Vaikka alkutaival äitinä ei ole ollut helpoin mahdollinen, kaikki on ollut sen arvoista.  

– Tekisin vaikka heti uudestaan, Emilia sanoo hymyillen.

Emilian terveiset tuleville vanhemmille:

– Pitää kuunnella itseään ja antaa itselleen luvan välillä ottaa senkin päivän, että sairastaa. Silloin kun kaikki ei mene ihan putkeen, pitää muistaa olla armollinen. Kannattaa rohkeasti pyytää ja hakea apua jos tarvitsee. Terveetkin ihmiset tarvitsevat joskus apua, ja varsinkin jos joku sairaus hankaloittaa arkea niin on tärkeää, että osaa ja muistaa pyytää apua.

Ei se yksinhuoltajuuskaan ole niin kamalan raskasta, mitä kaikki aina pelottelee. Mäkin sain koko ajan kuulla että ikinä ei nukuta ja kaikki kaatuu päälle. Mä haluaisin ennemmin sanoa ihmiselle jolla muutenkin on koko elämä muuttumassa, että kyllä sä pärjäät ja kyllä kaikki menee ihan hyvin ja asiat järjestyy.

Mä haluan kiittää ihan mielettömän paljon huikeaa Emiliaa siitä, että hän lähti mukaan tähän sarjaan! Tuollaista rohkeutta, elämän iloa ja niin loistavaa asennetta ei voi kuin ihailla. Emilia ja Minea olivat aivan ihana perhe, jonka luona oli niin iloinen ja lämmin tunnelma. Vaikka elämä ei todellakaan ole aina helppoa, vaan välillä myös ihan älyttömän haastavaa ja raskasta, siitä arjesta voi löytää sen onnen ja ilon. Kiitos Emilia ja Minea, oli suuri kunnia saada käydä teidän luona Nokialla.

Haluan myös kiittää hurjasti teitä palautteesta, jota laitoitte ensimmäisen sarjan postauksen jälkeen! Niiden pohjalta mä muokkasin kirjoitustyyliä siitä ensimmäisestä tekstistä vähän haastattelumaisempaan suuntaan. Tämä postaussarja on mulle ihan uusi juttu, enkä ole törmännyt ihan samantyyliseen postaussarjaan koskaan itse missään blogissa (varmasti niitä on, mutta en vaan ole itse nähyt), joten oli aikamoista opettelua mullekin, että miten lähden tämän toteuttamaan. Mähän en ole mikään ammattikirjoittaja, vaan itse opetellut kaiken mitä teen. Siksi kaikki ei aina ole mulle ihan itsestäänselvyyttä, eikä joku 1500 sanan haastattelun tekeminen ihan vielä lähde suoraan ulkomuistista. Mutta opetellaan, opetellaan. Teidän palaute ja neuvot on kultaakin kalliimpaa <3 

Facebookissa on kiertänyt tämä suosittu haaste jo muutaman viikon, ja itsekin osallistuin siihen omalla fb-tililläni jo jokin aika sitten. Mä liityin Facebookiin itse asiassa jo v. 2007, ja tänä vuonna tulee kuluneeksi 12 vuotta siitä, kun sinne liityin. Facebook oli kyllä aivan älyttömän erilainen paikka silloin kun sinne liityin, se muistutti silloin ehkä enemmän jotain IRC-galleriaa.

Mä en oikeastaan hirveästi hengaile Facebookissa enää, koska nykyään siitä tulee lähinnä ahdistusta jatkuvien mahd. järkyttävien clickbait -uutisjakojen myötä. Vaikka kuinka piilottaisi kaiken mahdollisen ikävän sisällön, niin aina sitä tulee kuitenkin. Siksi koitan viettää sen parissa nykyisin mahdollisimman vähän aikaa. Se on vähän harmi, koska alkuperäiseltä tarkoitukseltaan FB oli ihana: oli ihanaa lukea ystävien ja sukulaisten ajatuksia ja kuulumisia, ja ennen niitä päivitettiinkin ahkerammin. Nykyisin muut kanavat ovat ehkä korvanneet tämän puolen FB:stä.

Näitä ihmisten How hard did the years hit you -haasteen osallistumisia oli kuitenkin ihan älyttömän kivaa lukea pitkästä aikaa, ja siksi päätin jakaa oman ensimmäisen ja viimeisen profiilikuvani myös tänne. Miten mun elämä on muuttunut vuosien 2007 ja 2019 välillä?

Vuonna 2007:

Tämä kuva on otettu ekoissa kotibileissä, jotka järjestin Oulussa. Olen kuvassa 16-vuotias, ja olin silloin siis lukion ekaluokalla. Mun äiti oli muistaakseni jossain matkoilla, mutta olin kysynyt luvan, että saanko pitää pienet illanistujaiset kavereille, ja sain luvan. Nämä ekat kotibileet menivät varsin hyvin ja oli hauska ilta, muistan siitä monta hassua yksityiskohtaa! Mun tokat kotibileet ei menneet ihan niin hyvin, mutta tämä kuva ei onneksi ole sieltä niin ei tarvitse nyt keskittyä niihin, hah.

16-vuotiaana en ollut vielä koskaan seurustellut, hyvä jos olin edes puhunut jollekin pojalle. Ehkä koulussa olin jutellut, ja illanistujaisiin taisi tulla jotain mun kavereiden tuttuja poikia muutama. Mutta en todellakaan ollut pussaillut poikien kanssa tai mitään. Mä olin tosi sellainen kiltti ja kuuliainen ja aloin vasta tulla ulos kuorestani ja pikkuhiljaa muuttua ”teiniksi”. Luulen, että hyppäsin koko varhaisen teini-iän yli äidin sairastumisen vuoksi, ja aloin elää mun murrosikää vasta siinä lukion ekaluokan puolivälissä. Sitten se tulikin aika rytinällä, ja ne pari-kolme vuotta ennen kuin tapasin Oton olivatkin sellaista teini-iän pikakelausta. Kaikki kokemukset kerralla, joita monet muut olivat pikkuhiljaa kokeneet 13-vuotiaasta asti. Mutta tulipahan koettua kaikkea.

16-vuotiaana mä ajattelin, että tulenkohan ikinä löytämään mun unelmien prinssiä, koska en vielä ollut löytänyt. En tiennyt mitä halusin isona, enkä tiennyt mitä halusin muutenkaan, paitsi, että halusin äidiksi. Sen olin aina tiennyt, mutta en kyllä puhunut siitä kenellekään. Olin juuri tutustunut mun kahteen rakkaaseen ystävään, joiden kanssa ollaan ystäviä edelleen. En jumankekka koskaan ajatellut ainakaan haluavani yrittäjäksi, eikä Facebookin alkuvuosina some ollut kenenkään ammatti, paitsi Mr. Zuckerbergin. Suomessakin bloggaajat olivat vasta aivan alussa, seurasin silloin Saara Sarvasta, No Fashion Victimsiä ja muita ekoja blogeja.

Vuonna 2019:

Mä olen ollut yhdessä sen unelmieni prinssin kanssa pian 8 vuotta, joista naimisissa pian viisi. Mulla on kolme maailman siisteintä tytärtä ja oma yritys, joka pyörii paremmin kuin olisin ikinä osannut kuvitella, alalla, jota ei oikeasti vuonna 2007 ollut vielä olemassa meillä Suomessa. Maailmallakin se oli hyvin lapsen kengissä. Hurjat teinivuodet riittivät mulle ja mun oli helppo asettua aloilleni vuonna 2011 Oton kanssa. Helppoa on olla aloillaan edelleen, mä olen juuri siinä missä haluankin olla.

En todellakaan 16-vuotiaana ajatellut, että oikeasti mun kaikki haaveet täyttyisivät ja ylittyisivätkin. Mä olin aina ihan varma, että kukaan mies kenet tapaisin, ei haluaisi perustaa perhettä kovin nuorena. Ja olin varma, että mäkin varmasti etenisin elämässä ihan sitä perinteistä tahtia: koulut ensin loppuun, sitten töitä, mies, naimisiin, ja lopulta vasta 30v+ lapsia. Vaikka haaveilin tulevani nuorena äidiksi, en ajatellut, että se onnistuisi koskaan, enkä ikimaailmassa olisi uskaltanut ehdottaa perheen perustamista Otolle tai kenellekään muullekaan, vaikka oltaisiinkin ehditty tuntea pidempään. Siksi olen maailman kiitollisin siitä yllätyksestä, joka me saatiin yhdessä kokea, ja jonka ansiosta meillä nyt on se kaikki mitä meillä on.

Meidän alku yhdessä oli hyvin vauhdikas, mutta tässä me ollaan yhdessä edelleen siitä huolimatta, tilastoja uhmaten. En ihan varmasti olisi uskonut, jos joku olisi 16-vuotiaana kertonut mulle millaista mun elämä tulee olemaan. Vastauksena haasteen kysymykseen: How hard did the years hit you? Mun mielestä nää vuodet on kohdelleet mua aika hemmetin hyvin. Ei kaikki aina ole ollut ruusuilla tanssimista todellakaan, ja näihin vuosiin on mahtunut myös surua ja pelkoa. Ja jos puhtaasti ulkonäöstä puhutaan, niin kyllä tää vaalea on niin paljon enemmän mun juttu!

Millaisessa elämänvaiheessa te olitte silloin kun liityitte Facebookiin?