Koska me edelleen aktiivisesti etsitään meille uutta kotia ja tavallaan valmistaudutaan muuttoon, ei olla koko tänä vuonna ostettu juurikaan mitään sisustusjuttuja tai huonekaluja kotiin. Ei haluta ostaa tänne enää mitään sellaista, joka toimii erityisen hyvin tässä kodissa, koska voi olla, että seuraavassa kodissa onkin aivan erilainen pohja. Lastenhuoneeseen ostettiin yksi kaappi, joka on sellaista sarjaa, mitä haluan tulevassa kodissa enemmänkin lastenhuoneisiin, mutta muuten ei olla ostettu pitkiin aikoihin _mitään_. Ei huonekaluja, ei tyynyjä, ei torkkupeittoja, ei uutta työpöytää tai työtuolia Otolle, vaikka vanha meni rikki. Me vältellään väliaikaratkaisuja, koska tarkoituksena on ostaa kotiin vain ikuisia asioita (pois lukien tietysti jotkut lasten jutut, jotka toki pienen kokonsa vuoksi jossain vaiheessa jäävät tarpeettomiksi).

Silloin kun tekee mieli saada kotiin äkkiä jotain sutinaa, me pyöritellään huonekaluja. Yleensä ne parhaat järjestely-ratkaisut tulevat mieleen vasta kun huonekaluja on katsellut yhdessä (tai useammassa) asennossa jo pidemmän aikaa. Niin kävi tälläkin kertaa. Joskus jo aikoja sitten me siirrettiin Oton työpiste meidän portaiden alapuolelle ruokailutilan yhteyteen. Ratkaisu toimi, mutta ei ole koskaan ollut se kaikkein elegantein. Oton kaksi jättimäistä näyttöä, iso tietokoneboxi ja RGB-valot joka puolella eivät varsinaisesti kaunistaneet ruokailutilaa. Mutta ajattelin, että siellä ne ovat vähiten ”tiellä” ja paikka sopi Otollekin hyvin.

Viime viikolla Otto yhtenä päivänä keksi, että mitä jos siirrettäisiin hänen työpisteensä olkkariin, siihen, missä mun työpiste ihan ekana syksynä oli. Ensin vähän ähisin, että onkohan se nyt hyvä ajatus, mutta sovittiin, että kokeillaan. Bestå-kaapit olohuoneesta siirtyivät ruokailutilaan kavereidensa jatkoksi ja Oton työpiste olkkariin. Ja se oli ihan loistava ratkaisu! Ruokailutila näyttää nyt tuhat kertaa paremmalta ja isommalta, kun yhdellä seinällä on yhtenäinen kaappirivistö, joka jatkuu aina portaiden alle asti. Olohuoneessa taas työpiste on sellaisessa kohdassa, jota en esimerkiksi ole valokuvannut juuri muutenkaan. Se ei häiritse ketään ja Otolla on enemmän tilaa hengittää koneella ollessaan.

Oton ikivanha työtuoli vietiin jo aiemmin kierrätyskeskukseen ja nyt hänellä on työtuolina olohuoneeseen aikanaan ostettu kevyt nojatuoli. Ei se paras ratkaisu, mutta palvelee hyvin siihen asti, että muutetaan joskus ja sitten ostetaan se loppuelämän työtuoli. Nyt on tosi kiva, kun Otto on siinä olkkarissa hengailemassa, vaikka hän esimerkiksi pelaisi illalla kun lapset on nukkumassa. Ollaan kuitenkin yhdessä siinä, eikä eri huoneissa.

Bestå-kaappi on toiminut olkkarissa lelukaappina niin kauan, kuin taapero on leikkinyt pääosin siellä. Nyt 2,5-vuotiaana hän kulkee jo tosi sujuvasti itse portaissa ja siksi hänkin leikkii pääosin nykyisin yläkerrassa lastenhuoneissa siskojensa kanssa. Duplot jätettiin vielä ruokailutilan kaappiin ja lisäksi kaikki askartelutarvikkeet, muovailuvahat, lautapelit ja palapelit sekä valikoima kirjoja meillä on alakerrassa yhteisiä leikkejä varten. Portaiden alla on myös bOblesit, joista voi rakentaa temppuradan alakertaan. Nyt oli siis hyvä hetki siirtää lelut pois olkkarista ja se on rauhoittanut olkkarin menoa ihan älyttömästi, vaikka edelleenkin meillä se on sellainen ”elämän keskus” mikä näkyy siinä, että olohuone on lähes aina vähän sekaisin.

Tältä Oton työpiste näytti ennen ruokailutilan nurkassa portaiden alla:

Me ollaan molemmat tosi tyytyväisiä tähän muutokseen, koska se rauhoitti molempia huoneita jossain määrin. Nyt on tosi kiva, kun ruokailutilassa on sellainen yhtenäinen selkeä ilme. Lisä-laskutila tuli myös kreivin aikaan, sillä ihan parin viikon päästä juhlitaan jo esikoisen 8v-synttäreitä. On siis oikein kiva, kun tarjoiluita varten on nyt pitkä taso, johon asetella kaikki mahdollinen.

Välillä tekee ihan hirveästi mieli sisustaa ja ostaa kaikkea ja mun Pinterestin inspiraatiotaulut vain kasvavat kasvamistaan. Mutta tämä ratkaisu on ihan pakollinen, koska olisi täysin sietämätöntä ostaa turhia juttuja vain muutamaksi kuukaudeksi tai vuodeksi ja sitten laittaa heti eteenpäin, kun ne eivät sopisikaan enää. Meillä on koko elämä aikaa sisustaa ja etsiä täydellisiä ratkaisuja sitten, kun ollaan uuden katon alla.

Mihin teidän kotona (jos siellä on sellainen) on sijoitettu samantyylinen pelinurkkaus? 

Mua ehkä vähän nolottaa myöntää, mutta olen vasta viime aikoina ihan toden teolla havahtunut siihen, että meidän lapsetkin voisivat tehdä kotona jotain. Siis joo, esimerkiksi oman huoneen viikkosiivous on kyllä ollut heidän hommansa pitkään. He myös vievät aina  omat astiat ruuan jälkeen koneeseen ja omat likaiset vaatteet pyykkiin. He keräävät omat sotkut olohuoneesta tai askartelujutut ruokapöydältä. Lapset kattavat yleensä pöydän ja osallistuvat tosi mielellään leivontaan tai ruuanlaittoon. Satunnaisesti olen pyytänyt joskus viemään roskia tai puhtaita pyykkejä kaappiin. Meillä ei kuitenkaan ole ollut sellaista rutiinia tähän hommaan, eli ei ole mitään sellaista, että esim. hommat x ja y pitäisi tehdä joka viikko.

Jotenkin ei vaan olla ajateltu sitä, että hitsi, kyllä nyt 6- ja melkein 8-vuotiaat voisivat aivan hyvin jo vaikka kerran viikossa tyhjentää tiskikoneen ja viedä roskat, kumpainenkin. Ollaan vaan kiltisti Oton kanssa aina jaettu kaikki kotityöt toisillemme ja tehty niitä, eikä edes ajateltu sitä mahdollisuutta, että hei, lapsetkin osaisi tän jo tosi hyvin. Yleensä jos lapset ovat auttaneet vaikka tiskikoneen tyhjennyksessä, niin kyseessä on ollut taapero. Hänelle se on ollut hauskaa leikkiä, eikä lopputuloksen nopeudella tai siisteydellä ole ollut niin suurta merkitystä. Mutta meidän isommat ihan oikeasti selviytyvät jo aivan hyvin monestakin kotityöstä, ja meidän kannattaisi varmaan muodostaa tähän jotain rutiineja.

Lapset ovat itse asiassa jopa itse pyytäneet, että tehtäisiin heille oma kotityölista. Se varmasti tuntuu ajatuksena hauskalta, katsotaan sitten miten on käytännön laita. Kirjoiteltiin tänään yhdessä ylös lasten kanssa sellaisia kotitöitä, joita he osaavat tehdä ja tehtiin niistä lista. Aloitetaan pienistä jutuista. Keskusteltiin myös siitä, mikä motivoi lapsia tekemään kotitöitä sisäsyntyisesti? Heiltä tuli hyviä ajatuksia, mm:

Lapset voivat:

Tyhjentää tiskikoneen, viedä roskat/lehdet/kartongit, viedä puhtaat pyykit kaappiin, etsiä puhtaille sukille parit ja laittaa ne yhteen, pyyhkiä pöydän, siivota oman huoneen, kerätä likapyykit ja viedä koriin.

Mikä motivoi tekemään kotitöitä (lasten suusta): 

– koska sitten näyttää hienolta täällä kotona

– että äiti ja isi tulee iloiseksi

– sitten oppii tekemään niitä ja kun muuttaa joskus isona omaan kotiin niin sit osaa

– kun tyhjentää tiskikoneen nii sit on astioita mitä voi käyttää

Mä en halua lapsille mitään palkkiosysteemiä kotitöistä, vaan haluan, että he haluavat itse tehdä kotitöitä niiden tekemisen vuoksi, eikä esim. rahan tai karkin vuoksi. Kukaan ei maksa palkkaa kotitöistä meille aikuisillekaan, joten en koe tarvetta maksaa niistä lapsille. En myöskään ainakaan vielä halua velvoittaa heitä tekemään asioita x viikkorahan eteen, koska meillä ei oikeastaan ole vielä mitään viikkorahasysteemiä käytössä.

Ollaan pari kertaa kokeiltu, mutta ongelmaksi on muodostunut se, että meillä kukaan ei muista ylläpitää viikkorahasysteemiä. Ekana perjantaina muistetaan antaa kolikot ja lapset ovat niistä innoissaan, mutta sitten ne unohtuvat lompakkoihin ja seuraavana perjantaina kukaan ei muista, että oli joku viikkorahasysteemi edes olemassa. Jossain vaiheessa varmasti otetaan viikkorahakäytäntö meillekin. Ehkä sitten, kun lapset ovat tarpeeksi isoja huolehtimaan omista visa electroneista. Tällä hetkellä rahan puolesta se riittää, että me huolehditaan kaikesta ja ostetaan viikonloppukarkit. Ja tietysti myös säästetään lasten tileille ja siirretään rahaa heidän omille arvo-osuustileille, joilta sijoitetaan kuukausittain rahastoihin kasvamaan korkoa.

Mä en halua vaatia lapsilta liikaa liian pienenä, tai pakottaa tekemään kotitöitä väsyneenä tai silloin, kun heillä on muutenkin vaikka pitkä koulupäivä ja harrastus siihen perään. Se on meidän vanhempien homma tehdä ne ärsyttävät kotityöt silloinkin kun ei ole optimaalisin hetki. Mutta haluaisin, että he oppivat säännöllisyyttä ja rutiinia, pitämään kiinni sovituista kotitöistä. Haluaisin, että he oppivat ottamaan vastuuta pikkuhiljaa ja huomaisivat, että tiskikoneen tyhjennys on ihan pikkuhomma ja kun sen saa tehtyä, niin tulee hyvä fiilis. Luulen, että jos aloitetaan siitä, että kummallakin on kerran viikossa tiskikoneen tyhjennysvuoro ja kerran viikossa roskienvientivuoro (oman huoneen siivouksen ja edellämainittujen jo aiemmin käytössä olleiden juttujen lisäksi) niin päästään oikein hyvään alkuun.

Tänään isommat tyhjensivät tiskikoneen yhdessä ja huomasivat, miten nopeasti se kävi kahdestaan. Ehkä tämä voi olla myös sellainen yhteinen kiva juttu, että he tekevät yhteistyötä näissä jutuissa ja auttavat toinen toistaan. Tärkeää on myös se, että me vanhemmat ollaan näytetty mallia ja he tietävät hyvin, minne mikäkin astia kuuluu ja missä meidän roskikset sijaitsevat ja mihin astiaan mitkäkin roskat laitetaan. Eihän voi osata tehdä kotitöitä, jos ei saa koskaan olla ensin mukana opettelemassa. Mä kehuin vuolaasti tiskikoneen tyhjennyksen jälkeen ja molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Ja kun me ollaan nyt 8,5 vuotta tehty kahdestaan kotitöitä, niin on aika kivaa saada jo kahteen tiskikoneen tyhjennykseen ja kahteen roskien vientiin jeesiä, osataan todellakin arvostaa sitä.

Minkä ikäisenä teillä lapset ovat alkaneet tekemään säännöllisesti kotitöitä? Mitä kotitöitä teidän mielestä 6-8-vuotiaat voivat tehdä ja kuinka usein? Millä te motivoitte lapset kotitöiden pariin?

Home sweet home ja mitä näitä nyt oli. Meillä oli ihan älyttömän ihanat kaksi viikkoa Oulussa, jotka menivät ihan hirveän nopeasti. Vaikka en koti-ikävää potenutkaan, on ihanaa olla kotona. Lapsista 1/3 oli sitä mieltä, että kotona on parempi kuin reissussa. Kaksi muuta olisivat kuulemma voineet lähteä heti uudelleen reissuun, kun oli jo ikävä tramppaa ja kavereita automatkan jälkeen. Onneksi täälläkin on kavereita, vaikka tramppaa ei olekaan.

Käytiin vielä aamulla moikkaamassa nopeasti mun äitiä ja armasta ja sitten ajeltiin vielä mun mummun haudalle kastelemaan kukat. Sitten alkoi jälleen kerran pitkä automatka kohti Helsinkiä lasten kanssa. Me ollaan ajettu tuota Oulu-Helsinki -väliä lasten kanssa varmaan pari-kolmekymmentä kertaa tai enemmänkin ja aina on mennyt melko hyvin. Silloin kun kuopus on ollut pikkuvauva niin välillä piti pysähtyä tienposkeen imettämään, mutta se nyt oli ihan normijuttu.

Pääosin matkat on aina sujuneet hienosti, myös pikkuvauva-aikana. Ja varsinkin nyt kun meidän perheessä ei ole enää viimeisellä parilla Oulun reissulla ollut ketään vaippaikäistä, on autolla reissaaminen ollut taas tosi iisiä. Jos kiinnostaa meidän vinkit automatkalle, niin tein jo 3,5 vuotta sitten postauksen ”8 vinkkiä automatkalle lasten kanssa”. Samoja tipsejä noudatetaan edelleen, hyvin toimivat isompienkin lasten kanssa. Vuodelta 2017 löytyy myös postaus pitkästä ajomatkasta 2kk ikäisen pikkuvauvan kanssa.

Tämäkin automatka meni siis lasten kanssa hyvin, kuten yleensä. Tosin meidän taapero nukahti päivän ekoille päikkäreille klo 17, kun matkaa oli jäljellä vielä 2h. Herätettiin kyllä tunnin jälkeen, mutta yöunille nukahtaminen voi tänään olla aikamoinen prosessi. Ei sillä, että siinä olisi jotain uutta, meillä on ollut tässä nyt jo muutaman viikon sellainen vaihe meneillään, että nukahtaminen kestää iltaisin taaperolla n. sata vuotta, vaikka yleensä päikkärit nukutaan samaan aikaan kuin dagiksessakin, eli 12-14. Yöt on menneet ihan super hyvin siitä asti kun hän muutti omaan huoneeseen nukkumaan 11 kuukauden iässä, mutta nyt on ollut oikeasti monta viikkoa nämä illat kunnon sirkusta. Mutta tämä on varmasti taas vain joku vaihe, joka menee ohi. Onneksi hän nukkuu kyllä koko yön sitten kun nukahtaa. Se ainakin helpottaa, kun tietää, että itsekin saa nukkua yöllä.

Kotona me purettiin heti kaikki kassit saman tien, laitettiin pyykkikone pyörimään ja vietiin tyhjät matkalaukut varastoon. Otto kävi kaupassa ja täytti jääkaapin. Mun mielestä reissusta kotiutuminen on helpointa niin, että samalta istumalta hoitaa kaiken kuntoon, niin saa sitten seuraavana päivänä jatkaa arkea suoraan siitä, mihin se kotoa lähtiessä jäi. Siinä ei mene kauan jos kaikki kamppeet purkaa heti kun tulee kotiin, mutta jos en tee sitä heti niin laukut jää pyörimään useammaksi päiväksi ja se ei ole kivaa.

Loppuviikoksi on ainakin tiedossa treffit ystävän kanssa, työjuttuja ja varmaan ihan perus kotona chillailua ja ulkoilua. Otetaan rennosti lasten kanssa ja mun on pakko tehdä yksi vähän pidempi työpäivä, että saan tehtyä muutaman isomman työjutun loppuun. Ihana päästä keskittymään työjuttuihinkin rauhassa, varsinkin kun on niin monta kivaa juttua tällä hetkellä kesken, kuten sunnuntaina ilmestyvä uusi Ihanat erilaiset perheet -postaus! En malta odottaa, että pääsen taas kertomaan yhden upean perheen tarinan teille.

Haluan vielä kiittää valtavan suuresti jokaista, joka on laittanut palautetta tai toiveita meidän tulevaa Yhdessä-podcastia koskien, niistä on ollut ihan superisti iloa, inspiraatiota ja apua. Nyt tiedetään minkä pituisia podeja toivotte, miltä alustoilta haluatte jaksot kuunnella ja mitkä aiheet kiinnostavat eniten. KIITOS!

Mä taidan tehdä huomenna sen super pitkän työpäivän ja tänään mä aion vielä rentoutua Oton kanssa leffan parissa, se voisi tehdä hyvää ajopäivän jälkeen. Ihanaa keskiviikkoiltaa kaikille <3 

Mua oikeastaan hävettää melkein kirjoittaa tämä postaus, kun oltiin talvella niin varmoja siitä, että ollaan tehty nyt hyvä suunnitelma ja päätöksiä, ja tiedetään tasan mitä halutaan. Tai siis, missä halutaan asua ja miten. Tässä kuluneen puolen vuoden aikana, kun ollaan asuntoja etsitty, katseltu ja tutkittu, meidän mieli on muuttunut jatkuvasti.

Näiden kuukausien aikana me ollaan huomattu se, miten paljon menee aikaa liikkumiseen päivän aikana niinä päivinä, kun mulla on tapaamisia tai tilaisuuksia. Se katkaisee työpäivän ihan täysin, jos lähden käymään lounastapaamisessa keskustassa. Ollessani taaperon kanssa kotona, vähensin tapaamiset ja tilaisuudet ihan minimiin, jolloin se ei juurikaan häirinnyt enkä sitä huomannut. Mutta tällä hetkellä mulla menee aina vähintään 2-4 päivää viikosta tapaamisissa ja tilaisuuksissa, jolloin sillä niihin kuluvalla ajalla on  merkitystä.

Matkoihin menee 45min per suunta julkisilla, jolloin esim. 1h tapaaminen vie lähes kolme tuntia päivästä. Tai jos on kaksi tilaisuutta, joiden välissä on tunti. Silloin niihin meneekin jo yhteensä viisi tuntia. Ja toki, vaikka matkojen aikana voi hoitaa esim. puheluita ja sähköposteja, se vaikuttaa silti tosi paljon siihen, minkä koen kuitenkin olevan pääasia: kirjoittamiseen. Siihen tarvitaan aikaa ja erityisesti rauhaa.

Tietysti tämän voisi ratkaista hankkimalla esim. toimistotilan keskustasta ja tekemällä siitä itselle tukikohdan työpäiviin, silloin se 45min menisi vain aamuisin ja iltaisin matkoihin. Mutta tällä hetkellä koen, että haluan tehdä töitä pääosin juuri kotoa. Se on se mun juttu. Pystyn maksimoimaan ajankäytön niinä päivinä kun muita menoja ei ole, ja mulle sopii parhaiten kirjoittaminen oman kodin rauhassa. En myöskään halua maksaa erikseen toimistotilan vuokraa koko ajalta, jos käyttäisin sitä vain niinä päivinä kun hengaan keskustassa.

Ilmastoraporttikin herätteli ajattelemaan pidemmällä tähtäimellä. Halutaanko me jatkaa asumista kaukana, jolloin omaa autoa tulee väistämättä käytettyä julkisia, pyörää ja kävelyä enemmän? Halutaanko me ostaa iso talo tai paritalon puolikas? Vai haluttaisiinko me asua vähän lähempänä ja tiiviimmin tai edes samoissa neliöissä kuin nyt ja pienentää meidän hiilijalanjälkeä nykyisestä edes vähän? Tarvitaanko me iso ja valtava talo meidän ympärille, vai riittäisikö kompaktimman kodin ympärille inspiroiva ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja läheiset, joista suurin osa asuisi siinä samassa ympäristössä?

Nyt asutaan kaukana lasten harrastuksista, jolloin heitä joutuu väistämättä vielä vuosien ajan viemään ja hakemaan useana iltana viikossa, varsinkin kun he kasvavat ja esim. viikottaisten treenikertojen määrä on jo nyt lisääntynyt kahdella ja kolmas vasta aloittelee harrastus-uraansa. Haluttaisiinko asua kaikkien harrastusten lähellä, jolloin he voisivat itsekin käydä niissä helposti? Tällöin ei tarvitsisi ollenkaan miettiä sitä puolta, kuinka monta iltaa viikossa pystyy tulevaisuudessa itse viettämään harrastusrumban parissa, vaan treenimäärän voisi valita puhtaasti lapsen oman kiinnostuksen pohjalta.

Halutaanko asua kaukana läheisistä, jolloin heitä on mahdotonta tavata niin usein kuin haluaisi? Vai haluttaisiinko asua lähempänä, jolloin voisi sopia esim. extempore-treffit samalle illalle milloin vaan. Silloin meillä olisi tukiverkkokin lähellä ja voitaisiin lähteä vaikka Oton kanssa muuten vaan leffaan joku ilta sen jälkeen, kun lapset on menneet nukkumaan, kun joku läheisistä voisi helposti vaikka tulla meille hengailemaan ja valvomaan lasten unta.

Tai entä jos vaikkapa Otto saisi mielettömän mahdollisuuden lähteä ulkomaille vuoden työprojektiin? Jos meillä olisi iso talo kaukana keskustasta, sitä voisi olla vaikea saada vuokrattua vuodeksi tai myytyä pois nopealla aikataululla. Mutta jos meillä olisi fiksun kokoinen perhekoti lähellä keskustaa, sen voisi hyvinkin saada vuokrattua määräaikaisesti. Ulkomailla asuminen on yksi meidän suurista haaveista, joka voisi olla mahdollista toteuttaa, jos tehdään sen eteen kovasti töitä. Lapsillekin voisi olla aivan mieletön kokemus olla joskus vuosi kansainvälisessä koulussa ja tutustua uuteen kulttuuriin ja kieleen. Suuri seikkailu, josta voisi oppia aivan älyttömän paljon. Mutta sekin on vain jos – eihän sitä voi vielä tietää mitä vaikka seuraavan viiden vuoden aikana tapahtuu.

Sitten on vielä se toinen puoli, joka haluaa tarjota lapsille lapsuuden siellä samassa tutussa paikassa, jossa he ovat aina asuneet. Samassa koulussa, samojen kavereiden kanssa, jotka heillä aina on ollut. Toisaalta olen tajunnut sen, että vaikka me itse päätettäisiin asua aina samassa paikassa, muut voivat kuitenkin muuttaa. Vaikka me pysyttäisiin aina paikallaan, kaikki muu ympärillä voi kuitenkin muuttua ihan milloin vaan. Mehän päätetään vain siitä, mitä meidän perhe tekee. Ikinä ei voi elämässä tietää mitä tapahtuu, ei meidän eikä muiden.

En kuitenkaan koskaan haluaisi lapsille sellaista tunnetta, että he eivät juurru mihinkään ja heidät raahataan aina uuteen paikkaan kun he ehtivät tottua edelliseen. Haluan, että heillä on turvallinen olo ja he voivat rakentaa kestäviä ystävyyssuhteita ja muistoja. Haluan, että koti on heille tuttu ja rakas turvapaikka. Siksi mulle on todella tärkeää kuunnella heitä herkällä korvalla tässä asiassa.

Me ollaan Oton kanssa kaksi ääripäätä omien lapsuuksiemme kanssa: Toinen on asunut lapsuutensa rauhallisessa pikkukaupungissa lähellä pääkaupunkia ja toinen asunut keskustassa korttelin päässä metroasemasta. Toinen on asunut kyllä lapsuudessa ulkomailla, mutta sen jälkeen käynyt eskarin, peruskoulun ja lukion samassa paikassa, samojen ihmisten kanssa. Toinen taas on vaihtanut koulua alakoulun jälkeen eri yläkouluun kuvisluokalle, puolivälissä yläkoulua Helsingistä Ouluun ja vielä kesken lukion vaihtanut lukiota. Ja aina tutustunut uusiin ihmisiin ja saanut uusia ystäviä vanhojen lisäksi.

Kummallakin meillä on ollut onnellinen lapsuus ja meillä on molemmilla paljon ystäviä, myös niitä ystäviä, jotka on tuntenut ihan ikuisuuden. Se, että muuttaisi eri paikkaan ei siis ainakaan mun mielestä sulje pois kestävien ystävyyssuhteiden mahdollisuutta, enkä itse osaa nähdä myöskään koulun vaihtamista lähtökohtaisesti huonona asiana. Mulle se oli aina jännittävää ja hauskaa, vaikka oli se tietty myös aina vähän haikeaa. Me juteltiin aina äidin kanssa avoimesti siitä, kun vaihdettiin paikkaa ja äiti antoi aina mun osallistua päätöksentekoon tosi vahvasti.

En itsekään siis ikinä haluaisi, että lapset joutuvat käymään tällaisia isoja muutoksia läpi, elleivät itse missään nimessä sitä halua. Koskaan en pakottaisi lapsia siihen, mikäli he itse olisivat täysin sitä vastaan. Ennemmin pakottaisin itseni silloin asumaan siellä, missä lapsilla on paras olla ja valitsisin tehdä elämästä mahdollisimman hyvää siellä niillä resursseilla mitä on ja keksimään muunlaisia ratkaisuja.

Me ollaan tänä keväänä kyseenalaistettu aivan kaikki asumiseen liittyvät suunnitelmat ja se on tehnyt asunnon etsinnästä vaikeaa. Ei me oikeasti tiedetäkään mitä me halutaan.

Helpointahan olisi siis vaan olla päättämättä mitään ja jatkaa tässä nykyisessä asumista hamaan tulevaisuuteen. Samaan aikaan säntillistä säästäjää kuitenkin ärsyttää laittaa jäätävä summa rahaa jonkun muun taskuun joka kuukausi, kun sen voisi myös käyttää kokonaan omaan asuntoon ja omaisuuden kerryttämiseen. Silmissä vilisevät euron kuvat ja hirvittää se, miten iso summa rahaa niistä asumisoikeus-vastikkeista vuodessa tai kolmessa kertyy.

Tämä oli tosi helppoa silloin kun keskusta (tai asunnon ostaminen) ei edes ollut mikään realistinen vaihtoehto meille taloudellisesti, mutta nyt kun on vaihtoehtoja, on myös vaikeuksia päättää. Tämä on niin pirun iso päätös! En tiedä, halusin vaan kertoa tämän, kun joku varmasti jo ihmettelee, että miksi me ei olla jo ostettu kotia. Niin siksi, kun ei me osata päättää. Siksi me ollaan painettu jarrua. Eikä meillä ole hajuakaan miten tällaisen päätöksen saa tehtyä tai onko olemassa ratkaisua, joka ei ahdistaisi ollenkaan.

Miten voi tehdä tällaisen suuren päätöksen? Pitäisikö meidän tehdä joku + ja – -lista ja vaan rationaalisesti miettiä kumpi on parempi ratkaisu, vaikka se tuntuu mahdottomalta? Pitäisikö vaan tehdä joku päätös ja just go with the flow? Vai pitäisikö vaan rauhassa odotella, että miltä tuntuu vaikka vuoden päästä ja selkenevätkö ajatukset nykyisestä?  

Meidän makuuhuone on jo aika pitkään ollut sillä tavalla ”valmis”, että sinne ei ole tehty mitään sen suurempia hankintoja. Sänky tuli vanhasta kodista, ja on muuten palvellut loistavasti jo vuodesta 2015, jolloin ostettiin se osittain teidän suositusten perusteella. Me ollaan siis oltu tähän Ikeasta ostettuun Brimnes-sänkyyn tosi tyytyväisiä. Ostettiin siihen samalla silloin pussijousitetut paksut patjat, jotka ovat myös olleet todella hyvät. Koko tänä aikana ei ole ollut sängystä mitään valitettavaa. Se ei nitise tai natise (mikä oli tärkeä juttu etenkin silloin kun opetettiin kuopusta nukkumaan pinniksessä sivuvaunussa) ja siinä on ennen kaikkea tosi hyvä nukkua. Täydennettiin sänkyä Torista bongaamallani käytetyllä Brimnes-sängynpäädyllä 2017 keväällä ja se oli kyllä piste i:n päälle.

Sängyn lisäksi huoneessa on lipasto, joka ostettiin aikanaan kuopuksen vauvan vaatteita varten. Nyt siellä on meidän alusvaatteet ja sukat, sekä alimmassa laatikossa mun meikkejä ja korurasioita. Taulut on edelleen samat perhe- ja hääkuvat kuten on olleet jo vuosia. Lattialla samat lampaantaljat jotka jo edellisessä kodissa oli. No nojatuoli on ostettu tähän kotiin, se ostettiin silloin 2016 (vai 2017) alunperin olohuoneeseen. Se tuli kuitenkin olkkarista yläkertaan, kun olkkariin tarvittiin lisää tilaa lasten leikeille ja liikkumiselle.

Mä tykkään meidän makkarista juuri tuollaisena kuin se on. Sinne paistaa ihan mieletön ilta-aurinko ja parvekkeelta näkee upean auringonlaskun. Makkari on meillä aika vähällä käytöllä, vaikka onkin viihtyisä. Lähinnä mä valitsen/sovitan vaatteita siellä, tai sitten nukun. Kaikki muu aika menee yleensä alakerrassa milloin missäkin, lasten leikeissä heidän omissa huoneissaan tai sitten kylppärissä tai yläkerran aulassa laittamassa pyykkejä. Makkarissa siis lähinnä käydään vain kääntymässä.

Musta on silti ihanaa sukeltaa puhtaisiin ja raikkaisiin lakanoihin yöunille ja on paljon levollisempi olo silloin, kun makuuhuone on siisti ja rauhallinen. Liian usein se vain kääntymässä käyminen näkyy siinä, että tuolilla on vähän liian korkea vaatekasa ja lattialla jotain sukkia ja muita lojumassa matkalla pyykkiin. Mutta ai että, se on ihana fiilis kun siivoaa makkarin ihan kunnolla, vaihtaa lakanat ja tuulettaa.

Me ostettiin vuosi sitten talvella Oton kanssa ”parisuhdepeitto” eli sellainen tuplaleveä peitto kahdelle. Viime kesäksi vielä vaihdettiin takaisin meidän omiin yhden hengen kesäpeittoihin, mutta nyt musta tuntuu, että niin kauan kuin peitolla pystyy nukkumaan, me nukutaan tällä meidän leveällä peitolla. Ollaan niin tottuneita siihen pitkän syksyn ja talven jälkeen.

Me ollaan talven ajan vaihdeltu kahden pussilakanan välillä, pellavaisen ja flanellisen, mutta nyt ne ovat molemmat alkaneet tuntua liian kuumalta. Mua vähän kummastuttaa erityisesti se, että meidän pellavaiset pussilakanat tuntuvat kuumemmalta kuin flanelliset! Miten se voi olla mahdollista, pellava kun on vielä vilpoinen ja ihana kesävaatemateriaali? En tajua. Mutta siitä syystä me ostettiin nyt ohuesta puuvillasatiinista valmistetut kukkaiset pussilakanat, josko ne olisivat sitten aavistuksen viileämmät. Toivotaan, että niissä on hieman viileämpi nukkua.

Ja mä toivon myös, että heinäkuussa taas luovutaan koko peitosta ja nukutaan astiapyyhkeisiin käärittyjen kylmäkallejen kanssa. Vaikka se oli välillä vähän tuskaista, ne hellepäivät olivat kuitenkin niin ihania! Ja musta se oli myös omalla tavallaan hauskaa, nukkua nyt Suomessa yöt kylmäkallejen kanssa. Mä toivon mielettömiä helteitä ja upeita aurinkoisia päiviä myös tälle kesälle, eikä haittaa helteiset yötkään. Onneksi on jo aiemmin hankittu tuuletin ja ne kylmäkallet valmiina. Mä olen kyllä (valitettavasti) lukenut jostain, että Suomessa keskimäärin joka neljäs kesä on megahelteinen. Eli sen puolesta en uskalla ihan liikaa olla optimistinen. Mutta tämän ihanan lämpimän kevään jälkeen ei auta kuin toivoa, että säät jatkavat lämpenemistä ja saataisiin upea kesä.

Mitäs mieltä uusista kukkapussilakanoista? Iskeekö teihin tällä hetkellä kukkainen vehreys ja painokuosit, vai mieluummin yksivärinen sisustuksessa?