En arvannut vielä maanantaina julkaistessani postausta lapsiperhe-arjen ”maineesta” mediassa, että postauksen pohjalta syntyisi jokin näin mieleniintoinen ja hieno juttu. Mutta niin vaan kävi, että ihana lukijani sanoi ääneen sen, mitä olin ehkä joskus salaa haaveillut, mutta en ollut koskaan vienyt sen pidemmälle tai sanonut edes ääneen: ”Miksi et tekisi postaussarjaa erilaisista perheistä, joita haastattelisit ja esittelisit blogissasi?”. Ja näin mä päätin tehdä, koska ideahan on aivan loistava. Olen siis ikuisesti kiitollinen lukijalleni tästä kommentista. Mä pyöritän tässä näin omaa mediaani, ja mulla on todellakin mahdollisuus tuoda esiin sitä perheiden erilaisuutta, yksilöllisyyttä ja ihanuutta ihan itse. Miksi ihmeessä siis en tekisi sitä?!

No en kyllä keksi yhtäkään syytä, miksi en. Ensimmäinen osallistuva perhe on jo valmiina, ja nyt mä kysynkin teiltä rakkaat mahtavat ihmiset: tiedättekö jonkun ihanan perheen, tai oletteko sellainen perhe itse, joka sopisi tähän postaussarjaan mukaan? Erilaisen perheen ei tarvitse tarkoittaa sitä, että perheiden pitäisi olla jotenkin huippu-erilaisia välttämättä. Erilainen perhe tarkoittaa mulle sitä, että ei ole olemassa mitään ”tavallista perhettä”, vaan jokainen erilainen perhe on tavallinen perhe, ja jokainen tavallinen perhe on erilainen. Kokoonpanosta ja elämäntilanteesta riippumatta. Nyt mä aion tehdä juuri sitä, mistä puhuin: näyttää millaista on ihan tavallinen lapsiperheiden arki ja elämä Suomessa, ihan kaikenlaisissa perheissä. Millaisia tarinoita perheiden syntyyn liittyy, millaista se arki niiden lasten kanssa on, mikä arjessa on hienoa, mikä kuormittavaa? Mistä syntyvät arjen haasteet, miten niistä selvitään, mikä on kaikkein parasta elämässä lasten kanssa?

Haastattelut aion tehdä omaan positiiviseen tyyliini, 100% perheitä kunnioittaen. Mun blogi ei koskaan ole ollut mikään paljastusblogi, eikä sellaista ole tulossa nytkään. Mitään TV:stä tuttua skandaalihakuisuutta ei siis ole luvassa. Se mitä mä haluan näyttää on rakkaus, välittäminen ja tavallinen arki, ja se miten erilaista tavallista on olemassa. Miten paljon Suomen perheissä on rakkautta ja onnea, ja miten erilaisissa perheissä, erilaisten vanhempien kanssa, kasvaa kaikissa mahtavia lapsia. Mä haluan näyttää sen kaiken hyvän ja ihanan, mitä teissä kaikissa on.

Ensi vuonna luvassa on siis postaussarja, jossa esittelen 12 perhettä. Joka kuukausi kerron yhden perheen tarinan. Toivon, että saan mukaan mahdollisimman monta keskenään erilaista perhettä, jotka ovat valmiita jakamaan oman tarinansa. Jos siis sinä kiiinnostuit tästä, tai tiedät jonkun toisen ihanan perheen, joka voisi olla halukas lähtemään mukaan: vinkkaa itsestäsi, tai vinkkaa toiselle perheelle osallistumisesta. Mukaan voi ilmoittautua lähettämällä mulle sähköpostia osoitteeseen iina.hyttinen@indiedays.fi. Viestissä voi kertoa vähän omasta perheestään, siitä missä kaupungissa asuu ja siitä, miksi haluaisi mukaan. 

Mitään romaania ei tarvitse kirjoittaa, mä kysyn sitten haastatellessa ne kysymykset, joihin toivon saavani vastauksia. Mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata, ja jokainen haastateltu perhe saa lukea julkaistavan tekstin etukäteen, ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten, ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Haastattelut toteutan ensi vuoden aikana, eli mikään kiire ei ole. Mukaan voi hakea marraskuun loppuun asti, eli ihan rauhassa voi miettiä, että voisiko tähän osallistua. Uskoisin haastattelun ja kuvauksen kestävän n. 1-2h maksimissaan, joten mistään hirveän aikaa vievästä jutusta ei myöskään ole kyse.

Sellaista! Mua jännittää ihan hirveästi julkaista tämä teksti, ja samalla olen ihan uskomattoman innoissani. Musta tuntuu hurjan hienolta ajatus siitä, että pääsen (toivottavasti) tapaamaan perheitä, kuulemaan erilaisia tarinoita ja ennen kaikkea näyttämään kaikille millaista on arki Suomen lapsiperheissä, ja millaisia perheitä täältä löytyy. Uskon, että ihan valtavan upeita ja ihania. IIIIIIK! Hae mukaan! Pssst! Aion myös järjestää jokaiselle osallistuvalle perheelle pienen lahjan kiitokseksi osallistumisesta. <3

Olen törmännyt viime aikoina taas useaan artikkeliin koskien vauvakuumetta, tai sen puutetta. Ehkä tähän vaikuttaa ikä: monet influencerit Suomessa ja ulkomailla joita seuraan, alkavat pikkuhiljaa lähestyä ensisynnyttäjän keski-ikää, kuten myös minä itse. Toisilla on hurja vauvakuume, toisilla ei yhtään, toiset eivät tiedä mitä haluavat, mutta kertovat, että median antama kuva ei juuri houkuttele perhe-elämän pariin. Mä ymmärrän sen varsin hyvin.

Mediassa maalaillaan yhä edelleen varsin yksipuolista kuvaa lapsiperheiden arjesta. Paljon on puhetta ruuhkavuosista, siitä kuinka päiväkoti-ikäiset lapset voivat olla yli sata päivää vuodesta kipeänä, miten lapsi muuttaa ihan kaiken ja kuinka rakkauselämä kuolee parisuhteessa kun lapsi syntyy. Puhutaan paljon synnytyksen jälkeisestä masennuksesta, siitä miten lapset pelaavat liikaa, hirveistä synnytyskokemuksista, avioerojen yleistymisestä ja järkyttävän suurista ryhmistä päivähoidossa.

Jos joskus on positiivisia uutisia perhe-elämästä, ne keskittyvät yleensä joihinkin täysin valtavirrasta poikkeaviin perheisiin, kuten heihin jotka purjehtivat perheenä maailman ympäri, tai sitten Hollywood-julkkiksiin kuten Beckhameihin. Tai sitten otetaan sankarinäkökulma – kuinka joku perhe on selvinnyt jostain aivan kertakaikkisen järkyttävästä kokemuksesta, kuten talon palamisesta tai tsunamista. Heihin voi olla vaikea samaistua. Hyvin poikkeukselliset tilanteet dominoivat perhekeskustelua mediassa, kuten Väestöliiton tutkimusprofessori Anna Rotkirch totesi taannoin Ylen artikkelissa.

Hyvä juttu on se, että nykyään vaikeuksista saa puhua avoimesti. On varmasti voimaannuttavaa, jos omaan vaikeaan tilanteeseen löytää vertaistukea. On todella tärkeää puhua imetyksen haasteista, baby bluesista ja huonoista yöunista. Vähintään yhtä tärkeää olisi kuitenkin muistaa, että kaikki perheet tilanteineen ovat erilaisia, ja että niiden kaikkien esillä olevien ongelmien lisäksi Suomestakin löytyy iso liuta perheitä, joissa voidaan hyvin, eikä sen suurempia ongelmia ole millään elämän osa-alueella.

Monet perheet nauttivat vauvavuodesta, eivät koe itseään erityisen väsyneiksi tai lopeta parisuhteeseen panostamista vauvan takia. Se että joskus on huonoja öitä tai että synnytys olisi rankka ja vaikea ei tarkoita, että koko lapsiperhe-elämä olisi kamalaa. Päivähoidossakin on paljon erilaisia vaihtoehtoja. Kotihoidon ja järkyttävän suurten ja huonosti voivien lapsiryhmien väliin mahtuu paljon muutakin. Riitaisan ja seksittömän yksinhuoltajuuteen johtavan parisuhteen ja unelma-avioliiton välissä on aika monta harmaan sävyä.  Kaikissa perheissä on varmasti hankalempiakin hetkiä, ei mekään nautita siitä kun oksennustauti kiertää koko viisihenkisen perheen, ja vielä kahdesti samana keväänä.

Niitä vaikeampia hetkiä kuitenkin ympäröi onnellinen, lämmin, rento ja meidän näköinen perhe-elämä. Sitä ei ole vedetty mistään lapsiperhe-elämän standardien laatikosta, vaan me ollaan luotu se ihan itse. Monesti unohtuu se, että kun perheeseen syntyy lapsi, se lapsi syntyy juuri siihen perheeseen, juuri omana itsenään. Se ei ole mikään standardi-lapsi, joka automaattisesti muuttaisi kaikkien perheiden elämää samalla tavalla. Jokainen lapsi muuttaa jokaista perhettä omalla tavallaan. Tai on muuttamatta. Aina ei nimittäin käy niinkään, että koko elämä menisi ihan täysin uusiksi lapsen myötä. Median antamasta kuvasta huolimatta on monia perheitä, joissa elämä on onnellista ennen lasta ja lapsen kanssa. Ja lapsen kanssa tehdään samoja asioita kuin ennenkin lasta.

Se lapsi joka syntyy yksilönä yksilölliseen perheeseen, myös kasvaa yksilöllisesti siihen yksilölliseen perheeseen. Se, että itsellä olisi kokemusta perhe-elämästä sisaruksena, lastenhoitajana tai kummina, ei kerro vielä mitään siitä, millaista se oma perhe-elämä tulisi olemaan, ellei sitten päätä elää juuri tismalleen samanlaista elämää, kuin omat vanhemmat ovat lasten kanssa eläneet, tai jollaista hoitolapsen tai kummilapsen vanhemmat elävät. Ja se päätöskään ei vielä riitä, myös syntyvän lapsen pitäisi olla tismalleen sama tyyppi. Sehän ei tietenkään ole mahdollista. Siksi ei kannatakaan ajatella, että se mitä on seurannut vierestä olisi se mitä itsellä tulisi olemaan.

Tällä tekstillä en halua vähätellä niitä vaikeuksia, joita jotkut lapsiperheet kohtaavat. On hyvä tiedostaa, että kun lähtee tavoittelemaan perhe-elämää, se on suuri hyppy tuntemattomaan. Eihän sitä ikinä voi etukäteen tietää mitä omalle kohdalle tulee eteen. Mutta ei sitä tiedä missään muussakaan.

Eihän kukaan jätä bussilla kulkematta siksi, että jossain bussi syöksyi jyrkänteeltä alas. Eikä kukaan jätä töitäkään hakematta siksi, että mediassa uutisoitiin samanikäisen naisen työuupumuksesta, tai konkurssista tuhannen kilometrin päässä. Tai ainakin toivon, että ei jätä. Vaan ennemmin kiinnittää sitten huomiota siihen omaan jaksamiseen. Ihan samalla tavalla voi perhe-elämässä kiinnittää huomiota omaan jaksamiseen, ja elää omien arvojen mukaista perhe-elämää, ja hakea apua, jos ei jaksa. Jokainen päivä on hyppy tuntemattomaan, jokainen valinta elämässä on riski. Ainahan sitä voi tapahtua mitä tahansa.

Haluan kannustaa uskomaan omaan itseensä ja omaan mahdolliseen perheeseensä. Suurempi riski kuin siihen, että kaikki olisi kamalaa on, että kaikki olisikin ihanaa. Tai ainakin suurin osa. On hyvä tiedostaa millaisia ongelmia ja vaikeuksia voi tulla eteen, jotta niihin voi varautua ja ehkä selvitä niistä helpommalla, jos sellaisia osuu omalle kohdalle. Mutta on myös hyvä tiedostaa, että välttämättä ei joudu kohtaamaan mitään erityisiä hankaluuksia ja se, että joskus oman perheen kohdalle osuisi jokin järkyttävä vaikeus, ei välttämättä tarkoita, että koko elämä olisi pilalla ja onnetonta.

Haluan myös kannustaa avaamaan silmät erilaisille perheille, lapsille ja vanhemmille. Tämä maa ja maailma on heitä pullollaan. Lapsiperheitä on joka puolella, ja yksikään perhe ei ole toisen kanssa samanlainen. Stereotypioiden viljely on tylsää, eikä se toimi minkään muunkaan asian kohdalla. Herätään jo siihen, että lapsiperheet eivät ole mikään tasainen massa onnettomia lapsia ja aikuisia, vaan omia mahtavia yksilöitään.

Disclaimerina loppuun, että tekstin tarkoituksena ei ole myöskään käännyttää ketään haaveilemaan perheestä, jos ei halua lapsia. Lasten saaminen tai vapaaehtoinen tai tahaton lapsettomuus ei kuulu kenellekään muulle kuin heille joita se henkilökohtaisesti koskettaa, ja jokaisella on oikeus tehdä ne itselle oikeat valinnat. Kenelläkään muulla ei ole siihen mitään nokan koputtamista. Tämän tekstin ainoa tarkoitus on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä, ja rohkaista heitä, joita kiinnostaa mutta pelottaa. Ja ehkä myös kauniisti pyytää, että lapsiperheistä ei puhuttaisi niin usein homogeenisenä massana.

Nautin ihan suunnattoman paljon näistä syyskuun superkauniista illoista. Vaikka kesä loputtomine ilta-aurinkoineen on upea, on lasten kanssa ilta-auringon ihailu helpompaa näin vähän syksymmällä, kun aurinko laskee huomattavasti aiemmin.  Me tykätään käydä lähimetsissä retkellä ihan muuten vaan, etsimässä puolukoita ja mustikoita. Sieniä ei olla nyt bongattu mistään läheltä, mutta tämä kuuma ja kuiva kesä taisi muutenkin vähän verottaa sienisatoa.

Toivottavasti ei kuitenkaan liikaa, nimittäin haaveissa siintää sieniretki lasten kanssa. Mulla on niin lämpimiä muistoja omista sieniretkistä äidin kanssa lapsuudessa, että olisi hienoa tarjota yhtä upeita kokemuksia omille lapsillekin. Meillä ei ollut autoa kun olin lapsi, ja asuttiin Helsingin Ruoholahdessa, kahden minuutin kävelymatkan päässä metroasemalta. Urbaanissa ympäristössä ei paljon sieniä ollut, eikä sienestäminen ollut ihan yhtä helppoa kuin se meidän perheelle olisi nykypäivänä. Mutta silti pääsin joka vuosi äidin työporukan sieniretkelle mukaan, ja mä muistelen vieläkin niitä ihania retkiä, jolloin etsittiin sieniä, ja mulla oli oma söpö pieni kori johon niitä keräsin. Siellä sai aina herkullista sienikeittoa, ja bussimatkat isolla tilausbussilla keskelle skutsia aikuisten kanssa olivat myös hauskoja. Olin yleensä ainoa lapsi mukana, ja kaikki olivat aina mulle niin mukavia.

Meillä on nykyään käytössä hyvin aktiivisesti päivittyvä virtuaalinen kalenteri Oton kanssa, ja mitä ikinä siellä lukeekaan, on meidän päivän ohjelma. Ajattelin kirjoittaa sinne erään lauantain kohdalle isolla Sieniretki Nuuksioon, ja varata sille koko päivän. Siinä tulisi meidän perheelle kaksi eka kertaa: eka kerta yhdessä sieniretkellä ja eka kerta Nuuksiossa. Tämä on yksi niistä asioista, joista haluan luoda meille jokavuotisen perinteen, ihan niin kuin omassa lapsuudessanikin oli. Siitä tulee varmasti ihana seikkailu, tehdään kunnon eväät mukaan ja vietetään päivä ihanassa rauhallisessa metsässä kumpparit jalassa ja sienikorit käsivarrella. Ja aion ehdottomasti etsiä jostain kaikille kolmelle muksulle just samanlaiset sienikorit jollainen mulla itsellänikin oli.

Sieniretken jälkeen maistuu varmasti ihanalta itse poimituista kanttarelleista tai suppiksista tehty sienikeitto, ai että! Ollaan me jo pariin kertaan ostettu kanttarelleja, ja tehty kanttarellimuhennosta ja kastiketta, mutta eihän mikään tietty voita itse poimittuja. Jos tiedätte pk-seudun lähellä hyviä sienipaikkoja, niin kertokaa ihmeessä. Ei ole pakko olla juuri Nuuksio, eikä edes Suur-Helsingin alueella, ihan missä vaan käy tunnin ajomatkan säteellä Helsingistä, kunhan olisi sieniä.

Lapset on ihania, kun ne innostuu aina uusista kokemuksista. Lapset on mun mielestä maailman siisteimpiä tyyppejä joille esitellä uusia ideoita tai pikaisia päähänpistoja. He innostuvat aina heti, ja ovat aivan messissä. Se into on niin huikeaa ja myös tarttuvaa. Musta tuntuu, että mitä enemmän me tehdään ja nähdään ja koetaan lasten kanssa, sitä enemmän halutaan vaan tehdä sitä lisää. Samalla kun lasten kanssa puuhaa ja kaikki saavat uusia kokemuksia, lapset myös oppivat itsestään ja ympäristöstään ja vähitellen koko maailmasta. Mulle tässä maailmassa ei ole mitään palkitsevampaa ja upeampaa, kuin kaiken tämän kokeminen meidän omien mahtavien tyyppien kanssa.

Mitä enemmän tästä kirjoitan, sitä malttamattomampi musta tulee. Pahinta on se, että kello on niin paljon, että lapset on jo nukkumassa. Saan siis kertoa tästä ideasta vasta aamulla! Miten mä nyt saan unta, kun olen näin innostunut, hah! Tästä tulee kyllä niin kiva juttu, ihan niin kuin kaikki lasten kanssa yhdessä luodut perinteet ovat.

Hyvää yötä ihanat <3

Viikko sitten alkoi eskari ja päiväkoti, ja meidän päivät täyttyivät uusista ja vanhoista rutiineista, kuljetuksista ja harrastuksista. on ollut mahtavaa palata tavalliseen arkeen, tehdä asioita organisoidusti ja ennen kaikkea uppoutua taas kunnolla bloggaamiseen. Musta tuntuu että pää pursuaa ideoita ja tulevien postausten lista on megapitkä. Miten voikin olla että vuodesta toiseen into vain kasvaa? No juu, mutta siitä ei nyt pitänyt puhua, vaan ottaa niitä arkikuulumisia tähän väliin.

Harrastukset on tosiaan startanneet, ja eskari- ja päiväkotiarkikin on alkanut sujumaan. Eskarilaisella on välillä ollut väsymystä ilmassa, niinkuin eskarin opettaja varoittelikin että voi aluksi tulla lapsille. Onhan se eskari aivan eri tavalla intensiivistä kuin päiväkodissa oleminen, kun sitä lepohetkeä ei ole, ja koko ajan tehdään jotain. Mutta hirmuisesti Tipa tuntuu tykkäävän silti eskarista ja kaikesta mitä siellä tehdään, ja eiköhän siihen uuteen arkeen ja rytmiin siellä myös totu pikkuhiljaa. Eskariryhmästä on löytynyt paljon uusia sekä vanhoja kavereita, ja rinnakkaisesta ryhmästä myös. Eskariryhmä on mukavan kokoinen, kun siellä on 14 lasta ja yksi opettaja sekä yksi hoitaja. Ei ole liian suurta ryhmää, ja kaikki tulivat nopeasti tutuksi.

Tänä syksynä Tiara halusi vaihtaa sirkuskoulun balettiin, kun vihdoin pääsi aloittamaan kunnon esibaletti -ryhmässä pienempien satubaletin sijaan. Hän oli ekoista treeneistä niin innoissaan, että sitä oli ilo seurata. Uskon että useamman vuoden tanssi- ja sirkus/akrobatia -taustasta on hyötyä baletissa. Hän on onneksi myös harjoitellut jo monta vuotta sitä miten kuunnellaan ohjeita ja tehdään liikkeitä perässä, ja harjoittelee tunnollisesti myös kotona. Saa nähdä kuinka pitkälle innostus kantaa tämän lajin parissa.

Zelda on haaveillut niin sirkuskoulusta, baletista kuin karatestakin, mutta luulen että hän tykkäisi eniten jostain perheharrastuksesta, missä saisi touhuta yhdessä aikuisen kanssa. Ajateltiin mennä ensi viikonloppuna testaamaan taitoliikuntakeskuksen Peuhu-tuntia, missä lapsi saa liikkua temppuradalla yhdessä vanhemman kanssa. Siitä tulee varmasti hauskaa!

Mä olen tehnyt omaa kunto-ohjelmaani personal trainerin kanssa nyt kuukauden verran, ja siitä on tulossa lisää juttua loppuviikosta. Energiatasot on ainakin nousseet kohisten, ja askel tuntuu huomattavasti kevyemmältä kun ei ole enää ihan niin rapakunnossa. Mutta tästä tosiaan lisää myöhemmin ihan oman postauksensa verran!

Olen nauttinut suunnattomasti siitä, että olen kyennyt erottamaan päivästä oman ajan töille ja oman ajan perheelle. Se on helpottanut päivien suunnittelua niin paljon, ja koen myös että olen pystynyt itse rentoutumaan paremmin. Erilaiset vaiheet tuovat kyllä mukavaa vaihtelua tähän yrittämiseen, ja nautin kyllä paljon myös siitä että meillä oli vapaa ja mahtavan aikatauluton kesä. Mutta nyt on hyvä näin, rutiinit on tervetullutta vaihtelua.

Arki on lähtenyt kivasti rullaamaan, ja odotan jo kovasti sitä mitä syksy tuo tullessaan. Tällä viikolla on luvassa pari kivaa pressiä joita odotan innolla, ja mulla on vaikka mitä mahtavia suunnitelmia syksyn varalle, joten pysykää matkassa mukana!

AINIIN, ja pakko kyllä mainita tässä, että meidän neiti puolivuotias nousi tänään ensimmäisen kerran seisomaan ekaksi polvilleen tukea vasten ja sitten seisomaan tukea vasten, tukena toimi bObles. En kestä. Tätä se tämä viikko siis toi tullessaan, kun sunnuntaina sitä pohdiskelin. On vissiin ihan himpun verran kiire isosiskojen perään. 

Ihanaa tiistai-iltaa kaikille <3

Mä törmäsin Irene Naakan instagramissa vinkkiin Klaukkalassa sijaitsevasta Ali-Ollin Alpakkatilasta, ja päätettiin sunnuntaina lähteä katsastamaan kivan kuuloinen paikka. Sää oli mielettömän upea ja ajomatka tilalle taittui puolessa tunnissa, ei yhtään paha siis. Kun päästiin perille, ostettiin perhelippu (10€, 2 aikuista & 1-3 lasta), ja saatiin opastus alueelle ja kätevä pieni kartta. Tila ei ole mitenkään järjettömän suuri, mutta kartasta oli kyllä apua niin löydettiin eri eläimet helposti.

Tilalla on alpakoiden lisäksi myös jättipupuja ja tavallisen kokoisia pupuja, marsuja, ankkoja ja hevosia. Pupuja sai ruokkia ja paijata, ja tytöt olivat pikkupupuista aivan innoissaan. Me viihdyttiin pitkä tovi pupuhäkkien luona, ja tytöt tietenkin alkoivat kyselemään että voitaisiinko me ottaa kotiinkin oma pupu.

Tilan varsinainen juttu on kuitenkin alpakat, ja meille sattui vahingossa aivan loistava päivä vierailla alpakkatilalla: tilalle tuli sunnuntaina sekä uusi aikuinen alpakka, että syntyi uusi alpakkavauva. Alpakkavauva oli kuulemma aivan yllätysbeibi jonka ei pitänyt mitenkään olla edes mahdollinen, mutta niin vaan alpakkaemo oli sunnuntaiaamuna synnyttänyt pienen ja pörröisen valkoisen vauvelin. Oli ihan mahtavaa päästä katsomaan niin pientä alpakkavauvaa ja miten hän kuitenkin jo kuuden tunnin iässä käppäili menemään laitumella muiden kanssa ja löysi emonsa tissille niin hienosti.

Kyllä me ihmiset ollaan vaan niin monimutkaisia, kun miettii että kuuden tunnin ikäinen ihmisvauva on kyllä aivan eri kehitysvaiheessa kuin kuuden tunnin ikäinen alpakka. Tilalla oli myös kaksi ihan suunniteltua alpakan poikasta jotka olivat molemmat kesäkuussa syntyneitä, ja tosi suloisia hekin. Poikasten lisäksi kesälaitumella ja kahdessa eri aitauksessa oli paljon aikuisia alpakoita, ja vanhin heistä oli ihana harmaa 16-vuotias.

Alpakat on kyllä mahtavan rentoja, mä olisin voinut tuijotella heitä vaikka koko päivän. Novakin intoutui höpöttelemään alpakoille pitkät pätkät ja katseli eläimiä kiinnostuneena. Paikalla ei ollut meidän lisäksi kuin kaksi muuta porukkaa, joten päästiin todellakin näkemään eläimiä ihan läheltä ja kuulemaan alpakkatilan omistajilta suoraan alpakoiden elämästä ja meiningeistä. Se oli ihan mahtavaa! Alpakat on hauskan näköisiä ja suloisia otuksia, joita en muistaakseni ollut ennen tätä nähnytkään. Tosi hauskaa että noin lähellä pääkaupunkia on tuollainen sydämellinen ja ihana alpakkatila.

Ali-Ollin Alpakkatila on kesäaikaan auki keskiviikosta sunnuntaihin klo 10-15, ja tosiaan yksittäinen lippu maksaa 4€ ja se 3-5hlö perhelippu 10€. Tilalta voi myös ostaa alpakan villasta valmistettuja tuotteita ja lankoja, ja lisäksi on saatavilla kahvia ja virvokkeita ja keksejä. Ali-Ollin alkappatilalta löytyy myös leikkipaikka lapsille hiekkalaatikkoineen, keinuineen ja leikkimökkeineen sekä grillauspaikka jossa saa grillata ja syödä omia eväitä. Mahtava ja edullinen päiväretkikohde siis ihan koko perheelle.

Suosittelen ehdottomasti vierailemaan ja tsekkaamaan ihanat alpakkavauvat <3

Mahtavaa päivää kaikille!