Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sannan ruokakassin kanssa.

Kesän alussa mä suuntasin keskustaan aivan ihanan tunnelmalliseen jugend-taloon kokkailemaan blogikollegani Mintun, ja Sannan ruokakassin Sannan kanssa. Kyllä, Sanna on ihan oikea ihminen & kolmen lapsen äiti, eikä pelkkä markkinointikikka firman nimessä. Ja mukava ihminen olikin, meillä oli hersyvän naurun täyteinen iltapäivä herkkujen ja mielenkiintoisen keskustelun parissa. Taapero tuli mun mukaan kokkaamaan meidän kanssa, ja hänellä oli oikein vauhti päällä. Onneksi tarjolla oli herkullisia marjoja, joita napostellen hän pysyi hetken paikoillaan, että mäkin sain osallistua kokkailuun.

Me kokattiin Sannan ja Mintun kanssa nopeaa ja herkullista intialaista naanleipä-pizzaa kahdella eri täytteellä, kaveriksi lime-coleslawta mintulla ja jälkkäriksi oli niitä marjoja. Samalla kun laitettiin ruokaa, me keskusteltiin arjen pyörittämisestä lasten kanssa, ruuanlaitosta ja Sannan ruokakassin sympaattisesta tarinasta.

Sanna on ihan itse perustanut Sannan ruokakassin seitsemän vuotta sitten, ja aloittanut ihan tyhjästä. Hän kertoi hauskan tarinan, kuinka joskus seitsemän vuotta sitten kasseista oli puuttunut jokin tärkeä tuote, jota tavarantoimittaja ei ollut saanut. Hän oli yksin kaatosateessa pyöräillyt kauppaan ja käynyt ostamassa puuttuvat tuotteet jokaiseen kassiin ennen kun ne lähtivät matkaan. Pyörä keikkuen hän oli raahannut kassikaupalla tavaraa kastuen läpimäräksi vesisateessa. Hän kertoi tilanteesta niin eläväisesti, että pystyin näkemään sen silmissäni.

Sitä monesti ajattelee yrityksiä vain tasaisena massana, tai suurina organisaatioina, vaikka totuus on usein aivan toinen. Sannan ruokakassi on pieni  ja herttainen kotimainen yritys, joka on alusta asti halunnut tuoda monipuolisuutta ja helpotusta perheiden arkeen. Sen takana on ihan oikeita ihmisiä, jotka sunnittelevat ja testaavat reseptejä, pakkaavat kasseja ja miettivät, miten voisivat helpottaa mahdollisimman monen ihmisen arki-ruuanlaittoa.

Meillä tuntui Sannan kanssa olevan tosi samanlainen ruuanlaittofilosofia: mahdollisimman helppoa ja nopeaa, mutta ei kuitenkaan tylsää vaan aina uusia ja hauskoja juttuja. Ehkä siksi meidän perhe on myös tykännyt tosi paljon Sannan ruokakassista ja sen mukana tulevista resepteistä. Aina välillä ollaan pidetty tilauksessa taukoja, kuten kesällä paljon reissatessa ja ulkona syödessä. Aina ollaan kuitenkin myös palattu palvelun pariin jossain vaiheessa. Meillä on pitkä kokemus ruokakassipalvelusta, ja edelleen se on mun mielestä ihan loistava keksintö. Monet Sannan resepteistä on myös jääneet meillä muutenkin käyttöön myös silloin kun ei tilata kassia.

Sannan ruokakassi on monipuolistunut koko ajan näiden vuosien aikana. Nykyisin tarjolla on Perhekassin lisäksi Vegekassi, vähän perhekassia vielä jännittävämpiä ruokia sisältävä Maukaskassi, sekä taatusti pienillekin lapsille maistuva Lasten suosikkikassi. Kaikkia kasseja saa kahden ja neljän hengen versioina, ja Perhekassista on olemassa myös gluteeniton versio. Perhekassia voi tilata kolmen tai viiden illallisen versiona. Me ollaan testattu näistä kaikkia, paitsi gluteenitonta kassia, ja jokaiseen on oltu tyytyväisiä. Vegekassi on esimerkiksi mahtavan helppo tapa tuoda kolme kasvisruokaa arkiviikkoon, jos ei itsellä tule mieleen monipuolisia vegereseptejä, mutta haluaisi kuitenkin syödä kasvispainotteisemmin.

Vaivattoman Sannan ruokakassista tekee se, että joku muu suunnittelee sinulle valmiiksi ruuat, valitsee ja toimittaa ainekset ja reseptit niiden toteuttamiseen, ja tilaaminen onnistuu helposti netissä. Ekana valitaan itselle sopivin kassivaihtoehto, sitten päätetään haluaako toimituksen joka viikko vai joka toinen viikko. Kassista voi myös pitää taukoa, tai kokeilla toista kassia. Tilaukseen ei tarvitse sitoutua, vaan sen voi peruuttaa vaikka ekan viikon jälkeen, jos ei se olekaan oma juttu. Kassit toimitetaan aina maanantai-iltana ennalta ilmoitettuna ajankohtana, ja sen jälkeen voi vaan kokkailla! Näet Sannan ruokakassin sivuilta, toimitetaanko kassia sinun kotialueellesi.

Nyt kun esikoinen on juuri aloittamassa koulua, sähköposti on alkanut syksyn lähestyessä täyttymään taas töistä ja tapahtumakutsuista ja arki on ihan lähellä, on loistava hetki helpottaa sitä rumbaa. Me ainakin otetaan nyt joksikin aikaa Sannan ruokakassi, niin ei tarvitse miettiä hetkeen taas illallisia.

LUKIJAKILPAILU: VOITA SANNAN RUOKAKASSI!

Mikä ruokakassivaihtoehdoista olisi sinun valintasi ja miksi? Kommentoi vastauksesi postaukseen, ja osallistut yhden Sannan ruokakassin arvontaan (arvo n. 50€). Arvonnan tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ. Arvonta-aikaa on 13.8.2018 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään.

ALEKOODI SANNAN RUOKAKASSIIN:

Koodilla SANDWICH10  saatte nyt 10€ alennuksen Sannan ruokakassin  ekasta tilauksesta! Suosittelen testaamaan, siihen voi helposti jäädä koukkuun! 

Me saatiin appiukolta viime jouluna joululahjaksi lupaus lasten ottamisesta yökylään, sekä hotelliyö ja ravintolaillallinen valitsemassamme hotellissa & ravintolassa. I know, ihan paras joululahja, vai mitä! Ajatus kieltämättä tuntui houkuttelevalta jo seitsemän kuukautta sitten kun se saatiin, mutta vasta tässä elokuussa musta alkoi tuntua, että voisin olla itse valmis olemaan erossa meidän taaperosta eka kertaa yön. Hän täyttää ylihuomenna puolitoista vuotta, ja me oltiin oltu viimeksi yö kahdestaan Oton kanssa syyskuussa 2016, eli melkein kaksi vuotta sitten.

Isoisän talo Kauniaisissa on kuopuksellekin oikein tuttu ja turvallinen paikka, jossa hän viihtyy vallan mainiosti. Mä en epäillyt sekuntiakaan, etteikö taapero pärjäisi yökylässä loistavasti. Ympärillä tutut rakkaat aikuiset ja omat siskot, joiden kanssa hänellä on aina turvallinen olo. Etukäteen juteltiin hänen kanssa yökylästä sen verran mitä nyt tuollainen 1,5v taapero ymmärtää, ja hän sanoi itsekin että ”kylään!”. Edellisenä päivänä käytiin laittamasa matkasänky & isojen tyttöjen sänky valmiiksi vierashuoneeseen ja hengailtiin ilta Kauniaisissa, jotta paikka oli ihan tuoreessa muistissa hänellä.

Silti tuntui niin haikealta jättää hänet eka kertaa ikinä yökylään, taas yksi iso askel ja eka kerta. Mulla valui kyyneleet silmistä aurinkolasien takana kun hänet jätettiin sinne, mutta hän vaan vilkutti reippaasti ja sanoi ”Heippa, puistooo kiikkaa!”. He siis lähtivät siinä samalla puistoon keinumaan, ja me lähdettiin sitten ajelemaan kohti Helsinkiä ja hotellia.

Me otettiin huone Jätkäsaaren Clarion Hotelista, ja vielä näköalahuone ysikerroksesta, josta näki ihanasti Helsingin keskustan ja kattojen yli. Alkuilta me vaan ajeltiin ja juteltiin ja nautittiin kahdenkeskisestä ajasta, ja sitten vietiin auto pois ja käveltiin keskustaan. Mentiin MASU Asian Bistro & Bariin syömään, ja voin suositella sitä täydestä sydämestäni! Ihan mielettömän herkullista ruokaa, ihana tunnelma ja niin kiva terassi upeana kesäiltana.

Mä otin alkupalaksi lohitatakia, ja Otto otti Burrata-mozzarellaa maailaisleivän ja marinoitujen tomaattien kanssa. Pääruuaksi mä otin ahventa, ja Otto otti Satay-kanaa. Juotiin ruuan kanssa herkullista Villa Wolf valkkaria, ja nautiskeltiin illasta ihan kaikessa rauhassa. Annokset olivat reilun kokoisia, eikä todella jäänyt nälkä. Tässä oli kyllä ravintola niin meidän makuun, koska ruuat olivat upeita ja laadukkaita ja tuoreita, mutta annokset kuitenkin reiluja ja rentoja. Ihan 5/5!

Illallisen jälkeen käveltiin vielä Kaisaniemen Sori Taproomin terassille yksille, ja istuttiin siinä pimeässä kesäillassa. Juteltiin, nautittiin toistemme seurasta ja kiireettömyydestä. Käveltiin puolen yön maissa takaisin hotellille nukkumaan ihanan pehmeään sänkyyn. Aivan ihana ilta, ja oli niin parasta kävellä lämpimässä kesäyössä ja katsella keskustan meininkejä.

Seuraavana aamuna mä heräsin tietenkin klo 6.45 niin kuin joka aamu, mutta onnistuin jopa tunnin loikoilun jälkeen vielä nukahtamaan puoleksi tunniksi. Lopulta heräsi siis 8.15 mikä on mulle ihan ennätys tällä hetkellä. Sen jälkeen oli niin levännyt olo! Mentiin käymään vielä aamulla hotellin aamiaisella, joka oli myös monipuolinen ja herkullinen. Nautittiin aamiainenkin terassilla ihanassa aamuauringossa, ja oli vaan niin hyvä fiilis. Treffit olivat sujuneet loistavasti, ja niin oli myös taaperon ensimmäinen yö yökylässä.

Mä vannotin laittamaan välillä viestiä taaperon kuulumisista, ja onneksi saatiinkin illan ja aamun aikana muutamat pikkuvideot ja kuvat hänen touhuistaan. Oli mennyt super hyvin eikä ollut kertaakaan ollut mitään ongelmaa. Unikin oli tullut melkein heti illalla, ja hän oli nukkunut läpi yön niin kuin kotonakin, ja jopa herännyt vasta 7.15, vaikka yleensä hän herää pilkun tarkkaan klo 6.45 joka ikinen aamu.

Tuntuu ihan kreisiltä, että tänään on ollut lauantai, kun tuo meidän kahdenkeskinen miniloma tuntui ihan viikonlopulta. Eilen aamulla tuotiin omat tavarat kotiin, ja sitten lähdettiin hakemaan lapsia. Mä unohdin vahingossa puhelimen kotiin, ja me vietettiin koko päivä Kauniaisissa, kun Oton serkku avovaimoineen tuli sinne kylään grillaamaan. Mulle tuli siis sellainen kymmenen tunnin pakollinen someloma, mikä ei haitannut ollenkaan. Oli aika rentoa olla koko päivä ilman puhelinta.

Olen kyllä hurjan kiitollinen ihanista ihmisistä ympärillä. Tämä miniloma teki niin hyvää, ja vaikka tuli ikävä lapsia, niin silti oli ihanaa viettää kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja vaan jutella, jutella ja jutella.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä BookBeatin kanssa.

Tänä kesänä mä olen tutustunut useampiin kirjoihin, kuin monena aiempana vuonna. Varmasti siihen vaikuttaa kuopuksen kasvu, ja Oton pitkät lomat, mutta myös se, että olen löytänyt tämän vuoden aikana ihan uusia tapoja nauttia kirjoista. Tällä tarkoitan ääni- ja e-kirjoja, joita luen BookBeatin kautta. Meillä on ollut BookBeat käytössä n. puolisen vuotta, ja kun mä olin käyttänyt sitä kevään ja hehkuttanut Otolle, halusi Otto itselleen BookBeatin käyttöön myös.

Otto ei ollut lukenut moneen vuoteen kokonaisia kirjoja, ennen tätä kesää. Mä ostin hänelle joululahjaksi viime jouluna kaksi harvinaista kirjaa, joita hän hehkutti monelle kaverilleenkin, mutta ei ole v i e l ä k ä ä n ehtinyt lukea niitä loppuun. BookBeatin avulla hän kahlasi läpi kahdeksan kirjaa kolmessa viikossa. Se on Otolle nykyään paljon, vaikka hän olikin ahkera lukemaan ennen,  kuin lapsiperhearki astui kuvioihin ja piti alkaa priorisoida oman ajan käyttöä. Me otettiin alkukesästä käyttöön Oton kanssa BookBeatin perhetili. Perhetilillä voi kuunnella ja lukea kirjoja samaan aikaan eri laitteilla, ja kaikki saavat omat kirjalistat, kirjanmerkit ja luetut kirjat. Siitä tulee pieni lisämaksu, mutta on se vaan niin ihanaa makoilla iltaisin sängyssä yhdessä, ja kuunnella äänikirjoja, tai lukea molemmat omia kirjojaan. Siihen on niin ihanaa nukahtaa. 

Mä tykkään kuunnella äänikirjoja myös arkisia askareita tehdessä ja lenkillä, koska silloin kaikki sujuu paljon jouhevammin. Äänikirjaa kuunnellessa pystyy ikäänkuin unohtamaan sen puuduttavan pakertamisen, ja uppoutumaan vaan kirjan maailmaan. Pyykit ripustuvat kuin itsekseen pyykkinarulle, ja lenkkikään ei tunnu niin pitkältä kun kuuntelee jotain koukuttavaa kirjaa.

Varsinkin tänä vuonna, kun olen sekä ollut itse taaperon kanssa kotona että tehnyt täyttä työviikkoa, jonka olen yrittänyt mahduttaa iltoihin, viikonloppuihin ja päiväuniaikoihin, on omat rentoutushetket olleet harvassa. Toki näin kesäaikaan on ihan luksusta, kun Otto on kotona ja olen voinut ihan rauhassa rentoutua ja välillä jopa lomaillakin. Kesällä olen voinut välillä mennä vaikka pihalle pötköttelemään kuopuksen päikkäriaikaan aurinkotuoliin, ja kuuntelemaan kirjaa. Mutta kun arki taas muutaman viikon kuluttua alkaa ihan täysillä, alkaa oma aika olla taas kortilla. Silloin niistä pienistä omista hetkistä, kun uppoutuu arkiaskareiden lomassa tai kuvia editoidessa äänikirjan maailmaan, tulee taas ihan hurjan tärkeitä hengähdystaukoja.

Tänä kesänä mä olen ihastunut mm. Maria Veitolan Veitola -kirjaan, joka herätti hurjan paljon tunteita ja ajatuksia, ja inspiroi ihan superisti. Alkukesästä kuuntelin lempparini Sophie Kinsellan uusinta kirjaa nimeltä Varsinainen talousihme. Se oli ihan hulvaton, taattua Sophie Kinsellaa ja kuuntelin sen ihan ennätysnopeasti. Tällä hetkellä mulla on kesken Gail Honeymanin Elanorille kuuluu ihan hyvää, josta olin lukenut paljon kehuja etukäteen. Se on kyllä tosi koukuttava, ja tykkään siitä! Hei ja jos olette katsoneet The Handmaid’s Talea, niin Margaret Atwoodin alkuperäisteos Orjattaresi, jonka pohjalta sarja on tehty, löytyy BookBeatista. Sen ajattelin lukea seuraavaksi, sillä uskon että se herättää vahvoja tunteita ja saa uppoutumaan täysillä.

Sovellus on tosi helppokäyttöinen, ja sieltä on nopeaa löytää kiinnostavaa ja uutta kuunneltavaa. Mä tykkään välillä selailla BookBeatin suosituimpia, josta bongasin esimerkiksi tuon Margaret Atwoodin Orjattaresi -kirjan. Genret on selkeästi jaettu, ja myös niistä löytää helposti juuri sitä mitä etsii, tai inspiraatiota jos ei tiedä mitä etsiä. Mä suosittelen BookBeatia todella lämpimästi, koska se on ollut ainakin mulle aivan ihana harrastus, jota on helppo toteuttaa vaikka minipienissä pätkissä, kun löytyy vähänkin vaan aikaa jostain sieltä arjen keskeltä. Tai sitten voi uppoutua tuntikausiksi, jos on hyvä hetki ja aikaa. Molempi parempi!

1KK ILMAINEN TUTUSTUMISJAKSO BOOKBEATIIN LUKIJOILLENI

Nyt pääset kokeilemaan BookBeatia ilmaiseksi kuukauden ajan. Koodilla bihns saat neljän viikon ilmaisen käyttöjakson BookBeatia. Koodi on voimassa 30.9. asti ja vain uusille BookBeat-asiakkaille. Kokeilujakson saat klikkaamalla itsesi BookBeatin sivulle, johon koodi on valmiiksi jo syötettynä.

Jakakaa teidän tän hetken parhaat kirjavinkit! Mä janoan uusia kirjoja, joista inspiroitua. Mitä olet kuunnellut tai lukenut viimeksi, ja mitä tykkäsit siitä?

Kirjoitin maanantaina siitä, miksi päätettiin järjestää Lapset päättää -päivä. Eilen koitti tuo päivä, joka tosin alkoi aika samalla tavalla kuin kaikki muutkin päivät lasten kesälomalla. Ensimmäisenä heräsi taapero, jonka kanssa käppäiltiin alakertaan, Hän söi puuroa, minä join kahvia, telkkarissa pyöri Pikkukakkonen. Kahdeksan jälkeen kuulin, kun ovi kävi ylhäällä. Esikoinen hilputteli nukkumahuoneesta tulevaan omaan huoneeseensa piirtelemään. Hän tykkää olla siellä ihan omassa rauhassaan ja touhuilla omia juttujaan. Kymmenen minuutin päästä alakertaan tassuttelivat peräkanaa Otto ja meidän viisivee, unihiekkaa silmistä hieroen.

Ensimmäiseksi lapset päättivät, että he haluavat aamiaiseksi lettuja. ”Tavallisia vai banaanilettuja?” kysyin. ”Eiks banaaniletut oo terveellisempiä, me otetaan niitä! Ja kaveriksi Nutellaa ja banaania!”. Nutellan mukana meni terveellisyys, mutta lapset päättää. Paistoin banaanilettuja vaikka kuinka kauan, ja niistä tuli tosi hyviä ja pysyivät hienosti kasassa. Lettuihin käytettiin 2,5 banaania, 4 isoa kananmunaa ja 1 teelusikallinen vanilja-aromia. Paistoin letut rypsiöljyllä, joka toimii paljon paremmin kuin voi.

Aamiaisen jälkeen kysyttiin lapsilta, että mitäs he sitten haluavat tehdä. ”No me keskusteltiin, ja tultiin siihen tulokseen, että tänään olis tosi hyvä päivä mennä Hoploppiin, sinne uuteen. Niin pitääks meidän ottaa joku ruokalepo vai voidaanks me lähtee heti nyt sinne Hoploppii?”. Me katsahdettiin toisamme Oton kanssa, ja sanottiin suunnilleen kuorossa, että mennään vaan heti, koska lapset saa päättää, muuten oltaisiin todellakin otettu se pieni ruokalepo ensin, hah. Niin me hoidettiin siinä aamutoimet kiireen vilkkaa, ja oltiin Hoplopissa jo ennen yhtätoista koko konkkaronkka.

Isot tytöt katosivat kiipeilemään jo ennen kuin ehdittiin saada lukkokaappia kiinni, ja me tutkittiin sitten Oton ja taaperon kanssa, että mitä siellä ”uudessa” Hoplopissa sitten onkaan. Taapero oli ensin vähän hitaasti lämpeävä jättimäiselle sisäleikkipuistolle, mutta kun hän löysi ensimmäisen irtonaisen pallon ja lähti heittelemään sitä, hän innostui kaikesta muustakin. Pian hän jo hyppi trampoliinilla onnesta soikeana ”hyppää, hyppää, hyppää, huiiiii!”.

Isoja tyttöjä näki lähinnä silloin, kun he kävivät juomassa vettä. Laskettiin me muutaman kerran heidän kanssa isoista liukumäistä, katsottiin heidän tramppahyppyesityksiä ja ajeltiin mönkkäriradalla yhdessä, mutta muuten he katosivat omille teilleen koko ajan, ja bongasivat vielä tutun kaverin joka oli myös puistossa.

Oltiin puistossa yli kolme tuntia, sitten alkoi tulla ihan hillitön nälkä ja ennen kaikkea HIKI. Hiki nyt ei näillä säillä ole mitään uutta, mutta nälkään oli pakko tarttua, ettei alkanut heikottaa. Kysyttiin lapsilta mitä he haluavat syödä lounaaksi ja vähän oletin/toivoin että haluaisivat syödä helposti Hoplopissa, kun oli itsellä niin nälkä. He kuitenkin toivoivat kuulemma kanaa kermakastikkeessa ja riisiä, ja niin me lähdettiin Hoplopista saman rakennuksen Lidliin ostoksille. Lapset lastasivat kärryyn kanasuikaleita, ruokakermaa, tuorejuustoa, raejuustoa ja vihanneksia. ”Ja SAADAAKS ME NAKKICROISSANTTEJA ILTAPALAKS??” ”No saadaan tietysti, tänään on lapset päättää -päivä.”. Nakkicroissantteja ostettiin, ja söpöjä pikkueläinrahkoja, joita he myös halusivat, mutta joita en yleensä osta, koska niissä on paljon sokeria.

Automatkalla he jo kysyivät, että saavatko mennä siksi aikaa ulos kavereiden kanssa, kun me laitetaan ruokaa. Vastasivat itse omaan kysymykseensä, että ”saadaan mennä”. Ruuassa ei kauan kestänyt, ja he tulivatkin heti sisälle syömään kun kutsuttiin. Molemmat söivät kaksi annosta ruokaa, ja ilmoittivat sitten lähtevänsä takaisin ulos kavereiden kanssa leikkimään. Mun aavistukseni siitä, että tänään ei tehdä ollenkaan töitä meni siis ihan mönkään. Taapero veteli yli kolmen tunnin päiväunet Hoplopin jälkeen, ja heräsi vasta vähän ennen viittä, ja lapset olivat ulkona kavereiden kanssa neljä tuntia. Kerkesin siis hyvin tehdä töitä sillä välillä.

Kaikilla pihan samanikäisillä lapsilla on kotiintuloaika seitsemältä, ja vasta silloin meidänkin tyypit tulivat kotiin. Sitten he halusivat lähteä lähellä sijaitsevaan kiipeilypuistoon, jossa oltiin käyty kerran aiemmin. Mentiin kiipeilypuistoon vielä tunniksi leikkimään, ja lähdettiin kahdeksalta kotiin. Kiipeiltiin ja riehuttiin siellä koko perhe viimeisetkin energian rippeet, joita Hoplopin jälkeen löytyi. Lapset söivät puiston jälkeen onnesta soikeana iltapalaksi nakkicroissantit ja pikkurahkat (no taapero ei kyllä saanut rahkaa), ja halusivat sen jälkeen vielä pelata vähän aikaa korttia. Taapero sai katsoa yhden jakson Kaapoa, kun me pelattiin isojen tyttöjen kanssa Rodokselta ostetuilla pelikorteilla yksi erä seiskaa.

Sitten lapset halusivat kuulla oikein pitkän iltasadun, ja menivät puoli kymmeneltä  nukkumaan, ja nukahtivat samantien. Kysyin heiltä tänä aamuna, että mikä päivässä oli parasta. Kuulemma kaikki oli yhtä kivaa, Hoplop ja kavereiden kanssa oleminen. Oli kuulemma ihan helppoa päättää yhdessä, kun vaan keskusteli erilaisista vaihtoehdoista.

Täytyy sanoa, että nyt on pikkuisen haikea olo. Sitä aina ajattelee itse, että ei ole koskaan tarpeeksi läsnä lapsille, vaikka parhaansa yrittääkin. Siksi jotenkin myös oletin, että tottakai lapset päättää -päivänä he haluavat olla aamusta iltaan kylki kiinni kyljessä ja touhuta äidin ja isin kanssa kaikkea. Olin väärässä, ja riittämättömyyden tunne taitaa olla ihan turhaa. Meidän isot tytöt taitaa oikeasti jo olla aika isoja. Ja mä luulen, että he ovat tainneet saada ihan tarpeeksi meidän läsnäoloa ja huomiota. Ehkä sitä vaan haluaa tehdä itsensä tärkeämmäksi kuin onkaan, faktahan on se, että heillä on jo ne ihan omat kaverit ja jutut. Kai se on vaan pakko myöntää, että aletaan olla siinä vaiheessa elämää, että äiti ja isi ei olekaan aina ne ykköset, vaan kaveritkin on. Se on samalla ihanaa ja hienoa, mutta myös ihan hemmetin haikeaa. Onneksi on tuo yksi taapero, joka pitää meille vielä seuraa, hah.

Vaikka vähän tuntui haikealta, tunsin myös suurta kiitollisuutta, iloa ja ylpeyttä. Meillä oli tosi kiva päivä, lapset eivät pyytäneet mitään kuuta taivaalta, vaan mukavan päivän ja sopivasti höpsötystä ja järkevämpiä juttuja. Koko päivänä he eivät tapelleet tai vääntäneet toistensa kanssa kertaakaan, vaan osasivat suunnitella yhdessä ja sovussa kivan päivän. Tämän kokemuksen perusteella voidaan järkätä näitä päiviä vaikka kerran kuussa, koska miksikäs ei.