Mun serkun vaimo vinkkasi meille Oulussa Kellon Kiviniemessä sijaitsevasta Muumi-leikkipuistosta, ja mehän innostuttiin siitä tietenkin heti. Ajettiin porukalla Muumi-puistoon eilen, ja se oli aivan ihanan sympaattinen ja siisti leikkipuisto hyvin rauhaisalla alueella metsän keskellä.

Puistoon oli vähän hankala löytää, sillä missään ei netissä lukenut tarkkaa osoitetta, eikä Google Maps tunnistanut puiston virallista nimeä ollenkaan. Myöskään Oulun Kaupungin karttapalvelusta ei löytynyt puiston tarkkaa osoitetta, ainoastaan sen sijainti kartalla. Puiston virallinen nimi on Raappananpuisto, mutta myöskään sitä ei Google Maps löytänyt. Hetken ajeltuamme me kuitenkin onnistuimme löytämään puiston sieltä piilosta, ja kun olimme pysäköineet puiston viereen, navigaattori näytti, että Muumipuiston osoite on Kuokkamaankaarre, 90810 Oulu. Siinä on muutama parkkipaikka, jos puistoon tulee autolla.

Puistossa oli taaperoille sopiva liukumäki ja keinulauta, iso hiekkalaatikko, Nuuskamuikkus-keinu ja sen lisäksi iso kiipeilyteline-liukumäki, sekä isompi keinulauta, tavallinen keinu, tasapainolauta, vauvakeinu ja hämähäkkikeinu. Meidän porukan 8v tylsistyi melko nopeasti, mutta meidän tytöt viihtyivät aivan loistavasti, kuten myös serkun 4-vuotias. Kiipeilyteline-liukumäki ei ollut sieltä hurjimmasta päästä, mutta ei nyt lällyimmästäkään. Kyllä siellä puistossa oli vähintään yhtä paljon tekemistä kuin meidän lähipuistossa.

Meidän taapero oli tietenkin aivan innoissaan muumeista, ja ensimmäiset viisitoista minuuttia hän kävelikin laitteelta toiselle, ja osoitti jokaista eri muumihahmoa todeten ylpeänä ”MUUMI!”. Me ollaan 1v:n kanssa vielä siinä vaiheessa, että kaikki on vaan muumeja, mutta eiköhän sieltä pian ala haisulit ja hemulitkin luonnistumaan kun tankataan niitä kuitenkin monta kertaa päivässä hänen toiveestaan.

Muumipuistossa oli aikuisille pari penkkiä, ja hämähäkkikeinuun nyt mahtuu aikuinenkin hengailemaan. Me viihdyttiin siellä pari tuntia oikein hyvin, ja eväiden kanssa oltaisiin varmasti viihdytty vieläkin pidempään. Vessaa puistossa ei ollut, sillä se ei ollut mikään ohjatun toiminnan puisto, vaan pikkupuisto keskellä hiljaista asuinaluetta. Kirjoitin joskus täällä, että tykätään testata eri leikkipuistoja, ja sama harrastus jatkuu edelleen. Sen verran paljon meidän lapset tykkäsivät muumipuistosta, että varmasti mennään sinne uudemmankin kerran.

Meidän viisivuotias innostui askartelemaan puistossa käpy-kilpikonnia. Hän keksi idean ihan itse, ja unohti koko puistoleikit ekan puolen tunnin jälkeen, kun hän vaan istuskeli tasapainolaudan äärellä askartelemassa ”aivan tavallisia käpykilpikonnia”, niin kuin hän itse asian ilmaisi. Ihana ja luova tyyppi, hän oli niin innoissaan omista kilpikonnistaan, ja otti pari mukaankin.

Tuurista löytyy kuulemma toinen Muumipuisto, joka on Suomen suurin. Tuolla Kiviniemen Muumipuistossa näytti kuitenkin olevan monet samat laitteet, kuin tuolla Tuurin vastaavassa, mutta tietenkin se on kooltaan pienempi ja itse muumitalo puuttuu. Ihanaa että meiltä löytyy niin paljon erilaisia mahtavia leikkipuistoja Suomesta.

Me käytiin perjantaina muutaman tunnin treffeillä Oton kanssa, ja lapset olivat sen aikaa täällä mun tädin luona. Mentiin ensin herkuttelemaan Kauppuri 5:n hampurilaisilla. Istuttiin rennosti ja nautittiin Kesäburgereista. Juteltiin niitä näitä ja heitettiin läppää. Se, että on keskellä päivää aikaa vaan hengailla, syödä ja jutella täysin keskeytyksettä kahdestaan on vaan ihan parasta. Toki se onnistuu joskus kotonakin lasten ollessa kotona, jos vaikka lapset ovat jo syöneet ja pienimmäinen päiväunilla, mutta silloin siinä on aina se pieni riski, että hän herää tai lapsille tulee joku ”ongelma” kesken ruuan. Vaikka nautitaan siitä kahdenkeskisestä ajasta arjessakin aina kun sitä järjestyy (vaikka muutama minuuttikin), on niin luksusta päästä aina joskus treffeille ihan kunnolla.

Nyt kun kuopuskin on jo isompi, on helpompi lähteä treffeille. Viime aikoina ollaan päästy ainakin meidän mittapuulla melko usein deiteille, jopa useamman kerran saman kuukauden aikana. Meinasin ensin sanoa, että jopa kerran kuussa, mutta kun aloin tarkemmin miettimään, niin vastahan me juhlittiin Oton synttäreitä lasten mentyä nukkumaan tätinsä kanssa, ja viikkoa ennen sitä käytiin pienellä ajelulla kahdestaan, kun lapset olivat isoisänsä luona. Ei se ollut kuin lyhyt ajelu lähialueilla, mutta meille ne olivat treffit. Aina kun saa kahdenkeskistä rauhallista aikaa, ne on treffit meille. Ei treffien tarvitse olla mitenkään älyttömän ihmeelliset meidän mielestä, riittää kun pystyy keskittymään toiseen rauhassa ja juttelemaan.

Kauppuri vitosesta me jatkettiin pienellä kävelyllä ja jutustelulla, ja päätettiin sen jälkeen lähteä käymään kahdestaan mun mummun haudalla. Ei oltu käyty täällä Oulussa mun mummun haudalla hautajaisten jälkeen, vaikka Helsingissä olenkin aina muualle haudattujen muistomerkille vienyt mummullekin kynttilän. Haudalla käyminen ei ehkä ole se perinteinen treffipuuha, mutta se oli mulle tärkeää. Ja oli ihan hyvä, että käytiin siellä ensin kahdestaan, ennen kuin mennnään sinne lasten kanssa vielä ennen reissun loppua.

Haudalla käyminen nosti tunteet pintaan, mutta muuten treffit olivat iloa ja naurua täynnä. Juuri siksi mä rakastan Ottoa, että me voidaan mennä meidän treffeillä vaikka mun mummun haudalle. Ei ehkä se perinteisin treffi-tekeminen, mutta meille juuri oikea, juuri sillä hetkellä. Meille se voi olla ihan yhtä tärkeää parisuhdeaikaa, kuin vaikka yhteinen hotelliyö, tai se illallinen. Meidän ei tarvitse mahduttaa meidän treffejä mihinkään unelmatreffien muottiin, vaan voidaan tehdä juuri niin kuin meistä tuntuu hyvältä. Ja se on tärkeintä.

Sama pätee meidän avioliitossa muutenkin. Ei tarvitse ikinä ajatella sitä, mitä ”pitäisi tehdä” tai millaisia ”pitäisi olla”. Me ollaan vaan Iina ja Otto, ja tehdään kaikki meidän parisuhteen pohjalta, ei kenenkään muun. Meidän on ollut tavallaan alusta asti helppoa olla miellyttämättä ketään muita kuin toisiamme, koska meidän suhde alkoi niin epätavallisesti, ja aluksi juuri kukaan ei muutenkaan uskonut meihin. Siksi me ollaan opittu vaan tekemään toisemme onnelliseksi, ja olemaan välittämättä siitä, mitä muut ajattelevat meistä tai meidän avioliitosta. Toimii!

Me ei ihan varmastikaan olla ainoita, jotka on tehnyt jotain ei-niin-perutreffijuttuja treffeillään. Joten ihan mielenkiinnosta: Mitkä on just sun epätavallisimmat treffit ja kenen kanssa? Jakakaa ihmeessä teidän kokemuksia!

Päätettiin jo ennen Kreikan matkaa, että lähdetään heti reissun jälkeen vielä Ouluun. Intensiivinen ja toiminnantäyteinen Kreikan reissu oli ihana, mutta sen jälkeen verkkainen hengailu Oulussa, missä lapsilla on ympärillä sekä samanikäistä seuraa että useita tuttuja turvallisia aikuisia meidän lisäksi, on ihanaa vaihtelua. Täällä saa rentoutua ihan eri tavalla, kuin sitten taas Kreikassa. Kreikassa rentouduttiin irtautumalla töistä ja olemalla 100% ajasta yhdessä perheen kesken. Täällä rentoudutaan sillä, että lapsia on katsomassa useampi silmäpari meidän lisäksi, ja heillä on koko ajan uutta ihmeteltävää ja tekemistä. Ja vaikka mäkin olen palannut töiden pariin, olen saanut tehtyä niitä puolet nopeammin kuin ennen Oton lomaa, kun saan tehtyä ne heti silloin kun inspiraatio iskee.

Ollaan jatkettu täällä pitkään nukkumista (jes! ysin aamuja edelleen!), syöty hyvää ruokaa, saunottu pitkän kaavan mukaan, tavattu mun äitiä ja muita läheisiä ja pompittu trampoliinilla. Säät nyt ei ole niin suosineet, mutta ollaan me päästy uloskin onneksi. Lapsia nyt ei niin kiinnosta vaikka tuulee, sataa ja on sääskiä, kun ulkona on tekemistä.

Pahimmalla kaatosateella lapset on pelanneet Minecraftia mun kummipojan kanssa, ja porukalla ollaan pelattu Unoa ja Afrikan tähteä. Mä olin ihan unohtanut Unon säännöt, vitsit se on hauska peli! Ihan pakko ostaa se kotiinkin. Meillä on paljon lauta- ja korttipelejä, mutta jostain syystä ei Unoa, vaikka se oli päiväkodissa ja alakoulussa ihan mun lemppari. Seuraavalla kauppareissulla nappaan sen ostoskoriin.

Eilen leipaisin pellillisen mustikkapiirakkaa, jota vietiin tänään mun papallekin syötäväksi. Hän oli iki onnellinen tuoreesta mehevästä mustikkapiirakasta, ja maistui se meille muillekin. Oli kiva viedä itse tehtyä herkkua, kun yleensä tulee vaan napattua kukkia ja pullapitko kaupasta matkalla.

Parasta täällä on ehdottomasti se, että saa nähdä kaikkia rakkaita ihmisiä jotka täällä asuvat. Olen kyllä niin kiitollinen siitä, että meillä on niin ihanat sukulaiset, joiden luona saa aidosti olla kuin kotonaan, ja ollaan yhtä suurta perhettä kaikki. Vaikka asutaankin kaukana, on hienoa, että täällä on aina olemassa tämä ihana turvaverkko jonka luokse saa tulla. Ja toki sama toimii toisinkin päin, kesällä mun serkku on tulossa meille Helsinkiin viikoksi, ja mekin hoidetaan täällä mun kummipoikaa, jotta hänen vanhemmat pääsevät vuorostaan halutessaan treffeille.

Aivan ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua kaikille, ja rakkaita terveisiä Oulusta <3 PS: Kiitos mahtavista vinkeistä mitä laitoitte hyttysenpuremiin, kun postasin instastoryyn muutaman paukaman, hah! Äidinmaito auttoi!

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä ABC-asemien kanssa.

Pitkän matkan ajelijat

Jokainen blogiani pidempään seurannut tietää, että me ajetaan paljon pitkää matkaa autolla. Yleensä väli on Helsinki-Oulu tai Oulu-Helsinki, mutta joskus ajellaan myös Turkuun päin, tai pyörähdetään Oulusta Haaparannalla. Meidän lapset ovat melko tottuneita matkustajia, ja automatkat sujuvat lähes poikkeuksetta sutjakkaan ja ongelmitta, ilman takapenkin marinoita ja ”milloin ollaan perillä?” -kyselyitä. Me ollaan kehitetty ne meidän omat hyvät keinot selvitä pitkistä automatkoista lasten kanssa kivuttomasti, ja taaperoikäinen kuopuskin on jo pitkän matkan konkari.

Autossa viihtymiseen avaimia ovat mukavuus ja mielekäs ajanviete lapsilla, jotka ollaan ratkaistu siten, että lapsilla on mahdollisimman mukavat, turvalliset ja tilavat istuimet, sekä paljon kivaa tekemistä puuhakirjoista medialaitteisiin ja piirustuslautoihin. Se kaikkein tärkein mukavan matkan mahdollistaja on meillä kuitenkin pysähdys, joita tehdään tarpeen mukaan, mutta pyritään yhteen. 90% matkoista me tehdäänkin yhden pysähdyksen taktiikalla, myös HKI-Oulu -välillä. Me ollaan kaavoihin kangistuneita, sillä tällä välillä me pysähdytään joka kerta tismalleen samalla asemalla, joka on Äänekoskella nelostien varressa sijaitseva Hirvaskankaan ABC-asema.

Paras pysähdyspaikka nelostiellä

Hirvaskankaan ABC on valikoitunut meidän vakkariksi monestakin syystä, joista ensimmäinen on varmaan se, että me käytiin siellä aina myös mun äidin kanssa silloin, kun asuin vielä äidin kanssa. Toinen hyvä syy on se, että se sijaitsee sopivasti juuri puolimatkassa tällä ajovälillä, jolloin ei ehdi tulla liian kova nälkä kummallakaan välillä, kun syö lähtiessä hyvin. Yhtä pysähdystä ajatellen etappi on loistavassa kohdassa! Oikeasti meillä on kuitenkin myös monta muuta syytä valita juuri ABC samassa kohdassa sijaitsevista kolmesta huoltoasemasta.

ABC:lla on siistit, viihtyisät ja mukavat lastenhoitotilat, kun meidänkin perheessä vielä on vaippaikäinen. Sinne suunnataan aina ekana, ja koskaan ei olla jouduttu jonottamaan lastenhoitohuoneeseen, vaan aina on päästy heti, sillä niitä on useampi. Lastenhoitotiloissa on myös sekä lasten että aikuisten WC, ja onkin helppoa, kun nämä ovat kaikki samassa, kun meidänkin perheessä on monta jäsentä. Kenenkään ei tarvitse odotella tai lähteä yksin seikkailemaan aikuisten vessaan.

Vessajutuista suoraan ruokailuun, tähän meidän tytöt sanoisi kyllä jotain painavaa, kun niin ei saisi tehdä. Nyt kuitenkin jatkan suoraan lastenhoitohuoneesta ruokailuun, koska niin me yleensä tehdään pysähtyessäkin. Me yleensä syödään lämmin ruoka pysähtyessä, ja ABC:lla vaihdellaan Hesburgerin ja ABC:n omien ruokien välillä. Tällä kertaa tilattiin Oton kanssa ABC:n Chef’s burgerit, ja lapset valitsivat perunamuusin kanssa lohta ja lihapullia lastenlistalta. Ruoka maistui lapsille hyvin, kuten yleensäkin. Annokset olivat juuri sopivan kokoiset, kun maha tuli kuulemma täyteen, mutta ruokaa ei jäänyt lautaselle.

Lasten lemppari on Apsi-leikkipaikka

Lapsille se pysähdyksen kohokohta on tietenkin ABC:n Apsi-leikkipaikka, joka on kuin minikokoinen sisäleikkipuisto. Siellä lapset saavat purkaa energiaa, laskea liukumäkeä, kiipeillä ja vähän kiljahdellakin. Me ei kiirehditä leikkipaikalta pois, vaan sen tauon aikana lapset saavat oikeasti leikkiä kunnolla, kunhan ensin ovat syöneet rauhassa. Tämän leikkitauon avulla lapset jaksavat hyvin istua vielä matkan toisenkin puoliskon. Meidän kuopuskin tunnistaa Apsi-apinan (koska hän sai oman Apsi-pehmolelun), ja pysähtyessä hän kiljahtelikin jatkuvasti ”APITII! APITII!” kun näki Apsi-apinoita joka puolella.

ABC-asemat ovat auki vuoden jokaisena päivänä, ja monet niistä myös 24h. Jokaiselta ABC-asemalta löytyy ravintola ja edullinen ruokakauppa. ABC:n omat ravintola- ja ruokakauppapalvelutovat auki koko aseman aukioloajan. Monella asemalla on myös esim. apteekki, kirjakauppa tai jotain muuta hauskaa ekstraa. Meille ABC on ihana hengähdystauko ajomatkan keskellä, jolloin Ottokin saa kunnolla rentoutua ja pitää taukoa lasten leikkiessä, jotta jaksaa yksin ajaa pitkän matkan.

LUKIJAKILPAILU:

Millaiset mobiilipalvelut helpottaisivat teidän perheenne pysähdyksiä? ABC julkaisi toukokuussa ABC-mobiilin, jossa tankkaus hoituu älypuhelimella. Mitä muuta te haluaisitte maksaa tai tilata ABC-asemilla mobiilisti? Kaikkiin blogipostauksiin viimeistään 31.7.2018 kommentoineiden kesken arvotaan 20 euron arvoinen S-ryhmän lahjakortti. Arvonta suoritetaan 2.8.2018 ja voittajille ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Vastauksia voidaan nimettömästi hyödyntää ABC:n markkinoinnissa. Kilpailun järjestäjä on SOK. Kilpailun säännöt tämän linkin takana.

Onnea kisaan kaikille!

Menen niihin hotelleihin, ravintoloihin ja tapahtumiin, joiden tiedän olla some-ystävällisiä ja kaunista kuvattavaa.

EN omasta aloitteestani, muiden järjestämien tapahtumien takia toki kyllä. Tämä on oikeastaan vähän paha, sillä katsoin juuri meidän lomakuvia Kreikasta uudelleen, kun olin selannut yhden fanittamani instaajan feedin kuvia Kreikasta. Meidän kuvat on täynnä värejä, lasten liukumäkiä, strutsikuvioisia UV-pukuja ja hahmoilla varustettuja pillimehuja. Ehkä siksi mulla on vain 14,7 tuhatta instaseuraajaa, kun mun instafeedi ei ole tarpeeksi someystävällinen. Vaikka rakastan estetiikkaa ja kauniita kuvia, arvotan hyvän fiiliksen, viihtyvyyden ja oman perheen ”näköisyyden” aina kaikkea muuta korkeammalle. Eli EI, kun itse valitsen, en koskaan mieti someystävällisyyttä, vaan sitä, missä meillä on paras olla.

Sisustan, teen kattauksen tai pukeudun niin, että niistä saa hyviä kuvia.

Silloin kun olen ottamassa sisustus- kattaus- tai asukuvia, niin toki ovat kuvat myös mielessä. Järjestelen kotona, teen kauniin kattauksen tai laitan sellaisen asun päälle, jonka haluan ikuistaa. Mutta en ole sisustanut meidän kotia sen mukaan, mikä näyttää hyvältä kuvissa, vaan mistä meidän perhe tykkää. Siksi meillä on olohuoneessa aina vähän liikaa tavaraa, ja pöytä ei ole upean näköistä käsiteltyä puuta vaan halpaa valkoista kalustelevyä, joka on helppo pyyhkiä puhtaaksi. En ole ostanut vaatteita kuvat mielessä, vaan omia pukeutumistarpeitani ja mieltymyksiäni ajatellen. Kattauksen kanssa varsinkin olisi parannettavaa, sillä mulla on todella vähän sellaista ”kattausrekvisiittaa”. Meidän arkikattaukset koostuvat Ikean laseista, Teema-lautasista, ja sekalaisista aterimista. Ei kovin instakamaa, eh?

En ota itsestäni kuvia, enkä Insta stories -videoita, joissa minulla ei ole meikkiä.

No otan todellakin! Meikittömyys on ihan normijuttu eikä mikään uroteko.

Teen asioita ja kerron asioista blogissa, joiden tiedän tukevan omaa brändiäni.

Kyllä ja en. Esimerkiksi yhteistöissä olen tosi tarkka siitä, millaisiin yhteistöihin suostun. Mulla on super tarkat kriteerit, ja kieltäydyn usein monista tarjouksista, jotka eivät istu omiin arvoihini. Mun oma brändi perustuu mun omiin arvoihin, ja itse asiassa mun blogista on myös tehty opinnäytetyönä brändianalyysi viime vuonna. Se oli todella mielenkiintoista luettavaa mulle. Vaikka tavallaan tiedän, millainen mun brändi on, ja haluaisin kaiken sisällön tukevan sitä, se ei aina onnistu koska mä olen kuitenkin ihminen, ja ihmisenä myös ristiriitainen. Joskus siis julkaisen myös asioita, jotka eivät oikeastaan istuisi omaan brändiini, mutta koska tärkein osa mun brändiä (mun mielestä) on AITOUS, on niiden asioiden julkaisu perusteltua. Ja silloin kun istun tässä naputtelemassa suoraan sydämestä, ei brändin rakennus ole mielessä. Mulle se brändi on vaan se yleinen fiilis, minkä haluan mun persoonasta, mun blogista ja muista kanavista välittyvän, eikä mikään tiukka ohjenuora jota orjallisesti noudatan.

Käsittelen kuvat niin, että näytän kauniimmalle.

EN. Toki kuvakulmat valitsen niin, että näytän mahdollisimman edustavalta omasta mielestäni, ja kyllä mä esimerkiksi hillittömän kokoisen monsterifinnin saatan editoida leuasta pois blogia varten, ihan vaan ettei joka toisessa kommentissa sitten lue, että ”sulla on muuten jäätävän kauhea menkkafinni leuassa”.  Insta storiesissa sekään ei ole edes mahdollista, video paljastaa kaiken. Väri ja valo tekevät myös paljon ulkonäölle, ja niitä editoin Lightroomissa. En kuitenkaan harrasta mitään varsinaista ulkonäön muokkaamista editointiohjelmilla, koska se ei vaan ole mun juttu (enkä varmaan edes osaisi). Ihan ilman käsittelyäkin kuvissa on suuria eroja, ja kroppa tai kasvot voivat näyttää aivan erilaiselta ihan vaan kuvakulman tai valon ja varjon takia.

Silottelen elämääni somessa.

EN. Kaikista meidän kohtaamista suurista vaikeuksista, kuten äitini sairaudesta ja mummun kuolemasta olen kirjoittanut, kuten myös pienemmistä jutuista kuten oksennustaudeista, valvomisista, vuodelevoista ja supistuksista ja kaikesta muusta. Mulla on kuitenkin melko tiukat rajat, ja joistakin asioista kirjoitan ympäripyöreästi enemmän kuin henkilökohtaisesti. Pidempi kirjoitus aiheeseen liittyen löytyy otsikolla Mikä on meidän positiivisen arjen salaisuus?

Kadun joitakin blogiyhteistöitäni.

KYLLÄ. En siksi että en voisi seistä tuotteen takana, vaan siksi, että en itse ole saanut aina kaikilta yrityksiltä tai yhteyshenkilöiltä reilua (tai edes asiallista) kohtelua tai palkkiota, lähinnä silloin alkuaikoina. Onneksi olen Indieplacella onnellisesti jo neljättä vuotta (eiks noin voi sanoa, jos on ollut kolme täyttä vuotta ja neljäs on meneillään?) ja Indieplacen kautta kaikki hoituu aina reilusti ja bloggaajan panosta ja näkemystä kunnioittaen.

Bloggaajien elämä on glamourista.

KYLLÄ ja EI. Ihan samat kakkavaipat, flunssakaudet, aikaiset ja nihkeät päiväkotiaamut ja satunnaiset mikropizzalounaat ne multakin löytyy. Mutta bloggaamisen myötä elämässä on myös paljon enemmän ilmaista shamppanjaa, lanseeraustilaisuuksia lasisilla kattoterasseilla, jatkuvia uutuustuotteita, gaaloja ja hienojen ihmisten tapaamista. Joka päivälle olisi jotkut kekkerit, joskus monetkin. Harvoin kuitenkaan tulee käytyä missään, koska se ei-glamourinen puoli mun elämästä on korkeammalla mun prioriteettilistalla. Se on kuitenkin suuri etuoikeus, että saa kutsuja mielenkiintoisiin tilaisuuksiin, ja joskus pääsee jopa ulkomaille asti kokemaan mielettömiä ja eksklusiivisia juttuja, ja silloin kun on sopiva hetki, on upeaa päästä käymään noissa tilaisuuksissa.

Ajattelen hetket Instagram-kuvina.

EN. En osaa tätä, ja se on varmasti yksi syy siihen, miksi mun instafeedi on juuri niin repaleinen värioksennus, kuin alussa kuvailin. Ehkä mun pitäisi harjoitella?

Seuraan Jodelia ja keskustelupalstoja sekä googlaan nimeni tasaisin väliajoin.

EN, koskaan. Opin jo vuosia sitten, että olen paljon onnellisempi, kun en seuraa em. kanavia (no silloin kun opin tämän, ei Jodelia vielä ollut edes olemassa). Olen myös kieltänyt kaikkia mun ystäviä ja läheisiä kertomasta, mitä niissä puhutaan, ja siksi olen onnellisen, autuaan tietämätön. En koskaan myöskään avaa tai julkaise lukijoiden lähettämiä linkkejä ks. palstoille, tai katso screenshotteja. Silloin vielä kun näitä juttuja luin, opin sen, että siellä harvoin puhutaan mitään, mikä olisi totta. Sillä ei ole mitään väliä mikä on totta, vaan juttuja keksitään ihan jatkuvasti täysin hatusta ilman totuuden häivääkään, ja siksi niitä on turha lukea.

Bloggaaminen ei ole oikea työ. 

ON! Mä olen elättänyt itseni ja perheeni jo pitkään bloggaamalla. Bloggaaminen on ihan oikea työ, ja siitä saa ihan oikeaa rahaa, jos pystyy tarjoamaan tarpeeksi rahalle vastinetta. Se taas vaatii tarpeeksi suurta tavoittavuutta. Se, mikä bloggaamisen arvoa työnä vähentää on se, että jotkut edelleen suostuvat tekemään ”yhteistyötä” jotain 5€ arvoisia ilmaislahjoja vastaan, eli tekevät ilmaista työtä. Siksi edelleen mullekin tulee viikottain myös ehdotuksia, että esittelisinkö vaikka mun instaseuraajille jonkun 10€ heijastimen, ja ”saisin arpoa” heille toisen. Huom. se palkkio mulle olisi siis se heijastin ja arpominen. Kukaan ei elä heijastimilla eikä arpomisella, eikä lehdistäkään osteta mainostilaa esim. koiranruualla. Olisi ihan mieletöntä, että kaikki noudattaisivat samoja pelisääntöjä, jollaiset alalle on luotu. Niiden nimi on PINGEthics, käykää allekirjoittamassa (ja noudattakaa) jos koskettaa teitä.

HAASTE:

• Kerro, keneltä sait haasteen.
• Vastaa väittämiin.
• Lisää listaan yksi bloggaamista koskeva väittämä lisää  (ehkä sellainen, jonka olet joskus kuullut) ja vastaa myös siihen itse.
• Lähetä haaste kolmelle muulle bloggaajalle.

Saatu Iinalta, annetaan haaste eteenpäin Elsalle, Emilialle ja Millalle.