Tässä kuvassa mä teen ruokaa ja mun seurana on pikkumarakatti, jota kuopukseksikin kutsutaan. Jos joku on keittiössä laittamassa ruokaa, siellä on myös hän. Hän on aina ollut kiinnostunut osallistumaan ruuanlaittoon, mutta nykyisin hän osallistuu siihen a i n a. Kun joku sanoo, että ”mä rupeen laittaa ruokaa”, salamana kuuluu ”mä tuun auttamaan!”. Se on pääosin ihanaa. Tykkään tehdä yhdessä ruokaa ja antaa hänen osallistua, vaikka joskus siitä vähän ekstrasotkua tai ekstrahitautta tuleekin. Hän on kyllä kasvanutkin siihen, että on mukana keittiössä.

Niin kauan kun hän on osannut istua, hän on istunut meidän keittiön tasolla silloin, kun ollaan laitettu ruokaa. Vauvana hän tuli siihen imeskelemään jotain vihanneksia tai lelua, jos ei ruuanlaiton aikaan viihtynyt itsekseen lattialla tai missään muuallakaan. 1-vuotiaana alkoi osallistumaan ruuanlaittoon sillä valkosipulinkynsien kuorimisella. Ei mene enää kauan, niin hänkin yltää hyvin jakkaralta kokkailemaan. Vaikka tykkään kyllä, kun siinä työtasolla hän on sopivasti pusuetäisyydellä.

Aina löytyy joku sopiva pikkuhomma, jonka voi melkein 3-vuotiaalle antaa. Sellaisia hommia mitä hän tekee keittiössä on esim. kuoriminen (valkosipuli ja sipulit) maustaminen, sekoittaminen, ainesten lisääminen, munien rikkominen ja eri juttujen etsiminen esim. jääkaapista. Hän myös pesee vihannekset ja kattaa pöydän mielellään ja on aina valmiina auttamaan tiskikoneen tyhjennyksessä. Ihanaa huomata, miten nopeasti taidot karttuvat kun antaa vaan harjoitella. Esim. munien rikkominen onnistuu nykyään niin hienosti, eikä yhtään tipu kuoren murusia ruokaan.

Ruuanlaitto on sellainen meidän oma juttu aina arkipäivinä, se pieni hetki kun laitetaan yhdessä ruokaa dagispäivän jälkeen. Isompien kanssa yleensä kokataan ja leivotaan enemmän viikonloppuisin, mutta kuopuksen juttu on tämä arkikokkaus. Samalla tulee vaihdettua päivän kuulumiset, vastattua kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin (joita tässä iässä on pal-jon) ja hihiteltyä yhteisille hassuille jutuille. Ei sen arkisen läsnäolon tarvitse tämän kummoisempaa olla. Eivät meidän lapset kaipaa mitään suurta ja ihmeellistä, vaan sitä, että ollaan ja tehdään yhdessä, ihan sama mitä.

Jotenkin osaan suhtautua tähän kokkailuun paljon rennommin nyt, kuin meidän isompien ollessa samassa iässä. Silloin tuntui joskus vähän hankalaltakin se, jos he halusivat (arkena) osallistua ruuanlaittoon. Nykyään ei ole niin tulenpalava kiire saada kaikkia arkiaskareita tehtyä mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Ehkä on hiffannut senkin, että vaikka kaikilla olisi jo kiljuva nälkä, niin voi napata vaikka mandariinin, niin jaksaa odotella ruokaa sen ruuanlaiton ajan. Ja varmasti myös leppoisampi elämänrytmi yrittäjänä auttaa tässä suhtautumisessa. Silloin meidän elämäntilanne oli paljon kuormittavampi, kun mulla oli kaksi työtä, ei ollut autoa ja Ottokaan ei voinut tehdä etäpäiviä. Ei silloin tarvinnutkaan pystyä kaikkeen, tehtiin parhaamme siinä tilanteessa, mikä silloin meillä oli. Onneksi isot ovat kuitenkin saaneet osallistua viikonloppuisin ja jostain ovat löytäneet suuren rakkauden leipomistakin kohtaan, vaikka me vanhemmat ei siinä mitään virtuooseja ollakaan. He saavat aina halutessaan leipoa ja kokeilla uutta.

Mä rakastan niitä kliseisiä pikkutauluja, joissa lukee ”XXX keittiö on kodin sydän”. Paitsi haluaisin meille sellaisen, jossa lukisi ”Hyttisten keittiö on kodin sydän”. Koska se on meidän kaikkien keittiö ihan yhtä lailla, eikä vaan mun. Ehkä lapset voisivat maalata mulle sellaisen äitienpäivälahjaksi, vinkvink Otto, kerrankin olen vinkkeineni ajoissa!

Tykkäättekö te laittaa (pienten) lasten kanssa ruokaa? Mitä kaikkea lapset saavat tehdä keittiössä?

Olen aina fiiliksissä kun alan tekemään näitä asukoostepostauksia vuosien varrelta. On niin hauskaa selata omaa blogia taaksepäin ja unohtua samalla lukemaan kaikkia vanhoja ihania muistoja. Tälläkin kertaa törmäsin esimerkiksi mun ja esikoisen kahdenkeskiseen shoppailu- ja sushireissuun 2016 tammikuulta, jolloin hän oli 4-vuotias. Me muistellaan tuota ihanaa reissua edelleen ja hänestä oli hauskaa lukea, mitä olin kirjoittanut siitä silloin tuoreeltaan. Samalla oli hauskaa muistella meidän vanhoja koteja ja törmäsinpä mä myös ensimmäiseen ikinä musta otettuun mahakuvaan, joka on otettu kai joskus maaliskuussa 2011, mutta jaoin sen siis seuraavan vuoden tammikuussa. En edes tiennyt, että sellainen kuva on olemassa, kun olen aina luullut että eka mahakuva musta on otettu blogia varten vasta toukokuussa. Ihana muisto! Mutta sen pidemmittä höpinöittä, mennäänpä niihin asuihin.

Tammikuu 2012

 

Tää kuva yllätti mut ihan täysin, siis todella! Mullahan on varsin kivat vaatteet ja meikit ja hiukset ja kaikki. Voisin pukea asun sellaisenaan päälle vaikka tänään. Vuoden 2012 asuksi siis todella kiva, silloin mulla oli vähän hurjempiakin tyylejä välillä, heh. Asukuvassa näkyy ihanasti myös meidän sen ajan keittiö ja keittiön sotkut. Kuinka rentoa. Ja jääkaappi täynnä magneetteja ja lippulappusia, ihan kuten nykyäänkin. Siis en kyllä luovu blondista tukasta, mutta tuollainen pitkä ja tuuhea tumman suklaan värinen tukka on kyllä aika herkku. Tuo oli sitä aikaa, kun Otto kiinnitti mun teippipidennykset, en kestä!

Tammikuu 2013

2013 Tammikuussa odotin meidän keskimmäistä ja nämä kuvat on otettu vähän ennen kun jouduin parin kuukauden vuodelepoon. Tuo musta sifonkitunika oli mun suosikkivaate ja mulla on se edelleen tallella. Se on käynyt raskausvaatteena myös Emilian kaapissa ja käytin sitä raskausvaatteena myös meidän kuopusta odottaessani. Se on ihan normi vaatepuolelta ostettu tuolloin 2013 vuonna, muistaakseni se oli alelöytö Cubuksesta ja maksoi alle kympin. Kiva asu, jonka voisin pukea päälle jos olisin raskaana, mutta ilman raskausmahaa en osaa tuota käyttää, kun se on lokeroitunut niin raskausvaatteeksi itselleni, vaikka ei ole edes siihen tarkoitettu.

Tammikuu 2014

Nämä kuvat on napattu Kööpenhaminassa, ja tuon alemman ulkona otetun kuvan on ottanut joko Irene tai Erika Naakka, jotka olivat reissulla mukana. Me tutustuttiin silloin ja meillä oli kyllä niin hauska reissu! Tuo on juuri se nahkahame, josta edellisessä asukoostepostauksessa puhuin. Se ihana A-linjainen hame, johon en varmasti ikinä enää mahdu. Tykkään tuosta asusta, se on klassinen ja nätti. Nahkahametta lukuunottamatta mulla ei kuitenkaan ole mitään noita vaatteita tallella. Nuo kengät olivat myös aivan ihanat, käytin niitä monta vuotta ennen kuin niiden pohjiin kului isot reiät! Michael Korsin laukku on edelleen tallella ja meidän lapset käyttää sitä pikkulaukkuna esim. diskossa.

Tammikuu 2015

 

Tykkään tästä asusta tosi paljon! Kengät ja laukku mulla on edelleen tallessa ja myöskin käytössä. Takkikin saattaa olla ehkä meidän varastossa, siitä on sisävuori niin pahasti revennyt, että en ole viitsinyt käyttää. Nyt kun meillä on ompelukone, niin senhän voisi tietysti korjata, olipa hyvä että törmäsin tähän tätä postausta tehdessäni. Tuo takki on nimittäin musta tosi ihana! Huivia mulla ei ole enää, olen varmasti joskus laittanut sen eteenpäin kirppikselle. Mutta voisin pukea tämänkin asun ihan tällaisenaan päälle vaikka heti tänään, sopivan klassinen ja ajaton.

Tammikuu 2016

Mulla oli tämä asu päällä, kun oltiin esikoisen kanssa siellä shoppailemassa. Molemmilla oli päällä ruutupaidat ja bomber-takit ja hiuksissa puolinuttura. Muistan, että esikoisesta oli 4-vuotiaana tosi hauskaa samistella äidin kanssa. Tästä asusta mulla on tallessa edelleen nahkainen tikattu bomber sekä punainen ruutupaita. Kengät annoin mun serkulle pari vuotta sitten, kun hän ihastui niihin. Tekonahkaleggingseihin tuli iso reikä, eikä ne enää mulle mahtuisikaan. Laitoin ne muistaakseni silloin eteenpäin johonkin tekstiilijätteeseen. Muistelen kyllä niin lämmöllä tuota päivää vieläkin!

Tammikuu 2017

Olin viimeisilläni raskaana, nämä kuvat on otettu vain muutamia päiviä ennen meidän kuopuksen syntymää. Muistan, että olo oli aika lyllertävä jo, mutta näköjään vielä nauratti. Tästä asusta mulla on tallella edelleen takki, kengät ja Diorin aurinkolasit. Ja Makian huivikin on tallessa, mutta se on nykyään Otolla käytössä. En muista enää mikä oli tuon ihanan pitkän eläväpintaisen neuletakin kohtalo, mutta jotain sille muistaakseni tapahtui. Mulle tuli bomber-ähky vuosien 2015,2016 ja 2017 jälkeen ja just nyt en ehkä käyttäisi tuota bomberia. Mutta olen säästänyt sen, koska se on kivan värinen ja hyväkuntoinen ja uskon, että bomber-ähky menee joskus vielä ohi ja silloin olen iloinen siitä, että säästin sen.

Tammikuu 2018

Pidin tätä asua kun kävimme perhe- ja 1v-kuvauksissa. Edelleen kaikki asun osat tallella ja käytössä. Farkut on edelleen kaapissa, tosin olin aivan unohtanut ne! Pitääkin kokeilla niitä pitkästä aikaa. Makuupussitakki on yksi mun vaatekaapin kulmakivistä, jo vuodesta 2017 alkaen. Se oli aikanaan huippu ostos! Tuli kauhea kaipuu tummempaan huulipunaan, näyttää jotenkin tosi kivalta mun mielestä näissä! En ole varmaan yli vuoteen käyttänyt kovin tummia huulipunia, kun en ole hajusteettomana löytänyt mieluisaa tummaa sävyä. Toivottavasti tulevalla NYCin matkalla vaikka löytyisi.

Tammikuu 2019

Tässä asussa näkyy rentous ja kaikki vaatekappaleet ja asusteet on mulla edelleen aktiivisessa käytössä. Valitettavasti tästä kyllä paistaa myös itselleni se, miten sinut en ollut itseni kanssa. Halusin piilottaa itseni löysien vaatteiden alle ja nämä ovat tammikuun 2019 ainoat asukuvat. Ihana talvinen maisema, vitsit viime vuonna näytti erilaiselta tammikuussa kuin tänä vuonna. Rakastan mun karvatakkia ja mun Timberlandin kenkiä, sekä tuota R-collectionin hupparia, joka on mulla käytössä joka viikko.

Tammikuu 2020

Nämä tuoreimmat kuvat on tietenkin lempparit, koska näissä näytän eniten juuri siltä, miltä juuri nyt haluankin näyttää. Tämä on mun sellainen perusasu tällä hetkellä, joka tulee vedettyä kaapista päälle vähintään kerran viikossa (tai kaksi tai kolme). Viihdyn hyvin kaikissa näissä vaatekappaleissa ja uskon, että ne tulevat näkymään mun päällä vielä monena vuonna, kuten ilahduttavan monet näistä tämänkin asukoosteen vaatteista ovat näkyneet.

Mikä oli sun lempparityyli näistä? Hauskaa muuten, että vuodenajasta riippuen mulla näkyy esim. niin erilaisia hiustyylejä! Esimerkiksi tätä katsoessa voisi kuvitella, että mulla ei koskaan ole ollut esim. pastelliviolettia tukkaa, vaikka onkin. Mulla ei vain koskaan ole ollut sitä tammikuussa, heh.

Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

 

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.

Tekemäni arkinen asukooste oli teidän mielestä kiva ja halusitte niitä ehdottomasti lisää, joten täältä pesee. Näitä on ihan super hauska tehdä ja mun mielestä onkin aika huvittava ajatus, että tämän postauksen myötä olen varmaan julkaissut jo ainakin puolet siitä asumäärästä, mitä julkaisin _koko_viime_vuonna_! Miettikää! Mutta näitä koosteita saa oikeasti tehtyä paljon matalammalla kynnyksellä kuin sellaisia yhden asun katsauksia. Jotenkin myös ihanaa, että keksin tämän idean vasta nyt, melkein yhdeksän vuotta blogin aloituksen jälkeen. Jos olen jo parissa viikossa julkaissut kymmenen asua, niin kenties niitä kertyy tämän vuoden aikana jopa yli sata.

Vuoden päätteeksi voisin tehdä vielä sellaisen lempiasukoosteen, tai vaikka ”vuoden käytetyin vaate” -koosteen. Tällä hetkellä näyttää, että sen tittelin on viemässä mun kamelin värinen villakangastakki, heh. Mutta tilannehan elää, odottakaapa vaan kun saan vihdoinkin biker-nahkatakin taas päälle. Tai kesää, kun liehuhelmaiset mekot  valtaavat mun vaaterekin neuleiden jälkeen!

Kuten viimeksi, myös nyt nämä kaikki asut on sellaisia asuja, jotka mulla on oikeasti ollut päällä kuluneiden parin viikon aikana. Ollaan napattu kuva aina vaan sopivalla hetkellä parissa minuutissa, kesken siirtymän jonnekin tai kotona ennen lähtöä tai sen jälkeen. Eli tosi rennolla meiningillä mennään.

1. Keltainen paita & nahkahame

Tämä asu mulla oli päällä yhtenä päivänä, kun me käytiin Porvoossa. Kävin siis viemässä uudet sormenjäljet Passia varten Porvoon poliisilaitoksella, kun muihin ei saanut aikoja tarpeeksi ajoissa ennen meidän tulevaa reissua. Musta Zaran tekonahkahame on ollut jo pitkään ihan mun lemppari ja puin sen heti päälle kun mittari näytti lähes kymmentä astetta. Ostin sen viime vuonna, kun tajusin, että en taida koskaan tulla mahtumaan mun vanhaan A-linjaiseen nahkahameeseen vuodelta 2014, koska en oikeasti edes halua mahtua siihen. Ei tullut ollenkaan kylmä, vaikka löysin sen kaveriksi vain ohuet sukkahousut. Niin outo tämä tämän vuoden tammikuun keli, tai koko ”talvi”. Yhdistin hameen kanssa n. vuoden vanhan Gina Tricotin keltaisen ohuen paidan, jonka koristeena on erilaisia nyörejä. Lisäksi päällä oli jo erittäin tutuksi tullut Zaran klassikkotakin, Acne Studiosin huivin ja Zaram mustien nilkkureiden yhdistelmä.

2. Musta neule & siniset farkut

Päätin huvikseni kokeilla pitkästä aikaa mahtuvatko yhdet mun tiukimmista sinisistä Gina Tricotin mom jeanseista mun päälle ja nehän mahtuivat leikiten. Siitä on oikeasti aikaa kun ne ovat viimeksi olleet mun jalassa, varsinkaan ilman, että puristivat yhtään. Nyt ne tuntuivat oikein mukavilta ja sopivilta, pystyin jopa hengailemaan niissä rennosti kotona! Yhdistin ne mustaan Zaran puuvillaneuleeseen, jossa on hihoissa hauskat koristehakaset. Lisäksi kaverina vanhat tutut laukku, takki, kengät ja sirot kullan väriset korvarenkaat.

3. Harmaa huppari & mustat farkut

BikBokin harmaa crop-huppari on yksi mun vaatekaapin mukavia perusvaatteita. Se menee mun mielestä kaikkiin asuihin ja toimii loistavasti korkeavyötäröisten yläosien kanssa. Se on rento ja menee hyvin vaikka treenihousujen kanssa, tai sitten sen voi yhdistellä hameeseen tai farkkuihin tai lähes mihin tahansa. Tässä yhdistin hupparin tummiin Gina Tricotin mom jeanseihin, sekä saman merkin leopardikuosiseen hiuspantaan. Ei varmaan tarvitse erikseen mainita näitä asun muita erittäin tuttuja yksityiskohtia.

4. Harmaa huppari & farkkuhame

Sama harmaa huppari kuin edellisessä asussa, mutta nyt yhdistettynä pari vuotta vanhaan mustaan farkkuhameeseen. Toimii mun mielestä tosi kivasti ja näyttää super rennolta! Vihdoinkin vaihdoin myös kengät – tämän asun kanssa jalassa olivat mun niittikoristeiset maiharit vuodelta 2018. Niissä oli sopivasti särmää ja toivat vähän jännitystä muuten niin basic-asuun. Lisäksi päässä oli harmaa Acne Studiosin pipo, koska mulla oli todella huono hiuspäivä.

Tiedättekö sen fiiliksen kun vahingossa ajaudutte käymään kolme kertaa suihkussa vuorokauden sisään ja sitten yritätte palata takaisin normaalin jokatoinenpäivä -hiustenpesurytmiin, mutta tukka ei ole samaa mieltä? Mulle kävi just niin, kun ekana oli pakko käydä aamulla suihkussa, kun tukka oli jo likainen, sitten haluttiinkin extempore saunaan Oton kanssa illalla ja sitten seuraavana aamuna kävin lenkillä ja tukka oli niin hikinen, että oli ihan pakko pestä. Seuraavana päivänä normaalisti tukka näyttäisi ihan hyvältä vielä, mutta suihkurumban jälkeen ei niinkään. Pipopäivä oli vääjäämätön lopputulos tälle suihkusäädölle. Onneksi nyt tukka on jo toipunut.

Musta karvatakki & tekonahkahousut

2018 joulukuussa tekemäni alelöytö, karvatakki, on jäänyt vähän alakynteen kamelitakin oston jälkeen. Mutta edelleen tykkään tästä hurjasti! Sopii täydellisesti rentoilupäiviin, mutta halusin kokeilla yhdistää sen vähän skarpimmin. Kuten ne aiemmin mainitut siniset farkut, myös nämä  mustat tekonahkahousut on olleet pitkään siinä pinossa, jonka vaatteista olin jo melken valmis luopumaan, koska ajattelin etten enää mahdu niihin. Ostin ne 2017 puoli vuotta synnytyksen jälkeen, jolloin ne olivat epämukavat, mutta mahtuivat hyvin. Ajattelin silloin niiden muuttuvan nopeasti mukaviksi, mutta niin ei sitten käynytkään. Siinä välissä ne housut sitten lakkasivat nousemasta reiden puoliväliä ylemmäs, mutta nyt ne menevät mulle jalkaan kokonaan ja ovat jopa ihan mukavat. Yhdistin ne mustiin nilkkureihin, mustaan neuleeseen ja mustaan laukkuun. Hauskaa kun mulla on niin paljon ”uusia” vaatteita, kun vanhat suosikit menee taas päälle tauon jälkeen.

Sellaisia asuja, oli tässä ainakin vähän enemmän vaihtelua kuin viimeksi, vaikka aika paljon luotan arkipukeutumisessa niihin kulmakiviin. Mikä asu oli sun lemppari? Millaisia asuja haluaisit nähdä mun päällä?

Tässä kuvassa me ollaan just tulossa dagiksesta. Meidän taaperolla on tapana raahata aina mahdollisimman iso pehmolelu mukaan sinne. Joskus se on valtava kirahvi, tällä viikolla se on ollut isosiskon ikivanha vähän pienempi löllö koirapehmolelu, jonka nimi on Armas, kuten mummun koirankin. Kysyin häneltä, että saanko minä kantaa koirapehmolelua, mutta hän ehdottomasti halusi kantaa sen itse. Tässä ollaan pysähdytty korjaamaan koiran asentoa n. kymmenettä kertaa 200m matkalla.

Se tunne kun taapero näkee mut dagiksella päivän jälkeen on niin maaginen. Yleensä hän juoksee syliin niin kovaa kun pienistä jaloistaan pääsee ja kiljuu innostuksesta. Siinä hetkessä on niin paljon tunteita puolin ja toisin. Kyllä se on mulle päivän paras hetki kun näen taas lapset, vaikka kovasti rauhallisesta työajasta nautinkin. Otto hakee meillä useammin lapset, koska mä saan yleensä tehtyä sen aikaa vielä hyvin töitä ja sitten lapset voi hakea aiemmin.

Mutta aina jos olen muutenkin liikkeellä sopivaan aikaan, olen mukana hakemassa. Joskus haen myös yksin kaikki lapset bussilla, kuten tällä viikolla Oton ollessa koulussa. Mä olen ehkä vähän pönttö, mutta lähes aina kun haen taaperoa, mä juoksen bussipysäkiltä tai autosta päiväkodin portille, että pääsen mahdollisimman nopeasti. Ajallisesti eroa on ehkä puoli minuuttia, mutta jotenkin löydän itseni aina ottamasta juoksuaskelia. Jos ollaan yhdessä hakemassa, niin Otto aina huutelee perästä, että voisinko vähän odottaa. Tai sitten otetaan kisa ja hän juoksee mun ohi portille loppumetreillä, hitsi vie. Mutta joku päivä mä vielä voitan!

Päiväkotipäivän päätteeksi taapero yleensä kertoo vuolaasti omasta päivästään kaikenlaista aina syödystä lounaasta leikkeihin kavereiden kanssa. Toki me aina kysellään myös päiväkodin henkilökunnalta päivän kuulumiset. Usein kotiin tulee mukaan joku hieno uusi piirustus tai askartelujuttu, jotka pitää heti kotona laittaa magneetilla kiinni jääkaapin oveen.

Taaperolla on viikossa neljä dagis-päivää ja kolmen päivän viikonloppu.  Taaperon vapaat perjantait on kyllä ihana juttu, josta aion pitää kiinni eskariin asti, kuten tehtiin isompienkin kanssa. Se on niin luksusta, kun perjantaina saa aloittaa aamut rauhassa taaperon kanssa leikkien, vaikka itsellä olisikin työpäivä sitten. Tänään tein puolikkaan työpäivän ja Otto leikki ja touhusi meidän kuopuksen kanssa sillä aikaa. Silti tämä päivä tuntui jo viikonlopulta ja vapaapäivältä aamusta asti.

Taaperolla on päiväkotiarkea takana pian 11 kuukautta (miinus kesäloma) ja se on sujunut pääosin hyvin. Helsingin seudulla ruotsinkielisessä päivähoidossa on tällä hetkellä niin paha henkilökuntavaje, että tammikuussa 50% ruotsinkielisistä päiväkotipaikan hakijoista on tarjottu suomenkielistä päiväkotipaikkaa, kun ruotsinkielisiä paikkoja ei ole saatavilla riittävästi. (lähde hs.fi). Tosi kurjaa, että perheet eivät saa päivähoitoa omalla äidinkielellä. Meillä on käynyt todella hyvä tuuri, kun paikat aikanaan järjestyivät helposti kaikille ja vielä juuri siitä samasta tutusta päiväkodista, jossa meidän lapset aloittivat jo keväällä 2015.

Ei voi kuin olla äärettömän kiitollinen ihanille tutuille ja uusille hoitajille ja opettajille, jotka ovat aina tehneet parasta mahdollista työtä, vaikka henkilökuntavaje on välillä hetkellisesti vaivannut meidänkin päiväkodissa. Toivon niin kovasti, että tulevaisuudessa varhaiskasvatukseen satsattaisiin aidosti niin paljon kuin oikeasti pitäisi, koulutusväyliä monipuolistettaisiin houkuttelevammiksi ja löytyisi tarpeeksi ihmisiä, jotka haluavat alalle ja kokevat sen oikeasti mielekkääksi, jotta missään päiväkodissa ei tarvitsisi käydä läpi monen kuukauden henkilökuntapulaa tai sijaisrumbaa.

Me ollaan tosi kiitollisia siitä, että meillä on pysynyt sama päiväkoti ja lähes sama henkilökunta jo viiden vuoden ajan. Se on ihan valtavan iso voimavara, että on sellainen päiväkoti ja henkilökunta, joihin voi luottaa ihan 100% ja tietää, että lapsi saa aina parasta mahdollista hoitoa ja läheisyyttä aina kun sitä tarvitsee. Lapselle päiväkoti on kuin toinen koti ja mulle on ehdottoman tärkeää, että hänellä on siellä turvallinen ja hyvä olla.

Ihanaa viikonloppua kaikille <3