Tämä kulunut kuukausi on ollut kyllä melkoinen ja tuntunut jotenkin ihan älyttömän pitkältä, koska on vaan tapahtunut niin paljon ja niin paljon isoja ja meille merkityksellisiä asioita.

Taapero aloitti päivähoidon. Olin esimerkiksi varma, että me ollaan tehty Oton kanssa täällä päivisin kahdestaan työ- ja koulujuttuja jo pidempään. Havahduin vasta nyt tätä postausta pohtiessani siihen, että siitä on alle kuukausi, kun meidän taapero aloitti päivähoidossa. Sekin tosiaan tapahtui tässä maaliskuun alussa. Kaikki on lähtenyt hyvin sujumaan, ehkä siksi tuntuukin, että siitä olisi pidempi aika kuin onkaan.

Käytiin yön yli-treffeillä Oton kanssa ja siitäkin on jo ikuisuus, vaikka tuntuu kuin oltaisiin ihan vasta käyty.

Meidän 5-vuotiaalla murtui käsi, mutta sekin paranee jo kovaa vauhtia eikä kipsi onneksi paljoa menoa ole hidastanut. Onneksi lapset ovat niin sopeutuvaisia.

Tapasin Isabella Löwengripin, jonka uraa ja elämää olen seurannut siitä asti kun olin itse jotain 16. Isabella on edelleen yksi Skandinavian suurimmista vaikuttajista. Hän esimerkiksi kertoi, että hän palkkasi ensimmäisen assarin ollessaan 16-vuotias, ja assari tuli hänen mukanaan kouluun (!!). Siellä assistentti vastaili Isabellan sähköposteihin sillä aikaa, kun Isabella itse opiskeli. Nykyisin Isabella on kahden lapsen äiti ja aivan älyttömän menestynyt yrittäjä ja sijoittaja, joka on mm. viime vuonna nimetty Ruotsin talouselämän vaikutusvaltaisimmaksi henkilöksi. Vaikka ihan kaikesta en ole samaa mieltä hänen kanssaan, on todella kunnioitettavaa, millaisen uran hän on rakentanut itselleen. Ja hän on vain vuotta mua vanhempi, 28-vuotias.

Sain uuden ystävän. Oikeastaan me kyllä tutustuttiin jo ihan alkuvuodesta kun tavattiin ekan kerran, mutta kuitenkin. Olen ihan fiiliksissä siitä, että näin aikuisiälläkin voi löytää ystävän, jonka kanssa vaan klikkaa niin hyvin. Parasta on se, että meillä on taustalla paljon samanlaisia kokemuksia, joista ei kumpikaan olla ennen voitu jutella oikein kenenkään kanssa. Ihan mieletöntä vaan kuunnella toista ja nyökkäillä, että mustakin on tuntunut just tolta!

Käytiin Kiasmassa koko perhe ja nautittiin museokäynnistä ihan valtavasti. Pitäisi useamminkin viettää aikaa museoissa.

Lapsilla oli ensimmäistä kertaa ikinä omia yökylävieraita, ja meillä oli niin hauska viikonloppu! Ehdottomasti jatkossakin meille saa tulla yökylävieraita, se on hauskaa sekä lapsille että vanhemmille.

Mä kävin magneettikuvauksessa, jota pelkäsin ja jännitin etukäteen, mutta jonka ansiosta mulla on nyt kevyempi mieli kuin aikoihin. Tuntuu kuin iso kivi olisi tippunut harteilta ja pystyisi taas hengittämään.

Kevät alkoi silleen ihan kunnolla. Kadut on lakaistu ja aurinko lämmittää jo. Nyt on kellotkin käännetty. Ihan mieletöntä, miten paljon energiaa lisääntyvästä valosta saa.

Katsottiin Oton kanssa Sex Education teidän suosituksesta Netflixistä ja sehän oli ihan loistava sarja! Suosittelen itsekin!

Ainoa harmillinen juttu oli se, että tämän kuukauden Ihanat erilaiset perheet -postaus siirtyi harmillisesti sairastapauksen vuoksi eteenpäin. Eli se olisi ilmestynyt tänään, mutta sen sijaan tänään ilmestyikin tämä kuukausikatsaus. Mulla ei ole mitään ”varaperheitä” varattuna eri kuukausille, eli jos peruutus tai siirtymä tulee niin se tulee. Nyt siis luultavasti huhtikuussa ilmestyykin kaksi sarjan postausta, tai sitten sarjan aikataulu vaihtuu lennosta. Niin tai näin, en malta odottaa, että pääsen kertomaan teille lisää tarinoita. Jos ette ole vielä lukeneet, niin tammikuun perheen tarinan pääset lukemaan tästä ja helmikuun tästä.

Tämä kuukausi on ikävää tapaturmaa lukuunottamatta ollut ihana. Päällimmäinen fiilis on kiitollisuus. Ollaan aivan älyttömän onnekkaita, kun ollaan saatu viettää näin ihana kuukausi, ja ne asiat joita on jännitetty on menneet hyvin. Nyt edessä on huhtikuu, keskimmäisen synttärit, pääsiäinen ja paljon kaikkea muutakin hauskaa. En malta odottaa, että kevät pääsee kunnolla vauhtiin! Ihanaa huhtikuuta kaikille ja kiitos aivan älyttömästi myös teille tästä kuukaudesta.

Mulla oli odotuksia tälle kuukaudelle, koska tämä oli ensimmäinen kuukausi yli kahteen vuoteen, kun mulla oli mahdollisuus panostaa täysillä blogiin aivan tavallisten toimistotuntien aikaan. Tässä kuussa on käyty aivan älyttömän mielenkiintoisia keskusteluita ja blogin kävijämäärät ovat olleet valtavassa kasvussa. Tällä viikolla täällä vaihdettiin myös blogin sadas tuhannes kommentti. Ihan mieletöntä. Kiitos teille aivan hurjasti siitä, miten myötäelätte ja keskustelette ja jaatte ajatuksia ja kokemuksia. Te olette ihan parhaita. 

Kun mulle joululomalla iski älytön päänsärky- ja migreeniputki, mä kävin tammikuussa neurologin vastaanotolla. Silloin sain lähetteen myös varmuuden vuoksi magneettikuvaukseen ja nyt kävin sitten tällä viikolla pään ja kaulan magneettikuvauksessa. Multa ei koskaan aiemmin ole tosiaan magneettikuvattu mitään, ja mua vähän jännitti tutkimus etukäteen. En kuitenkaan onneksi kärsi ahtaanpaikan kammosta, joten sitä itse putkea en pelännyt. Lähinnä pelkäsin, että mitähän kuvauksessa näkyy.

Täytin esitietolomakkeen ja olin pukenut päälle mukavat vaatteet ilman metalliosia, niin kuin pitikin. Menin paikalle urheiluleggigseissä, kaarituettomissa rintsikoissa (joissa ei ollut hakasia) ja t-paidassa (no oli mulla myös alushousut ja sukat, obviously). Se oli oikein hyvä asu. Koruja tai kelloja mulla ei ollut päällä, paitsi vihki- ja kihlasormus, jotka unohdin sormeen myös tutkimukseen mennessä. Niistä kuitenkin sanottiin, että ne eivät tutkimusta haittaa, koska ovat jalometallia. Pidin siis sormukset sormessa.

Putkeen mennessä sain kuulosuojaimet, joista olisi voinut kuunnella myös radiota tai Spotifyta. Käteen sain soittokellon, joka toimi puristamalla. Mun kasvojen päälle tuli sellainen muovinen kehikko, joka piti päätä paikallaan. Kehikossa oli myös peili. Mä laitoin tässä vaiheessa silmät kiinni ja silmät kiinni olin itse asiassa siihen asti, että tulin puolen tunnin päästä putkesta ulos. Näin mulle ei ollut mahdollisuuttakaan tulla sitä ahtaan paikan kammoa, kun en edes nähnyt olevani ahtaassa paikassa.

Mä yllätyin siitä, miten kova ääni tutkimuksesta lähti! Olin ajatellut, että kuulosuojaimet auttavat, enkä kuulisi ainakaan häiritsevän kovia ääniä. Äänet olivat kuitenkin todella kovia ja voimakkaita ja myös todella ärsyttäviä. Piipitystä ja hakkaavaa ja poraavaa toistuvaa ääntä pään ympärillä, pisimmillään 8 minuuttia putkeen. Puolen tunnin magneettikuvauksen aikana otettiin monta kuvasarjaa, joista kaikista lähti hieman erilainen ääni. Suurin osa niistä oli 3-4 minuuttia pitkiä, mutta myös pari lyhyempää ja sitten tuo yksi pitkä. Mua pelotti, että saan niistä kovista äänistä migreenin, mutta ei sitä onneksi tullut.

Kuvauksen aikana mietin kauppalistaa ja sähköposteja ja kaikkea muuta ihan perus juttua. Aika ei ehtinyt käydä pitkäksi onneksi, vaikka välillä ne äänet olivatkin todella epämiellyttäviä. Onneksi tutkimus ei muuten tuntunut miltään ja se oli sillä selvä. Sain seuraavalle päivälle lääkäriajan, jossa käytiin sitten mun kuvat läpi. Kovista äänistä huolimatta magneettikuvaus oli yllättävän iisi homma. En ollenkaan tiennyt etukäteen mitä odottaa, kun ei aiempaa kokemusta ollut.

Kuvista ei onneksi löytynyt mitään muuta kuin täysin normaalit ja terveet aivot ja verisuonet. HUH! Se oli ihan valtava helpotus, sillä välillä kun on ollut pidempiä aikoja ja useammin tosi kovia päänsärkyjä ja näköhäiriöitä, on käynyt mielessä, että voiko siellä olla jotain muutakin. Onneksi siis ei. Nyt voi huokaista helpotuksesta ja keskittyä vaan siihen, että silloin kun migreeni iskee, pääsee oireista mahdollisimman nopeasti eroon. Sain tammikuussa ja nyt tälläkin käynnillä uusia migreenilääkkeitä kokeiluun, mutta en itse asiassa ole tarvinnut niitä vielä kertaakaan. Mulla on ollut tavallista päänsärkyä kyllä välillä, mutta migreenejä ei onneksi nyt hetkeen. Toivotaan että oireet pysyvätkin kurissa, eikä niitä tulisikaan.

Migreenit ja päänsäryt ovat vähentyneet sen jälkeen kun tein muutaman perustavanlaatuisen muutoksen arjessa:

• Aloin venyttelemään joka päivä, varsinkin niskan ja hartioiden aluetta.
• Vaihdoin takaisin seisomatyöskentelyyn ja lakkasin tekemästä töitä koneella sohvalla tai ruokapöydän ääressä.
• Aloin pitämään paremmin huolta riittävästä veden juonnista. Aloitan aamut juomalla ison lasin vettä ja syömällä riittävästi, ja vasta sitten otan kupin kahvia. Ennen saatoin juoda sen kahvikupin muuten tyhjään vatsaan, mikä oli tyhmää.
• Hankin silmälasit itselleni työntekoa varten.
• Vaihdoin nukkuessani tyynyyn, joka tukee paremmin mun niskaa ja hartioita.
• Lakkasin käyttämästä hajustettua kosmetiikkaa.

Kaikki nämä muutokset ovat varmasti merkittävästi vaikuttaneet mun migreenialttiuteen, sillä ennen toimiessani päinvastoin ne kaikki saattoivat johtaa migreeniin. Niskajumit, silmien siristely, liian vähäinen vedenjuonti, liika kofeiini ja voimakkaat hajusteet olivat mulle pahimpia migreenin aiheuttajia. Nyt kun niitä ei ole, ei toivottavasti ole migreenejäkään.

Oli kyllä valtava helpotus saada varmistus siitä, että kyse on todellakin vain toiminnallisesta häiriöstä eli migreenistä, eikä mistään sen vakavammasta. Oli myös hienoa nähdä, että verisuonetkin olivat todella hyvässä kunnossa, kun mun äidillä kuitenkin on ollut aivoinfarkti. Toki olen vielä melko nuori ja niiden kuuluukin olla kunnossa, mutta aion jatkossakin pitää niistä hyvää huolta liikkumalla ja syömällä terveellisesti ja toivoa parasta.

Voin kertoa, että kun näitä asioita on pitkään miettinyt ja vähän pelännytkin, tuntuu älyttömän helpottavalta ja ihanalta, kun tietää kaiken olevan kunnossa. Näissä fiiliksissä on ihanaa lähteä viikonloppuun! Hyvää viikonloppua kaikille <3

Ihana Mona haastoi mut kertomaan siitä, miten kotityöt jaetaan meidän perheessä. Kysyin teiltä Insta storiesin puolella mitä mieltä olette aiheesta, ja yli 2000 vastaajasta 94% oli sitä mieltä, että laitetaan toteutukseen vaan! Eli tässäpä nyt tulee sitten ajatuksia siitä, miten kotitöiden jako menee meidän perheessä.

Kotitöiden jako on meidän suhteen ja avioliiton aikana vaihdellut tosi paljon ja suuri vaikutus on ollut myös sillä, onko jompikumpi meistä aikuisista ollut perhevapaalla tai tehnyt töitä kotoa käsin. Silloin kun mä olen esimerkiksi ollut vuodelevossa supistusten takia raskausaikoina, Otto on joutunut ottamaan päävastuuta aivan kaikesta niin kotitöiden, kaupassakäynnin kuin lastenkin osalta. Silloin kun Otto aikanaan teki esim. pitkiä työputkia ja päivysti myös viikonloppuisin ja mä olin kotona lasten kanssa, oli päävastuu kodinhoidosta mulla.

Nyt meillä on ollut melko tasainen jako mun viimeisimmän raskauden jälkeen, eli reilut pari vuotta. Ollaan molemmat oltu vuorotellen perhevapaalla pitkiä aikoja ja ollaan molemmat työskennelty paljon kotoa käsin. Kotitöiden jako on mennyt aika luonnollisesti, sillä tavalla, että ei olla edes hirveästi keskusteltu koskaan siitä, miten ne jaetaan. Kumpikin on päätynyt vaan tekemään niitä hommia, jotka itseä miellyttävät enemmän tai joissa kokee olevansa tehokas. Siitä ollaan kyllä keskusteltu, jos jompikumpi on joskus kaivannut enemmän toisen panosta johonkin tiettyyn asiaan.

Esimerkiksi pyykkihuolto oli ennen mun vastuulla suureksi osaksi, ja lopulta mulla meni hermo siihen, että pyykit eivät koskaan löytäneet tietään edes pyykkikoreihin, ja likavaatteiden kiikuttamisesta puhtaan pyykin viikkaukseen kaikki oli yksin mun käsissä. Vaikka mulla ”meni hermo”, ei meille mitään riitaa tullut asiasta, vaan kerroin Otolle miksi se tuntuu musta ärsyttävältä ja hankalalta, että muut  perheenjäsenet eivät ota pienintäkään osaa pyykkihuoltoon. Sen jälkeen Otto on esimerkiksi ottanut päävastuun pyykkien ripustamisesta kuivumaan, lapset ovat alkaneet laittamaan sukkaparit yhteen kuivina ja viemään omat vaatepinot kaappiin ja jokainen pitää huolen siitä, että vie omat vaatteet oikeaan pyykkikoriin likaisina. Mä lajittelen vaatteet koneeseen ja viikkaan puhtaat pyykit. Kumpikin meistä silittää vaatteita silloin kun tarvitsee, eli lähinnä juhlia varten. Muuten ei olla siitä niin tarkkoja. Nykyään pyykkkääminen ei ärsytä enää ollenkaan, vaan kaikki sujuu hyvin. Kannatti siis ottaa asiat puheeksi eikä vaan hampaita kiristellen hoitaa pyykkihommia yksin.

Otto on se, joka meillä siivoaa useimmin keittiön. Mä en itse tykkää keittiön siivouksesta yhtään ja Otto taas nauttii siitä. Tästäkin on käyty keskustelua: joskus mä esimerkiksi saatoin saada ihan hirveän sotkun aikaiseksi vaikka tein jotain suht simppeliä ruokaa. Nykyisin kiinnitän huomiota sotkuun jo ruokaa laittaessa ja siivoilen pois sitä mukaa kun sotkua tulee siinä ruuanlaiton lomassa. Tämä helpottaa keittiön puhtaana pitämistä huomattavasti Otolle. Toki mäkin siivoan keittiötä välillä, mutta useimmin sen tekee Otto.

Vessan siivous taas on mun vastuulla. Vessa on täynnä mun meikkejä ja tököttejä ja mä jotenkin nautin vessan siivoamisesta. Rakastan sitä, kun vessa on kiiltävän puhdas ja vasta siivottu. Mua ei ällötä pöntön peseminen tai hammastahnatahrojen hinkkaaminen, päin vastoin.

Otto pyyhkii useimmin pölyt ja pinnat (huom. mikrokuituliinalla tai swifferillä, pölyhuiska oli hieno rekvisiitta). Mä taas sitten imuroin ja luutuan lattiat. Mä olen tarkka imuroinnista ja olen todennut, että pääsen itse helpommalla kun hoidan sen vaan itse. Toki molemmat imuroivat vuorotellen ruokapöydän alta sotkuja, mutta viikkosiivouksessa imuroinnin hoidan minä. Tähän aikaan vuodesta eteinen täyttyy hiekasta ja pikkukivistä jatkuvasti ja sitäkin saa olla imuroimassa vähän useammin kuin yleensä.

Yleinen järjestely on molempien vastuulla. Siinä missä Otto keittiön pintojen siivouksen ja astioiden lisäksi hoitaa myös järjestelyä keittiössä ja ruokailutilassa, mä järjestelen usein olohuoneen ja eteisen. Ne on sellaiset paikat kotona, jotka saa järjestellä yleensä monta kertaa päivässä. Aina kun joku oleskelee olkkarissa tai lähtee ulos tai tulee sisään, saa olla järkkäilemässä. Varsinkin just nyt kun eteiseen on tungettuna sekä talvi- että välikausivaatteet, se ei mitenkään vaan pysy siistinä. Kaikelle ei vaan fyysisesti ole juuri nyt edes paikkaa ja eteinen on yksi kaaos, vaikka kaikki yritetään parhaamme. Toivottavasti pian ilmat alkavat oikeasti pysymään kunnolla plussan puolella, niin saa heivata talvitakit ja muut kamppeet eteisestä varastoon.

Lapset keräävät yleensä lelut itse, vievät vaatteet itse pyykkikoreihin ja vievät puhtaat pyykit itse kaappiin. He saavat halutessaan myös imuroida omat huoneensa, mutta yleensä imuroin sitten itse vielä uudelleen. Välillä mä autan suorittamaan perusteellisen siivouksen lastenhuoneissa, koska heidän omat siivousratkaisut on yleensä hieman erilaisia kuin mun. He myös säästävät kaikenlaista, jota itse en välttämättä säästäisi (kuten wc-paperirullia, joihin on piirretty yksi ympyrä).

En koe tarpeelliseksi kuitenkaan puuttua niihin ratkaisuihin arjessa (esim. siihen kun hyllyn päälle järjestellään hienosti tavaroita asetelmiksi ja rykelmiksi, vaikka ne voisi laittaa myös esim. kaappeihin ja laatikoihin). Mun mielestä on ihanaa kun he itse yrittävät ja toteuttavat itseään ja tekevät huoneista sellaiset, joissa itse viihtyvät. Välillä on silti kiva nähdä sitä hyllyn pintaakin tavaroiden alta, ja siksi joskus (ehkä kerran parissa kuussa) myös siivoilen ihan kaiken paikoilleen ja laitan ne oikeasti unohdetut wc-paperirullateokset ja hampurilaisravintolalelun puolikkaat eteenpäin, eivätkä he huomaa edes. Silloin lapset aina yllättyvät ja kiittävät mua iloisesti ihanan siististä huoneesta. Tämä varmaan muuttuu sitten kun ikää tulee lisää, esim. teinin huoneeseen ei tulisi mieleenkään mennä omin päin järjestelemään ja käymään läpi kaikkia tavaroita. Luvan kanssa toki auttaisin siivouksessa myös teiniä. Lapsilla on oma paikka niille oikeasti tärkeille askarteluprojekteille ja taideteoksille, ja sieltä mä en koskaan heitä mitään pois, varsinkaan kysymättä.

DISCLAIMER: Kuvat on otettu huumorimielessä ja ne ovat täysin lavastettuja. 😀

Tällä hetkellä meidän kotityöjako toimii mun mielestä tosi kivasti. Siivous on ihan luonteva osa elämää, ei mikään sellainen osa, joka aiheuttaisi harmaita hiuksia tai ärsytystä. Jokainen huolehtii omasta osuudestaan ja pidetään koti sellaisessa kunnossa, jossa itse viihdytään.

Laitan nyt heti tämän postauksen julkaisun jälkeen instaan kyselyä teille siitä, kuinka teillä hoidetaan kotitöiden jakaminen! Käykää vastailemassa, olisi hauskaa nähdä miten tasaisesti tai epätasaisesti kotityöt jakautuvat ja onko teillä enemmän samoja suosikkeja ja inhokkeja kuin mulla vai Otolla!

Multa toivottiin postausta yksin olemisesta: ”Oon saanut blogisi perusteella sellaisen kuvan susta, että saat virtaa nimenomaan ihmisistä ympärilläsi. Olisi kiinnostavaa kuulla suhteestasi yksinoloon: koetko tarvitsevasi omaa aikaa arjessa jaksamiseen ja kuinka paljon, miten onnistuu perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen, millaisia asioita teet mieluummin yksin kuin yhdessä toisen kanssa jne.”

Tää oli musta aivan mahtava aihe, josta mielelläni kirjoitan ja siksi tartuinkin heti ideaan. Eli yksinolo, tykkäänkö ja osaanko olla yksin? Kyllä ja kyllä. Tykkäänkö kuitenkin enemmän olla yhdessä? Kyllä. Ja se on todellakin totta, että saan virtaa ihmisistä mun ympärillä.

Mä rakastan olla aamuisin yksin. Mun mielestä se on ihanaa, kun herää ihan yksin ennen kaikkia muita ja saa lukea rauhassa kirjaa tai naputella yksin tietokoneella ajatuksia ylös. Rakastan myös välillä ottaa sen pienen hetken ja selata yksin rauhassa puhelinta: lukea uutisia, katsoa inspiroivien tyyppien Insta storyja tai tsekata puhutuimmat blogipostaukset.  Mä tykkään myös siivota yksin ja koen olevani yksin siivotessani tehokkaampi kuin silloin, kun me siivotaan yhdessä. Ehkä siksi, että silloin kun siivotaan yhdessä, ei tehdä sitä sillä tavalla ”tehokkaasti” vaan enemmän jutellaan ja höpötellään samalla + käyn välillä auttamassa lapsia ja tsekkaamassa, kuinka heillä etenee siivous.

Yksin on ihanaa käydä kävelemässä tai juoksemassa, mutta nautin siitä kyllä myös kaverin tai Oton kanssa. Yksin on ihanaa matkustaa julkisilla ja vaan antaa ajatusten virrata. Näin tein usein ennen, katselin vaan ikkunasta ulos ja mietiskelin kaikkea. Nykyisin ehkä enemmän priorisoin: julkisilla matkustaminen vie yleensä aikaa ja silloin on kätevää esim. soittaa äidille tai jollekin kaverille ja vaihtaa kuulumiset pitkän kaavan mukaan. Mulle on tosi tärkeää pitää yhteyttä esim. äitiin päivittäin, koska tiedän, miten paljon se mun äidille merkitsee, kun hän asuu niin kaukana meistä ja on yksin. Usein kotona ollessa puhelut on kuitenkin suht lyhyitä tai sitten soitetaan yhdessä lasten kanssa mummulle videopuhelu. Silloin itse harvoin saa suunvuoroa, hah. Siksi on kiva soitella ihan rauhassa välillä niin, että ehtii jutella kaikkea ihan turhaa hömppääkin eikä vaan asiaa.

Töitä tykkään tietenkin myös tehdä yksin, muuten en varmaan jaksaisikaan mun työtä, koska se on joinakin päivinä todella yksinäistä. Toki se on välillä myös super sosiaalista, kun on kaikkia tapahtumia ja tilaisuuksia. Mutta se perus kirjoittaminen ja kuvaaminen on melko yksinäistä ja mä nautin siitä. Vaikka me ollaan usein Oton kanssa lasten dagis- ja koulupäivän ajan kahdestaan kotona, 99% työajasta me kuitenkin vaan naputellaan hiljaa. Tai sitten Otto naputtelee ja mä kuvaan. Heitetään me välillä tyhmää läppääkin tai käydään halaamassa toista, mutta pääosin keskitytään vain siihen itse asiaan, yksin. Lounasta syödään monesti yhdessä. Näin kotioloissa sekin vie yleensä vain sen 10-15 minuuttia, kun äkkiä laittaa jotain ja syö. Tietysti viikoissa on yleensä myös päiviä, kun jommalla kummalla tai molemmilla on menoja koulun tai työn puolesta. Silloin ollaan muutenkin yksin.

Vaikka luettelin tässä monia hetkiä, jolloin nautin yksinolosta, en kuitenkaan varsinaisesti kaipaa erikseen sellaista aikaa, että saan olla ihan yksin. On ihan kivaa, jos just olen vaikka yksin jonain aamuna pari tuntia hereillä, tai jos Otto on koululla ja mä teen yksin kotona töitä. Mutta en koe varsinaisesti kaipaavani sitä, että saan olla yksin. Kaipaan välillä ”aikuisten aikaa” niin kuin esim. eilisessä hotellipostauksessakin mainitsin, mutta en koe erikseen tarvetta mun omalle ajalle olla ihan yksin. Kaipaan aikuisten aikaa Oton kanssa ja kaipaan aikuisten aikaa kavereiden kanssa enemmän, ja prioirisoin ne yksinolon yli ihan koska tahansa. Parasta on mun mielestä just se, että saa olla yksin ihan ilman järjestelyä aina välillä, ja sitä järjestettyä aikuisten aikaa voi sitten järkkäillä Oton kanssa tai kavereiden kanssa (tai yhdessä yhteisten kavereiden kanssa).

Mulle perhe-elämän ja oman ajan yhdistäminen on aina ollut melko helppoa, koska mun rinnalla on aina ollut toinen aikuinen. Olen siitä ihan älyttömän kiitollinen, että olen ollut niin onnekas. Olen päässyt lenkille aina silloin kun olen halunnut ja olen päässyt viettämään tyttöjen iltaa aina kun olen halunnut. Otto on aina kannustanut mua ottamaan omaa aikaa niin kotona kuin kodin ulkopuolellakin silloin kun sitä olen tarvinnut ja sama toisin päin. Otto itse tykkää esim. pelata ja pari tai muutaman illan viikossa Otto käyttää pelaten. Silloin mä luen kirjoja tai teen töitä ja nautin siitä.

Koska mun työ on mulle niin suuri intohimo ja alunperin lähtenyt harrastuksesta, koen saavani tosi paljon irti siitäkin ajasta kun työskentelen. Se on mulle omalta osaltaan myös sitä ”omaa aikaa”, kun saa keskittyä täysillä tekemään sitä, mitä rakastan. Eli kirjoittamista, kuvaamista ja ideoimista. Nautin myös työhön liittyvissä tapahtumissa käymisestä todella paljon. Voi olla, että kaipaisin omaa aikaa enemmän, jos käyttäisin joka päivä 8 tuntia sellaiseen työhön, josta en nauttisi yhtään tai kokisi saavani mitään irti. Työ on niin suuri osa elämää, että olen tosi kiitollinen siitä, että saan käyttää sen osan asioihin joista nautin täysillä.

Se on ihan totta, että saan energiaa ihmisistä mun ympärillä. Mä rakastan olla yhdessä koko perhe ja mä rakastan nähdä kavereita ja sukulaisia. Mun mielestä on ihanaa kun ympärillä on paljon ihmisiä ja siksi viihdyn niin hyvin aina Oulussakin koko isolla porukalla. Mun mielestä toisten tapaaminen ja jutustelu ja yhdessä hengailu on ihan parasta, eikä yhtään kuluttavaa. En tykkää määritellä itseäni mitenkään: Mä olen vain minä ja mun ajatukset ja tarpeet ja mielipiteet voi vaihdella suurestikin elämän aikana. Jos kuitenkin pitäisi miettiä olenko ekstrovertti vai introvertti, niin ei ole kyllä epäilystäkään siitä kumpaan suuntaan kallistuisin ainakin tällä hetkellä.

Mä osaan olla yksin, eikä yksin olo ole mulle mitenkään vastenmielistä. Jos saan itse valita olenko yksin vai olenko yhdessä, olen silti aina mieluummin yhdessä, koska se on musta vaan yleensä hauskempaa.

Tykkäättekö te enemmän olla yksin vai yhdessä? Mitä teette mieluiten yksin ollessanne? Kaipaatteko omaa aikaa arjessa?

Perjantaina illalla juteltiin Oton kanssa tulevasta viikonlopusta: ”Onks meil mitään menoa tänä viikonloppuna?” ”Ei kyllä näy kalenterissa mitään.” ”Ah, ihanaa, vapaa viikonloppu!”. Päädyttiin sitten kuitenkin viettämään aika aktiivinen viikonloppu, vaikka vapaa olikin. Eilen päätettiin spontaanisti aamupäivästä lähteä tsekkaamaan Kiasma lasten kanssa. Me ihastuttiin aivan totaalisesti Hrafnhildur Arnardóttirin huikeaan pörröiseen Nervescape VIII -näyttelyyn viidennessä kerroksessa. Se näkyy näissä kuvissakin, ja oli oikeasti aivan ihana. Taapero oli aivan fiiliksissä iloisen värisistä pörröisistä köynnöksistä, ja olisi viihtynyt varmaan siellä viidennessä kerroksessa koko päivän.

Jatkettiin siitä kuitenkin muihinkin kerroksiin. Tykättiin kovasti myös kolmannen kerroksen Meno-paluu näyttelystä, interaktiivisesta Astu lavalle -näyttelystä sekä Iiu Susirajan omakuva-näyttelystä. Kiasma on ilmainen alle 18-vuotiaille ja aikuisilta käynti maksoi 15 euroa per naama, joskin joillakin etukorteilla olisi voinut saada siitäkin vielä parin euron alennuksen. Tosi kiva kohde siis isollekin perheelle, sillä ei tule aikuisten lippuja kalliimmaksi vaikka lapsia olisi mukana useampiakin. Tai voi hyvin ottaa vaikka lasten kaveritkin mukaan.  Meidän lapsista Kiasma oli kuulemma tosi mielenkiintoinen, ja oli ihanaa katsoa miten innoissaan he tutkivat eri näyttelyitä.

Kiasmassa käynnin jälkeen lasten kaverit tulivat meille ex tempore yökylään, mikä oli aivan ihana juttu! Tämä taisi olla eka kerta, kun meillä oli lasten kavereita yökylässä ilman vanhempia. Ennen on ollut kyllä ystäväperheitä, mutta lapsista oli niin jännittävää, kun tuli ihan vaan lapsivieraita tällä kertaa. Meillä oli hauska viikonloppu siis viiden lapsen kanssa, katsottiin leffaa ja Putousta, ulkoiltiin useampaan kertaan ja lapset pelasivat lautapelejä ja leikkivät L.O.L Surprise -hahmoilla. Oli niin hyvä tuuri, että tälle päivälle sattui noin upea sää, niin ulkona oli kiva olla. Meininkiä ja ääntä riitti, mutta tosi hyvin meni kaikki ja ihan super mielellään otetaan meille yökylävieraita jatkossakin. Oli oikeasti tosi hauskaa ja tuli ihan mieleen omat lapsuuden yökyläilyt.

Tänään meillä oli iltapäivällä kylässä vielä esikoisen kummisetä ja ensin kahviteltiin, ja sitten päädyttiin syömään illallinenkin porukalla. Käytiin myös kivettömillä kaduilla testaamassa ulkona ekaa kertaa Oton multa joululahjaksi saamaa sähköpotkulautaa. Vitsi sillä pääsee kovaa, se kulkee siis ainakin 24km/h! Mä aion kyllä niin omia tuon sähköpotkulaudan itselleni aina kun Otto ei tarvitse sitä. Sillä hurauttaa meiltä alle kymmenessä minuutissa hyvin vaikka muutaman kilsan päähän isoon kauppakeskukseen. Super kätevä! Voin vaan kuvitella miten ihanaa sillä on huristella kesällä auringonpaisteessa menemään kun on helle ja vauhdissa tuulee ja kesämekko lepattaa. Pitää kyllä laittaa sortsit alle, hah. Oi kesä, tule jo!

Aivan ihanan rento viikonloppu vaikka tehtiinkin paljon kaikkea. Silloin kun spontaanisti vaan tekee kaikkea, täysikin viikonloppu tuntuu rennolta, ainakin meidän mielestä.

Tänä viikonloppuna on ekaa kertaa alkanut tulla sellainen kevätfiilis: perjantaina iltapäivällä ei tuullut ja aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta, lämpömittari näytti +9 astetta. Ekaa kertaa ulkona oli oikeasti lämmin. Tänäänkin upea auringonpaiste on hellinyt ja meidän terassilta on vihdoin sulanut viimeisetkin jäälautan rippeet pois. Täytyy toivoa, että säät tästä lähtisivät lämpenemään ja saataisiin tänä vuonna nauttia keväästä jo hieman aiemmin kuin viime vuonna. Toisaalta, jos kesästä tulisi yhtä upea kuin viime kesästä, niin voisin odottaa lumien sulamista vaikka kesäkuuhun asti ihan mielellään. Joko te uskallatte pakata talvitakit pois ja vaihtaa kevyempiin kenkiin?

Aivan ihanaa uutta viikkoa kaikille ja kiitos todella paljon mielenkiintoisista keskusteluista, joita täällä on viime päivinä käyty!