Hei rakas,

sä et vielä tunne meitä, eikä me sua, mutta mä ajattelin kirjoittaa sulle kirjeen siitä ketkä täällä sua odottavat. Varmasti olet kuullut meidän äänet, sen millainen nauruhepulikohtaus me saadaan välillä yhtäaikaa koko perhe ja miten sun isosiskot laulaa sulle aina välillä. Olet ehkä tuntenut miten sun isi on paijannut sun selkää, ja nähnyt valoa mahaan kun asennettiin uudet yölamput meidän makuuhuoneeseen ja ne olikin ”vähän” liian kirkkaat ja juuri sopivasti mahan korkeudella.

Mä olen sun äiti, Iina, 25 vuotta. Mä rakastan hassutella lasten kanssa, tanssin välillä villisti ja tykkään kokata. Ehkä säkin olet saanut vähän maistaa lempiruokia, olen nimittäin lukenut että se mitä äiti syö vaikuttaa myös siihen miltä lapsivesi maistuu. Hassua, eikö? Odotan ihan hirveästi että saan tavata sinut, koska olen kesäkuusta asti ajatellut sua ja miettinyt millainen tyyppi sä olet.

Tiedän jo valmiiksi että olet ihana, ja ihan hurjan aktiivinen. Sinulla on samanlainen nenä kuin siskollasi, ja olet kova liikkumaan. Innostut aina kun kuulet musiikkia autossa, mitä kovempi basso sitä hurjemmat bileet. Musta tuntuu että sun kanssa pidetään vielä vähintään yhtä kovia diskohetkiä kotona kuin isosiskojesi kanssa, ainakin jos se on musta kiinni. Kunhan sä vähän kasvat, mä otan sut mun mukaan kahviloihin, tapahtumiin, ravintoloihin ja ostoksille. Tulet tapaamaan paljon ihmisiä, ja näkemään vaikka mitä kivaa jo ihan pienestä asti niinkuin siskosikin.

Sun isi Otto on 26-vuotias. Se on maailman paras isi, voin luvata sen sulle ihan helposti. Se leikkii sun kanssa, kutittaa sua, juoksee sun kanssa leikkipuistossa hiestä märkänä ja kuskaa sua harrastuksiin sitten kun olet isompi ja keksit mitä haluat tehdä. Tiedän jo valmiiksi että isi tulee saamaan sut nauramaan ekaa kertaa, ja varmaan kiljumaankin, se on nimittäin vähän sellainen naurattaja.

Sä olet siitä onnekas että saat viettää isin kanssa paljon aikaa jo alusta asti, isi nimittäin jää sun kanssa kotiin kunhan äidin vapaa loppuu. Siitä tulee varmasti ihanaa aikaa niin teille, kuin meidän koko perheelle. Isi opettaa sut pelaamaan jos vaan itse haluat, ja se hihittää kun sun ukkeli lähtee ihan väärään suuntaan. Isi ei tykkää leikkiä barbeilla, mutta se vaihtaa kyllä niille kiltisti vaatteita jos haluat. Ja se suojelee sua ihan kaikelta ja rakastaa sua aina.

Sun vanhempi isosisko Tiara on viisivuotias. Sillä alkaa syksyllä eskari ja se on jo iso tyttö. Se odottaa sua tosi kovasti, ja se on luvannut opettaa sut pyöräilemään ja uimaan ja laulamaan. Se voi myös lukea sulle iltasatuja tai muitakin satuja, se lukee nimittäin Zeldallekin. Tiara tykkää tosi paljon My Little Ponyista ja Lego Friendseistä, joilla on paljon paljon pikkutavaroita. Se on kuitenkin luvannut pitää ne piilossa sinulta sitten kun alat ryömimään ja laittamaan asioita suuhun.

Teistä tulee varmasti hyvät kaverit sitten kun säkin vähän kasvat. Tiara on luvannut auttaa vaihtamaan sulta vaippaa ja syöttämään sua, ja hän on niin hienosti järjestänyt kaikki sun vaipat kauniisti koreihin ja pinoihin värien ja koon mukaan. Tulet ehkä huomaamaan että hän on aika tarkka tyyppi, mutta se on vaan hyvä. Tiara rakastaa sua, ja kunhan olette molemmat isoja, se pitää susta varmasti hyvin huolta jos jää lapsenvahdiksi.

Sun toinen isosisko Zelda on odottanut sua aivan hurjasti siitä asti kun sai kuulla että hänestä tulee isosisko. Aluksi hän kysyi joka päivä, joko vauva tänään syntyy. Pikkuhiljaa hän ymmärsi että ei vauva synny ihan niin nopeasti vaan mahan pitää ensin kasvaa tooooooooosi isoksi ja joulun ja uuden vuodenkin mennä ohitse. Välillä hän on odottanut kärsivällisemmin, välillä vähemmän kärsivällisesti. Viime aikoina hän on huokaillut syvään ja pyytänyt että sinä tulisit jo, aina samalla kun on selittänyt sulle kaiken maailman asioita. Hän on hellä ja empaattinen ja antaa sulle varmasti ihan super määrän pusuja ja haleja heti kun olet syntynyt. Hän ei koskaan unohda sanoa että rakastaa sua, ja antaa sun varmasti leikkiä kaikilla leluillaan.

Me kaikki odotetaan sua ihan ylipaljon täällä, koska tiedetään miten ihana sä olet ja miten sä tulet muuttamaan meidän perhettä. Vaikka susta tuleekin osa meidän perhettä, myös meidän perheestä tulee osa sua. Sä muutat meidän koko elämää, ja toisaalta sulaudut osaksi sitä, juuri niinkuin kuuluukin. Täydennät meitä ihan omalla tavallasi. Sä tunnut jo niin omalta, vaikka ei olla koskaan nähty. Tiedän että kun saan sut ensimmäistä kertaa syliin, tuntuu siltä kuin olisit ollut meidän kanssa aina. Ja siitä meidän yhteinen taival vasta alkaa.

Nähdään pian, olet rakas <3

Päätettiin lasten kanssa leipoa yhdessä lauantain kunniaksi ysärikakku, sellainen kakku joita mun lapsuudessa oli kaikilla lastenkutsuilla. Mulle tuli jotenkin ihan jäätävä täytekakkuhimo ja oli pakko sitten pyöräyttää sellainen. Täytteeksi laitettiin juuri niitä samoja juttuja joita mun lähipiirin kakkujen sisältä löytyi kultaisella 90-luvulla: säilykepersikoita, banaania ja rahkaa. Koristeeksi kermavaahtoa, suklaata ja nomparelleja. Ja voi vitsi, kun mä otin ekan haukun mun kakkupalasta niin silmät kiinni olisin voinut kuvitella olevani 90-luvun Ruoholahdessa kerrostalon kerhohuoneella, syömässä synttärikakkua ja juomassa smurffilimua, ja kohta heittelemässä ilmapalloja kavereiden kanssa Spice Girls -vaatteet päällä.

Nostalginen hetki tosiaan, pakko vielä syödä illallakin vähän kakkua ja muistella noita mahtavia hetkiä! Meillä oli tyttöjen kanssa niin hauskaa kun tehtiin kakkua. Tytöt saivat kostuttaa ja täyttää kakun aivan itse ja vielä koristellakin. Välillä eksyi muutamat täytteet omaankin suuhun pikkuleipureilla kesken kakun valmistelun mutta ei se ole niin justiinsa kun tämä tuli vain oman perheen tuhottavaksi.

Meillä oli muutenkin kiva päivä yhdessä, Tiaran sirkuskoulun jälkeen käytiin ostamassa neidille oma hulavanne kun sirkuskoulussa käskettiin harjoitella myös kotona vanteen pyörittelyä. Hyvin se näytti sujuvan, pitänee itsekin lainata neidin hulavannetta kunhan vyötärö löytyy taas jossain vaiheessa, sen pyörittäminen on nimittäin hauskaa. Saattaa tosin olla että monen vuoden tauon jälkeen esikoinen joutuu näyttämään äidilleen ensin hieman mallia, mutta en usko että se häntä hirveästi haittaa.

Ollaan myös siivottu ja pesty pyykkiä ja käyty kaupassa ja leikkipuistossa, ihan sitä perus viikonloppuarkea. Nyt tytöt katsovat kahdestaan leffaa ja Otto istahti hetkeksi pelaamaan, ajateltiin ottaa vielä erä Kimbleä koko perhe ennen kun tytöt menevät yöunille. Me taidetaan jatkaa Oton kanssa tänään Vikings-maratonia, enää muutama jakso jäljellä nimittäin ja jännäksi käy! Toinen sarja mitä olen itsekseni katsellut viime aikoina on SKAM josta varmaan kaikki on kuulleet. Eli tämä norjalainen nuortensarja, joka löytyy Yle Areenasta. Se on kyllä ajankohtainen ja koukuttava myös, tällä hetkellä olen kakkoskauden puolivälissä ja katson varmaan yöllä taas lisää jos ei uni tule heti.

On nämä raskaushormonit vaan kummallisia, kun sitä kuitenkin jaksaa touhuilla päivät vaikka yöt ovat pissahädän, närästyksen, supistusten ja hankalien asentojen vuoksi ”vähän” katkonaisia. Mutta ei se mikään huono juttu ole, musta on ihanaa että olen jaksanut hyvin puuhata tyttöjenkin kanssa kaikenlaista kun siinä välissä oli muutama viikko joina en juuri uskaltanut liikkua.

Ihanaa lauantai-iltaa kaikille <3

Suunnattiin eilen aamupäivällä nauttimaan ihanasta lämpimästä ja aurinkoisesta talvipäivästä Kaivopuistoon. Tehtiin pieni lenkki siinä rannassa ja lapset leikkivät lumessa, käytiin ihmettelemässä joutsenia jotka tulivat katsomaan onko meillä leipää – ja lopuksi istahdettiin Cafe Ursulaan pullalle ja kaakaolle. Vaikka aina vähät väliä pintaan puskee se turhautunut ja malttamaton fiilis niin helpompaa tämä on meille kaikille kun vaan yrittää rentoutua ja tekee kivoja asioita ja nauttii vielä tästä ajasta. Ei se synnytys käynnisty ainakaan stressaamalla, päin vastoin.

Lapset olivat aivan innoissaan kun aurinko paistoi ja ilmassa oli ehkä jopa sellaista kevään tuntua, vaikka tokihan talvi saattaa iskeä voimalla päälle vielä monta kertaa ennen kuin oikea kevät alkaa. Lämpöä oli kolme astetta ja meitä ei palellut ollenkaan istuskella siinä Cafe Ursulan terassilla kaakaoiden ja munkkien kanssa. Oli mahtavan lämmintä ja istuttiin siinä hyvä tovi. Kaivopuisto on ehdottomasti yksi Helsingin ihanimpia paikkoja oli sitten kesä tai talvi. Tytöt olivat tohkeissaan kun saivat kaakaot oikein kermavaahdolla, ja hihittelivät toistensa kaakaoviiksille. Siinä hetkessä tiivistyi sellainen ihana perheonni, se oli vaan jotenkin niin parasta. Miten onnekas olenkaan kun saan nauttia tuollaisista iloa kuplivista hetkistä juuri näiden tyyppien kanssa!

Otto on tsempannut mua ihan hulluna, vaikka toki meitä molempia jännittää tulevat päivät. Se käy välillä turhauttamaan kun säännöllisiä supistuksia tulee tuntikausia putkeen kahden minuutin välein ja 90sek kestoltaan, ja silti mitään ei tapahdu. Kokoajan ollaan valmiudessa. Onneksi tämä on tuttua jo Tiaran ja Zeldan raskausajoilta, ja kun ”alkujärkytyksestä” on selvitty niin tässä sitä taas yritetään jatkaa arkea ihan niinkuin niillä kahdella aiemmallakin kerralla. Kai se joku vaisto sen sitten jälleen kertoo kun on aika toimia. Ainakin toistaiseksi vaisto on ollut oikeassa ja ollaan vältytty lähtemästä väärän hälytyksen takia sairaalaan. Vaikka eihän siinäkään tietysti mitään pahaa olisi, se vaan saattaisi turhauttaa entisestään.

Mä uskon että saan parhaimman synnytyskokemuksen kun olen onnellinen, rentoutunut ja hyvinvoiva ja siksi aion täyttää kaikki jäljellä olevat hetket vaan kivoilla asioilla, lasten kanssa hengailulla, ulkoilulla, levolla, leffoilla, halauksilla ja rakkaudella, lempiruuilla ja ilolla. Uskon että ne toimivat paremmin kuin se että väsyttäisin itseni vaikka ramppaamalla portaita. Ja kotikin on jo suursiivottu siinä turhautumisvimmassa pariinkin kertaan että ei täällä oikeasti mitään sen suurempia velvollisuuksiakaan ole hoidettavana.

Kun mä kirjoitan tätä sohvalla pötkötellen, mua supistaa jälleen tiheään tahtiin. Vauva tuntuu jakselevan jatkuvia supistuksia onneksi hyvin, ainakin hän liikkuu ihan pirteänä jatkuvasti. Maha on laskeutunut aivan alas ja näyttää ihan hassulta pallolta. Fiilis on hyvä ja vaikka mieli on odottava niin kuitenkin positiivisella tavalla. Maanantai on uusi alku uudelle viikolle, tämä voi hyvinkin olla juuri se viikko joka kolmatta kertaa mullistaa meidän elämän.

Ihanaa maanantaita ja uutta viikkoa kaikille<3

Aika toiselle mun ja Oton yhteiselle Q & A -postaukselle! Kuvattiin teille sekä video, että vastattiin myös kirjallisena niinkuin viimeksikin. Kiitos hurjasti teille kaikille hauskoista ja mielenkiintoisista kysymyksistä! Vieläkin jäi materiaalia yhteen videoon mutta se saa luultavasti odottaa sinne asti että meidän perheen vauvavahvistus on syntynyt.

Jos videon upotus ei näy, näette videon myös TÄSTÄ. Muistakaa myös tilata mun kanava jos haluatte nähdä videot aina heti kun ne ilmestyy!

Onko teidän lasten joulu vain Joulupukin odottamista vai kokevatko he myös joulun uskonnollisen puolen? 

Iina: Mä en vastakkainasettelisi noin rajusti, joulussahan on monta muutakin merkityksellistä asiaa kuin uskonnollisuus tai joulupukki. Meidän joulussa tärkeintä on aina yhdessäolo ja perhekeskeisyys, se että rauhoitutaan yhdessä viettämään aikaa, syömään hyvin, hassuttelemaan ja vähän odottamaan sitä joulupukkiakin. Uskonto ei ole meillä mitenkään suuremmin arjessa läsnä, mutta käytiin kirkossa laulamassa Kauneimpia joululauluja, ja myös päiväkodin kautta lapset osallistuivat Julvandringeniin jossa jouluevankeliumi tulee tutuksi.

Otto: Lähinnä pukin venailua.

Mikä on paras joululahja minkä olette toiselta ikinä saaneet?

Iina: Sain yhtenä jouluna Otolta maailman ihanimman rakkauskirjeen, joka oli ehkä kaikkein ihanin. Vaikka tykkään mä kaikista laukuista ja kirjoista ja muistakin.

Otto: Ehkä tämän vuoden yllättäjä, Cards Against Humanity-seurapeli hirveille ihmisille jonka Iina mystisesti onnistui repimään jostain. Vielä kun pelaamaan pääsisi.

Kuinka usein värjäätte hiukset? Onko teillä luottokampaaja vai värjäättekö itse?

Iina: Mä käyn Salon Pepe Åhmanilla, joka on mun pitkäaikainen yhteistyökumppani. En tee juuri itse omille hiuksilleni mitään radikaalia, paitsi ylläpidän sävyä oikeilla tuotteilla. Silloin kun en ole raskaana, käyn kampaajalla n. 2kk välein. Nyt olen raskausaikana ainoastaan raidoittanut hiuksia kaksi kertaa.

Otto: Iina leikkaa ja värjää mun hiukset aina kun musta siltä tuntuu.

Mikä on kengänkokonne?

Iina: 36 tai 37 kengästä riippuen

Otto: 42

Iina: Minkälaisista asioista et kerro blogissa, kerro esimerkkejä? Oletteko yhdessä päättäneet olla kertomatta jostain tietystä?

No en koskaan kerro mitään tarkkoja kuvauksia meidän päivistä tai aikatauluista etukäteen, ja harvoin muutenkaan ellei kyseessä ole joku päivä kuvina -tyyppinen juttu. Suurin osa meidän läheisistä pysyy myös pois blogista, ja heistä en myöskään kerro koskaan mitään sen suurempaa. Monista asioista puhun yleisellä tasolla, mutta en kerro kuitenkaan mitään henkilökohtaista. Esimerkiksi taloudesta puhun mielelläni, mutta en kuitenkaan kerro pankkitilin saldoa. Tai kirjoitan mielelläni vaikka rakkaudesta ja tunteista, mutta intiimiasiat eivät tosiaankaan kuulu blogiin. Lapsista olen kertonut yhä vähemmän henkilökohtaisia asioita sitä mukaa kun he kasvavat ja kehittyvät enemmän omiksi persoonikseen, enkä koskaan jaa tai ole jakanut lapsista mitään mikä voisi heidät oikeasti nolata tai haitata heidän elämäänsä jotenkin.

Otto: Unelma-autosi?

Autojen suhteen olen aika kaikkiruokainen, riippuu vähän mihin tarkoitukseen. Ariel Atom ja Tesla ovat tällä hetkellä aika korkealla. Mönkijän olen aina halunnut mutta sitä nyt ei ihan autoksi lasketa.

Otto: Koetko elämääsi ikinä liian julkiseksi, kun elämänne on blogin vuoksi niin avointa ja julkista?

En oikeastaan, olen todella passiivinen somen käyttäjä nykyään niin eipä nämä asiat minua kotisohvalla silmään pistä.

Otto: Mikä puhelin sinulla on?

Duunista saatu iPhone joku. Teknologiaintoni ei ole hiipunut mihinkään, on vain niin hyvä Asuksen tabletti tällä hetkellä ettei kiinnosta kahta samankaltaista laitetta ylläpitää. Apple on ihan kiva jos lähinnä soittaa ja käyttää WhatsApp.

Jos teidän tytöt haluaisivat teineinä alkaa bloggaamaan tai vloggaamaan (tai mikä nyt silloin olisikaan se ykkösjuttu, tällanen vastaava kuitenkin), antaisitteko luvan?

Iina: Antaisin kyllä, tietenkin ikää pitäisi olla ainakin sen verran kuin yhteisöpalveluiden ikärajat vaativat. Ja ainakin aluksi mä haluaisin tarkistaa minkälaista sisältöä jaetaan. Uskon että lapset saavat hyvät lähtökohdat siihen mitä on ok jakaa, kun he ovat pienestä asti seuranneet miten minä toimin somessa. Ja aion kyllä opastaa heitä siitä mikä on ok ja mikä ei. Toivon silti että kouluissa esimerkiksi lapset saisivat laadukkaampaa ja monipuolisempaa media- ja markkinointikasvatusta, koska niin monista varhaisteineistä ja vielä vanhemmistakin huomaa että heillä ei ole mitään hajua miten blogi- tai vlogimaailma esimerkiksi toimii, tai miten markkinointi niiden taustalla toimii, ja sitten tulee kaikenlaisia väärinkäsityksiä ja ylilyöntejä ja noloja tilanteita.

Otto: En näe ongalmana, Iina varmasti auttaisi alkuun/rajojen kanssa.

Miten vanhemmuus ja lapset on vaikuttanut teidän ystävyyssuhteisiin tai kaveriporukkaan?

Iina: Sellaiset ystävät ovat edelleen läheisiä, joiden kuuluukin olla. Paljon ollaan saatu myös uusia ihania ystäviä vanhemmuuden myötä. Toki se on vaikuttanut myös niin että sellaista ”aikuisten aikaa” on vähemmän ystävyyssuhteissa, mutta sitten taas on ollut ihana huomata miten ihania kummeja esimerkiksi meidän tytöillä on ja miten he ovat tyttöjä huomioineet ja viettäneet heidän kanssa aikaa.

Otto: Hyvästi. Oikeat kaverit jäi kun taas puolitutut vetäytyivät jonnekin taka-alalle. Jyvät akanoista jne.

Mitä mieltä olette siitä, että lapsille ”valehdellaan” joulupukista, hammaskeijusta ja muista vastaavista satuolennoista?

Iina: Kirjoitin joulupukkiasiasta joulukalenteriin postauksen josta käy hyvin ilmi suhtautumiseni kaikkiin satuolentoihin ja niistä lapsille satuilemiseen.

Otto: Se on ihan fine kunhan ei liian vanhana jatku.

Mihin haluaisitte matkustaa seuraavaksi?

Iina: Olen jo pitkään halunnut Tukholmaan, koska se on yksi mun lempikaupunkeja ja sinne on helppo lähteä ihan pientenkin kanssa! Ja toinen minne haluaisin viikonloppureissulle perheen kesken on Berliini, siellä oli huikeaa Oton kanssa mutta paljon jäi sellaista käymättä mitä haluaisin kokea lasten kanssa. Haluaisin myös myöhemmin tänä vuonna pidemmälle reissulle jonnekin lämpimään koko perheen kesken.

Otto: Berliinin voisi käydä uudestaa katsomassa lasten kanssa, tai vaihtoehtoisesti jonnekin lämpimään.

Halailetteko paljon toisianne ja lapsia?

Iina: No kyllä halitaan, ihan tosi paljon.

Otto: Kyllä.

Mitä arvoja haluatte antaa lapsillenne? 

Iina: Muiden kunnioittaminen on tärkeää, ja toisista välittäminen. Haluan opettaa tytöt rakastamaan ja välittämään, ja olemaan toisille kohteliaita. Haluan opettaa myös omanarvontuntoa ja tervettä itsensä rakastamista, sitä että he tietävät olevansa arvokkaita omana itsenään eivätkä anna kenenkään kävellä heidän ylitse. Toivon että he jatkossakin ovat oikeudenmukaisia ja rehellisiä, ja puuttuvat siihen jos huomaavat epäoikeudenmukaisuutta ympärillään. Kunnianhimo ja määrätietoisuus ovat myös musta hienoja juttuja, ja toivon että he rohkeasti tavoittelevat omia unelmiaan.

Otto: “Oikeat”, näin pähkinänkuoressa. En oikein osaa vastata tähän kirjoittamatta aiheesta kokonaista postausta.

Oletteko enemmän ylihuolehtivaisia vai rentoja vanhempia?

Iina: Mä olen varmaan aika rento, Otto on vähän ylihuolehtivaisempi. Molempia sopivassa suhteessa, veikkaisin. Tunnen kyllä meitä rennompiakin vanhempia koska joissain asioissa me ollaan vähän nipoja, esimerkiksi siinä että portaissa ei saa leikkiä ja sohvalla ei saa hyppiä. Toisissa asioissa taas ollaan tosi rentoja, lapset saavat pelata konsoleilla ja heillä on oma Wii ja meidän sängyllä saa hyppiä.

Otto: Vähän sekä että, riippuu mistä kyse. Yleisesti ottaen minä ehkä asetan enemmän rajoja, mutta vastapainoksi stressaan muista jutuista vähemmän.

Onko teidän suhdetta epäilty ja sanottu, että eroatte pian? Mitä vastaatte sellaisiin?

Iina: No ei oikeastaan enää moneen vuoteen, mutta alkuaikoina sitäkin enemmän. En mä vastaa mitään, jokainen saa luulla mitä ikinä haluaa, tärkeintähän on se että itse tietää mikä on totta.

Otto: Emme vastaa, kun ei kiinnosta.

Tuletteko toimeen toistenne sukulaisten ja kavereiden kanssa, onko teillä yhteisiä kavereita?

Iina: Tullaan tosi hyvin toimeen ja meillä on paljon yhteisiä kavereita. Monesta Oton sukulaisesta on myös tullut mulle tosi läheisiä ystäviä, ja myös toisinpäin. Kyllä mä uskallan väittää että meidän koko perheellä on kotoisa ja hyvä olo, matkattiin me sitten Ouluun mun suvun luokse tai Pk-seudulla Oton suvun luokse.

Otto: Tulemme ja on. Kutakuinkin jokaikinen “oma” kaveri on nykyään yhteinen kaveri, olemme onnistuneet ympäröimään itsenne hyvillä tyypeillä.

Viihdyttekö perheen kesken vai isommalla porukalla?

Iina: Riippuu tilanteesta. Jouluaattona on kivaa olla perheen kesken ja sitten taas monissa muissa juhlissa on ihanaa että on koko suku ja kaikki läheiset ympärillä. Toisaalta joskus kaipaan mun isoja sukujoulujakin, vaikka samaan aikaan rakastan meidän omia jouluperinteitä. Kummassakin on puolensa ja puolensa.

Otto: Sekä että. Yleisesti ottaen vietämme aikaa enemmän perheen kesken, mutta isompi porukka ei vierasta.

Otto: Mikä tekee Iinasta hyvän äidin?

Iinan rakastava ja huolehtivainen luonne. Hyvä sydän ja rautaiset hermot.

Iina: Mikä tekee Otosta hyvän isän?

Otto on täysillä läsnä lapsille, ja lapsista näkee että isin kanssa he eivät pelkää mitään. Otto on heille maailman suurin turva ja tuki, ja toivon että olen itse samanlainen. Otto ei koskaan unohda sanoa lapsille että rakastaa heitä, ja jokaikisen aamun Otto ja lapset aloittavat aamuhalilla. Otto ei ole sellainen jörö, vaan hän näyttää tunteensa selvästi ja osoittaa rakkauttaan.

Tuntuu hassulta miettiä että viime viikonloppu saattoi olla meidän vika viikonloppu neljän hengen perheenä, tai sitten ei. Joka tapauksessa kovinkaan montaa niitä ei enää ole edessä. Niinkuin eilen Instagramissa päivittelinkin, olen vallan malttamaton täällä. Jatkuvat supistukset pitävät mut varpaillaan ja kokoajan on sellainen jokojokojoko-meininki päällä, vaikka edelleen olen lepäillyt että ne eivät yltyisi siitä ja että synnytys ei ihan vielä käynnistyisi. Jännittää!

Viikonloppuna ja ihan joka päivä olen yrittänyt huomioida tyttöjä mahdollisimman paljon, ja tehdä kaikkea mihin nyt sohvan nurkasta käsin heidän kanssaan pystyn. Ollaan luettu paljon satuja, leikitty barbeilla, piirretty ja väritetty ja pelattu lautapelejä.  Ja ollaan vaan höpötetty mahdollisimman paljon. Odottelen kyllä ihan hulluna sitä että voin taas liikkua normaalisti! Pulkkamäki ja luistelukentät – oottakaa mua älkääkä menkö pois ennen kuin olen päässyt ainakin kerran pulkkailemaan ja luistelemaan tälle keväälle!

Otto ja Tiara kävivät juuri ostamassa uudet luistimet neidille joka on ensimmäistä kertaa menossa nyt päiväkotiryhmän kanssa luistelemaan tänä keväänä. Viime talvena jo harjoiteltiin perheen kesken ja kunhan mä vaan olen toipunut synnytyksestä niin jatketaan harjoituksia tänäkin keväänä yhdessä. Nyt on koko perheelle omat luistimet kun esikoinen vaihtoi isompaan kokoon.

En oikeasti voi sanoin kuvailla miten paljon odotan kaikkia yhteisiä aktiviteetteja, sitä että voin osallistua kaikkeen! Siis odotan niin paljon että pääsen johonkin hoploppiin lasten kanssa pomppimaan. En ehkä ihan heti synnytyksen jälkeen hypi trampalla (hehheh) mutta liukumäkeen voin aivan hyvin lasten kanssa rynnistää sitten kun vointi antaa myöten. Ja leikkipuistoon. Ja ihan vaan pitkälle kävelylenkille ihmettelemään kaikkea. Ja odotan sitä että en ole enää meidän jengin hitain ruokakaupassa, vaan voisin välillä vaikka sanoa kolmivuotiaalle että ”tulehan jo”.

Odotan sitä että voin makoilla mahallaan – ja sitä että voin nostaa tytöt syliin ja rutistaa ja pyörittää heitä. Odotan että pääsen juoksulenkille! Siihenkin menee varmasti vielä aikaa mutta kyllä sitten kun lumet on kokonaan sulaneet ja kevät päässyt vauhtiin niin mä aion jo paahtaa menemään lenkkipolulla. Odotan, että voin vaunulenkkeillä vauvan kanssa ja odotan sitä että voin juosta bussiin tai metroon. Se on jotain mitä en ole tehnyt sitten viime kesän.

Mä odotan sitäkin että voin kantaa kauppakasseja, ja sitä että voin kiivetä korkealle tuolille ja ottaa itse yläkaapista mitä haluan. Ja odotan sitä että voin tehdä tyttöjen kanssa kuperkeikkoja ja voidaan taas pitää meidän tyttöjen kanssa tanssibileitä kotona Spotify pauhaten, niinkuin aina viime keväänä tehtiin. Ja odotan että voin lähteä keskustaan vaan nauttimaan ihanasta Helsinkitunnelmasta ja kävelemään ympäriinsä ja shoppailemaan tuntikausiksi. Odotan että pääsen osallistumaan kivoihin blogitapahtumiin ja pressitilaisuuksiin joissa en ole käynyt ikuisuuteen, olen missannut niin monta kivaa juttua koska en ole vaan kyennyt osallistumaan.

Odotan että jos mulle tulee joku yllättävä mielihalu, voin itse kipaista äkkiä kaupassa eikä tarvitse vaivata Ottoa. Ja sitä, että Otto voi pyytää multa asioita, ja mä voin helposti tehdä niitä hänen hyväkseen. Toki mä voin nytkin tehdä oman vointini mukaan ja olenkin tehnyt kaikkea mitä vaan mahdollisimman vähällä liikunnalla voi tehdä. Mutta sillä tavalla oikeasti. Odotan että Otto voi kysyä vaikka että voisinko hakea hänelle yläkerrasta sukat kun hän ei ehdi, ja mä voisin vastata että joo odota mä kipaisen. En ole nimittäin tosiaankaan kipaissut noita portaita kertaakaan ylös. Olen puhkunut ja puuskuttanut ne hitaasti ja supistelevasti ylös mahdollisimman harvoin.

Kaikkein eniten odotan sitä, että saan pitää meidän vauvaa ensimmäistä kertaa rinnalla. Tuntea hänen painonsa itseäni vasten, silittää hänen pehmoista poskeaan ja tuntea miten hän tarttuu mua sormesta kiinni. Ja sitä kuinka saan nähdä meidän kaikki kolme lasta ensi kertaa yhdessä. Mutta sitä en uskalla edes ajatella, samantien nousee hormonit pintaan.

Mä odotan, niin kovasti. Ja meidän koko perhe odottaa. Kuukauden päästä nämä päivät tuntuvat niin paljon lyhyemmiltä kun tätä aikaa katsoo taaksepäin. Mutta juuri nyt ne ovat ikuisuus. Yritän nauttia näistä päivistä parhaani mukaan koska joskus niitä tulee vielä ikävä, tiedän.

Hyvällä fiiliksellä täällä ollaan, vaikka kovasti odotellaankin. Onneksi saan odottaa näiden maailman parhaiden tyyppien kanssa. Ei enää kauaa <3