Tätä mä olen niin odottanut, että saan kertoa näistä oireista, joiden vuoksi myös työnteko oli hieman haastavaa esimerkiksi tammikuussa! Ne viikot tuntui niin käsittämättömän pitkältä, varsinkin aluksi, kun odotti vaan että saisi ne maagiset 12 viikkoa täyteen. Nyt odotellaan sitä, että tulisi se 22 viikon raja täyteen, se on niin tärkeä merkkipaalu tällä pitkällä matkalla, jonka jälkeen voi taas rentoutua asteen enemmän. Mutta nyt keskitytään siihen alkuun ja niihin oireisiin. Tämä on kyllä hauskaa, miten jokainen raskaus tosiaan on aivan erilainen. Mullakin on monet oireet olleet aivan erilaisia ja vaihdelleet joka raskaudessa, jopa ne ihan ensimmäiset raskausoireet.

Viikot 0-4: Ensimmäiset raskausoireet ennen raskaustestiä

– Kiinnittymisvuoto. Noin viisi päivää sen jälkeen kun olin tikuttanut ovulaation, mulla oli parin päivän ajan sellaista tiputtelua. Varovaisen toiveikkaasti mietin jo silloin, että ehkä se oli kiinnittymisvuotoa siitä, kun alkio kiinnittyy kohtuun. En uskaltanut vielä iloita, mutta kyllä se kävi muutaman kerran mielessä, että ENTÄ JOS?!

– Rintojen arkuus. Tämä on siitä hassu oire, että mulla on nyt kahdessa raskaudessa tullut se ennen testin tekemistä ja kahdessa ei. Tässä raskaudessa se tuli. Se oli mun toka raskausoire ja se alkoi jo todella aikaisin, jo yhdeksän päivää ennen kuin mun kuukautisten piti alkaa. Ihan sellainen kosketusarkuus ja en voinut esim. nukkua mahallaan.

– Outo olo. Jotenkin vaan sellainen tunne, että mun ei kannata syödä nyt graavilohta. Ei sitä voi selittää muuten, mutta jotenkin vaan tiesin. Tätä ei ole myöskään ollut mulla kaikissa raskauksissa, mutta nyt oli.

Näiden oireiden pohjalta tein raskaustestin viisi päivää ennen kuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa. RFSU super early -testillä voi testata jopa kuusi päivää ennen kuukautisten alkua ja sillä testasin minäkin ja sain ihan selkeän viivan, vaikkakin vielä kontrolliviivaa haaleamman. Muuten en olisi pitänyt niin kiirettä testaamisessa, mutta koska oli joulu ja kaikki ihanat joulun kalaruuat ja mädit (jotka on raskaana olevilta kielletty) halusin testata varmuuden vuoksi. Ja hyvä olikin, että tein testin. Mädit ja graavilohet jäi siihen paikkaan. Uuden testin tein vielä viisi päivää myöhemmin varmistaakseni, että hcg-hormonitaso nousee tasaisesti. Viiva oli heti tosi tumma, siis jopa sitä kontrolliviivaa punaisempi (noissa ylläolevissa kuvissa näkyy). Uskalsin hengähtää, että luultavasti raskaus etenee normaalisti.

Viikot 5-8: Migreeniä, turvotusta ja pahoinvointia

– Nälkä. Täsmälleen viikolla 5+0 mulla alkoi ihan jäätävä nälkä ja samalla pahoinvointi. Olin täysin onnistunut unohtamaan sen, että alkuraskaudessa kärsin aina niin kovasta nälästä, että tuntuu n. tunnin välein siltä, kuin en olisi saanut ruokaa viikkoon. Heikottaa ja maha kurnii ja on vaan ihan älytön nälkä. Mikä on aika hankala yhdistelmä sen kanssa, että on myös todella ällöttävä olo, eikä tee mieli syödä mitään. Se oli tosi ärsyttävää, kun tunnin välein sai olla miettimässä mitä seuraavaksi söisi, ja jokainen ruoka jota oli jo syönyt, tuntui liian ällöttävältä. Eli koko ajan piti keksiä jotain uutta syötävää. Nälkä iski myös keskellä yötä ja heti herätessä oli ihan pakko saada ruokaa. Heräsin aina aamulla klo 6 siihen, että oli pakko saada ruokaa.  Pahin nälkä kesti viikot 5-7, sitten se alkoi vähän helpottua, että tuli enää parin tunnin välein nälkä, mutta edelleen paljon useammin kuin normaalisti. Teen muuten varmaan vielä oman postauksensa niistä ruuista ja juomista, jotka ällöttivät eniten ja niistä, jotka taas maistuivat.

– Pahoinvointi. Olen aina päässyt pahoinvoinnin kanssa melko helpolla, ja niin myös tälläkin kertaa. Ei se pahoinvointi helpolta tunnu silloin kun siitä kärsii, vaikka helpompaa olisikin kuin jollain toisella. Mutta selvisin ilman oksentamista neljännelläkin kerralla, se oli helpottavaa. Aamusta iltaan jatkuva kuvotuksen tunne on rankka, mutta sen kestää kun on toivoa, että se helpottaa melko nopeasti. Mullakin se kaikkein pahin ällötys alkoi helpottaa viikolla yhdeksän, vaikka ajoittain vielä jatkui joinakin päivinä.

– Turvotus. Viikoilla 5 ja 6 mulla oli voimakasta turvotusta alavatsassa ja näytin silloin lähes yhtä raskaanaolevalta kuin viikko sitten. Turvotus kuitenkin hävisi viikon kuusi loppupuolella ja sitten maha oli taas ihan samankokoinen, kuin ennen raskautta. Ylimmässä kuvassa ennen näitä tekstejä näkyy mun maha (vessan likaisesta peilistä) ja turvotus, joka oli tosiaan joskus viikolla kuusi.

– Migreeni. Viikoilla 5-8 mulla oli yhteensä neljä migreeniä ja niiden lisäksi jatkuvaa päänsärkyä. Enemmän oli päänsärkypäiviä kuin ei-päänsärkypäiviä. Lisäksi kärsin todella valon aroista silmistä ihan jatkuvasti, eikä kotona voinut pitää mitään kattolamppuja päällä iltaisin. Aurinkokin oli tosi paha ja ihan jo pelkkä lumihanki pilvisenä päivänä häikäisi. Myös telkkarista, koneesta ja puhelimesta näytönkirkkaus piti olla koko ajan minimissä, tai en voinut katsoa ollenkaan. Migreenien esioireena mulla on voimakas aivastelu, joka on tosi kurjaa myös. Kaikki valo aivastuttaa.

– Pissahätä. Viikolla 8 alkoi jatkuva pissahätä ja kävin pahimmillaan öisinkin kolme kertaa pissalla, siinä missä normaalisti en käy ikinä ollenkaan.

– Väsymys, mutta silti herääminen aikaisin. Heräsin jo kuudelta joka aamu, enkä saanut enää unta. Päivisin oli tosi väsynyt fiilis ja illalla tuli uni aikaisin, mutta silti unta ei riittänyt aamuisin pidempään.

– Hajuherkkyys. Kahvin haju, vanha tuttu suihkunraikas Otto (normaalisti rakastan Oton suihkugeelia ja dödöä eikä ne myöskään aiheuta mulle migreeniä, mutta sekä edellisessä että tässä raskaudessa on ollut tämä sama oire että en kestä sitä tuoksua :D), ruisleivän haju kun pussin avaa, pannukakun tuoksu, paprikan tuoksu vain muutamia mainitakseni. Siis lähes kaikkien ruokien haju ällötti niin paljon, että yritin vaan tekovaiheessa olla haistelematta, tai muuten en pystynyt syömään ollenkaan.

Varasin meille varhaisultran päivälle, jolloin mulla piti olla rv 6+4, mutta sitten ultrassa olinkin jo viikolla 7+2, eli pääsin kertaheitolla monta päivää eteenpäin! Varhaisultrassa näkyi syke ja kaikki oli hyvin pikkuisella tyypillä. Saatiin monta kuvaa mukaan. Se oli niin helpottavaa. Saatiin viimein varmistus sille, että tyyppi on kiinnittynyt oikeaan paikkaan ja kasvaa ja kehittyy. Oli myös huojentavaa, että en ollut kärsinyt kaikista oireista ”turhaan”, vaan raskaus eteni. Nämä olivat fyysisesti alkuraskauden rankimmat viikot, mutta eivät henkisesti, sillä tässä vaiheessa mulla ei ollut vielä hajuakaan tulevista ongelmista.

Raskausviikot 9-12: Verenvuotoa ja pelkoa

– Hematooman aiheuttama verenvuoto. Viikolla 8+2 mulla alkoi verinen vuoto, jonka syyksi paljastui myöhrmmin ultrassa hematooma kohdussa. Tästä kirjoitinkin ihan oman postauksensa, josta voi lukea lisää. Vuoto kesti yhteensä n. kolme viikkoa.

– Migreeni. Viikoilla 9-12 mulla oli kaksi hyvää viikkoa, jolloin ei ollut juuri ollenkaan päänsärkyä. Lisäksi oli kaksi huonompaa viikkoa, jolloin kärsin melkein koko viikon ajan joko päänsärystä tai migreenistä. Ne kaksi hyvää viikkoa antoivat kuitenkin jo hurjasti energiaa jaksaa.

– Pissahätä. Uskon, että tämä oli sekä psykosomaattista että myös sitä, että kohtu painoi virtsarakkoa. Mutta etenkin silloin kun oli verenvuotoa, ramppasin yölläkin usein vessassa ja oli vaikea nukkua. Kun vuoto loppui, heräilykin väheni ja kävin enää kerran yössä pissalla.

– Alavatsa- ja alaselkäkivut. Nämä säikäyttivät yhdistettynä verenvuotoon. Toisaalta, ihan samanlaista menkkamaista jomottelua mulla on ollut jokaisessa raskaudessa ensimmäisellä ja vielä toisellakin kolmanneksella.

– Rintojen kasvu. Kasvu on ollut melko tasaista koko ajan, mutta voimakkainta erityisesti näiden viikkojen aikana. Nyt se on pikkuhiljaa tasoittunut.

– Vatsa tuli esiin. Kymmenennellä viikolla huomasin, että pieni kumpu alkoi tulla alavatsalla esiin, joka ei ollut turvotusta. Se pullahti melkein yhdessä yössä ja alkoi kasvaa kovaa vauhtia.

– Ensimmäiset liikkeet. 11+ viikolla tunsin ensimmäiset pienet kalanpyrstön hipaisut ja kuplinnat alavatsalla kun makoilin selälläni sohvalla. Se oli ihan mielettömän huojentavaa kaikkien huolien jälkeen. Nyt tunnen jo melkein päivittäin vauvan hipaisut ja isommat kääntyilyt sekä makoillessa että istuskellessa.

Jos ne edelliset viikot olivat fyysisesti raskaimmat, niin nämä olivat kyllä henkisesti raskaimmat. Viikkoihin sisältyi ihan valtava määrä huolta ja pelkoa, monta säikähdystä ja stressiä ja itkua. Sanoin monta kertaa, että en halua oikeasti enää ikinä koskaan olla raskaana, koska en vaan kestäisi sitä huolta enää uudestaan. Sitten kun verenvuoto loppui, alkoi pikkuhiljaa vähän helpottaa. Kävin näiden viikkojen aikana myös ensimmäisessä neuvolassa, sekä sikiöseulonnan verikokeissa, joissa kaikki oli kunnossa. Neuvolassa sain kyllä jutella mun huolista ja mut kohdattiin ihanan empaattisesti ja rauhoittelevasti. Mutta raskainta oli kuitenkin se odottaminen, kun tiesi ja tiedän edelleen, että vielä viikkokausiin mitään ei ole tehtävissä, voi vaan odottaa ja toivoa parasta.

Huhhuh! Tämä on kyllä ollut henkisesti raskain alkuraskaus tähän mennessä. Migreenin ja pahoinvoinnin suhteen pääsin ehkä helpommalla kuin tokassa ja kolmannessa raskaudessa, mistä olen todella kiitollinen. En uskalla vielä nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä viime viikollakin mulla oli seitsemän päivän päänsärkyputki, mutta tämä viikko on taas ollut aavistuksen helpompi. Nyt voi vaan toivoa, että raskaus jatkuu sujuvasti ja päästäisiin sinne hyville viikoille ilman sen suurempia komplikaatioita <3 Vaikka tämä postaus oli täynnä oireita, niin olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että saan juuri nyt olla tässä ja kantaa tätä minityyppiä mun sisällä.

Blogissa on luvassa paljon raskausaiheista sisältöä lähiviikkoina ja -kuukausina ja ajattelinkin tehdä instan puolelle ensi viikolla pienen kyselyn, että minkä tyylistä sisältöä toivoisitte ja missä kanavissa. Siellä saa laittaa palautetta ja sisältötoiveita muutenkin! 

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3

Ihan ekaksi haluan kiittää ihan mielettömän paljon kaikista onnitteluista, joita ollaan saatu viikonlopun aikana! Ihan uskomattoman ihana vastaanotto ja niin hienoa saada jakaa meidän perheen uutiset niin monen ihanan tyypin kanssa, jotka iloitsevat meidän kanssa yhdessä. Kiitos <3 Tällä hetkellä olen ihan valtavan täynnä onnea ja kun viikonloppuna julkaisin videon siitä, kun tehtiin raskaustesti, kyyneleet valui mun poskilla ja tunteet menivät kyllä hurjaa vuoristorataa. Niin monta kertaa nimittäin ehdin katsoa ne videot tässä alkuvuoden aikana ja miettiä, että tuleeko niistä kahdesta viivasta meille koskaan mitään muuta kuin ihan valtava suru.

Raskauden ensimmäiset viikot sujuivat hyvin tavanomaisesti ja teen alkuraskauden oireista ja kulusta vielä ihan oman postauksensa, tässä keskityn siihen yhteen asiaan, joka on tehnyt tästä raskaudesta kovasti erilaisen kuin aiemmista.

Raskausviikolla 8+2 kävin ihan normaalisti vessassa ja pyyhin. En tiedä onko muilla raskaana olevilla samanlaista tapaa, mutta itse olen aina raskaana ollessa pelännyt (varsinkin alussa) keskenmenoa niin paljon, että vaistomaisesti pyyhkiessä on tullut aina katsottua, ettei paperissa vain näy punaista. Koska veri ja raskaus – ne eivät missään mun mielikuvissa ole kuuluneet yhteen.

Pyyhin ja huomasin paperissa häivähdyksen vaaleanpunaista. Se oli niin pieni häivähdys, että ajattelin vain olleeni vainoharhainen ja hautasin koko asian jonnekin taka-alalle. Seuraavalla kerralla vessassa käydessäni siinä ei ollut enää mitään epäselvää, paperi oli ihan selkeästi vaaleanpunainen.

Tässä kohtaa sydän alkoi hakkaamaan. Vaikka tiesin, että silloin kun kuukautisten pitäisi normaalisti tulla, voi joillakin olla pientä veristä vuotoa myös raskauden aikana, kyllä se veri säikäytti. Nopea googlailu, vaikka tiesin ettei kannattaisi kuitenkaan. Vastaukset: voi olla ihan normaalia, voi olla alkava keskenmeno, voi olla verenpurkauma eli hematooma kohdussa, voi olla keskeytynyt keskenmeno, voi olla kohdunulkoinen raskaus.

Me oltiin onneksi käyty tasan viikkoa aiemmin varhaisultrassa yksityisellä, joten tiesin, että meidän alkio on kohdun sisällä ja hänellä oli vahva sydämensyke jo silloin. Eli ainakaan kohdunulkoisesta raskaudesta ei ollut kyse, onneksi. Mutta muuten se saattoi olla mitä tahansa noista. Päätin vielä odottaa miten tilanne etenee, koska tiesin, että ei mua mihinkään tutkittavaksi otettaisi kuitenkaan pienestä vaaleanpunaisesta vuodosta. Juttelin myös lääkäri-ystäväni kanssa ja hänkin lohdutti, että niin kauan kuin ei tule paljon kirkasta verta, ei pitäisi olla mitään hätää.

Vaaleanpunainen vuoto jatkui on-off muutaman päivän. Soitin kerran Naistenklinikan päivitysnumeroon, mutta sieltä sanottiin, että voin seurailla rauhassa kotona, jos vuotoa ei tule paljon eikä se muutu kirkkaan veriseksi. Pelkäsin koko ajan, että se kiihtyy siitä ja odotin, että tulee maanantai ja voin soittaa Perhe-Artelle, jossa oltiin käyty varhaisultrassakin. Halusin mennä sinne katsomaan, että vauvalla on kaikki hyvin. Maanantaina aamulla varasin ajan Perhe-Artelle toiseen varhaisultraan, jonka sain onneksi heti tiistai-aamulle.

Joskus aamupäivällä maanantaina menin normaalisti vessaan, jossain määrin jo tottuneena siihen vaaleanpunaiseen, kun yhtäkkiä ei ollutkaan enää pelkkää vaaleanpunaista. Vessanpönttö oli täynnä kirkkaanpunaista verta ja paperiin tuli lisää. Mua sattui mahaan ja selkään samalla, ei mitenkään sietämättömän kovaa, mutta sattui kuitenkin.

Siinä hetkessä iski paniikki ja olin varma, että nyt se oli siinä. Soitin uudelleen Naistenklinikan päivystysnumeroon, johon saa soittaa ennen 22. raskausviikkoa ja kerroin, mitä oli tapahtunut. Toivoin, että pääsisin sinne tarkastamaan onko mulla alkanut keskenmeno. Olin niin peloissani ja mua itketti kun kerroin. Vastaukseksi sain seuraavaa:

– Voit seurata ensimmäiseen ultraan asti jos verenvuoto ei lisäänny tästä tai kivut muutu sietämättömiksi (3,5 viikon päähän)

– Meillä ei ole täällä resursseja tarkistaa jokaista veristä vuotoa kun se on niin yleistä

– Ultraaminen ei hyödytä mitään tässä vaiheessa eikä meillä ole mitään kristallipalloa jolla voisimme ennustaa miten käy

– Jokainen ylimääräinen tutkimus lisää tulehdusriskiä

– Mitään ei ole tehtävissä muuta kuin seurata.

Se mitä en saanut oli empatia tai minkäänlainen tuki pelottavassa tilanteessa. Ei yhtään rohkaisevaa sanaa. Ymmärrän, että varmasti päivystyksessä tällaisia puheluita tulee paljon ja ne ovat ihan arkipäivää ja tavallinen juttu. Mutta siinä hetkessä minulle (vaikkakin jo neljättä kertaa raskaana olevalle) tilanne oli uusi ja pelottava ja olisin kaivannut edes jonkinlaista ymmärrystä, lohdutusta ja arvokasta kohtaamista. En sellaista oloa, että olen ärsyttävä maanvaiva joka häiritsee ja ihan turhaan soittelee ja häiritsee asialla, jolle ei voida mitään.

Onneksi Perhe-Artelta laitettiin yllättäen melkein heti tuon puhelun jälkeen viestiä, että heille oli vapautunut peruutusaika samalle illalle ja minä olin tullut mieleen, kun olin kuulostanut niin huolestuneelta aikaisemmin aamulla soittaessani ja aikaa varatessani. Ihan mieletöntä palvelua!

Otin tietenkin heti ajan vastaan ja samana iltana me mentiin sinne ultrattavaksi. Pelkäsin niin paljon, että ruudulla ei näkyisi enää sykettä. Mutta syke tuli samantien näkyviin ja pikkukaveri oli kasvanut ja vastasi viikkojaan ihan täysin. Aktiivisen pikkuisen lisäksi ruudulla näkyi, että mun kohdussa oli selkeä kuunsirpin muotoinen hematooma eli verenpurkauma, joka paljastui verenvuodon aiheuttajaksi.

Kätilö neuvoi, että nyt kannattaa levätä ja ottaa mahdollisimman rauhassa niin kauan kuin vuotoa on, ja lisäksi ei saa harrastaa seksiä tai uida tai kylpeä. Vaikka tilanne oli hermoja raastava, sain tukea  ja neuvoja, konkreettisia asioita, joilla voin itse ainakin hieman helpottaa tilannetta. Keskenmenoriski on tosi alhainen jo noillakin viikoilla, ja kätilö kertoi, että hematooma ei lisää riskiä erityisesti, vaikka pelottavalta tuntuukin. Että nyt kun syke näkyi niin vaikka ei tietty kenelläkään sitä kuuluisaa kristallipalloa ole, niin ei mulla myöskään pitäisi olla sen suurempaa riskiä keskenmenoon kuin kenelläkään muullakaan. Se helpotti niin paljon.

Me oltiin siellä ehkä 20 minuuttia ja se antoi mulle niin paljon mielenrauhaa. Mut kohdattiin arvokkaasti ja lempeästi ja annettiin toivoa, eikä vaan levitelty käsiä kyllästyneellä äänensävyllä. Sain kysyä kaiken mikä mieltä askarrutti ja mua lohdutettiin.

Mutta en voi olla ajattelematta, miten eriarvoistavaa on, että lempeää kohtaamista näin pelottavassa ja vaikeassa tilanteessa ei saanut ilmaiseksi, vaan se täytyi ostaa. Onneksi meillä oli siihen mahdollisuus. Jos tämä olisi tapahtunut vaikka ensimmäisessä raskaudessani, olisin pelännyt ja ollut hermorauniona viikkokausia ilman minkäänlaista mielenrauhaa, koska meillä ei olisi mitenkään ollut varaa maksaa ultraa yksityisellä. En tiedä mitä mun mielenterveydestä olisi ollut jäljellä np-ultrassa, jos olisin joutunut monta viikkoa arvailemaan kannanko sisälläni elävää sikiötä.

Tämän ultrakäynnin jälkeen verenvuoto jatkui vielä useamman viikon. Muutaman kerran kävi uudelleen niin, että pönttö tuli aivan täyteen kirkkaanpunaista verta, mutta nyt kun tiesin mistä se johtuu, uskalsin rauhassa odottaa, että rauhoittuuko vuoto. Ja aina se siitä sitten rauhoittui kun makoili. Mulla oli jonkin verran kuukautiskipumaisia jomotuksia, jotka aina pelottivat varsinkin silloin, kun niiden yhteydessä tuli runsaammin vuotoa, mutta aina kivut myös menivät ohi.

Meidän kuopuksen synttäripäivänä verenvuoto yhtäkkiä loppui kuin seinään. Ehkä verenpurkauma oli vihdoin kuivunut pois tai vuotanut kokonaan pois.

Sen jälkeen pelkäsin vielä, että se alkaa uudelleen, mutta ei onneksi alkanut. Ultrassa näkyi perjantaina, että hematoomaa ei enää ole kohdussa. Sain luvan olla ja elää ihan normaalisti, käydä kävelyillä ja tehdä muutenkin kaikkea ihan oman jaksamisen mukaan. Enää ei tarvinnut levätä ja nyt saan mennä vaikka uimaan (vaikka koronan takia uimaan ei oikein nyt pääsekään).

Bulevardilla HUSin sikiöseulontayksikössä mulla oli maailman ihanin ja lempein kätilö, joka teki np-ultran ja oli niin mukava ja nimenomaan juuri sellainen, jollaista voi toivoa kun kyse on näin herkästä ja isosta asiasta.<3

Toivoisin, että hoitohenkilökunta muistaisi aina sen, että vaikka heille tällaiset tilanteet ovat peruskauraa ja arkipäivää, niin raskaana oleville välttämättä ei. Ja vaikka mun kohtu oli vain yksi verta vuotava muiden joukossa, niin meille siellä kohdussa on kokonainen elämä, jota rakastetaan jo nyt ihan hirveän paljon.

Toivoisin myös tosi paljon, että netistä löytyisi selkeämmin tietoa luotettavista lähteistä, miten toimia jos kohdusta löytyy hematooma tai jos epäilee sellaista. Mulle olisi ainakin ollut ihan sietämätöntä vaan odotella monta viikkoa pelottavan vuodon kanssa ilman mitään neuvoja. Esimerkiksi täällä HUSin tietosivuilla ei sanota hematoomasta sanaakaan, ja siellä myös nimenomaan kerrotaan, että jos on runsasta veristä vuotoa, on mahdollista päästä tutkimuksiin ja ultrattavaksi, vaikka mä en ainakaan päässyt. Kun netistä hakee ”hematooma raskaus” niin ensimmäisten kolmen hakutuloksen joukossa tulee jo palstakeskusteluita, eli ei kovin luotettavaa tietoa.

Huh, sellaista! Nyt kun olen kertonut siitä, mikä mieltä on painanut monta viikkoa, voi siirtyä iloisempiin ja ainakin vähän tavallisempiin asioihin! Tällä viikolla tulossa ainakin postaus ensimmäisistä raskausviikoista oireineen ja kenties myös siitä, miten lopulta päädyimme yrittämään neljättä vauvaa. Kiitos vielä ihan hurjasti kaikille, teidän viestit ovat olleet niin täynnä iloa ja rakkautta ja myötäelämistä, että olen vaan häkeltynyt kiitollisuudesta <3

Arvatkaa mitä! Meillä on ollut pieni salaisuus, jonka nyt uskallan viimeinkin paljastaa. Alkusyksystä meille tulee kovasti toivottu vauva, jos kaikki menee hyvin <3 Kerron teille myöhemmin kaiken tästä, nyt olen vain niin helpottunut, että saan kertoa hyviä uutisia ja vihdoinkin iloita tästä kaikesta. Alkuraskaus on ollut vaiherikas ja pelottavin kaikista näistä neljästä, jotka tähän mennessä olen kokenut, mutta onneksi kaikki on hyvin ja nyt uskallan vihdoin alkaa nauttimaan.

Kävimme tänään moikkaamassa super aktiivista ja hienosti kasvanutta minityyppiä, joka vilkutti meille monta kertaa ja näytti, että äiti älä murehdi, kaikki on hyvin. Nyt uskallan ehkä ensimmäistä kertaa ajatella, että meille todella on tulossa vauva ja olen maailman kiitollisin siitä, että saadaan kokea tämä onni vielä yhden kerran. Mitään ei koskaan saa ottaa itsestäänselvyytenä ja tässä on vielä pitkä taival kohti alkusyksyä, mutta tiedän jo nyt, että aika tulee menemään ihan hirveää vauhtia ja yritän parhaani mukaan nauttia nyt kaikista niistä päivistä, joiden ajan saan kantaa ja kasvattaa tätä pientä ihmistä.

Ollaan koko perhe aivan mielettömän onnellisia ja kaikki lapset olivat uutisista todella innoissaan. Meidän 4-vuotiaastakin tulee isosisko ja hänkin on aivan ihanasti mukana pikkusisaruksen odotuksessa. En melkein meinaa oikeasti uskoa, että saan kirjoittaa tätä tekstiä teille ja tunnen vaan oloni niin onnekkaaksi ja kiitolliseksi juuri nyt. Kaikki tunteet seilaavat mun sisällä ja kyynel valuu poskella. Kiitos elämä, kun annat meille näin paljon <3

Ihanat erilaiset perheet on postaussarja, jossa esittelen lapsiperheitä Suomesta. Kaikki perheet lähtevät perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen.

Ihanat erilaiset perheet : Anna, 33, Lauri, 35, Lilli, 5, Sanni, 3 ja Essi 1v10kk

Masennustausta ja nettitreffit

Anna ja Lauri tutustuivat Suomi24 nettitreffeillä kesällä 2011. Laurilla oli siellä ilmoitus, johon Anna vastasi. Lauri asui silloin Kotkassa ja Anna Kouvolassa. 

– Laitoin Laurille viestiä, että täällä Pohjois-Kymenlaaksossa ois tämmönen nainen. Lauri vastasi. Sit mä laitoin vielä enemmän omannäköisen viestin, Anna muistelee hymyillen.

– Vastasin kieli poskella siihen ja siitä se sitten lähti. Tavattiin Kotkan meripäivillä. Ja viikko siitä kun ollaan toisemme tavattu fyysisesti me ruvettiin jo seurustelemaan, Lauri jatkaa.

Suhde eteni nopeasti, vaikka heti alkuun pari joutui olemaan kuukauden erossa toisistaan, kun Anna reissasi ystävän luokse Hollantiin ja vanhempiensa luokse Savoon. 

– Se oli vielä aikaa kun Facebookin messengeri lauloi, ei ollu vielä Whatsappia ja muita. Me ollaan vanhan kansan nettitreffailijoita, Lauri kertoo. 

Annaa ja Lauria yhdistivät alusta asti samanlaiset elämänkokemukset ja arvot. 

– Meillä on molemmilla masennustausta ja molemmilla jäi koulut kesken masennuksen takia parikymppisenä. Päädyttiin sitten parikymppisinä masennuksesta toipuvina opiskelemaan minä Kouvolaan ja Lauri Kotkaan. Syksy elettiin niin, että aina kun pääsin koulun ja töiden ohelta, matkustin Kotkaan Laurin luokse, Anna sanoo. 

Molemmat halusivat lapsia

Anna ja Lauri viettivät kaikki viikonloput yhdessä ja juttelivat kaikesta, myös yhteisestä tulevaisuudesta. 

– Heti oli aika selvää, että jonain päivänä meille tulee lapsia. Ajatuksena oli, että vasta koulun jälkeen,  eikä siihen elämäntilanteeseen jossa olimme, Anna kertoo. 

Kohtalo kuitenkin päätti toisin. Tammikuussa 2012 Anna teki plussatestin, joka oli hänelle alkuun iso shokki ja järkytys. Siinä vaiheessa yhteistä taivalta oli takana vasta muutama kuukausi.  

– Onneksi oltiin kuitenkin puhuttu ennakkoon ja käyty läpi, että mitä sitten tehdään jos tapahtuu näin.  Me päätettiin, että yritetään ja pidetään lapsi, Anna kertoo. 

Pian plussatestin jälkeen Anna muutti Laurin luo Kotkaan ja pari alkoi rakentaa yhteistä tulevaisuutta. Raskaus eteni hyvin ja kaikki oli kuten pitääkin. 

– Anna eli käytännössä appelsiineilla ensimmäiset raskauskuukaudet, Lauri muistelee nauraen.

Normaali raskaus

Mikään ei raskausaikana vaikuttanut oudolta, kaikki oli myös neuvolan mukaan hyvin.  

– Kouvolassa neuvolan terveydenhoitaja sanoi, että olin vanha ensiodottaja 25-vuotiaana sekä ylipainoinen, minkä vuoksi tehtiin tietysti sokerirasitus, mutta siinä ei näkynyt mitään. Minulla oli hyvin normaali raskaus kaikin puolin, Anna kertoo. 

Raskauden loppupuolella Annalla alkoi kova kutina päässä ja ylävartalossa, mutta Anna ei osannut yhdistää kutinaa raskauteen. 

 – Enhän mä ensisynnyttäjänä tiennyt mitään, että se voisi olla jotain hälyttävää, kukaan ei koskaan kysynyt mitään multa neuvolassa kutinasta. Olin ihan normaali synnyttäjä niin ei ollut myöskään äitipoli-käyntejä. Kävin neuvolalääkärin luona viimeisellä käynnillä 32 viikolla ja hänkin totesi vaan, että oonhan mä laihtunut, mutta toiset vaan laihtuu raskausaikana. Mitään hälyttävää ei ollut hänenkään mielestä, Anna kertoo. 

Raskausviikolla 39+0 Anna ja Lauri ajoivat sairaalaan illalla, kun Annasta tuntui, että synnytys on käynnissä. Synnytysosastolla lääkäri totesikin, että kaikki ei ole ok, kun sikiö vaikuttaa niin hitaalta. Anna jäi seurattavaksi tarkkailuhuoneeseen osastolle ja Lauri lähti yöksi kotiin, koska puoliso ei saanut jäädä tarkkailuhuoneeseen. 

Pahin mahdollinen tapahtuu

– Mä siinä sitten olin koko ajan käyrillä ja yhtäkkiä kuulin, kun laite rupesi hälyttämään, että vauvan sydänäänet romahti. Sieltä tuli porukkaa sanomaan, että sä lähdet nyt heti hätäsektioon. Kymmenessä minuutissa Anna saatiin leikkaussaliin ja vauva ulos. 

Kun Anna heräsi, hänen luonaan oli kaksi kätilöä, jotka kertoivat, että valitettavasti he eivät pystyneet pelastamaan vauvaa. Annan ja Laurin esikoistytär oli syntynyt kuolleena.

Laurille soitettiin heti yöllä ja kerrottiin tilanne. 

– Ne sanoi, että tuu sairaalaan mutta älä aja autolla, vaan tule taksilla. Lapsi on menehtynyt mutta Anna on kunnossa.

Anna ja Lauri saivat nähdä Aliisa-vauvan ja pidellä häntä. Kätilöt olivat ottaneet käden- ja jalanjäljet ja muutamia kuvia, sekä leikanneet vähän vauvan hiuksia talteen muistoksi. 

Anna ja Lauri saivat heti tukea surun käsittelyyn, Lauri mielenterveyshoitajalta, jonka luona hän kävi säännöllisesti masennuksen vuoksi, sekä Anna kriisipuolelta. Myös Annaa ja Aliisaa hoitanut lääkäri kävi juttelemassa ja käymässä tapahtunutta läpi. 

Epätietoisuus oli pahinta

– Pahinta oli se, että kukaan ei oikein tiennyt, että mitä tapahtui. Ei ollut mitään tietoa, mistä vauvan kuolema johtui, eikä missään vaiheessa ollut näkynyt mitään outoa. Ruumiinavauksessa selvisi, että joku ahdinkotila vauvalla oli ja keuhkot eivät olleet kehittyneet normaalisti, mutta kukaan ei osannut vastata, että mistä se johtui. Ei saatu lopullista syytä, vaan se jäi avoimeksi mitä tapahtui. 

Anna ja Lauri eivät pystyneet pitämään Aliisa-vauvalle hautajaisia. Annalle hautajaisten ajattelukin toi vahvana ja kipeänä mieleen oman veljen hautajaiset lapsuudesta.

Aliisan kuoleman jälkeen Anna ja Lauri olivat pitkän aikaa syvissä syövereissä, mutta saivat voimaa läheisistä, lemmikkikoirastaan ja naapureista. Lauri yritti käydä koulussa vaihtelevalla menestyksellä ja Anna palasi noin yhdeksän kuukauden kuluttua synnytyksestä osa-aika työhönsä pesulaan.

Tyhjä syli ja keskenmeno

Kaipuu omaa lasta kohtaan oli valtava, etenkin Annalla.

– Minä kärsin tyhjästä sylistä ja halusin vauvan. Sitten 2013 tulinkin uudestaan raskaaksi, jolloin oli vasta vajaa vuosi hätäsektiosta. Minulle oli sanottu, että ainakin kaksi vuotta pitäisi odottaa hätäsektion jälkeen ennen uutta raskautta, mutta niin siinä kävi,  Anna kertoo.

Anna pääsi ensimmäiseen ultraan, missä todettiin, että kaikki ei ollutkaan kunnossa. 

– Sikiön sijaan ultrassa näkyi keskeytynyt keskenmeno. Pari viikkoa aikaisemmin vauva oli kuollut ja raskaus oli keskeytynyt. Keskenmeno meni siinä samassa sumussa kuin Aliisankin kuolema, Anna muistelee.

Sipuliraskaus

Loppuvuodesta 2013 Anna huomasi olevansa kolmatta kertaa raskaana.

– Sitten olikin tämän neidin vuoro, Anna osoittaa vanhinta tytärtään hymyillen. 

– Oliko se se sun sipuliraskaus? Olin tehnyt tortilloja ja olin ruskistanut sipulia ja paprikaa ja sitten seuraavana päivänä Anna oli lähdössä töihin, ja haisteli huivia eteisessä, että se haisee vieläkin sipulilta, Lauri kertoo. 

– Lauri kysyi, että pitäisikö tehdä raskaustesti, kun nyt on sellaiset merkit ilmassa, Anna muistelee.

Kolmas raskaus oli Annalle älyttömän pelottava vauvan kuoleman ja keskenmenon jälkeen. Onneksi Anna oli kuitenkin tarkassa seurannassa äitipolilla aiempien kokemusten vuoksi, mikä toi mielenrauhaa. Raskaus eteni hyvin, mutta sokerirasituksessa Annalla todettiin raskausdiabetes. Se kuitenkin pysyi kurissa ruokavaliohoidolla. 

Diagnoosina raskaushepatoosi

Viimeisellä kolmanneksella Annalla alkoi jälleen sama kutina kuin ensimmäisessä raskaudessa ja nyt Anna osasi epäillä, että kutina ei ole normaalia ja liittyy raskauteen.

–  Soitin neuvolaan raskausviikolla 32, että haluan verikokeisiin, koska epäilin, että minulla on raskaushepatoosi. 

Raskaushepatoosi on tila, jossa maksa ei suodata raskaushormoneja, vaan luulee niitä myrkyiksi. Se on maksan toiminnan häiriö, jonka sairastaa n. 1% raskaana olevista, eli melko harvinainen. Raskaushepatoosin ainoa oire on terveen ihon kutina, joka yleensä alkaa käsistä ja jalkapohjista. Annalla kutisivat kuitenkin vain pää ja ylävartalo, kuten ensimmäisessäkin raskaudessa. 

Terveydenhoitaja otti onneksi heti Annan huolen tosissaan ja hän sai heti ajan saman viikon perjantaille. Raskaushepatoosi-koe on paastokoe, jossa tutkitaan maksa- ja sappiarvot. Kokeen jälkeen viikonloppuna Annan olo huononi todella nopeasti.

– Mä tulin tosi kipeäksi. Musta tuntui koko ajan, että oksennan, mulla sattui selkään ja sisäelimet tuntui kivuliailta, kolme päivää vaan makasin tuskissani. 

Maanantai-aamuna terveydenhoitaja soitti Annalle ja varmisti Annan epäilyt todeksi. Annalla oli todettu raskaushepatoosi ja hänen piti lähteä heti KOKSin äitipolin päivystykseen.

– Olin ollut niin kipeä ja Laurilla oli vielä pääsykokeet samana päivänä, eikä hän ollut kotona, enkä tiennyt milloin hän tulee. Sanoin hädissäni hoitajalle, että en pääse mitenkään sairaalaan ilman Lauria. Hoitajakin oli kuumeisesti miettinyt, että miten me saadaan Anna sairaalaan. Hetken päästä hoitaja soitti, että mene Anna taksilla ja älysin vasta itsekin siinä, että voin tosiaan mennä taksilla, ei toiminut aivot yhtään, Anna nauraa. 

Anna pääsi sairaalaan, missä tehtiin heti lisää tutkimuksia, sekä tarkistettiin ultralla, ettei Annalla ole sappikiviä, jotka aiheuttaisivat kipuja. Mitään ei löytynyt järisyttävän korkeiden maksa-arvojen lisäksi. 

Ei toimivaa hoitokeinoa

Raskaushepatoosiin ei ole mitään pomminvarmaa hoitokeinoa. Arvoja voidaan yrittää hillitä maksalääkityksellä, mutta se ei aina auta. 

– Mulla ne maksa-arvot vaan kohosi ja kohosi. Arvojen noustessa riskinä on se, että istukka lakkaa toimimasta ja sen takia on tosi tiivis seuranta, Anna kertoo.

Anna päästettiin sairaalasta vielä kotiin, mutta hän kävi tiiviissä seurannassa äitiyspolilla. Alkuun Anna kävi kahden viikon välein, sitten viikon välein ja lopulta joka toinen päivä viimeisillä viikoilla istumassa käyrillä, jotta vauvan voinnista pysyttiin kärryillä. 

– Synnytystä ei haluttu käynnistää lääkkeellisesti, kun ne pelkäsi, että mun hätäsektio-arpi ei kestä, että se olisi liian raju, mutta kun paikat eivät ollu kypsyneet, niin he eivät voineet käyttää ballonkiakaan, Anna kertoo. 

Synnytys käynnistetään

Anna ravasi äitiyspolilla tarkistuksissa ja kun 40 viikkoa tuli täyteen, lääkäri päätti, että nyt käynnistetään. 

– Kun menin käynnistettäväksi, paikalla todettiinkin, että sairaala on täynnä äitejä, joista osa on tilan puutteen vuoksi pesuhuoneissa ja meiltä kysyttiin, että voidaanko tulla vasta seuraavana päivänä. Oli heinäkuun helteisin viikko ja ennätysmäärä synnyttäjiä KOKSissa.

Anna ja Lauri palasivat seuraavana päivänä paikalle ja pääsivät heti synnytyssaliin, missä Anna oli koko ajan käyrillä seurattavana. Ensimmäisenä päivänä mitään ei kuitenkaan alkanut tapahtumaan. Annasta tuntui turvalliselta, kun he olivat jatkuvasti tarkan valvonnan alaisena aiemman synnytyshistorian takia. 

Seuraavana päivänä tilanne edistyi sen verran, että Anna sai epiduraalin. Kätilö kehotti Annaa istumaan keinutuolissa, jos istuma-asento saisi vauvan tulemaan ulos nopeammin. Kun Anna nousi keinutuolista pois, hänellä pettivät jalat alta ja hän kaatui lattialle. Mitään pahaa ei kuitenkaan onneksi sattunut. 

– Lääkäri kävi siinä katsomassa, että ei vielä synny ja lähti pois huoneesta ja laittoi oven kiinni. Kätilökin sanoi mulle, että hän lähtee toiseen synnytykseen kun mitään ei tapahdu.

Sitten mä yhtäkkiä tunsin semmosen PLOPS ja sanoin, että tää lapsi tulee nyt! Kätilö katsoi, että kyllä, oikeassa olet, vauva on nyt tulossa ja pää on tossa noin. 

Kätilö uskoi vauvan olevan viidessätoista minuutissa ulkona, mutta lopulta Annan ponnistusvaihe kesti 50 minuuttia. 

– Olin aivan loppu, epiduraali vei kaikki supistukset. Mulle sanottiin, että ponnista kun tulee supistus, mutta ei tullut supistuksia ollenkaan. Ponnistelin aina kun oli semmonen olo, että pystyy ponnistamaan. Siinä kesti ja kesti. Meidän kätilö pyysi toisen kätilön avuksi. Tää toinen kätilö sitten kiipes mun sängylle ja alkoi työntämään mun vatsasta että saatiin neiti maailmaan. 

Terve vauva ja kipeä äiti

Lopulta Anna sai kuitenkin terveen Lilli-vauvan rinnalle. 

– Olihan se hauskaa ja olin epäuskoinen, että siinä vihdoin on oikeasti se meidän vauva ja kaikki se pelko ja stressi ja huoli purkautui. Yhtäkkiä meidän luona olikin ihan hyvävointinen tyyppi. 

Annaa hoitanut kätilö kertoi Lillin syntymän jälkeen olleensa mukana myös elvyttämässä Aliisaa leikkaussalissa ja oli onnellinen, että sai nähdä toisella kertaa onnellisen lopun.

Vaikka synnytys sai onnellisen lopun, Anna itse ei kuitenkaan voinut hyvin, sillä heti synnytyksen jälkeen hänelle nousi 39 asteen kuume ja hän tärisi aivan horkassa. Anna sai heti antibiootit ja Lilli pääsi ihokontaktiin Laurin paidan sisälle. 

– Mehän jouduttiin olemaan viisi päivää sairaalassa, koska mun vointi oli niin huono ja tulehdusarvot korkealla.

Vihdoinkin vauva-arkea

Annan sairastumista huolimatta kaikki lähti hyvin käyntiin Lillin kanssa. Maito ei kuitenkaan noussut Annalla kunnolla missään vaiheessa ja jälkikäteen hän epäileekin, ettei osannut juoda helteisenä kesänä riittävästi. Lillistä tuli pullovauva, kun imetys ei lähtenyt onnistumaan. 

– Jouduin hirveästi selittelemään neuvolassa, että miksi en imetä. Se oli tosi syyllistävää, eikä  ollut helppoa mennä mihinkään, kun aina sai selitellä, että miksi Lilli on pullovauva. Se oli iso tabu, ei noista nuoremmista lapsista ole ollut samanlaista. Varmaan just kun Lilli oli ensimmäinen lapsi ja olin muutenkin paniikissa, niin se tuntui tosi syyllistävältä, Anna kertoo. 

Vauva-arki itsessään ei yllättänyt Annaa, sillä viisilapsisen perheen esikoisena hän tiesi, millaista arki pienten lasten kanssa on. Laurilla ei hirveästi ollut pienistä lapsista kokemusta, mutta hänelle vauva-arki oli ainoastaan positiivinen muutos. 

– Kun olin pitkään yksin, niin elämänhallinta oli masennuksen myötä mennyttä. Sitten kun Anna tuli kuvioihin niin alkoi tulemaan aikataulutusta, ja Lillin syntymän jälkeen mulla alkoi vasta koulut luistamaan kunnolla. Mulle tekee selvästi hyvää, että on tarkoitus ja arki. Kun asiat pitää saada tehtyä, niin ne tulee tehtyä, Lauri kertoo. 

Äitienpäiväyllätys

 Lillin ollessa 1,5-vuotias äitienpäivänä 2016 Anna huomasi jälleen olevansa raskaana. 

– Aloin ihmettelemään äitienpäiväviikolla kun mulla tuli vuotoa, mutta mulla outo olo ja rinnat kipeät. Luulin että ne on kuukautiset, mutta ihmeellinen olo vaan jatkui ja kaikki haisi taas pahalle. Äitienpäivänä laitoin kassahihnalle raskaustestin ja pissasin tikkuun ja totesin, että tässä on äitienpäivälahja. Plussa oli minun ihana äitienpäivälahja. 

Odotusaikana Annalla oli insuliinihoitoinen raskausdiabetes. 

– Raskausdiabetes tuli mulle joka raskaudessa aiemmin ja pahempana. Sanoin ensimmäisellä lääkärikäynnillä äitipolilla, että varmaan tulee hepatoosikin taas. Lääkäri sanoi, että ei kaikilla uusiudu, mutta mulla oli voimakas olo, että mulla se uusiutuisi. Ja sieltä se sitten tuli taas. 

Raskausviikolla 30 Annalle aloitettiin insuliini ja hepatoosin lääkehoito. Kutina oli jälleen vain ylävartalossa, eikä käsissä tai jaloissa. 

– Raskausaikana keskustelin yhden lääkärin kanssa, joka oli sitä mieltä, että diagnosoimaton raskaushepatoosi oli myös Aliisan kuolemaan johtaneen ahdingon syy.  Ensimmäisen raskauden aikana en osannut kysyä kutinasta, eikä kukaan osannut epäillä mitään.  

Synnytys käynnistetään

Maksalääkitys ei alkanut auttamaan ja Annaa seurattiin tiiviisti äitiyspolilla. Synnytys päätettiin käynnistää ballongin avulla jo raskausviikolla 36+0, koska maksa-arvot olivat niin huonot. Anna lähti sairaalaan illalla kymmeneltä kun ballonki irtosi ja pääsi suoraan synnytyssaliin.

Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, eikä synnytys edennyt. Myös hoitavilla lääkäreillä oli erimielisyyksiä synnytyksen edistämisestä kalvojen puhkaisulla. Toinen halusi puhkaista ja toinen ei. Kalvoja ei puhkaistu, vaan Anna sai vaan oksitosiinia.

– Siellähän mä olin yksin sitten kolme päivää kun mitään ei tapahtunut, oksitosiinia sain ihan hirveesti, sattui ihan kamalasti, olin suurinpiirtein sidottu sänkyyn kun olin koko ajan käyrillä, enkä päässyt laitteesta kauemmas. Istuin sängyn laidalla ja toivoin, että lapsi rupeaisi tulemaan, Anna kertoo. 

Anna oli mennyt sairaalaan maanantaina ja keskiviikkona päivällä synnytys oli edennyt sen verran, että hänelle annettiin epiduraali. 

– Siitä ei mennyt pitkään kun sanoin kätilölle, että nyt minusta tuntuu, että lapsi on tulossa. Kätilö katsoi minua silmiin ja sanoi, että sinä just sait epiduraalin, että ei ole vielä mahdollista ja lähti huoneesta pois. Mä olin sitten, että okei ja soitin uudestaan kelloa. Huoneeseen tuli eri kätilö ja sanoin hänelle, että minusta tuntuu, että vauvan pää on tuossa. 

Kätilö antoikin Annalle luvan ponnistaa ja kolmessa minuutissa Sanni oli syntynyt. 

– Se aiempi kätilö tuli myös paikalle ja ihmetteli, että oho, sehän syntyikin. Sitten kätilö vaan totesi paikalla myös olleelle opiskelijalle, että jos useammin synnyttänyt äiti sanoo, että vauva tulee, niin kannattaa uskoa, Anna muistelee nauraen. 

Sininen vauva

Anna pääsi Sannin kanssa osastolle ja kaikki oli alkuun hyvin. 

– Mä syötin vauvaa ja yhtäkkiä tajusin, että se lapsihan on sininen. Mä nousin Sannin kanssa ja soitin hätäkelloa. Mulla sattui olemaan sairaanhoitaja huonekaverina, joka oli just synnyttänyt oman lapsensa, hän ponkaisi omalta puolelta ovelle huutamaan, että täällä on sininen vauva! Hän vetäisi työmoodin päälle vastasynnyttäneenä ja Sanni lähti samantien elvytykseen.

Sanni saatiin onneksi elvytettyä, mutta kokemus oli dramaattinen ja pelottava.  

–  Se oli niin kauhea paikka,  kun ei taas yhtään tiennyt mitä tapahtuu. Ensin oli vauva sylissä ja sitten hänet vietiin multa.

Sanni siirrettiin vauvojen teho-osastolle, joka oli toisella puolella sairaalaa. Sanni vietti vauvateholla viikon ja sai lisäksi valohoitoa bilirubiiniarvojen noustua. Toistuvien hengityskatkosten vuoksi Sannin aivot kuvattiin moneen kertaan ja tutkittiin kaikkea mahdollista, mutta lopullisena diagnoosina oli se, että Sanni ennenaikaisuutensa vuoksi vain unohti hengittää aina syödessä. 

Anna pääsi kotiin ilman vauvaa ja viikkoa myöhemmin, 21.12. Sannikin pääsi vihdoin kotiin viettämään elämänsä ensimmäistä joulua. Sannin olisi pitänyt syntyä vasta tammikuun puolella, joten perheellä meni joulusuunnitelmat aivan uusiksi. 

Anna joutuu sairaalaan

Sannin ollessa kuuden viikon ikäinen, Anna joutui sairaalaan runsaan verenvuodon takia. 

– Menin ensiapuun ja siellä todettiin, että mulla on joku hyytymä, kun kohdusta tuli niin hirveästi verta. He yrittivät ensin imurilla poistaa  sitä, mutta lopulta jouduin leikkaussaliin. Hyytymä saatiin onneksi poistettua ilman kaavintaa. 

Anna vietti yön naistentautien osastolla ja Lauri oli kotona yksin kuusiviikkoisen Sanni-vauvan ja Lillin kanssa. 

– Seuraavana aamuna tulin bussilla kotiin ja Lauri oli ihan väsynyt ja sanoi, että oli ollut ihan kamala yö. Sannilla oli niin vahva äidin ja sylin kaipuu, ehkä siksi, kun hän oli viettänyt elämänsä ensimmäisen viikon siellä vauvateholla ilman äitiä, Anna miettii.

Sannin ensimmäiset viikot olivat dramaattisia, mutta onneksi kaikki alkoi sitten helpottaa ja perhe pääsi kiinni tavalliseen arkeen. 

Yllätysraskaus

Kahdeksan kuukauden kuluttua synnytyksestä Anna huomasi suureksi yllätyksekseen olevansa jälleen raskaana. 

– Ensimmäisen raskauden jälkeen tämä oli se suurin shokki, oltiin molemmat ajateltu, että kaksi tyttöä riittää ja Sanni oli vielä niin pieni ja mä olin jo laittanut kaikki vaatteetkin pois, kun ajateltiin, että Sanni on viimeinen. Yllättäen olinkin raskaana. Ei siinä mennyt kuitenkaan pitkään, kun tuli se onni, että onpa ihanaa. 

Raskausaika sujui Annalla taas samaan tapaan: hänelle tuli insuliinihoitoinen raskausdiabetes sekä raskaushepatoosi. 

Essi syntyi huhtikuun 19. päivä raskausviikolla 36+5, kuukautta ennen laskettua aikaa. 

– Kun Anna plussasi ja saatiin laskettu aika äitienpäivälle, nauroin Annalle, että kun mulla on huhtikuun 16. syntymäpäivä, että tähtää siihen niin mun on helppo muistaa se lapsen syntymäpäivä. Sitten se nauru loppui, kun ne alkoi oikeasti suunnittelemaan, että lapsi otetaan ulos mun syntymäpäivänä, Lauri muistelee nauraen. 

Anna ja Lauri olivat valmistautuneet siihen, että synnytys kestää ja ennenaikaisena syntyvä vauva menee taas vauvatehon kautta, kuten edellisellä kerralla, mutta Essi-vauva päättikin yllättää. 

Kirjaa lukeva synnyttäjä

– Essin synnytys on ollut kaikista yksinkertaisin näistä kaikista. Menin aamulla sairaalaan, he laittoivat ballongin mulle ja kysyivät, että jäätkö tänne vai menetkö kotiin? Sanoin, että mun ei kannata lähteä kotiin hämmentämään lapsia enää enempää. Jäin osastolle, odottelin että jotain tapahtuu ja ajattelin, että menee pitkään, Anna kertoo.

Illalla kuuden aikaan ballonki irtosi ja Anna siirrettiin synnytysosastolle, missä lääkäri heti puhkaisi kalvot. Yöhoitaja kävi sanomassa Annalle, että vauva syntyy saman yönä, mutta Anna ei uskonut, kun aiemmat kokemukset olivat niin erilaisia. Hän oli yksin sairaalassa, kun Lauri oli tyttöjen kanssa kotona. 

– Luin siinä kirjaa ja olin yksin ja istuin jumppapallolla ja nousin aina välillä seisomaan. Kolmen aikaan yöllä kirja oli luettu ja 04.01 syntyi Essi. Edellisistä kerroista olin oppinut, että mun pitää olla pystyssä, niin lapsi tulee paljon nopeammin alas. 

– Mun äitikin nauroi, että kukaan muu ei mene kirjan kanssa synnyttämään kuin hänen lapsensa. Kun Essi tuli maailmaan, hän päästi kaksi rääkäisyä ja sen jälkeen tuijotti kaksi tuntia vaan kiukkuisesti mua ja kätilöä, Anna kertoo. 

Anna pääsi Essin kanssa osastolle ja kaikki meni todella hyvin. Yllätyksekseen Anna sai kuulla jo kahden päivän kuluttua synnytyksestä, että he pääsevät Essin kanssa kotiin. 

– Se oli hyvä, kun vietiin ekaa kertaa lapset katsomaan Essiä. Sanni oli siihen asti ollut Annalle sylitakiainen jatkuvasti, mutta sairaalassa hän katsoi vaan Essiä, eikä suostunut menemään kolmeen päivään Annan syliin. Sanni oli niin vihainen, että ensin Anna on pari päivää pois ja sitten hänellä olikin uusi nyytti sylissä, Lauri kertoo.

Essin syntymän aikaan Sanni oli vasta vuoden ja neljä kuukautta ja pikkusiskon syntymä oli hänelle iso järkytys.

–  Lilli oli heti sitä mieltä, että tämä on hänen vauva ja pikkusisko ja auttoi vaipanvaihdossa. Sanni halusi, että me viedään Essi takaisin sinne mistä se on tullutkin, Anna kertoo. 

Muutto Kotkasta Tampereelle

Essin syntymän jälkeen Anna, Lauri ja lapset ovat viettäneet tasaista lapsiperheen arkea, vaikkakin perheen elämä muuttui suuresti viisi kuukautta sitten, kun he muuttivat Kotkasta Tampereelle Laurin päästyä opiskelemaan yliopiston maisteriohjelmaan.

Lauri valmistui vuonna 2018 XAMKista energiatekniikan amk insinööriksi, mutta ei löytänyt töitä työkokemuksen puutteen vuoksi.  Hän oli vuoden työttömänä ja kävi haastatteluissa ympäri Suomen Oulua myöten. Kun töitä ei löytynyt, Lauri päätti hakea yhteishaussa Tampereelle opiskelemaan ja yllätyksekseen pääsikin maisteriohjelmaan opiskelemaan automaatiotekniikan diplomi-insinööriksi. Kuin kohtalon ivana heti Tampereelle muuton jälkeen Laurille soitettiin ja tarjottiin insinöörin töitä Kotkasta. 

– Vastasin päivän mietittyäni, että jos he olisivat kaksi viikkoa aiemmin ilmoittaneet, niin olisi voinut vielä onnistua ja olisi vaan peruttu muutto, mutta nyt sitten jäätiin tänne. Otti niin päähän se ajoitus, kun vuoden oli vaan istunut kotona ja sitten kun viimein tekee ison muutoksen ja yrittää jotain muuta, niin sitten soitetaan perään, Lauri tuhahtaa.

Tukiverkkojen puute

Kaikkien rankkojen kokemusten ja isojen muutosten jälkeen koko perheen mielestä parasta on se ihan tavallinen arki nyt 5-, 3- ja 1v10kk ikäisten tyttöjen kanssa. 

– On hienoa saada seurata näiden kasvua ja sitä miten ne fiksuuntuu päivä päivältä, vaikka kolmevuotias välillä keksiikin kaikkea mahdollista ja kuusivuotias kyseenalaistaa kaiken. Mutta onhan nää aika huikeet tyypit nää meidän pikkuneidit, Anna hymyilee. 

Haasteita arkeen tuovat Laurin ja Annan erilaiset päivärytmit ja tukiverkkojen puute. 

– Lauri on iltaihminen ja minä olen todellakin enemmän aamuihminen. Aamut kaatuu meikäläisen niskaan.  Nyt tietysti kun Laurilla on opiskelun takia pakko herätä aamuisin niin se on vähän kääntynyt, mutta normaalisti ne meidän ihan erilaiset rytmit on ollut haasteita. 

Lauria rasittaa välillä myös lapsiperhe-elämän kaoottisuus.  

– Kova hälinä on välillä suurin rasite, aina kun joku sanoo ISÄ niin ajatus katkeaa. On kuin joku painaisi aina tietokoneen reset-nappulaa. 

Lasten syntymän jälkeen Lauri ja Anna ovat vain käyneet kaksi kertaa ilman lapsia ulkona.  

– Ollaan käyty kerran elokuvissa ja kerran riitelemässä Ideaparkin parkkipaikalla ilman lapsia.  Olen joutunut synnyttämäänkin yksin, kun Lauri on ollut lasten kanssa kotona. Tukiverkko puuttuu kokonaan, Anna kertoo. 

– Kun seuraa muita, joilla on tukiverkko siinä lähellä, niin näkee sen ja osaa arvostaa sitä miten suuri hyöty siitä on, että isovanhemmat voivat katsoa päivän lasten perään. Sitten voisi käydä vaikka riitelemässä Ikean parkkipaikalla. Vaikka kyllähän se tietty niin on, että lapset on hommattu nii itse pitää hoitaa, Lauri jatkaa. 

Tampereelle muuton myötä Laurin Pirkanmaalla asuva äiti puolisoineen on onneksi edes hieman lähempänä ja he käyttävät kuusivuotiasta Lillia kerran viikossa liikuntakerhossa. Ensi syksynä eskarin aloittava Lilli käy myös kolme kertaa viikossa päivähoidossa, mutta nuoremmat ovat vielä Annan kanssa kotona. 

–  Lillille varmaan muutto oli vaikein paikka, kun aina oli bestis omassa pihassa Kotkassa kerrostalossa, oli älyttömän mukavat naapurit ja oltiin paljon tekemisissä. He kasvoivat toisiaan lapiolla hakkaavista kaksivuotiaista yhdessä viisivuotiaiksi, Anna kertoo. 

Tampereella on hyvä olla

Perhe kuitenkin nauttii siitä, että Tampereella on paljon tekemistä. Anna ja Lauri käyvät lasten kanssa kirjastoissa, museoissa, ulkoilevat ja tekevät retkiä.

 – Me tehdään kaikenlaista perheenä. Ollaan viety noita pienestä pitäen joka paikkaan, osittain myös siitä syystä kun on ollut pakkokin ottaa kaikkialle mukaan. 

Tulevaisuudelta perhe toivoo tasaista arkea ja terveyttä. 

– Toivon, että pysytään hengissä ja pärjätään ja ollaan yhdessä. Onhan toi vähän sellanen vanillavastaus. Vähemmän ehkä dramatiikkaa, mitä meillä  on vuosien aikana ollut, Lauri sanoo. 

Annan ja Laurin terveiset muille perheille: 

Jos tuntuu, että joku raskausaikana on pielessä, niin kannattaa uskoa sitä omaa oloa. Pitää uskaltaa vaatia tutkimuksia itselle, vaikka tuntuisi, että kukaan ei usko. Äidin oma tunne on yllättävän vahva. Ja muistakaa nauttia siitä perhe-elämästä, ne lapset on vaan lyhyen aikaa pieniä, jonain päivänä ne ei enää kiipeä syliin ja huuda äitiä ja isiä samalla tavalla.

Mun sanat:

Oli tosi tunteikasta ja hienoa saada tavata Anna ja Lauri perheineen. Oman lapsen kuolema on asia, mitä jokainen vanhempi varmasti joskus pelkää tai ajattelee ja oli pysäyttävää ja surullista kuulla siitä ja kirjoittaa siitä kokemuksesta.  Mun mielestä on tosi hienoa, että Anna ja Lauri halusivat jakaa perheensä tarinan meille ja oli lohdullista nähdä, että vaikka he ovat kohdanneet valtavan suuren surun, he ovat sen jälkeen saaneet myös paljon ihanaa ja hyvää. Kiitos kun sain kertoa teidän tarinan ja toivottavasti jatkossa teillä on edessä paljon ihania asioita. Olette aivan hurmaava perhe <3