Mulla on takana kolme synnytystä, jotka on kaikki olleet toistensa kanssa tosi erilaisia. Jokainen on jäänyt mieleen mun elämän parhaana hetkenä lopulta, vaikka kaikilla kerroilla lopputulosta ei ole saavutettu ihan kuten oppikirjoissa. Eikä mulla ole jäänyt mitään traumoja synnyttämisestä, olen siinä tosi onnekas. Mulle synnytys on kokemuksena sellainen, että voisin kokea sen vaikka kerran vuodessa, ihan oikeasti. Se on intensiivistä, se on euforista, se on vaan jotenkin mielettömin tapahtuma, mitä koskaan mun elämässä on ollut (tai tulee olemaan).

Synnyttäminen on mulle tunteiden räjähdys ja alusta loppuun asti mä vaan rakastan sitä yli kaiken. Vaikka meidänkin synnytyksissä on aina ollut kaikenlaisia kommelluksia, kipua ja pelottaviakin hetkiä, niin mitään mä en vaihtaisi niistä. Olen vaan tosi kiitollinen, että olen saanut kokea ne ja lopputuloksena on ollut terve lapsi ja terve äiti.

Kuva on otettu n. viikkoa ennen mun ensimmäistä synnytystä, kun olin sairaalassa saamassa kortisonipiikkejä ja supistuksenestolääkettä. 

Synnytyksen kaikki vaiheet on omalla tavallaan mun mielestä tosi hienoja ja voimaannuttavia ja se ajatus, että kestää sitä kovaa kipua on myös mulle jotenkin voimaa antava. Mulla on aina ollut synnytyksen jälkeen sellainen superwoman olo, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin siihen. Mun on ollut helppo luottaa omiin kykyihin varsinkin ekan synnytyksen jälkeen, kun oli jo sellainen tuntuma siihen ja tiesi, että oma kroppa pystyy siihen vähän oudommissakin olosuhteissa (perätila).

Se on ehkä ”vähän” ongelmallista, että synnytykseen liittyy aina myös raskaus ja lapsen vanhemmuus koko loppuelämäksi, muuten mä voisin oikeastikin synnyttää ihan synnyttämisen ilosta joka vuosi. Mutta raskausaikoja en jaksaisi, eikä meille ehkä niin montaa lastakaan voisi tulla kuin mitä mulla on hedelmällisiä vuosia tässä jäljellä. Se ei ihan toimisi. Enkä tiedä olisiko synnytys ihan niin euforinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus ilman sitä build-upia eli raskautta tai palkintoa eli vauvaa. Ehkä ei.

Tässä mä olin pääsemässä kotiin odottamaan, että mun synnytys käynnistyy luonnollisesti, sen jälkeen kun mulle ensin oli monta päivää sanottu, että en lähde enää kotiin ilman vauvaa. 

Mä rakastan muistella omia synnytyksiä ja rakastan lukea muiden synnytystarinoita tai katsoa niitä sarjoissa ja leffoissa, tai YouTubessa. Mulle myös toisten synnytykset on takuuvarma itkettäjä, mä itken aina silmät päästäni kun vauva syntyy, oli kyseessä sitten joku ohjelma tai synnytystarina blogissa. Olen varma, että ei ole fyysisesti mahdollista mulle olla itkemättä katsoessani tai lukiessani synnytyksestä. Silloin aina eniten itkettää se, kun katsoo sitä ilmettä synnyttäneen äidin kasvoilla, josta näkyy ne kaikki tunteet kerralla ja miettii, että just toltakin musta tuntui, mä tiedän ton!

Aina kun mä puhun omista synnytyksistä tai muiden synnytyksistä, tulee sellainen synnytysikävä ja haikea fiilis. Saakohan sitä enää koskaan kokea? Pari kertaa olen jo ajatellutkin, että tämä oli mun viimeinen synnytys, enää en koskaan saa kokea tätä mieletöntä tunnetta. Olen surrutkin sitä. Mutta eihän sitä tiedä jos joskus vielä.

Postauksen kuvina on kuvia musta juuri ennen synnytystä ja heti sen jälkeen, joita en ennen ole näyttänyt ollenkaan tai joista olen rajannut kasvot pois, koska häpesin sitä, miltä näytin. Nyt mä näytän ne, koska mä näytin niissä ihan itseltäni, juuri siltä, miltä mä nyt synnyttämässä näytin. Kaikkeni antaneelta, onnelliselta, turvonneelta (koska mua synnytys turvottaa) ja omalta itseltäni. Niissä ei ole mitään noloa, hävettävää tai rumaa. Niissä on minä.

Tässä kuvassa meidän esikoinen on n. 12h ikäinen. 

Me tehtiin Oton kanssa podcast-jakso synnytykseen sekä isän rooliin liittyen (synnytyksessä). Sen tekeminen oli hauskaa, koska Otto muisti monta sellaista juttua, mitä mä en ja sama toisinpäin. Otto oli esimerkiksi unohtanut lapsivedet, jotka räjähtivät kätilön naamalle ja hiuksille. Oli myös mahtavaa keskustella toisen fiiliksistä siinä synnytyksen aikana, koska ei niistä todellakaan siellä synnytyksissä ehtinyt juuri puhumaan.

Nauhoitusten jälkeen luin mun synnytysten jälkeen tuoreeltaan kirjoittamia synnytystarinoita ja huomasin, että niin moni sellainen pikkujuttu on jo unohtunut ihan kokonaan vuosien saatossa. Onneksi kirjoitin ne silloin heti synnytysten jälkeen ylös, muuten olisi unohtunut monta ihanaa yksityiskohtaa ihan täysin. Haluttiin kuitenkin tehdä podijakso spontaanisti sen pohjalta, mitä muistettiin, eikä käsikirjoittaa jaksoa mun postausten mukaan. Siksi luin ne vasta sen jälkeen uudelleen.

Tässä lukiessani ihan yllätyin siitä, miten raskaasti otin ennen esikoisen syntymää epätietoisen sairaalassaoloajan, jolloin synnytyksen käynnistymistä esteltiin. Aika oli täysin kullannut mun muistot, ja se oli mun päässä enää sellainen ”hassu pikku yksityiskohta”, jonka olin autuaasti unohtanut. Nyt kun luin tuota omaa tekstiäni, mieleen muistuivat kaikki ne tunteet. Miten huolestunut, ahdistunut ja pettynyt olin silloin. Mutta aika kultasi muistot, sekä tietysti se, kun saatiin meidän esikoinen ja kaikki meni niin hyvin kuitenkin.

Mun epäsynnytyskertomuksen, kaikki kolme synnytyskertomusta sekä Oton synnytyskertomuksen viimeisimmästä synnytyksestä pääsee lukemaan tästä:

1. Epäsynnytyskertomus
2. synnytys nro. 1
3. synnytys nro. 2
4. synnytys nro. 3
5. Oton synnytyskertomus

Kuuntele podcast-jakso Spotifyssa TÄSTÄ tai Soundcloudissa TÄSTÄ. Paljon on myös kysytty, että voiko podia kuunnella ihan ilmaiseksi, eli voi kuunnella. Soundcloudissa onnistuu kuuntelu aivan ilmaiseksi ja tosi helposti. Kuuntelu onnistuu myös Spotifyssa ilman premiumia. Ja ensi jaksosta eli 3. jaksosta eteenpäin podia voi kuunnella myös Apple-puhelimien podcast appista.

Tämän jakson yhtenä epävirallisena teemana olivat myös Oton kommellukset synnytyksissä ja siihen liittyen ollaankin kyselty instassa teidän puolisoiden kommelluksista tai möläytyksistä. Ollaan naurettu aivan vedet silmissä teidän kertomuksille, niin hauskoja juttuja! Olisi tosi hauskaa lukea niitä myös täältä blogin puolelta! Eli mitä teidän puolisot tai tukihenkilöt on möläyttäneet tai koheloineet synnytyksen aikana? 

Sain kuvattua viikonlopun aikana kaikki taaperon vaatteet, kun viimeinkin selätin pyykkisuman kunnolla. Tein samalla kunnon inventaarion kaappiin ja keräsin sieltä pois kesän aikana pieneksi jääneet. Ilahduin, sillä inventaarion jälkeen kaapin tilanne näytti erittäin hyvältä. Me ei tarvita muuta kuin sukkahousuja ja parit leggingssit, muuten tilanne on erittäin jees.

Mulla on tässä nyt jo reilun vuoden ollut meneillään murrettujen sävyjen, sekä erityisesti keltaisen, ruskean, beigen ja puuteriroosan värinen kausi lastenvaatteissa. Lisäksi miellyttävät eläinkuosit – sekä eläimet että leopardikuvio ja seeprakuvio. Niitä löytyykin aika paljon meidän taaperon kaapista ja hän onneksi tykkää myös itse kyseisistä väreistä ja kuoseista.

Samalla kun kävin vaatteita läpi, taapero halusi itse tulla kertomaan mitkä on hänen lempivaatteita. Hän hyppäsi niiden vaatteiden päälle mistä tykkäsi ja ilmoitti aina ”TÄMÄ ON MINUN LEMPPARI!”. Hauskaa oli huomata, että moni lemppari oli myös siskojen vanha, kuten leopardi- ja pingviinimekot.

Tein tämän postauksen samalla tyylillä kuin aiemmatkin vaatekaappipostaukset, mutta lisäksi kuvasin erikseen ne vaatteet, jotka on ostettu käytettynä tai jotka ovat siskojen tai sukulaislasten vanhoja. Ajattelin, että olisi itsellenikin hauskaa käydä läpi ne, mitkä ovat vaatekaapissa vanhaa uuden sijaan. Vanhoja vaatteita oli ihanan paljon. Musta on ihan mahtavaa, että moni vaate näyttää tänä päivänä edelleen yhtä hyvältä, kuin ostaessani ne kuusi vuotta sitten.

Tältä näyttää koko kaappi: 

Vaatteiden määrä:

14kpl housuja tai leggingssejä (2/14 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa)

12kpl pitkähihaisia paitoja (2/12 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa)

10kpl lyhythihaisia paitoja (3/10 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa tai pyykissä)

2 hametta

3 hupparia

8 collegea (2/8 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa)

3 neuletta/neuletakkia (1/3 puuttuu, koska pyykissä)

8 mekkoa

Housut (vasemmalta oikealle): Mini Rodini, Papu, Mainio (2nd hand), Molo kids, Polarn O. Pyret, Mini Rodini, Mini Rodini, Mainio (2nd hand). 

Alaosat: Pieces (2nd hand), Adidas, Adidas, Gina Tricot Mini, Zara (2nd hand)

Alaosissa näkyy hyvin mun lempivärimaailma, sekä se, että suosin enimmäkseen tummia alaosia, koska ne ovat käytännöllisimpiä mun mielestä. Alaosissa on niin siskojen ja sukulaislasten vanhaa, kirpparilta ostettua, kuin uuttakin. Papun polvipaikat on ostettu jo viime syksyksi, mutta ne menevät edelleen tänä syksynä, koska koko on niin reilu. Käännettävät resorit on ihan best, koska ne lisäävät vaatteen käyttöikää. Tykkään housuissa eniten yksivärisistä, koska ne on niin helppo yhdistellä. Parit printtihousut on kuitenkin kiva olla yksiväristen yläosien kaveriksi.

Paidat ylärivi: Zara, Bobo Choses, Polarn O. Pyret, Paidat keskirivi: Tinycottons, Lindex (2nd hand), Gugguu (2nd hand), Tinycottons, Paidat alarivi: Nosh (2nd hand), Mini Rodini, Kaiko 

T-Paidat: Bobo Choses, Makia, Mini Rodini, Mini Rodini (2nd hand), Gina Tricot Mini, Adidas, Gina Tricor Mini

Paidoissa yllätyin siitä, miten paljon puuteriroosaa ja vaaleanpunaista kaappiin on kertynyt! En ollut edes tajunnut, että sitä väriä on noin paljon. Mutta toisaalta, ne on kaikki ihania ja taapero tykkää kyseisestä väristä myös. Koen, että paidoissa yksiväriset ja printit on hyvin tasapainossa, molempia löytyy sopivasti. Osa näistäkin paidoista on ostettu jo viime syksyksi, osa siskojen/sukulaisten vanhoja ja osa kirpparilta. Paidat on siitä kivoja, kun hihoja käärimällä pitkähihaiset menevät pitkään ja lyhythihaiset menevät muutenkin pitkään. Siksi ostan paidat aina vähän reilummassa koossa, niin taaperokin pystyy käyttämään samoja paitoja jopa 1-2 vuotta, ensin melko reiluna, sitten vähän vähemmän reiluna ja lopulta juuri sopivana.

Mekot: Gugguu (2nd hand), Bobo Choses, Gina Tricot mini, Gina Tricot mini, Mini Rodini (2nd hand), Mini Rodini (2nd hand), Bobo Choses, Mainio 

Mekoissa tykkään leikkiä enemmän printeillä, koska ne puetaan usein joko paljain säärin tai yksiväristen sukkahousujen kanssa. Mä rakastan näitä kaikkia mekkoja niiiiiiiiiiin paljon! Pingviinimekko on ollut nonstop-käytössä meidän lapsilla nyt syksystä 2013 asti ja se on edelleen yksi mun ehdottomista lempparikuoseista.

Myös mekot on tosi pitkäikäisiä, kun ensin niitä voi käyttää vähän reilumpina ja sitten juuri sopivina, ja etenkin lyhythihaiset mekot menee hyvin vielä leggareiden kanssa tunikana, vaikka muuten helma olisi jo liian lyhyt. Monella merkillä on myös tapana tehdä yläosiin ihan tajuttoman pitkät hihat, mikä pidentää niiden käyttöikää just tunikoina, vaikka helma alkaa olla jo nafti. Näin ollen tuo pingviinimekkokin tulee olemaan käytössä vielä pitkään, vaikka on kokoa 92/98.

Colleget: Mini Rodini (2nd hand), Adidas, Gina Tricot mini, Bobo Choses, Muka va mini (2nd hand), Gina Tricot Mini, 

Hupparit ja neuleet: Huxbaby, Zara (2nd hand), H&M (2nd hand), Zara, Vimma

Hupparit ja hupparimekot sekä neuleet on ihan mun lemppareita. Ja tykkään kovasti, kun alkusyksystä ne riittävät hyvin ihan sellaisenaan uloskin päälle. Hupparit ja neuleet säilyvät helposti vuosikausia kauniin näköisenä, koska ainakaan meillä niitä ei pestä ihan niin usein kuin vaikka t-paitoja. Ruokaillessa hupparit ja muut otetaan pois, jolloin ne likaantuvat paljon harvemmin, eikä tarvitse sitten niin usein pyörittää pesussa. Toki meillä kaikki vaatteet on ihan käytettäväksi tarkoitettu, enkä ulkoleikeissä varjele mitään vaatekappaleita, vaan niillä saa olla aivan normaalisti. Mutta kuitenkin just esim. riisumalla hupparin ennen ruokailua taaperolta, voi hyvin ennaltaehkäistä turhaa sotkeutumista.

Kaikki tämän kuvan vaatteet ovat joko a) sisarusten vanhoja, b) sisarusten ja sukulaislasten vanhoja tai c) ostettu kirpparilta. Useimmat näistä vaatteista ovat olleet käytössä lähes taukoamatta jo vuosien ajan, paitsi tietty kirppariostosten historiasta en osaa sanoa mitään. Käytettyjen vaatteiden osuus taaperon vaatekaapissa kasvaa jatkuvasti, kun hän alkaa pikkuhiljaa kasvaa siihen vaatekokoon, jonka aikana saatiin tietää, että meille on tulossa kolmas lapsi ja osasin alkaa varautumaan säästämällä vaatteita. Ennen sitä säästin vain ne superlempparit. Onneksi joitakin jo sitä aiemmin pieneksi jääneitä isosiskojen lemppareita ollaan juuri saatu sukulaisilta takaisin, kuten esimerkiksi tuo Minni Hiiri -huppari ja ihanat harmaat villakangashousut.

Loppuun laitoin vielä muutaman kuvan tän hetken lemppariasuista. Olen aivan rakastunut tuohon taaperon itse valkkaamaan Mainion pipoon, joka on täydellinen pian alkaviin syyskeleihin. Se on niin söpö ja ihanan värinen. Sellaisia syysvaatteita hänen vaatekaapissa, mä olen näihin tyytyväinen ja mikä tärkeintä, niin on myös hän itse. Vaatteita on määrällisesti juuri sopivasti: pyykkiä ei tarvitse pestä joka päivä, mutta vaatteita ei ole yhtään liikaa. Olen hyvin perillä siitä, mitä kaapista löytyy, mitkä vaatteet yhdistyvät keskenään ja mitkä on jäämässä seuraavaksi pieneksi. Haluan pitää vaatekaapin sisällön melko kompaktina, jotta ei tule ensinnäkään hamstrattua liikaa vaatteita ja jotta on just helppo pysyä kärryillä siitä, mitä kaapissa tapahtuu.

Olen vaateostosten suhteen sen verran laiska, että mulle kaikkein helpointa on just ostaa vaatteet sillä tavalla vähän reiluina (ne jotka ostan uutena) jolloin ne kestävät käyttöä mahdollisimman pitkään. En jaksaisi uusia koko vaatekaapin sisältöä puolen vuoden välein, enkä edes haluaisikaan. Suosin erityisesti kaksoiskokoja ja sellaisia vaatekappaleita, joissa reiluus ei haittaa lapsen menoa ollenkaan. Näin pystytään käyttämään suurinta osaa vaatteista yhdellä lapsella taaperoiässä 1-2 vuotta ja isompana vieläkin pidempään, kun kasvu hieman hidastuu. Monikäyttöisimpiä ja pitkäikäisimpiä on lyhythihaiset t-paidat ja lyhythihaiset mekot.

Tsekkaa myös muut vaatekaappi-sarjan postaukset:

Vauvan toimiva vaatekaappi

Taaperon vaatekaappi (1v)

Ekaluokkalaisen vaatekaappi

5-vuotiaan vaatekaappi

Mitkä värit ja kuosit hallitsevat teidän lasten vaatekaapeissa tällä hetkellä? Kuinka pitkään teillä käytetään suunnilleen 1-2-vuotiaan vaatetta yhdessä koossa? Kuinka paljon vaatteita on teidän mielestä sopivasti?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Jamkidsin ja Indieplacen kanssa.

En itse ole koskaan ollut kovinkaan musikaalinen, eikä ole oikeastaan Ottokaan. Oton perhe sen sijaan on tosi musikaalinen ja mä luulen, että sieltä puolelta meidän lapsille on periytynyt valtava kiinnostus soittamista ja laulamista kohtaan. Kävin esikoisen kanssa vauvamuskarissa silloin vauvavuonna, mutta muutoin musiikki harrastuksena on kuitenkin ollut meidän lapsille melko satunnaista, kiinnostuksesta huolimatta. Pianolla soittelua isovanhemman luona, kerhoa koulun jälkeen tai lauleskelua kotona (jatkuvasti). Meillä on kotona muovinen leikkipiano, jolla esikoinen on opetellut soittamaan kymmeniä eri lauluja korvakuulolta.

Tähän asti me ollaan priorisoitu liikuntaharrastuksia ja ajateltu, että taideharrastukset voi lisätä siihen päälle vähän isompana sitten lapsen oman kiinnostuksen mukaan. Ei olla haluttu ahnehtia liikaa harrastuksia liian lapsille liian pienenä. Ollaan haluttu luoda kestävä pohja liikunnalliselle elämäntavalle tekemällä liikunnasta säännöllinen osa elämää jo pienestä asti. Musiikkiharrastukset ovat kuitenkin käyneet mielessä toistuvasti, koska se on käynyt meille ilmi, että meidän lapset nauttivat niin kovasti sekä musiikin tuottamisesta että kuuntelusta.

Tämä Jamkidsin kampanja oli mulle loistava herätys musiikin pariin. Me päästiin ilmaiselle tutustumistunnille testaamaan Jamkidsin taaperomuskaria kuopuksen kanssa, bändimuskaria eskarilaisen kanssa ja Demon poplaulua esikoisen kanssa. Jamkids ja Demo ovat sisarkouluja, jotka järjestävät muskareita ja musiikin opetusta ympäri pääkaupunkiseudulla ja lähikunnissa. Toimipisteitä on ympäri Helsinkiä, Vantaata, Espoota, Kirkkonummea ja Lohjaa, koko listan näkee Jamkidsin sivuilta.

Taaperomuskarissa oli vauhdikas meininki ja lapset pääsivät laulamaan, soittamaan, liikkumaan, rytmittelemään, loruttelemaan, leikkimään ja kuuntelemaan. Taaperomuskareihin osallistutaan yhdessä vanhemman kanssa, eikä laulu- tai soittotaitoa tarvita. Tunneilla soitetaan esimerkiksi kanteleita, rumpuja ja rytmisoittimia. Taaperomuskareita järjestetään Jamkidsillä sekä 1-vuotiaille että 2-3-vuotiaille (tsekkaa myös vauvamuskarit ja sisarusmuskarit). Meidän taaperoa hieman jännitti kokeilutunnilla, mutta lopputunnista hän intoutui mukaan jammailemaan. Saatiin kokeilla mm. marakasseja, leikkiä ihanalla laskuvarjokankaalla, taputella ja kutitella. Oli tosi hauskaa yhteistä puuhaa.

Meidän eskarilainen testasi Jamkidsin bändimuskaria, joita järjestetään 4-5-vuotiaille sekä 5-6-vuotiaille. Bändimuskarissa tutustutaan bändisoittimiin vuoden aikana yksitellen, muutaman viikon jaksoissa ja muskarit kestävät 45 minuuttia.

Nämä tutustumismuskarit olivat nyt puolituntisia, mutta oikeat muskarit on tosiaan hieman pidempiä. Bändimuskareihin osallistutaan ilman vanhempia. Eskarilainen pääsi testaamaan tutustumistunnilla rumpuja, kitaraa, mikrofonia, kanteletta ja pianoa. Ehdoton suosikki oli kuulemma rummut, jotka tuntuivat olevan monen muunkin lapsen suosikki. Oli ihana katsoa miten ilolla lapset olivat muskarissa mukana. Kaikki pääsivät soittamaan kaikkia soittimia tunnin aikana ja saivat olla täysillä mukana.

Jamkids järjestää muskareita siis 0-6-vuotiaille lapsille sekä yksin että yhdessä vanhemman kanssa. Muskareissa opitaan musiikin perustaitoja koulutettujen ammattilaisten johdolla, sekä sosiaalisia taitoja kivojen harrastuskavereiden kanssa. Tunneilla tutustutaan niin uusiin lastenlauluihin ja -loruihin, kuin vanhoihin suosikkeihinkin. Mä kuulin tutustumistuntia kuunnellessani monen monta ihan uutta ja tosi kivaa lastenlaulua.

Meidän esikoinen testasi Demon poplaulu-tuntia. Ilmainen tutustumistunti oli yksityistunti, mikä oli ihan mahtava juttu. Hän siis lauloi puolen tunnin ajan yhdessä todella ammattitaitoisen laulunopettajan kanssa kahdestaan. Laulutunti oli hänelle aivan mieletön kokemus ja tunnin jälkeen hän oli ehdottomasti sitä mieltä, että harrastuksiin on lisättävä vielä laulutunnit jo tälle syksylle. Mä sain tunnin lopuksi kuunnella lauluesityksen, jota he olivat harjoitelleet ja mulla nousi kyyneleet silmiin. Eniten herkisti se, kun näin, miten kovasti esikoinen nautti siitä mitä sai tehdä. Demo järjestää paljon erilaisia soitto- ja laulutunteja 7-17-vuotiaille sekä aikuisille.

Nämä testitunnit saivat meidät erittäin vakavasti harkitsemaan, löytyisikö harrastuskalenterista kuitenkin tilaa vielä säännölliselle musiikkiharrastukselle liikunnan rinnalle, ainakin isommille. Eikä eri alojen harrastuksia tule mun mielestä missään nimessä laittaa paremmuusjärjestykseen, harrastusten kuuluu olla ennen kaikkea sellaisia, jotka tuottavat harrastajalle itselleen iloa. Nämä Jamkidsin vauhdikkaat muskarit tai Demon laulu- tai soittotunnit lämmittelyineen jo käyvät muuten ihan hyvin liikuntaharrastuksestakin, jos haluaa pitäytyä lapsella vain yhdessä harrastuksessa ja toivoo sen sisältävän myös liikkumista. Oli ihan mieletöntä katsoa sitä lasten iloa, mitä musiikki tuottaa.

Nämä Jamkidsin järjestämät ilmaiset tutustumismuskarit olivat aivan loistava tapa testata uutta harrastusta ja me saatiin ainakin mahtavia kokemuksia Jamkids-muskarista ja Demon poplaulu-tunnista. Voin todella lämpimästi suositella kaikille, jotka vielä miettivät syksyksi harrastusta lapselle.

VOITA LAPSELLE JAMKIDS-MUSKARIPAIKKA LUKUVUODELLE 2019-2020!

KILPAILU: Mihin Jamkids-muskariin sinun lapsesi (tai sisarus tai kummilapsi tai lapsenlapsi) haluaisi osallistua? Osallistuneiden kesken arvotaan 1 (yksi) Jamkids-muskaripaikka lukuvuodelle 2019-2020 sekä 3 (kolme) kpl Jamkidsin omia Musiikkisirkus-levyjä (täynnä vauhdikasta ja iloista lastenmusiikkia, jota käytetään muskareissa) eli voittajia arvotaan yhteensä siis neljä. Osallistumisaikaa on 24.8. klo 23.59 asti ja arvonnan tarkemmat säännöt löydät TÄÄLTÄ. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään, sillä voittajalle ilmoitetaan henkilökohtaisesti. Onnea tähän mielettömään arvontaan kaikille! 

Me tiedettiin jo etukäteen, että tämä ensimmäinen arkiviikko tulee olemaan toiminnan täyteinen, ehkä jopa raskas. Siksi haluttiin lomailla oikein kunnolla Oulussa vielä viime viikolla. Ja onneksi me lomailtiin, koska se todella tuli tarpeeseen.

Me tiedettiin, että tällä viikolla Otolla tulee olemaan tämän viikon ajan koulua sekä päivisin lähiopetuksena että iltaisin normaalisti monimuotona. Tiedettiin, että mulla on viisaudenhampaan poisto heti keskiviikkona. Tiedettiin, että lapsilla on dagiksen, eskarin ja koulun sekä normaalien harrastusten lisäksi tutustumistunnit x3 uuteen (mahdolliseen) harrastukseen. Niiden vuoksi harrastuksia oli ekalle viikolle yhteensä 5 kertaa ja kaikki jo alkuviikosta. Pyrin itse varautumaan töiden puolesta tekemällä maanantaina ja tiistaina 12h työpäivät, jotta ehdin sitten levätä oman hammasoperaationi jälkeen kunnolla.

Tiistaina mun äiti joutui sairaalaan sydänoireiden ja hengitysvaikeuksien vuoksi ja huoli varjosti meidän viikkoa, kun ei tiedetty mistä oli kysymys. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä en juurikaan nukkunut, kun pelotti sairaalassa olevan äidin puolesta ja lisäksi ahdisti se oma hammasoperaatio. Onneksi keskiviikko vaihtui iloiseksi, kun melkein heti kun olin itse päässyt hammaslääkäristä kotiin, äiti laittoi viestiä, että hänkin pääsee sairaalasta kotiin. Kyseessä ei ollutkaan onneksi mikään vakava juttu. Äiti tutkittiin ja kuvattiin tosi hyvin, joten ei jäänyt mitään sellaista pelkoa, että entä jos se sittenkin oli jotain pahempaa, mitä ei vaan löydetty. Nyt voi olla ihan rauhallisin mielin.

Siinä vuorokauden aikana kaikenlaisia pelkoja kerkesi kuitenkin käydä taas mielessä ja harmitti niin hirveästi, että oltiin just ehditty tulla takaisin tänne kauas Helsinkiin kun äidin oireet alkoivat. Epätietoisuus oli pahinta ja se, että ei oltu läsnä. Ei voitu olla siellä tukena ja auttamassa esimerkiksi Armaksen kanssa. Onneksi kaikki selvisi ja äiti voi nyt jo hyvin. Olin niin helpottunut kun äiti pääsi kotiin.

Kuopuksella on torstait ja perjantait vapaat, joten hän on ollut täällä mun kanssa eilen ja tänään päivät, kun Otto on ollut koululla. Eilen Oton sisko oli onneksi auttamassa myös. Operaation jälkeen ei saa kolmeen päivään nostaa mitään painavaa tai tehdä mitään raskasta (eikä ollut hirveästi energiaakaan). Ainakin meidän taapero kun tulee vielä mielellään syliin, niin oli ihan hyvä, kun täällä oli joku leikkikaverina ja viemässä ulos eilenkin. Tänään me ulkoiltiin jo taaperon kanssa kahdestaan, eikä häntä ole tänään tarvinnut nostella. Huomisesta eteenpäin mulla on lupa nostaa ja vaikka hikoilla, mutta taidan olla vielä rauhassa viikonlopun ajan, kun Ottokin on kotona.

Suu on parantunut tosi hyvin eikä hampaan jättämä kolo ole ollut juuri ollenkaan kipeä hetkittäisiä vihlaisuja lukuunottamatta. Ikävää on ollut nälän aiheuttama heikko olo ja päänsärky. Kaksi ekaa päivää söin vain neste/sosemuotoista ruokaa, joten nälkä yltyi välillä kovaksi, vaikka kuinka koitin koko ajan juoda proteiinijuomia ja smoothieita ja syödä sosekeittoa. Tänään olen uskaltanut jo syödä kiinteää ruokaa ja ai että miten olo on parantunut ja tuntuu taas omalta itseltä. Ruualla on niiiiiiiin iso merkitys mun jaksamiseen!

Vaikka tämä ensimmäinen arkiviikko on tuntunut välillä ihan loputtoman pitkältä ja ollaan vietetty kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa lähinnä keskiviikkona siellä hammasoperaatiossa (senkin jälkeen Otto teki koulujuttuja koko päivän lasten ollessa hoidossa ja illan heidän mentyä nukkumaan ja mä lepäsin sohvalla), me selvittiin.

Ei tämä nyt pahin mahdollinen viikko tietenkään ollut ja se sai ihan onnellisen lopunkin. Onneksi kenelläkään ei ollutkaan mitään pahaa hätää ja kaikki hommat on saatu hoidettua. Ja onneksi edessä on nyt aivan tavallinen viikonloppu, johon kuuluu ystävien tapaamista ja huominen päivä vaan rentoa hengausta perheen kesken. Ensi viikko näyttää kalenterissa jo huomattavasti tavallisemmalta ja mukavammalta ja rennommalta ja sitä odotan todella innolla. Onpahan nyt ainakin palattu rytinällä arkeen ja se aivan tavallinen arki ilman mitään erikoista kuulostaa just nyt todella houkuttelevalta. Sitä odotellessa!

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua, toivottavasti teillä on sujunut arkeen paluu hieman rauhallisemmin <3 

Noin. Multa on nyt poistettu kaksi viisaudenhammasta. Ensimmäinen poistettiin, tai siis leikattiin, karvan alle 1o vuotta sitten ollessani vielä alaikäinen. Yhdeksän vuoden oikomishoidon jälkeen mulle sanottiin, että viisaudenhampaat eivät mahdu mun suuhun ja viisainta ne olisi poistaa jo ennen kuin täytän 18 vuotta, jotta saan toimenpiteet ilmaiseksi julkisessa hammashoidossa. Tein työtä käskettyä ja varasin itselleni vielä 17-vuotiaana ajan ensimmäiseen – alaviisurin – poistoon. Yksikään viisaudenhammas ei ollut tässä vaiheessa vielä puhjennut.

En tiennyt yhtään mitä odottaa, joten suuntasin toimenpiteeseen avoimin mielin. Mut vastaanotti ynseä keski-ikäinen naispuolinen hammaslääkäri, joka käski vain istua tuoliin ja alkoi hommiin. Hän ei selittänyt mitään, vaan laittoi mulle arskat päähän ja alkoi puuduttamaan. Lähes välittömästi puudutuspiikin irroittamisen jälkeen hän alkoi leikkaamaan mun ientä auki ja irroittamaan hammasta (sanomatta edelleenkään mitään).

Sanoin, että mua sattuu ihan järjettömän paljon, ja hän laittoi mulle kaksi puudutuspiikkiä lisää, minkä jälkeen hän jatkoi operaatiota. Vääntelehdin, kyynelehdin ja jopa huusin ääneen kun mua sattui niin paljon, ja hammaslääkäri vaan käski mun olla hiljaa, ”koska muut asiakkaat säikähtävät”. Hän ilmoitti, että hampaan juuret ovat kiinni hermossa ja laittoi taas yhden puudutuspiikin lisää.

1,5 tuntia ja vielä kaksi puudutuspiikkiä (ihan yhtä tehotonta kuin ne neljä aiempaa) myöhemmin hammas irtosi ja haava tikattiin. Olin kärsinyt 1,5 tuntia aivan sietämättömästä hermokivusta hammaslääkärin tuolissa ilman yhtäkään empaattista sanaa, taukoa tai että kukaan olisi sanonut, että toimenpiteen ei kuulu sattua. Luulin, että se kipu kuului asiaan ja just näin sen kuuluikin mennä. Ajattelin, että mulla oli vaan tosi matala kipukynnys ja olin huono potilas kun huusin ja pelottelin huudollani muita.

En saanut edes kipulääkereseptiä kouraan, vaan hammaslääkäri vain passitti mut siitä suoraan kotiin. Kävelin bussipysäkille verta sylkien (koska suuhun annettu haavataitos ei pitänyt sitä järjetöntä verenvuotoa kurissa). Koko bussimatkan syljin verta ja bussista ulos päästyäni oksensin kadulle sitä. Kotona otin buranaa ja panadolia, mutta ne eivät auttaneet siihen hermosärkyyn. Puudutustenkin olisi pitänyt vaikuttaa, mutta ne eivät olleet auttaneet edes operaation aikana, saati sitten sen jälkeen. Yksin kotona kiemurtelin koko päivän kivusta ja otin lisää lääkettä aina kun sain ottaa. Kivut olivat kovat vielä monta päivää sen jälkeenkin, mutta onneksi haava sentään parantui.

En ollut koskaan aiemmin pelännyt hammaslääkäriä, vaikka oikomishoitokin sisälsi joitakin epämukavia toimenpiteitä. Tämä viisaudenhampaan poisto sai kuitenkin mussa aikaan hammaslääkäripelon. Sen takia olen käynyt aikuisiällä liian harvoin hammastarkastuksissa ja hammaskiven poistossa, vaikka tiedän, että niissä kuuluisi käydä säännöllisesti. Sen takia olen lykännyt toisen alaviisurin poistoa, vaikka hammas on parin vuoden ajan tullut toistuvasti kipeäksi. Kesän alussa se tulehtui niin pahasti, että menin hammaslääkäriin, kun en pärjännyt enää kivun kanssa. Sain kouraan antibiootit ja käskyn käydä hammaskiven poistossa (onneksi ei ollut muita ongelmia), sekä ajan leukakirurgille viisurin poistoon tälle päivälle.

Tämän päivän ajatteleminen sai mussa kauhua aikaan tasaisin väliajoin koko kesän ajan. Pelkäsin tätä päivää koko kesän ja se varjosti myös muuten kivaa kesäfiilistä. Mun aiempi kokemus jätti sellaisen trauman, että en ole varmaan mitään toimenpidettä koskaan pelännyt niin paljon kuin tätä viisaudenhampaan poistoa tänään. Odotusaulassa tärisin ja heiluttelin jalkoja. Otto tuli mun mukaan, ja kun leukakirurgi tuli hakemaan mua, kysyin, saako Otto tulla huoneeseen mukaan. Leukakirurgi sanoi, että ei mielellään ja siinä vaiheessa en voinut enää estää kyyneliä virtaamasta. Otto jäi aulaan odottamaan ja mä menin huoneeseen kauhusta kankeana kyyneleet valuen. Mua hävetti niin paljon, että heti alkuun jo pillitin, mutta en vaan voinut sille mitään.

Hammaslääkäri oli onneksi kirjannut ylös mun aiemman huonon kokemuksen (siis se, jonka vastaanotolla kävin kesäkuun alussa ja kerroin siitä), joten leukakirurgi oli varautunut siihen, että mua pelottaa. Hän oli aivan älyttömän mukava ja kuunteli mua ja kertoi tarkalleen, mitä tulee tapahtumaan. Juteltiin alkuun varmaan n. 5 minuuttia ja hän rauhoitteli mua. Koko ajan musta tuntui, että en pysty silti edes hengittämään ja kyyneleet vaan valui, vaikka yritin olla coolisti. Hän myös kertoi, että toimenpide on mahdollista tehdä esilääkityksessä tai nukutuksessa, mutta sain soperrettua, että tehdään vaan nyt se kuitenkin. Ja onneksi voitin mun pelon ja istuin siihen tuoliin. Ihana hoitaja antoi mulle stressipallot puristeltaviksi käsiin, että pystyin keskittymään niihin.

Hammaslääkäri puudutti mut ja sitten vielä varmisti kunnolla, että alue on joka puolelta puutunut. Sen jälkeen hän kertoi, että nyt hän irrottaa hampaan. Sitten tunsin vaan jotain liikuttelua ja rahinaa mun suussa ja sitten hän nosti hampaan ja näytti sitä mulle ja kysyi haluanko sen mukaan. ”Se oli siinä”. Sain haavataitoksen suuhun ja käskyn purra hampaita yhteen. Sitten olin valmis. Sain kipulääkereseptin ja hoito-ohjeet ja multa vielä varmisteltiin, että olen kävelykunnossa. Koko toimenpide puudutuksineen kesti n. 5 minuuttia, josta hampaan irroitus alle minuutin. Olin huoneessa reilut 10 minuuttia ja siitä pisin aika meni siihen, kun juteltiin etukäteen. Koko siellä olon ajan mulla valui kyyneleet silmistä, vaikka muuten pärjäsin ihan hyvin.

Kun mä tulin ulos huoneesta, Otto luuli, että hammasta ei oltu edes saatu poistettua. Missään ei ollut verta, mä en näyttänyt tuskaiselta tai mikään ei indikoinut, että olisin käynyt läpi läheskään mitään sellaista, kuin aiemmassa poistossa 10 vuotta sitten. Olin kertonut siitä Otolle ja oton kuullen monet kerrat, joten hänkin pelkäsi pahinta, vaikka ei sitä mulle etukäteen onneksi sanonutkaan, vaan tsemppasi. Kun me päästiin ulos hammaslääkäriasemalta, mun kaikki tunteet vaan purkautui ja tärisin ja itkin helpotuksesta vielä vähän lisää, vaikka olisi voinut luulla, että itkin kaikki kyyneleet loppuun jo toimenpiteen aikana.

Me ajeltiin kaikessa rauhassa kotiin ja kotona otin särkylääkettä, sekä kylmäpakkauksen poskelle ja otin haavataitoksen pois suusta. Kolosta ei tullut enää verta, eikä ole tullut koko päivänä. Puudutuksen vaikutus lakkasi kolme tuntia operaatiosta, mutta mulla ei silti ole ollut kipuja, vaan kipulääke (jota olen ottanut kaksi kertaa tänään) on riittänyt oikein hyvin.  Välillä on tuntunut ihan pientä vihlontaa, mutta suurimmaksi osaksi ei ole tuntunut oikeasti yhtään mitään. Olen hautonut poskea kylmällä, eikä se näytä myöskään kovin pahasti turvonneelta.

Varauduin tulevaan tekemällä maanantaina ja eilen 12h työpäivät, jotta ehtisin parannella rauhassa tänään ja huomenna, mutta vielä mitä. Jaksoin aivan hyvin kirjoittaa tämän postauksen ja nälkää lukuunottamatta mulla on ollut oikein hyvä päivä. En saa hikoilla tai tehdä mitään raskasta kolmeen päivään, mutta muuten saan olla aivan normaalisti ja huomenna varmaan uskallan jo syödä ainakin sosekeittoja. Tänään olen pitäytynyt protskujuoma-smoothie-jätski-linjalla hoito-ohjeen mukaan ja siksi on ollut nälkä. Mutta kyllä nyt yhden päivän nälkää kestää kun muuten on ollut niin helppo ja hyvä kokemus.

Halusin jakaa mun molemmat kokemukset, ettei kukaan ikinä maailmassa suostu tuollaiseen kokemukseen, jonka minä sain ensimmäiseksi, kun en tiennyt paremmasta. Ja myös siksi, että jos jollain on yhtä kauhea kokemus taustalla, se joku voisi saada rohkaisua tästä mun toisesta todella positiivisesta kokemuksesta ja uskaltautua itsekin uudelleen poistamaan viisaudenhampaan, jos se on tarpeen. Tämä 15min kokemus oli todella eheyttävä ja uskallan kyllä käydä poistamassa nyt yläviisuritkin heti, mikäli ne rupeavat oireilemaan.

Maksoin oikein mielelläni 160 euroa nyt aikuisena tästä viisurin poistosta ja olen äärimmäisen kiitollinen ammattitaitoiselle leukakirurgille ja ihanan empaattiselle hoitajalle, jotka kohtasi mut niin rauhallisesti ja asiallisesti vaikka olin aivan paniikissa.

Nyt mä haluaisin kuulla teidän kokemuksia viisureiden poistoista tai hammaslääkäristä ylipäätään! Nyt saa jakaa kaikki kauhutarinatkin, kun mun ei tarvitse enää kuumotella mitä on tulossa, hah! Toivottavasti teillä on ollut mukavampia kokemuksia kuin tuo mun oma ensimmäinen. 

PS: Halusin hampaan mukaan, että voin näyttää lapsille. Päivän parasta antia oli heidän reaktiot mun jättimäiseen viisaudenhampaaseen. En ajatellut säilöä sitä, heh.