Yksi toivotuimpia raskausaiheita on ollut ”mikä kaikki meidän arjessa ja elämässä muuttuu neljännen lapsen myötä”. Näin etukäteen on vaikea tietenkään tietää kaikkea, mutta käytännön asioista me ollaan jo aika hyvin perillä. Kirjoitin itse asiassa jo silloin syksyllä, kun aihetta ekaa kertaa väläyttelin, että ollaan jo mietitty näitä käytännön juttuja valmiiksi. Niitä on ollut hauska miettiä ja myös samalla huomata, että niin ne omat arvot ja asenteetkin kehittyy kokemuksen myötä. Kaksi suurinta käytännön juttua, joista on eniten kysytty, on tietenkin auto ja asunto.

Meillä on 7-paikkainen ja erittäin tilava auto jo valmiiksi, joten autoa ei tarvitse vaihtaa. Se on iso helpotus, koska me rakastetaan meidän nykyistä autoa. En edes tiedä mihin sen vaihtaisi, jos pitäisi vaihtaa. Ainakin seuraavat pari vuotta mennään luultavasti siis tuolla tutulla ja turvallisella Skoda Kodiaqilla, eikä meille ainakaan mitään bussia ole tulossa.

7-paikkaiseen mahtuu edelleen yksi lisätyyppi kyytiin, vaikka me oltaisiin koko 6-henkinen perhe siellä. Suksiboksi tosin ajateltiin hommata, niin pidempiä matkoja matkustaessa riittää edelleen tilaa matkatavaroille hyvin. Sitä en sano, etteikö toinen auto voisi jossain vaiheessa tulla ajankohtaiseksi tämän rinnalle, mutta vielä ei ole sen aika.

Ja sitten se asunto. Meillä on rapiat 100 neliötä ja kolme makuuhuonetta. Tällä hetkellä meillä esikoinen ja 7v jakavat yhden huoneen ja kuopus nukkuu yksin toisessa, joka toimii myös leikkihuoneena. Kaikki makuuhuoneet ovat suuria ja tilavia. Vauva mahtuu mainiosti nukkumaan ensin meidän makuuhuoneessa ja myöhemmin sitten kuopuksen kanssa. Ainakaan nyt siis toistaiseksi meillä ei ole minkäänlaisia muuttosuunnitelmia näköpiirissä.

Me rakastetaan tätä kotia ja ollaan huomattu tässä 11 kuukauden asumisen aikana, että mahdutaan tänne erittäin hyvin. Meillä on avara ja tilava alakerta, jossa kaikilla on tilaa hengata. Ja meillä on yläkerta, jossa lapsilla on kivat huoneet ja aikuisilla mukava makuu-/työhuone, joissa me  kaikki vietetään aikaa mielellään.

Meillä on täällä myös kaksi tilavaa kylpyhuonetta (kolmella suihkulla) sekä kodinhoitohuone ja iso oma piha, jotka kaikki helpottavat elämää ja tuovat niitä kaivattuja lisäneliöitä ja toimintoja meidän arkeen.

Tämä korona-aika hieman vääristää sitä kuvaa, kuinka paljon aikaa kotona vietetään ”normaalissa” arjessa. Sitten kun ei ole enää korona-aika ja meilläkin isommat lapset ovat jo nyt sen ikäisiä, että osaavat liikkua itsenäisesti, niin varmasti myös se heidän kotona viettämä aika jonkin verran vähenee ja kavereiden kanssa ulkona/puistossa/nuorisotalolla/harrastuksissa vietetty aika lisääntyy taas.

Ja silti, vaikka ollaan oltu super tiiviisti yhdessä täällä koko tämä aika ja me vanhemmat myös tehty töitä/opiskeltu kotona, niin ollaan koettu, että kaikille on enemmän kuin riittävästi tilaa. Aina löytyy oma rauhallinen nurkka tarvittaessa ja jokaisella on omat paikat ja tilat niille omille tärkeille tavaroille, joista saa itse päättää.

Jotkut kaipaavat enemmän tilaa ja toiset vähemmän. Tiedän useampia perheitä, jotka asuvat neljän lapsen kanssa pienemmässäkin kodissa kuin me ja mahtuvat hyvin. Mun mielestä näistä asioista on myös hyvä puhua ja murtaa ennakkoluuloja. Suomessa etenkin maalla tai pienemmissä kaupungeissa ihmiset rakentavat usein nelihenkisellekin perheelle 150-200 neliön taloja, koska se on mahdollista. Rakentaminen on edullisempaa kuin täällä pk-seudulla, tontit maksavat murto-osan siitä mitä täällä, ja kukapa ei tykkäisi, kun on paljon avaraa tilaa.

Ei siinä ole mitään väärää. Varmaan itsekin haluaisin asua niin, jos olisin tottunut jo omassa lapsuudessa siihen, että on iso talo. Minä sen sijaan olen tottunut asumaan kompakteissa vuokra-asunnoissa koko elämäni, ja tämä meidän reilut 100 neliötä ikiomaa paritalon puolikasta on eniten, mitä mulla on koskaan ollut. Siihen on helppo olla tyytyväinen.

Ja toki onhan esim ympäristösyistä kannattavaa asua tiiviimmin ja kyseenalaistaa sitä omaa tilan ja tavaran tarvetta.  En sano, etteikö mekin joskus tulevaisuudessa voitaisi muuttaa isompaan kuin nyt, mutta sanon, että toistaiseksi me mahdutaan ihan hyvin näin, eikä ole muuttosuunnitelmia. Jos joskus tulee sellainen fiilis, että kaivataan enemmän tilaa tai esim. lapset alkavat toivoa kokonaan omia huoneita, niin tottakai ollaan valmiita silloin miettimään uudelleen. Meille kaikkein tärkeintä on se, että lapsilla on hyvä olla omassa kodissa.

Yksi suunnitelma meillä kyllä on ja se on ollut jo pitkään ja se on meidän pihavajan muuttaminen vierasmajaksi. Meillä on  pihavaja, jonka lisäksi meillä on tilava varasto ja kellari, joten säilytystilaa kyllä riittää. Mutta vieraille ei ole erillistä omaa tilaa ja vierasmaja ajaisi sen asian ainakin kesäisin. Meillä oli alunperin tarkoitus tarttua tähän asiaan jo viime kesänä, mutta keittiöremontti ja korona veivät suurimman osan säästöistä. Haudattiin se idea silloin siis odottamaan tulevaisuutta. Haaveena on, että tehtäisiin meidän pihalle kaunis lasiovinen vierasmaja, jossa mahtuisi yöpymään mukavasti ainakin niin kauan kuin ulkona on lämmintä.

Mutta ollaan taas edetty tämän kanssa aika hitaasti (lue: ei ollenkaan), koska tämä alkuvuosi on tosiaan ollut hieman rankka ja ollut ihan muut asiat mielessä kuin vierasmaja. Eli voi olla, että tämä ei etene tänäkään vuonna vielä, kun pitää selvitellä kaikki lupa-asiat (joissa voi kestää kauankin) ja miettiä mikä on järkevin keino toteuttaa tämä. Mutta ehkä joskus!

Näiden kahden suuren käytännön asian lisäksi ei nyt tule mieleen mitään sen suurempaa, mitä vauva elämästä muuttaisi. Toki vauvan syntymä tuo aina oman intensiivisen lisänsä arkeen ja jokainen persoona tuo oman mausteensa perheeseen, mutta muuten elämä varmasti jatkuu melko samanlaisena kuin ennenkin. Perhevapaiden jakamisesta ja muusta tulen kertomaan enemmän myöhemmin, kun ollaan itse selvillä siitä, miten toimitaan niiden kanssa.

Toistaiseksi siis tuntuu siltä, että vauva solahtaa melko mutkattomasti meidän arkeen, kun tämä on ensimmäinen kerta kun ei tarvitse muuttaa raskausaikana, ja auton hankinnan jälkeen myös eka kerta kun autoonkin mahdutaan ihan suoraan kaikki. Ihanan leppoisaa, kun isoin hankinta on varmaan vaunut!

Kyselin instassa teidän fiiliksiä raskausviikkopostausten suhteen ja ylivoimaisesti suurin osa toivoi viikottaisia päivityksiä, vaikka vaihtoehtona oli kuukausittaiset postaukset, sekä ”harvemmin”. Joten viikottaisilla mennään! Kysyin myös, toivottiinko sisältöä eniten storyihin, blogiin vai molempiin ja päädyin nyt sellaiseen ratkaisuun, että teen raskausviikkosisältöä molempiin, mutta hieman eri kulmalla. Storyihin höpötellen ja blogiin sitten vähän pidemmästi kirjoittaen. Jokainenhan voi sitten itse skipata jommat kummat tai molemmat sisällöt halutessaan, jos raskausaihe ei kiinnosta. Täällä blogissa on samalla hauska välillä myös kurkkia aiempien raskauksien viikkopäivityksiä, niin voi tehdä hieman vertailua eri oireiden ja vatsan kasvun välillä, kunhan raskaus tästä etenee.

Mutta aloitetaanpa siis samalta viikolta kuin edellisessä raskaudessani, eli viikolta 14! Minulla on nyt menossa jo 15. viikko, mutta koska se ei ole vielä täynnä, niin käydään läpi tämä edellinen viikko ensin.

Raskausviikko 14 oli kokonaisuutena helpotus. Se oli oireettomampi ja helpompi kuin yksikään raskausviikko viikon 5 jälkeen. Yhdeksän enemmän tai vähemmän oireisen viikon jälkeen se tuntui niin mielettömän hyvältä!  Sain nukuttua melko hyvin joka yö ja sain tehtyä töitä riittävästi, mikä oli ihan hyvin, kun lapset kuitenkin olivat viikon kotona hiihtolomalla. Päänsärkykään ei vaivannut kuin yhtenä päivänä ja silloinkin se meni ohi paracetamolilla. Myös silmien valonarkuus on alkanut helpottaa vihdoin.

Aloin tuntea ensimmäisiä pieniä hipaisuja jo viikolla 11+4. Nyt 14. raskausviikolla ne jatkuivat ja voimistuivat jo hieman. Silloin jos vauva on oikeassa kohdassa, niin Otto ja lapsetkin voivat jo tuntea pienet tönäisyt ja muljumiset. Ihanaa! Ja niin rauhoittavaa. Se on kyllä parasta kun alkaa tuntea liikkeet, niin sitten saa aina tuntea, että pienellä on kaikki hyvin ja hän liikuskelee. Varsinkin mun alkuraskauden pelkojen jälkeen se tuntuu ihan korvaamattoman arvokkaalta. Odotan jo innolla sitä, kun vauvan liikkeet näkyvät kunnolla ulospäin ja tuntuvat säännöllisemmin.

13. viikolla mulla alkoi tuntua ekoja kevyitä harjoitussupistuksia ja ne jatkuvat liikkeessä nyt edelleen, mutta toki rauhoittuvat sitten levolla. Esimerkiksi kävellessä niitä alkaa tulla melko nopeasti, varsinkin jos kävelee yhtään rivakammin. Tämä on mulle tuttua jo edellisistä raskauksista, enkä sitä säikähdä, mutta toki seurailen tilannetta ja pyrin aina rauhoittamaan ne levolla mahdolllisimman nopeasti. Onneksi olen aina raskauksissa aikaisista supisteluista huolimatta päässyt hyville viikoille, kun olen malttanut tarvittaessa levätä, niin uskon, että osaan tälläkin kertaa kuunnella kropan viestejä.

Tilasin itselleni nyt yhdet äitiys-collegehousut ja pari yläosaa, joita voin yhdistellä mun äitiysleggareihin. Aika pitkälti aion mennä mekoilla ja leggareilla, jotka multa löytyy jo valmiina. Ihan parasta kun tulee kesä, ja ei juurikaan tarvitse miettiä housutilannetta, kun voi olla vaan aina mekko päällä. Eniten odotan sitä, että saa luopua sukkahousuistakin, sillä toistaiseksi jopa ne tuntuvat välillä ärsyttävän ja puristavan kohtua. Tämä on mitä todennäköisimmin mun viimeinen raskaus, joten jos johonkin ihanaan  ja sopivaan odotusajan vaatteeseen törmään niin aion sen kyllä ostaa, mutta niin kauan kuin pärjään jo olemassaolevilla jutuilla niin mahtavaa.

Yksi ostos itselleni tulee kyllä varmaan olemaan kengät, jotkut sellaiset ihanat kesäkengät, jotka voi vaan sujauttaa jalkaan, eikä tarvitse kumartua. Kyllä mulla on pinkit pihacrocsit ja korolliset sandaalit, mutta jotain vähän katseenkestävämpää ja ei-korollista kenties.

Ai että, edelleen pitää melkein nipistää itseäni, että saan oikeasti istua tässä kirjoittamassa tätä(kin) postausta juuri nyt. Alkuvuosi on ollut henkisesti tosi rankka, mutta onneksi se on ohi ja nyt yritän vaan keskittyä positiiviseen ja nauttia. Nauttiminen tuntuu vielä vähän pelottavalta, pelkään, että jos uskallan hengähtää hetkenkin, niin kohta on taas joku uusi pelottava asia kulman takana. Mutta kun ei se pelkääminen kuitenkaan mitään auta vaikka jotain tapahtuisikin, niin yhtä hyvin voin yrittää vaan nauttia. Fiilistellä mahaa, liikkeitä, valmistautua ja luoda mielikuvia ihanasta minityypistä, joka me syksyllä saadaan. <3

Loppuun vielä raskausviikko-checklist, jonka ajattelin lisätä jokaisen viikkopostauksen loppuun, niin on hauska joskus myöhemmin lukea vaikka raskaushimoja sitten!

Checklist raskausviikko 14:

Vauvan koko hedelmänä: Persikka.

Cravings: Minimaissit kung pao -kastikkeessa Itiksen vanhasta kiinalaisesta raflasta, jota ei enää ole.

Oireet: Pieni päänsärky, alaselkäsärky ajoittain, harjoitussupistukset liikkeessä.

Siis vitsi miten paljon lisää valoa aamut saivat hiihtoloman aikana! Tänään kun herättiin, oli jo ihan valoisaa ja näki hyvin laitella aamupalaakin ilman lisävaloja. Nyt kun (kop kop) alkuraskauden migreenit alkavat toivottavasti vähän jo hellittää, pystyn vihdoin nauttimaan tästä upeasta kevään valosta. Olen piileskellyt kaikelta valolta niin paljon kuin olen pystynyt, mutta nyt alan pikkuhiljaa nauttia näistä aurinkoisen upeista päivistä. Ja varmasti muullekin perheelle mukavaa, kun kotona saa puuhastella valoisassa taas, eikä pimeässä tai pikkulampun valossa, kuten koko alkuvuoden.

Hiihtolomaviikko sujahti hurjaa vauhtia ohi, mutta oli kyllä ihanaa kun lapset olivat kotona. Pelattiin lautapelejä, syötiin dippivihanneksia ja pidettiin leffailtaa, ulkoiltiin, luettiin ja askarreltiin. Lapset nukkuivat aamuisin pitkään, itse en kun herään vieläkin yleensä viimeistään puoli kahdeksalta ihan itsestään. Oli parasta aamuisin vaan pitää meidän kuopusta kainalossa ja syödä yhdessä sohvalla leipää ja katsoa samalla piirrettyjä.

Otin vähän stressiä siitä, että meidän hiihtolomalla ei ”tapahtunut mitään” kovin ihmeellistä, koska a) koronarajoitukset ja b) en itse pysty nyt just esim. lasketella tms ja Otto teki töitä koko viikon ja minäkin osan viikosta. Mutta juteltiin lasten kanssa ja he sanoivat loman lopuksi, että heillä oli aivan ihana hiihtoloma ja ei olisi tarvinnut ollakaan mitään enempää. He nauttivat myös siitä, että saivat olla kotona vaan rennosti. Ja kyllä sitä ehtii tulevina vuosina sitten hiihtolomilla reissata ja lasketella pilvin pimein kun se on taas mahdollista normaalisti.

Käytiin Oton kanssa kahdenkeskisellä minilomalla hotellissa ja lapset olivat silloin tätinsä luona yökylässä viettämässä leffa-yökylää karkkibuffalla. Seuraavana päivänä he pääsivät vielä Uunisaareen paistamaan makkaraa ja vaahtokarkkeja ja s’moreseja ja vielä pulkkamäkeenkin. Viikonloppuna ihana lämpö ja aurinko helli kaikkina päivinä ja kevään pystyi jo tuntemaan! Paitsi ehkä tämä on nyt se fool’s spring ja me tullaan kokemaan vielä talvi 1 ja talvi 2 ennen kuin se oikea kevät sieltä joskus tulee, mutta kuitenkin. Kevään voi jo kuulla (ihana lintujen laulu) ja kyllä ulkona on vähän sellainen kevään tuoksukin. Lunta tosin on vaikka muille jakaa.

Jotenkin ihan hullua, että kohta vuosi on vierähtänyt eteenpäin siitä, kun katsottiin hallituksen tiedotustilaisuutta ja lapset jäivät kotiin ja etäkouluun. Ja samaan aikaan pian on vuosi siitä, kun tehtiin asuntokaupat ja muutettiin tänne. Vuosi sitten ei olisi ikinä uskonut, että vielä maaliskuussa 2021 meininki on tämä mitä se nyt on. Hirveää kyllä, miten kaikkeen kuitenkin tottuu ja turtuu. Sitä odotan hyvin suurella mielenkiinnolla, että miltä näyttää maaliskuu 2022. Sitä ei kukaan vielä tiedä, mutta toivon sydämeni pohjasta, että silloin rajoituksia olisi vähemmän, eikä tarvitsisi pelätä.

Kevätlukukausi tuntuu aina menevän nopeammin kuin syyslukukausi, kun lomat ja arkipyhät rytmittävät sitä niin kivasti. Juuri oli hiihtoloma ja nyt on jo pääsiäisnamit ja rairuohotkin saapuneet kauppoihin, kun muutaman viikon päästä vietetään jo pääsiäistä. Pääsiäisestä ei ole kuin muutama viikko vappuun, sitten on helatorstai ja yhtäkkiä onkin jo kevätjuhlan (tai etäkevätjuhlan) aika. Raskauden kannalta tuntuu, että aika kuluu tuskallisen hitaasti, kun sitä vaan odottaa sitä maagista 22 viikon merkkipaalua, mutta samalla tiedän jo nyt, että kyllä tämä aika loppupeleissä tulee kulumaan ihan älytöntä vauhtia. Varsinkin sitten kesä, koska kesäloma menee aina ihan tuplanopeudella kaikkeen muuhun ajankuluun verrattuna.

Tällä viikolla meillä on suunnitelmissa ainakin siementen kylvöä (ekaksi pitää suunnata kaupoille ja päättää mitä kaikkia kasveja me tänä kesänä aiotaan istutuslaatikoissa kasvattaa). Lisäksi on paljon kivoja työjuttuja tulossa, joita odotan innolla! Ihanaa maaliskuun ensimmäistä kaikille <3

PS: Käykää halutessanne vastailemassa IG:ssä raskausaiheiseen kyselyyn, että millaista sisältöä teistä olisi kiva lukea/katsella raskauteen liittyen, niin osaan tuottaa sellaista sisältöä, joka teitä kiinnostaa. 

Tätä mä olen niin odottanut, että saan kertoa näistä oireista, joiden vuoksi myös työnteko oli hieman haastavaa esimerkiksi tammikuussa! Ne viikot tuntui niin käsittämättömän pitkältä, varsinkin aluksi, kun odotti vaan että saisi ne maagiset 12 viikkoa täyteen. Nyt odotellaan sitä, että tulisi se 22 viikon raja täyteen, se on niin tärkeä merkkipaalu tällä pitkällä matkalla, jonka jälkeen voi taas rentoutua asteen enemmän. Mutta nyt keskitytään siihen alkuun ja niihin oireisiin. Tämä on kyllä hauskaa, miten jokainen raskaus tosiaan on aivan erilainen. Mullakin on monet oireet olleet aivan erilaisia ja vaihdelleet joka raskaudessa, jopa ne ihan ensimmäiset raskausoireet.

Viikot 0-4: Ensimmäiset raskausoireet ennen raskaustestiä

– Kiinnittymisvuoto. Noin viisi päivää sen jälkeen kun olin tikuttanut ovulaation, mulla oli parin päivän ajan sellaista tiputtelua. Varovaisen toiveikkaasti mietin jo silloin, että ehkä se oli kiinnittymisvuotoa siitä, kun alkio kiinnittyy kohtuun. En uskaltanut vielä iloita, mutta kyllä se kävi muutaman kerran mielessä, että ENTÄ JOS?!

– Rintojen arkuus. Tämä on siitä hassu oire, että mulla on nyt kahdessa raskaudessa tullut se ennen testin tekemistä ja kahdessa ei. Tässä raskaudessa se tuli. Se oli mun toka raskausoire ja se alkoi jo todella aikaisin, jo yhdeksän päivää ennen kuin mun kuukautisten piti alkaa. Ihan sellainen kosketusarkuus ja en voinut esim. nukkua mahallaan.

– Outo olo. Jotenkin vaan sellainen tunne, että mun ei kannata syödä nyt graavilohta. Ei sitä voi selittää muuten, mutta jotenkin vaan tiesin. Tätä ei ole myöskään ollut mulla kaikissa raskauksissa, mutta nyt oli.

Näiden oireiden pohjalta tein raskaustestin viisi päivää ennen kuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa. RFSU super early -testillä voi testata jopa kuusi päivää ennen kuukautisten alkua ja sillä testasin minäkin ja sain ihan selkeän viivan, vaikkakin vielä kontrolliviivaa haaleamman. Muuten en olisi pitänyt niin kiirettä testaamisessa, mutta koska oli joulu ja kaikki ihanat joulun kalaruuat ja mädit (jotka on raskaana olevilta kielletty) halusin testata varmuuden vuoksi. Ja hyvä olikin, että tein testin. Mädit ja graavilohet jäi siihen paikkaan. Uuden testin tein vielä viisi päivää myöhemmin varmistaakseni, että hcg-hormonitaso nousee tasaisesti. Viiva oli heti tosi tumma, siis jopa sitä kontrolliviivaa punaisempi (noissa ylläolevissa kuvissa näkyy). Uskalsin hengähtää, että luultavasti raskaus etenee normaalisti.

Viikot 5-8: Migreeniä, turvotusta ja pahoinvointia

– Nälkä. Täsmälleen viikolla 5+0 mulla alkoi ihan jäätävä nälkä ja samalla pahoinvointi. Olin täysin onnistunut unohtamaan sen, että alkuraskaudessa kärsin aina niin kovasta nälästä, että tuntuu n. tunnin välein siltä, kuin en olisi saanut ruokaa viikkoon. Heikottaa ja maha kurnii ja on vaan ihan älytön nälkä. Mikä on aika hankala yhdistelmä sen kanssa, että on myös todella ällöttävä olo, eikä tee mieli syödä mitään. Se oli tosi ärsyttävää, kun tunnin välein sai olla miettimässä mitä seuraavaksi söisi, ja jokainen ruoka jota oli jo syönyt, tuntui liian ällöttävältä. Eli koko ajan piti keksiä jotain uutta syötävää. Nälkä iski myös keskellä yötä ja heti herätessä oli ihan pakko saada ruokaa. Heräsin aina aamulla klo 6 siihen, että oli pakko saada ruokaa.  Pahin nälkä kesti viikot 5-7, sitten se alkoi vähän helpottua, että tuli enää parin tunnin välein nälkä, mutta edelleen paljon useammin kuin normaalisti. Teen muuten varmaan vielä oman postauksensa niistä ruuista ja juomista, jotka ällöttivät eniten ja niistä, jotka taas maistuivat.

– Pahoinvointi. Olen aina päässyt pahoinvoinnin kanssa melko helpolla, ja niin myös tälläkin kertaa. Ei se pahoinvointi helpolta tunnu silloin kun siitä kärsii, vaikka helpompaa olisikin kuin jollain toisella. Mutta selvisin ilman oksentamista neljännelläkin kerralla, se oli helpottavaa. Aamusta iltaan jatkuva kuvotuksen tunne on rankka, mutta sen kestää kun on toivoa, että se helpottaa melko nopeasti. Mullakin se kaikkein pahin ällötys alkoi helpottaa viikolla yhdeksän, vaikka ajoittain vielä jatkui joinakin päivinä.

– Turvotus. Viikoilla 5 ja 6 mulla oli voimakasta turvotusta alavatsassa ja näytin silloin lähes yhtä raskaanaolevalta kuin viikko sitten. Turvotus kuitenkin hävisi viikon kuusi loppupuolella ja sitten maha oli taas ihan samankokoinen, kuin ennen raskautta. Ylimmässä kuvassa ennen näitä tekstejä näkyy mun maha (vessan likaisesta peilistä) ja turvotus, joka oli tosiaan joskus viikolla kuusi.

– Migreeni. Viikoilla 5-8 mulla oli yhteensä neljä migreeniä ja niiden lisäksi jatkuvaa päänsärkyä. Enemmän oli päänsärkypäiviä kuin ei-päänsärkypäiviä. Lisäksi kärsin todella valon aroista silmistä ihan jatkuvasti, eikä kotona voinut pitää mitään kattolamppuja päällä iltaisin. Aurinkokin oli tosi paha ja ihan jo pelkkä lumihanki pilvisenä päivänä häikäisi. Myös telkkarista, koneesta ja puhelimesta näytönkirkkaus piti olla koko ajan minimissä, tai en voinut katsoa ollenkaan. Migreenien esioireena mulla on voimakas aivastelu, joka on tosi kurjaa myös. Kaikki valo aivastuttaa.

– Pissahätä. Viikolla 8 alkoi jatkuva pissahätä ja kävin pahimmillaan öisinkin kolme kertaa pissalla, siinä missä normaalisti en käy ikinä ollenkaan.

– Väsymys, mutta silti herääminen aikaisin. Heräsin jo kuudelta joka aamu, enkä saanut enää unta. Päivisin oli tosi väsynyt fiilis ja illalla tuli uni aikaisin, mutta silti unta ei riittänyt aamuisin pidempään.

– Hajuherkkyys. Kahvin haju, vanha tuttu suihkunraikas Otto (normaalisti rakastan Oton suihkugeelia ja dödöä eikä ne myöskään aiheuta mulle migreeniä, mutta sekä edellisessä että tässä raskaudessa on ollut tämä sama oire että en kestä sitä tuoksua :D), ruisleivän haju kun pussin avaa, pannukakun tuoksu, paprikan tuoksu vain muutamia mainitakseni. Siis lähes kaikkien ruokien haju ällötti niin paljon, että yritin vaan tekovaiheessa olla haistelematta, tai muuten en pystynyt syömään ollenkaan.

Varasin meille varhaisultran päivälle, jolloin mulla piti olla rv 6+4, mutta sitten ultrassa olinkin jo viikolla 7+2, eli pääsin kertaheitolla monta päivää eteenpäin! Varhaisultrassa näkyi syke ja kaikki oli hyvin pikkuisella tyypillä. Saatiin monta kuvaa mukaan. Se oli niin helpottavaa. Saatiin viimein varmistus sille, että tyyppi on kiinnittynyt oikeaan paikkaan ja kasvaa ja kehittyy. Oli myös huojentavaa, että en ollut kärsinyt kaikista oireista ”turhaan”, vaan raskaus eteni. Nämä olivat fyysisesti alkuraskauden rankimmat viikot, mutta eivät henkisesti, sillä tässä vaiheessa mulla ei ollut vielä hajuakaan tulevista ongelmista.

Raskausviikot 9-12: Verenvuotoa ja pelkoa

– Hematooman aiheuttama verenvuoto. Viikolla 8+2 mulla alkoi verinen vuoto, jonka syyksi paljastui myöhrmmin ultrassa hematooma kohdussa. Tästä kirjoitinkin ihan oman postauksensa, josta voi lukea lisää. Vuoto kesti yhteensä n. kolme viikkoa.

– Migreeni. Viikoilla 9-12 mulla oli kaksi hyvää viikkoa, jolloin ei ollut juuri ollenkaan päänsärkyä. Lisäksi oli kaksi huonompaa viikkoa, jolloin kärsin melkein koko viikon ajan joko päänsärystä tai migreenistä. Ne kaksi hyvää viikkoa antoivat kuitenkin jo hurjasti energiaa jaksaa.

– Pissahätä. Uskon, että tämä oli sekä psykosomaattista että myös sitä, että kohtu painoi virtsarakkoa. Mutta etenkin silloin kun oli verenvuotoa, ramppasin yölläkin usein vessassa ja oli vaikea nukkua. Kun vuoto loppui, heräilykin väheni ja kävin enää kerran yössä pissalla.

– Alavatsa- ja alaselkäkivut. Nämä säikäyttivät yhdistettynä verenvuotoon. Toisaalta, ihan samanlaista menkkamaista jomottelua mulla on ollut jokaisessa raskaudessa ensimmäisellä ja vielä toisellakin kolmanneksella.

– Rintojen kasvu. Kasvu on ollut melko tasaista koko ajan, mutta voimakkainta erityisesti näiden viikkojen aikana. Nyt se on pikkuhiljaa tasoittunut.

– Vatsa tuli esiin. Kymmenennellä viikolla huomasin, että pieni kumpu alkoi tulla alavatsalla esiin, joka ei ollut turvotusta. Se pullahti melkein yhdessä yössä ja alkoi kasvaa kovaa vauhtia.

– Ensimmäiset liikkeet. 11+ viikolla tunsin ensimmäiset pienet kalanpyrstön hipaisut ja kuplinnat alavatsalla kun makoilin selälläni sohvalla. Se oli ihan mielettömän huojentavaa kaikkien huolien jälkeen. Nyt tunnen jo melkein päivittäin vauvan hipaisut ja isommat kääntyilyt sekä makoillessa että istuskellessa.

Jos ne edelliset viikot olivat fyysisesti raskaimmat, niin nämä olivat kyllä henkisesti raskaimmat. Viikkoihin sisältyi ihan valtava määrä huolta ja pelkoa, monta säikähdystä ja stressiä ja itkua. Sanoin monta kertaa, että en halua oikeasti enää ikinä koskaan olla raskaana, koska en vaan kestäisi sitä huolta enää uudestaan. Sitten kun verenvuoto loppui, alkoi pikkuhiljaa vähän helpottaa. Kävin näiden viikkojen aikana myös ensimmäisessä neuvolassa, sekä sikiöseulonnan verikokeissa, joissa kaikki oli kunnossa. Neuvolassa sain kyllä jutella mun huolista ja mut kohdattiin ihanan empaattisesti ja rauhoittelevasti. Mutta raskainta oli kuitenkin se odottaminen, kun tiesi ja tiedän edelleen, että vielä viikkokausiin mitään ei ole tehtävissä, voi vaan odottaa ja toivoa parasta.

Huhhuh! Tämä on kyllä ollut henkisesti raskain alkuraskaus tähän mennessä. Migreenin ja pahoinvoinnin suhteen pääsin ehkä helpommalla kuin tokassa ja kolmannessa raskaudessa, mistä olen todella kiitollinen. En uskalla vielä nuolaista ennen kuin tipahtaa, sillä viime viikollakin mulla oli seitsemän päivän päänsärkyputki, mutta tämä viikko on taas ollut aavistuksen helpompi. Nyt voi vaan toivoa, että raskaus jatkuu sujuvasti ja päästäisiin sinne hyville viikoille ilman sen suurempia komplikaatioita <3 Vaikka tämä postaus oli täynnä oireita, niin olen ihan valtavan kiitollinen siitä, että saan juuri nyt olla tässä ja kantaa tätä minityyppiä mun sisällä.

Blogissa on luvassa paljon raskausaiheista sisältöä lähiviikkoina ja -kuukausina ja ajattelinkin tehdä instan puolelle ensi viikolla pienen kyselyn, että minkä tyylistä sisältöä toivoisitte ja missä kanavissa. Siellä saa laittaa palautetta ja sisältötoiveita muutenkin! 

Olen saanut tosi paljon sellaisia ”tätä jo vähän odotinkin”- ja ”arvasin!” -viestejä, koska kyllähän se rivien välistä on ollut luettavissa pitkään jo, että haaveiltiin perheenlisäyksestä. Ja olen jopa sen sanonut suoraankin videolla. Jonkin verran olen saanut myös viestejä, että nämä uutiset yllättivät täysin, ja kuinka joku muistaa, että joskus jossain postauksessa sanoin, että meille ei varmaan enää tule lapsia kolmannen jälkeen. Sitä tosin on jo vuosia.

Ihan alunperin, silloin vuosia sitten, haaveilin neljästä lapsesta. Kaksi lasta 1,5v ikäerolla kuitenkin jarrutti sitä haavetta, kun arki oli aika kuormittavaa monen tekijän myötä, eniten ehkä huonojen yöunien. Jonkin aikaa oltiin jopa varmoja, että kaksi riittää meille. Mutta silloin kun sillä tavalla mietittiin, oltiin 22- ja 23-vuotiaita. Siitä on aika kauan. Tiedostettiin kyllä (ja sanottiin myös ääneen), että siinä iässä ei meidän kannata vielä tehdä mitään lopullisia päätöksiä lapsiluvun suhteen, kun ei sitä ikinä tiedä mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Pikkuhiljaa aika kultasi muistot ja vauvakuume alkoi nostaa päätään. Ajattelin, että kolmas lapsi lievittäisi sen vauvakuumeen sitten, mutta ei se oikeastaan koskaan helpottanut, paheni vaan. Vauva-aika oli niin ihanaa meidän kuopuksen kanssa ja Oton vanhempainvapaa on sellainen ajanjakso meidän elämässä, jota muistelen valtavan suurella lämmöllä. Toki moni muukin, mutta tuo aika on jäänyt mieleen vauva-arjen osalta sellaisena ihan käsittämättömänä onnellisuuskuplana, vaikka silloin muuten elämässä koettiin suuria menetyksiä.

Oltiin puhuttu vauva-aiheesta jo pitkään Oton kanssa ja vaikka Otto oli alunperin sitä mieltä, että kolme on hyvä luku, niin ei hän ollut sanonut ehdotonta eitä missään vaiheessa, ja jossain vaiheessa ”ehkä ei” vaihtui ”ehkäksi” ja sitten ”kylläksi”. Punnittiin tätä asiaa paljon eri kannoilta. Meitä molempia pelotti erityisesti se, että mitä jos kaikki ei menisikään tällä kertaa hyvin. Olisiko meistä siihen, selvittäisiinkö me siitä?

Syyskuussa kirjoitin meidän fiiliksistä lapsiluvun suhteen. Että silloin vielä pelko oli kaipuuta suurempi, mutta jos kaipuu vauvaa kohtaan kasvaisi joskus pelkoa suuremmaksi, niin en näe mitään syytä miksi meille ei voisi tulla neljättäkin. Ehkä se postauksen kirjoittaminen ja teidän kommentit toimivat mulle hyvänä terapiana. Ymmärsin, että ei se pelko odottamalla lähde pois ja mitä pidempään me odotellaan (jos puhutaan siis vuosista) niin kohta on oikeasti jo enemmän syytäkin pelkoon, kun riskit kasvavat koko ajan. Että jos me kerran vielä yksi halutaan, niin sitten pitää olla rohkea ja mennä niitä pelkoja kohti.

Lokakuussa varmistui, että Otto tosiaan valmistuu ennen vuoden vaihdetta ja se oli ehkä meille sellainen viimeinen sysäys, että NYT. Ajateltiin, että siinä varmaan kestäisi ihan hyvä tovi, että tulen raskaaksi, kun viimeksikään ei tärpännyt nopeasti, joten oli parempi aloittaa yrittämään.

Marraskuu oli ensimmäinen kierto kun yrittämällä yritettiin, mutta se päättyi kuukautisiin. Ja olihan se pettymys, koska vaikka tiesin järjellä, että siinä saattaa kestää kuten viimeksi, tiesin myös, että kahdella ekalla kerralla meillä nappasi heti, vaikka ei juurikaan edes yritetty. Joten oli sellainen pieni toivon kipinä, että jos nyt! Mutta samalla se oli sellainen hyvä palautus maan pinnalle, että ei nyt kannata vielä haaveilla mistään #vauva2021 kun se saattaa hyvin mennä seuraavankin vuoden puolelle. Ostin elämäni ensimmäistä kertaa myös ovulaatiotestejä seuraavaa kiertoa varten ja aloin syömään foolihappoa.

Parin viikon kuluttua mulla oli selkeät ovulaation oireet ja onnistuin tikuttamaan ovulaatiotestiin toisen viivan. Se oli hieman haaleampi kuin kontrolliviiva, mutta kuitenkin. Sillä mentiin. Ja siitä se sitten lähti. Tämä tärppäsikin niin nopeasti, että oltiin aivan pöllämystyneitä. Oltiin varauduttu siihen, että kenties meillä onnistuu vasta ensi kesänä tai jopa myöhemmin, mutta sitten se yhtäkkiä onnistuikin tokasta kierrosta. Täytyy olla kiitollinen siitä, että päästiin näin helpolla tällä kertaa, sillä muistan vielä hyvin miltä tuntui kun yritystä oli takana pidempään ja aina uudelleen ne menkat alkoivat.

Tällainen matka meillä kohti sitä, että meistä tulee kuuden hengen perhe. Aika hauskaa, että ollaan palattu siihen, mitä joskus villeimmissä unelmissani teininä haaveilin. <3