Tänään äänessä on pitkästä aikaa Otto, joka kertoo omia tuntemuksiaan siitä, että meille on tulossa vauva. 

Iina pyysi mua pitkästä aikaa kirjoittamaan postauksen, koska “ihmiset kuulemma innolla odottavat mitä mieltä mä oon asioista”. Eikä siinä, puhun mielelläni asiasta. Musta on kuitenkin tässä vuosien mittaan kehkeytynyt niin perheenisä perheenisä, että se on yhtä vahva osa mun identiteettiä kuin ilmaiset ämpärit suomalaisuutta. Ennen kuin alan sen enempää avaamaan sanaista arkkuani ja käymään tunteitani asiasta läpi, haluan sanoa yhden asian.

Ei, en edelleenkään toivo poikaa. Ei sillä että toivoisin tyttöäkään. Kantani on sama, kuin se on viimeiset kymmenen vuotta ollut. Toivon että lapsi on terve.

Asiaan.

Mun tunteet meidän raskaudesta (kuten asia on korrektia ilmaista) on tällä hetkellä vähän ristiriitaiset. Ja sanon näin vain koska haluan pitää teidät, rakkaat vaimoni blogin lukijat, jännityksen äärellä siitä, että “mitä mieltä se Otto nyt oikein on”. Olen tottakai ehdottoman innoissani, ja tiedän jo esimerkiksi mitkä vaunut haluan. Pari nimiehdotustakin on tullut mietittyä jo valmiiksi.

Meidän viime raskaudesta on vaan kulunut jo sen verran aikaa, ettei oikein muista niitä omia tunteitaan viime kerrasta. Ja koska mun keho ei tälläkään kertaa ole käynyt läpi minkäänlaisia muutoksia, tuntuu musta vähän siltä, ettei mun primitiiviset aivot ole vielä oikein sisäistäneet asiaa. Iinan jatkuvasti kasvava mahakin on vasta juuri ja juuri ylittänyt sen rajan, ettei mahaa oikein voi enää laittaa belugabologneseturvotuksen piikkiin. Vielä vähän aikaa sitten minun pienpanimo-oluista koostuva mahani oli kuitenkin kokoluokkaa Iinan mahaa isompi.

Yksi syy miksi en vain ehkä vielä oikein huoku (huo’u? mitä helvettiä?) intoa, on se, että olen ollut viimeaikoina vähän väsynyt, ja vetänyt sellaisella päivä kerrallaan -asenteella. Joo, tiesin että raskauspahoinvointi on juttu, ja ei, ei tullut mitenkään yllätyksenä että saa vähän ottaa koppia asioista kun toinen kasvattaa uutta elämää. Itsehän päätin että nyt olisi sopiva hetki yrittää neljättä. Joka muuten on ehkä ainoa korrekti tapa ilmaista, että me nyt vähän vaimon kanssa tässä paneskellaan normaalia enemmän.

Iinan pahin vointi vain sattui näppärästi siihen samaan ajankohtaan jolloin itse palasin kahden vuoden opintovapaalta töihin, mikä on ollut aika sopeutuminen. Siihen päälle vielä se alkuraskauden verenvuoto ja siitä aiheutunut ylimääräinen stressi, niin johan on hapansilakkapyttipannu. Aloin esimerkiksi taas pelaamaan wowia pitkän tauon jälkeen, että siitä vähän osviittaa. Alusta alkaen oli kuitenkin tiedossa että tällaisia juttuja tulee, ja että ne ovat yleensä väliaikaisia. Nyt on jo helpottanut, ja osaa nauttia taas asioista. Arki on tällä hetkellä aika normaalia, mitä lie tarkoittakaan näin herran vuonna 2021.

Mutta joo, se tämänkertainen yrittäminen oli kuin olikin ihan mun oma keksimä juttu. Kukaan ei aseella uhaten pakottanut, eikä mua millään tavalla painostettu. Sanon tämän ehkä hieman suoraan, mutta kun tää juttu menee vähän samaan kategoriaan sen “toivot varmaan poikaa” vihjailun kanssa. Sanoin joskus kolmannen muksun kohdalla kun multa kysyttiin, että montako lasta haluan, että “näin on ihan hyvä”. Ja niinhän se oli. Silloin. Nyt taas neljän on ihan hyvä. Jos joskus päätän että nyt riitti niin siinä vaiheessa napsaisen piuhat poikki.

Mulla ei vaan koskaan ole ollut sellaista suunnitelmaa omalle elämän pelille. En ollut koskaan haaveillut prinsessahäistä, kuudesta lapsesta ja kultaisesta noutajasta, joten en osannut myöskään sen enempää sanoa montako lasta haluan. Autoon mahtuu nykyään vielä kaksi, joten kyllä sinne vielä yhden hyvällä omallatunnolla tunkee. Eikä ole kellään sitten omaa huonetta nykyisessä kämpässä. Kristillinen tasajako. Huomaatteko kuinka asiat mukavasti loksahtelevat paikoilleen? Ja Iina taas on krooninen vauvakuumeilija, joten jos se ois Iinasta kiinni niin meillä ois varmaan noin biljardi lasta. Per huone.

Eikä me muutenkaan lähdetä tähän touhuun mun mielestä mitenkään sillä asenteella että kyseessä olisi uusi seikkailu, vaan enemmänkin sillä ajatuksella, että lisää samaa ja hyväksi todettua. Jos kaikki menee hyvin, niin mä jään uudestaan vanhempainvapaalle, oon omasta mielestäni erinomainen koti-isä. Varsinkin kun korona-aikana tuli innostuttua ruoanlaitosta, ja olen opetellut mm. käsittelemään kalaa, ja sietämään erikokoisia kurkkusiivuja.

Että sillä lailla. Kuten varmaan huomaatte, on mun ajatuksenjuoksu ehkä vähän rönsyilevää, mutta pohjimmiltaan positiivista. Mun mielestä se kiteyttää aika hyvin mun ja meidän fiilikset tästä. Me ollaan kaikki todella innoissaan, myös allekirjoittanut. Vauva on tervetullut lisä meidän entuudestaan suureen perheeseen, eikä malteta odottaa kesää ja alkusyksyä, kun meidän kuopuksestakin tulee isosisko. Sen kyllä kuitenkin sanon, että raskauden kanssa me ollaan molemmat ihan sata pros varmasti done. Joo, Iinan satunnaiset sanasekoilut on ihan hauskoja, mutta muuten kaikki raskauteen liittyvä on jo aikalailla nähty. Toisaalta ihan hyvä että vielä kestää, niin ehtii hankkia kaiken tarvittavan.

Joten sen pidemmittä puheitta:

TL;DR: Kivaa kun tulee vauva, neljä lasta on hyvä alku, toivottavasti on terve vs. sukupuoli, ja innolla odotetaan että päästään kaikki nuuskuttelemaan “vauvan hajua”, kuten Iina sen mulle tänään aikaisemmin sen niin kauniisti ilmaisi.

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Arla Apetina kanssa.

Mulle on suuri ilo ja kunnia saada jatkaa Ahmi kasviksia -yhteistyötä Apetinan kanssa myös tänä keväänä! Ollaan juteltu Instan puolella teidän kanssa ihanista talvisista ja lämmittävistä ruokamuistoista, sekä retkieväistä ja niiden pohjalta on syntynyt herkullisia reseptejä (ainakin omasta mielestäni).

Talven lämmittävä lohturuoka

Kun lähdin miettimään omia lämmittäviä talvisia lohturuokiani, tuli ensimmäisenä mieleen erilaiset pastat, padat ja tietenkin kermainen ja täyteläinen lasagne. Meidän perheessä on yksi sydäntalven lapsi, meidän ihanan 4-vuotias. Hänen syntymäpäivänään helmikuussa 2017 me kokkailtiin juurikin lasagnea kotona iltaruuaksi. Lasagne oli juuri uunissa, kun mun synnytys käynnistyi. Tankattiin sitä kuitenkin mahat täyteen ennen lähtöä, niin jaksoi hyvin saattaa uuden tyypin maailmaan. Lasagnen voimalla hän syntyikin vain parin tunnin kuluttua siitä kun lähdettiin kotoa.

Tämä on kenties yksi lämpimimmistä ruokamuistoista, joita mulla talveen liittyy. Lasagne on ihana ruoka, sinne voi hyvin laittaa kaikki kasvikset mitä kaapista löytyy ja se oikeastaan vain paranee vanhetessaan. Vanhan tutun suosikin lisäksi halusin kuitenkin myös testata uutta ja kysyin seuraajilta IG:n puolella heidän lemppari lämmittäviä talvisia lohturuokia.

Ideoita tuli todella paljon ja kaikki kuulosti super herkulliselta! Mun huomioi kiinnittyi kuitenkin yhteen ruokaan, jota en ollut koskaan ennen maistanut tai valmistanut, mutta joka nousi yllättävän monessa vastauksessa esiin: Linssipataan! Olen kyllä maistanut linssikeittoa ja kokannut linssibolognesea, mutta linssipata oli ihan uusi tuttavuus. Joten päätin kokeilla sitä. Googlailin erilaisia reseptejä ja muokkasin niistä omiin tarpeisiin sopivan sen pohjalta, mitä meiltä löytyi kaapeista.

Vaikka ainesosalista näyttää pitkältä, sitä ei kannata säikähtää. Mausteiden ja vihannesten kanssa voi soveltaa ihan sen mukaan mitä omista kaapeista löytyy. Linssien kaveriksi toimii hyvin myös vaikka peruna, bataatti, lanttu, kukkakaali ja mikä tahansa sipuli sopii hyvin. Tässä reseptissä tärkeä osa on Apetina-juusto, joka tuo ihanaa pehmeyttä ja täyteläisyyttä padan kaverina.

Lämmittävä linssipata Apetina-juuston ja riisin kanssa 

2pkt (á 380g) punaisia (säilyke)linssejä 

1 pkt Arla Apetina Original -juustoa

1 (kelta)sipuli

3 porkkanaa

1 rkl öljyä paistamiseen

3 valkosipulin kynttä 

1 l kasvis- tai kanalientä

1 mieto punainen chili

400 g tomaattimurskaa (esim. Mutti)

2 rkl (Mutti) tomaattipyreetä

2 tl jauhettua juustokuminaa 

2rkl hunajaa

Kourallinen tuoretta korianteria

1 tl savupaprikajauhetta 

2rkl inkivääriä raastettuna

mustapippuria myllystä

sormisuolaa

1 lime 

Pilko sipuli, chili ja porkkana. Kuori valkosipulinkynnet ja hienonna veitsellä tai murskaa. Raasta inkivääri. Huuhdo linssit hyvin. Kuumenna padassa tilkka öljyä ja kuullota sipuleita, chiliä ja porkkanoita muutaman minuutin ajan. Lisää valkosipuli ja inkivääriraaste ja kuullota vielä hetki. Lisää tomaattipyre ja paista hetki, jotta se karamellisoituu. Lisää tomaattimurska ja kana- tai kasvisliemi ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää joukkoon huuhdotut linssit. Mausta pata juustokuminalla,  savupaprikajauheella, hunajalla, mustapippurilla ja suolalla. Anna linssipadan hautua miedolla lämmöllä noin 40 minuuttia, kunnes se paksuuntuu. Tarkista maku ja lisää lopuksi tuore korianteri, sekä murustele padan pinnalle Arla Apetina Original -pala. Tarjoile keitetyn riisin kanssa ja purista limen mehua päälle.

Parhaat retkieväät pakkaspäivinä

Lämmittävän lohturuuan lisäksi pääsin pohtimaan retkieväs-muistoja. Retkillä aina on ollut tärkeä juttu, että on kaakaota mukana termarissa! Syötävien osalta on ollut enemmän vaihtelua. Meillä on ollut useimmiten ehkä erilaisia piirakoita ja pasteijoita, jotka ovat helppoja mukaan otettavia ja täynnä makua. Myös erilaiset wrapit toimivat hyvin, tai sitten ihan perinteiset nuotiolla paistettavat eväät.

Kyselin myös seuraajien retkieväs-suosikkeja Instagramin puolella ja vastauksissa korostuivat erilaiset eväsleivät, piirakat, pullat, kasvisnyytit, nuotieväät, linssikeitto (taas ne linssit!!) sekä se sama termarikaakao kuin mullakin. Bongasin myös ehdotuksen suolaisista kasvismuffineista ja päätin, että hitsi, mehän kokeillaan nyt leipoa itse jotain sellaisia. Otto auttoi mua etsimään resepti-inspiraatiota ja törmäsi munakas-muffineihin, jotka vaikuttivat olevan tosi simppeleitä tehdä.

Sovellettiin taas sen mukaan mitä kaapeista löytyi: baby-pinaattia, miniluumutomaatteja sekä tietysti Apetina-juustoa. Munakasmuffinit valmistuivat tosi helposti ja nopeasti ja niitä tuli iso satsi mukaan otettavaksi. Ainoa huomio, että meidän pitäisi varmaankin investoida ihan kunnon muffinivuokaan, sillä noihin paperisiin vuokiin munakkaat hieman tarttuivat kyllä kiinni. Että jos on sellainen kunnon vuoka, niin kantsii käyttää sitä!

Munakas-muffinit pinaatilla, tomaatilla ja Apetina-juustolla (14kpl)

10kpl kananmunia

65g baby-pinaattia

200g miniluumutomaatteja

1pkt Apetina Original -juustoa

1tl suolaa

1tl mustapippuria

Pese ja pilko miniluumutomaatit sekä pinaatti pieneksi. Valuta ja murusta Apetina-juusto. Sekoita kaikki ainekset keskenään kulhossa ja kaada muffini-vuokiin. Vuoat saa kaataa melko täyteen, nämä eivät kohoa liikaa. Paista uunin keskitasolla 200 asteessa n. 20 minuuttia. Nautiskele retkieväänä tai super herkullisena aamupalana!

Apetina-juusto on kyllä oiva kaveri kasviksille ja rakastan sen pehmeää makua, joka ei ole yhtään liian suolainen tai pistävä. Se sopii hyvin myös lasten makuun, meillä kaikki lapset tykkäävät Apetina-juustosta ja jos sitä on esim. salaatissa, niin he oikein kaivelevat niitä juusto-paloja omalle lautaselle, hah. Kokkaillessa lämpimiä ruokalajeja rakastan käyttää Apetina Original -palajuustoa, mutta esim. salaatteihin mun suosikkeja on erilaiset maustetut Apetina -juustokuutiot, kuten esimerkiksi uutuusmaku Apetina Garlic & Parsley. Juustokuutioiden öljy toimii aina herkullisena salaatinkastikkeena.

Tehtiin tänä viikonloppuna pieni retki Kaivopuiston rantaan. Syötiin meidän herkullisia muffineja, juotiin lämmintä kaakaota ja käveltiin. Teki niin hyvää. Tällaiset ihanat retket on kyllä ihan parhaita juttuja lasten kanssa. Niistä jää niin lämpimiä muistoja, vaikka meidän retkellä talvi pääsi yllättämään, ja lunta alkoi tulla yhtäkkiä ihan hulluna kesken eväiden nautiskelun. Meitä kaikkia nauratti, kun hetkeä aiemmin oli vielä ollut aivan aurinkoista ja tyyntä.

Kiitos Apetinalle jälleen kerran, sain ihan valtavasti ruokainspiraatiota näiden julkaisuiden ja seuraajien ideoiden myötä ja nämä jäävät kyllä molemmat meidän vakituiseen resepti-repertuaariin. Linssipataakin ollaan tehty jo monta kertaa kun se on vaan niin herkullista ja riittää useammalle aterialle!

Yksi toivotuimpia raskausaiheita on ollut ”mikä kaikki meidän arjessa ja elämässä muuttuu neljännen lapsen myötä”. Näin etukäteen on vaikea tietenkään tietää kaikkea, mutta käytännön asioista me ollaan jo aika hyvin perillä. Kirjoitin itse asiassa jo silloin syksyllä, kun aihetta ekaa kertaa väläyttelin, että ollaan jo mietitty näitä käytännön juttuja valmiiksi. Niitä on ollut hauska miettiä ja myös samalla huomata, että niin ne omat arvot ja asenteetkin kehittyy kokemuksen myötä. Kaksi suurinta käytännön juttua, joista on eniten kysytty, on tietenkin auto ja asunto.

Meillä on 7-paikkainen ja erittäin tilava auto jo valmiiksi, joten autoa ei tarvitse vaihtaa. Se on iso helpotus, koska me rakastetaan meidän nykyistä autoa. En edes tiedä mihin sen vaihtaisi, jos pitäisi vaihtaa. Ainakin seuraavat pari vuotta mennään luultavasti siis tuolla tutulla ja turvallisella Skoda Kodiaqilla, eikä meille ainakaan mitään bussia ole tulossa.

7-paikkaiseen mahtuu edelleen yksi lisätyyppi kyytiin, vaikka me oltaisiin koko 6-henkinen perhe siellä. Suksiboksi tosin ajateltiin hommata, niin pidempiä matkoja matkustaessa riittää edelleen tilaa matkatavaroille hyvin. Sitä en sano, etteikö toinen auto voisi jossain vaiheessa tulla ajankohtaiseksi tämän rinnalle, mutta vielä ei ole sen aika.

Ja sitten se asunto. Meillä on rapiat 100 neliötä ja kolme makuuhuonetta. Tällä hetkellä meillä esikoinen ja 7v jakavat yhden huoneen ja kuopus nukkuu yksin toisessa, joka toimii myös leikkihuoneena. Kaikki makuuhuoneet ovat suuria ja tilavia. Vauva mahtuu mainiosti nukkumaan ensin meidän makuuhuoneessa ja myöhemmin sitten kuopuksen kanssa. Ainakaan nyt siis toistaiseksi meillä ei ole minkäänlaisia muuttosuunnitelmia näköpiirissä.

Me rakastetaan tätä kotia ja ollaan huomattu tässä 11 kuukauden asumisen aikana, että mahdutaan tänne erittäin hyvin. Meillä on avara ja tilava alakerta, jossa kaikilla on tilaa hengata. Ja meillä on yläkerta, jossa lapsilla on kivat huoneet ja aikuisilla mukava makuu-/työhuone, joissa me  kaikki vietetään aikaa mielellään.

Meillä on täällä myös kaksi tilavaa kylpyhuonetta (kolmella suihkulla) sekä kodinhoitohuone ja iso oma piha, jotka kaikki helpottavat elämää ja tuovat niitä kaivattuja lisäneliöitä ja toimintoja meidän arkeen.

Tämä korona-aika hieman vääristää sitä kuvaa, kuinka paljon aikaa kotona vietetään ”normaalissa” arjessa. Sitten kun ei ole enää korona-aika ja meilläkin isommat lapset ovat jo nyt sen ikäisiä, että osaavat liikkua itsenäisesti, niin varmasti myös se heidän kotona viettämä aika jonkin verran vähenee ja kavereiden kanssa ulkona/puistossa/nuorisotalolla/harrastuksissa vietetty aika lisääntyy taas.

Ja silti, vaikka ollaan oltu super tiiviisti yhdessä täällä koko tämä aika ja me vanhemmat myös tehty töitä/opiskeltu kotona, niin ollaan koettu, että kaikille on enemmän kuin riittävästi tilaa. Aina löytyy oma rauhallinen nurkka tarvittaessa ja jokaisella on omat paikat ja tilat niille omille tärkeille tavaroille, joista saa itse päättää.

Jotkut kaipaavat enemmän tilaa ja toiset vähemmän. Tiedän useampia perheitä, jotka asuvat neljän lapsen kanssa pienemmässäkin kodissa kuin me ja mahtuvat hyvin. Mun mielestä näistä asioista on myös hyvä puhua ja murtaa ennakkoluuloja. Suomessa etenkin maalla tai pienemmissä kaupungeissa ihmiset rakentavat usein nelihenkisellekin perheelle 150-200 neliön taloja, koska se on mahdollista. Rakentaminen on edullisempaa kuin täällä pk-seudulla, tontit maksavat murto-osan siitä mitä täällä, ja kukapa ei tykkäisi, kun on paljon avaraa tilaa.

Ei siinä ole mitään väärää. Varmaan itsekin haluaisin asua niin, jos olisin tottunut jo omassa lapsuudessa siihen, että on iso talo. Minä sen sijaan olen tottunut asumaan kompakteissa vuokra-asunnoissa koko elämäni, ja tämä meidän reilut 100 neliötä ikiomaa paritalon puolikasta on eniten, mitä mulla on koskaan ollut. Siihen on helppo olla tyytyväinen.

Ja toki onhan esim ympäristösyistä kannattavaa asua tiiviimmin ja kyseenalaistaa sitä omaa tilan ja tavaran tarvetta.  En sano, etteikö mekin joskus tulevaisuudessa voitaisi muuttaa isompaan kuin nyt, mutta sanon, että toistaiseksi me mahdutaan ihan hyvin näin, eikä ole muuttosuunnitelmia. Jos joskus tulee sellainen fiilis, että kaivataan enemmän tilaa tai esim. lapset alkavat toivoa kokonaan omia huoneita, niin tottakai ollaan valmiita silloin miettimään uudelleen. Meille kaikkein tärkeintä on se, että lapsilla on hyvä olla omassa kodissa.

Yksi suunnitelma meillä kyllä on ja se on ollut jo pitkään ja se on meidän pihavajan muuttaminen vierasmajaksi. Meillä on  pihavaja, jonka lisäksi meillä on tilava varasto ja kellari, joten säilytystilaa kyllä riittää. Mutta vieraille ei ole erillistä omaa tilaa ja vierasmaja ajaisi sen asian ainakin kesäisin. Meillä oli alunperin tarkoitus tarttua tähän asiaan jo viime kesänä, mutta keittiöremontti ja korona veivät suurimman osan säästöistä. Haudattiin se idea silloin siis odottamaan tulevaisuutta. Haaveena on, että tehtäisiin meidän pihalle kaunis lasiovinen vierasmaja, jossa mahtuisi yöpymään mukavasti ainakin niin kauan kuin ulkona on lämmintä.

Mutta ollaan taas edetty tämän kanssa aika hitaasti (lue: ei ollenkaan), koska tämä alkuvuosi on tosiaan ollut hieman rankka ja ollut ihan muut asiat mielessä kuin vierasmaja. Eli voi olla, että tämä ei etene tänäkään vuonna vielä, kun pitää selvitellä kaikki lupa-asiat (joissa voi kestää kauankin) ja miettiä mikä on järkevin keino toteuttaa tämä. Mutta ehkä joskus!

Näiden kahden suuren käytännön asian lisäksi ei nyt tule mieleen mitään sen suurempaa, mitä vauva elämästä muuttaisi. Toki vauvan syntymä tuo aina oman intensiivisen lisänsä arkeen ja jokainen persoona tuo oman mausteensa perheeseen, mutta muuten elämä varmasti jatkuu melko samanlaisena kuin ennenkin. Perhevapaiden jakamisesta ja muusta tulen kertomaan enemmän myöhemmin, kun ollaan itse selvillä siitä, miten toimitaan niiden kanssa.

Toistaiseksi siis tuntuu siltä, että vauva solahtaa melko mutkattomasti meidän arkeen, kun tämä on ensimmäinen kerta kun ei tarvitse muuttaa raskausaikana, ja auton hankinnan jälkeen myös eka kerta kun autoonkin mahdutaan ihan suoraan kaikki. Ihanan leppoisaa, kun isoin hankinta on varmaan vaunut!

Miten on mahdollista, että meidän nuorimmainenkin täytti jo neljä vuotta? Tämä on ensimmäinen kerta tässä tilanteessa, että meidän perheen nuorin lapsi on neljä. Silloin kun meidän keskimmäinen täytti neljä, oli kuopus vasta parin kuukauden ikäinen vauveli. Esikoisen täyttäessä neljä meidän keskimmäinen oli 2,5-vuotias vauhdikas taapero. Ja nyt se meidän kaikkein nuorimmainen on yhtäkkiä neljä. Yhtäkkiä meillä onkin aika isot lapset jo: 4-, 7- ja 9-vuotiaat. Ei olla vauvaperhe, ei taaperoperhekään. Ihan vaan lapsiperhe, jossa on lapset, jotka osaavat jo paljon itse. Pieniähän he toki ovat kaikki vielä ja äidin pieniä ikuisesti, mutta kyllä tämä nyt on aivan erilainen elämäntilanne kuin silloin kun meidän perheessä viimeksi oli 4-vuotias.

Meidän kuopus on maailman ihanin tyyppi (kuten kaikki meidän lapset) ja on etuoikeus saada seurata hänen kasvuaan. Miten valtavan paljon hän on kasvanut näiden vuosien aikana ja miten ihanaa on saada kuulla hänen ajatuksiaan ja vastata hänen kysymyksiinsä. 4-vuotiaat ovat niin mahtavassa iässä. He ymmärtävät jo niin paljon, mutta sitten kuitenkin ovat vielä niin ihanan pikkuisia hömppine juttuineen ja mielikuvituksineen. Ihan paras ikä!

On ollut ihanaa seurata miten kuopus on ottanut oman paikkansa perheestä. On vaikeaa edes kuvitella millaista elämä oli ennen häntä, niin tärkeä ja rakas osa meidän perhettä hän on.

Muistan kuin eilisen, miten malttamattomana olin helmikuussa 2017. Olin koko raskauden ajan ollut aivan varma, että vauva syntyy tammikuun puolella, koska aiemmat synnytykseni olivat  olleet viikoilla 35+6 ja 37+0. Tuntui ihan mahdottomalta, että muka raskaus voisi edetä viikolle 39 asti. Mutta mitä vielä, kuopuksella ei ollut mikään kiire. Minulla ei ollut mitään tuntemuksia, että synnytys olisi käynnistymässä ja se turhautti. Vain pientä hetkeä ennen kuin lapsivedet menivät, sain kunnon meltdownin keittiössä lasagnea tehdessä. ”Ei se synny ikinä, en jaksa enää odottaa” ajattelin, kun viikkoja oli kasassa 38+4. Ja sitten mentiin sohvalle katsomaan Pikku Kakkosta ja yhtäkkiä mahasta kuului kovaääninen ”NAPS”.

Ilmoitin nousevani nyt ja kipitin äkkiä meidän uuden maton poikki vessan oven eteen, johon lapsivedet sitten valahtivat. Se oli niin hassua! Kaksi aiempaa synnytystä olivat käynnistyneet supistuksilla ja vedet menneet vasta lopuksi, joten en osannut edes kuvitella etukäteen, että synnytys voisi käynnistyä vesien menolla. Vain kolme tuntia myöhemmin ponnistin kuopuksen maailman 51 minuutin ponnistusvaiheen päätteeksi ja sain hänet rinnalle. Mikä ihana pieni ihminen! Miten nopeasti kaikki taas kävi ja miten yhtäkkiä ikuisuudelta tuntunut odotus oli päättynyt ja vauva sylissä. Siitä alkoi meidän yhteinen matka.

Nyt sitä matkaa on takana jo neljä vuotta ja olen jokaisesta päivästä ihan valtavan kiitollinen. Ollaan koettu yhdessä paljon mahtavia seikkailuja ja uskon, että niitä on edessä myös paljon lisää. Rakastan niitä hetkiä, kun 4v käpertyy sohvalla kainaloon ja paijaa äitiä. Ja rakastan niitä hetkiä, kun hän rohkeasti kokeilee uutta ja juoksee edellä niin innoissaan. Rakastan hänen mahtavia perusteluitaan, oivaltavia huomioitaan ja pisteliäitä kysymyksiään. Rakastan sitä, miten tiivis kolmikko meillä on. Usein kun vaan katselen meidän ihania tyttöjä, mulla nousee kyynel silmäkulmaan, kun olen vaan heistä niin uskomattoman kiitollinen.

Sinä olet empaattinen, hauska, mahtava, super, räjähtävä, innokas, suloinen, kiltti, kujeileva, nokkela ja miljoona muuta asiaa. Olet maailman ihanin 4-vuotias, josta olemme ihan super ylpeitä. Kiitos kun saamme olla sinun vanhempiasi ja kiitos kun juuri sinä olet meidän <3 Maialman eniten onnea meidän ihanalle 4-vuotiaalle!

Saimme ihan mielettömän ihania joululahjoja läheisiltä, mutta yksi oli kyllä ylitse muiden! Meitä pyydettiin nimittäin Emilian ja Topiaksen vauvan kummiksi Oton kanssa. Se oli kyllä niin ihana juttu ja miten paljon lahjaan oli vieläpä panostettu! Saimme kustomoidussa puulaatikossa (meidän kuvilla varustettuna) viinipullon, tekstillä ”Tulisitteko kummeiksi?”. Se oli niin huippu lahja ja tuli ihan kyyneleet silmiin! Ja vaikka me kyllä osattiin toiveikkaasti tätä kutsua odottaakin, niin tuli silti ihan yllärinä, miten paljon siihen oli panostettu. Siitä tuli tosi tärkeä ja hyvä olo. Ja tottakai me nyt suostuttiin kummeiksi!

Mulla on vasta yksi kummilapsi entuudestaan (sekä Plan-kummilapsi Zimbabwessa), ja Otolla ei ole vielä kummilapsia ollenkaan, joten tämä on meille iso juttu ja tietenkin hieno ja tärkeä tehtävä, oli kummilapsia yksi tai tusina. On suuri kunnia tulla pyydetyksi kummiksi. Mulle itselleni kummina tärkeintä on läsnäolo, vaikka toki näin etä-kummina sitä ei voi antaa aina ihan niin paljon kuin haluaisi. Mutta tärkeintä on se, että nähdään, ja että silloin kun nähdään, ollaan aidosti läsnä ja mukana kummilapsen jutuissa. Ihan niinkuin Emilia ja Topiaskin ovat meidän kuopuksen kummeina mukana!

Minusta tuli ensimmäisen kerran kummi 18-vuotiaana kummipojalleni ja olinkin silloin ahkerasti hänelle lapsenvahtina ja kävin usein moikkaamassa ja leikkimässä. Se oli niin ihanaa! Ja uskon, että hänen kanssa saadun kokemuksen ansiosta mun oli niin helppo hypätä äidin rooliin itse vain puolitoista vuotta myöhemmin. Mun kummipoika oli niin tyytyväinen, hyvin nukkuva ja iloinen vauva, että mua ei ikinä jännittänyt hoitaa häntä. Sitten kun muutin pois Oulusta, tuli tapaamisesta hieman hankalampaa, mutta onneksi ollaan vietetty paljon aikaa yhdessä mun tädillä eli kummipojan luona, ja silloin olen yrittänyt aina keksiä kivaa yhteistä tekemistä.

Ollaan käyty puistoissa ja huvipuistoissa, pelattu, menty uimaan ja käyty meidän isovanhemmilla kylässä. Nyt mun kummipoika on jo iso 11-vuotias, jonka kasvua on mahtavaa seurata edelleen. Toivon, että voin olla sellainen läheinen ja rento aikuinen hamaan tulevaisuuteen asti, jolle kummilapsi voi aina soittaa tai laittaa viestiä, tai tulla vaikka meille Helsinkiin lomalle. Ja yritän itsekin kysellä säännöllisesti kuulumisia.

Meidän lapsilla on jokaisella useita kummeja, mutta heistä ehkä n. puolet on aktiivisesti tai melko aktiivisesti mukana meidän elämässä. Nuorena kummeja valitessamme teimme parhaamme, mutta tietty on vaikeaa vielä silloin tietää, ketkä ovat niitä loppuelämän ihmisiä ja ketkä taas eivät. Tai en tiedä onko se kaikille vaikeaa, mutta meille oli. Juuri siksi me pyydettiin lapsille paljon kummeja, jotta jäljelle jäisi myös niitä läsnäolevia tyyppejä, vaikka osan kanssa tiet erkanisivatkin syystä tai toisesta. Ja onneksi jäljelle on jäänyt ihan mahtavia kummeja, jotka käyvät kylässä, pyytävät leikkimään, lähettävät kirjeitä, laittavat lapsille Whatsappissa viestiä ja tulevat synttäreille silloin kun sellaisia pystyy järjestämään. Osa meidän kummeista asuu kauempana, ja he ovat osallistuneet etänä hienosti aina niin hyvin kun ovat pystyneet.

Me aiotaan olla kummeina sellaisia turvallisia aikuisia, jotka kysyy kuulumisia ja välittää, ilahduttaa joskus postilla tai paketilla, käy kylässä ja touhuaa lapsen kanssa yhdessä. Juuri sellaisia, joita meidänkin lasten kummit ovat heille. Ei maltettaisi kyllä millään odottaa, että päästään tapaamaan meidän eka yhteinen kummilapsi! Niin jännittävää! Mutta vielä pitäisi kesään asti jaksaa odotella. Ihanaa päästä juhlimaan myös kastejuhlaa kesällä ja päästä arvailemaan pikkuisen nimeä. Mun sydämessä on tilaa kyllä vaikka kuinka monelle pikkumurulle ja toivottavasti päästään tulevaisuudessa olemaan kummeja vielä useammillekin ihanille pikkuisille!