Mua ehkä vähän nolottaa myöntää, mutta olen vasta viime aikoina ihan toden teolla havahtunut siihen, että meidän lapsetkin voisivat tehdä kotona jotain. Siis joo, esimerkiksi oman huoneen viikkosiivous on kyllä ollut heidän hommansa pitkään. He myös vievät aina  omat astiat ruuan jälkeen koneeseen ja omat likaiset vaatteet pyykkiin. He keräävät omat sotkut olohuoneesta tai askartelujutut ruokapöydältä. Lapset kattavat yleensä pöydän ja osallistuvat tosi mielellään leivontaan tai ruuanlaittoon. Satunnaisesti olen pyytänyt joskus viemään roskia tai puhtaita pyykkejä kaappiin. Meillä ei kuitenkaan ole ollut sellaista rutiinia tähän hommaan, eli ei ole mitään sellaista, että esim. hommat x ja y pitäisi tehdä joka viikko.

Jotenkin ei vaan olla ajateltu sitä, että hitsi, kyllä nyt 6- ja melkein 8-vuotiaat voisivat aivan hyvin jo vaikka kerran viikossa tyhjentää tiskikoneen ja viedä roskat, kumpainenkin. Ollaan vaan kiltisti Oton kanssa aina jaettu kaikki kotityöt toisillemme ja tehty niitä, eikä edes ajateltu sitä mahdollisuutta, että hei, lapsetkin osaisi tän jo tosi hyvin. Yleensä jos lapset ovat auttaneet vaikka tiskikoneen tyhjennyksessä, niin kyseessä on ollut taapero. Hänelle se on ollut hauskaa leikkiä, eikä lopputuloksen nopeudella tai siisteydellä ole ollut niin suurta merkitystä. Mutta meidän isommat ihan oikeasti selviytyvät jo aivan hyvin monestakin kotityöstä, ja meidän kannattaisi varmaan muodostaa tähän jotain rutiineja.

Lapset ovat itse asiassa jopa itse pyytäneet, että tehtäisiin heille oma kotityölista. Se varmasti tuntuu ajatuksena hauskalta, katsotaan sitten miten on käytännön laita. Kirjoiteltiin tänään yhdessä ylös lasten kanssa sellaisia kotitöitä, joita he osaavat tehdä ja tehtiin niistä lista. Aloitetaan pienistä jutuista. Keskusteltiin myös siitä, mikä motivoi lapsia tekemään kotitöitä sisäsyntyisesti? Heiltä tuli hyviä ajatuksia, mm:

Lapset voivat:

Tyhjentää tiskikoneen, viedä roskat/lehdet/kartongit, viedä puhtaat pyykit kaappiin, etsiä puhtaille sukille parit ja laittaa ne yhteen, pyyhkiä pöydän, siivota oman huoneen, kerätä likapyykit ja viedä koriin.

Mikä motivoi tekemään kotitöitä (lasten suusta): 

– koska sitten näyttää hienolta täällä kotona

– että äiti ja isi tulee iloiseksi

– sitten oppii tekemään niitä ja kun muuttaa joskus isona omaan kotiin niin sit osaa

– kun tyhjentää tiskikoneen nii sit on astioita mitä voi käyttää

Mä en halua lapsille mitään palkkiosysteemiä kotitöistä, vaan haluan, että he haluavat itse tehdä kotitöitä niiden tekemisen vuoksi, eikä esim. rahan tai karkin vuoksi. Kukaan ei maksa palkkaa kotitöistä meille aikuisillekaan, joten en koe tarvetta maksaa niistä lapsille. En myöskään ainakaan vielä halua velvoittaa heitä tekemään asioita x viikkorahan eteen, koska meillä ei oikeastaan ole vielä mitään viikkorahasysteemiä käytössä.

Ollaan pari kertaa kokeiltu, mutta ongelmaksi on muodostunut se, että meillä kukaan ei muista ylläpitää viikkorahasysteemiä. Ekana perjantaina muistetaan antaa kolikot ja lapset ovat niistä innoissaan, mutta sitten ne unohtuvat lompakkoihin ja seuraavana perjantaina kukaan ei muista, että oli joku viikkorahasysteemi edes olemassa. Jossain vaiheessa varmasti otetaan viikkorahakäytäntö meillekin. Ehkä sitten, kun lapset ovat tarpeeksi isoja huolehtimaan omista visa electroneista. Tällä hetkellä rahan puolesta se riittää, että me huolehditaan kaikesta ja ostetaan viikonloppukarkit. Ja tietysti myös säästetään lasten tileille ja siirretään rahaa heidän omille arvo-osuustileille, joilta sijoitetaan kuukausittain rahastoihin kasvamaan korkoa.

Mä en halua vaatia lapsilta liikaa liian pienenä, tai pakottaa tekemään kotitöitä väsyneenä tai silloin, kun heillä on muutenkin vaikka pitkä koulupäivä ja harrastus siihen perään. Se on meidän vanhempien homma tehdä ne ärsyttävät kotityöt silloinkin kun ei ole optimaalisin hetki. Mutta haluaisin, että he oppivat säännöllisyyttä ja rutiinia, pitämään kiinni sovituista kotitöistä. Haluaisin, että he oppivat ottamaan vastuuta pikkuhiljaa ja huomaisivat, että tiskikoneen tyhjennys on ihan pikkuhomma ja kun sen saa tehtyä, niin tulee hyvä fiilis. Luulen, että jos aloitetaan siitä, että kummallakin on kerran viikossa tiskikoneen tyhjennysvuoro ja kerran viikossa roskienvientivuoro (oman huoneen siivouksen ja edellämainittujen jo aiemmin käytössä olleiden juttujen lisäksi) niin päästään oikein hyvään alkuun.

Tänään isommat tyhjensivät tiskikoneen yhdessä ja huomasivat, miten nopeasti se kävi kahdestaan. Ehkä tämä voi olla myös sellainen yhteinen kiva juttu, että he tekevät yhteistyötä näissä jutuissa ja auttavat toinen toistaan. Tärkeää on myös se, että me vanhemmat ollaan näytetty mallia ja he tietävät hyvin, minne mikäkin astia kuuluu ja missä meidän roskikset sijaitsevat ja mihin astiaan mitkäkin roskat laitetaan. Eihän voi osata tehdä kotitöitä, jos ei saa koskaan olla ensin mukana opettelemassa. Mä kehuin vuolaasti tiskikoneen tyhjennyksen jälkeen ja molemmat vaikuttivat tyytyväisiltä.

Ja kun me ollaan nyt 8,5 vuotta tehty kahdestaan kotitöitä, niin on aika kivaa saada jo kahteen tiskikoneen tyhjennykseen ja kahteen roskien vientiin jeesiä, osataan todellakin arvostaa sitä.

Minkä ikäisenä teillä lapset ovat alkaneet tekemään säännöllisesti kotitöitä? Mitä kotitöitä teidän mielestä 6-8-vuotiaat voivat tehdä ja kuinka usein? Millä te motivoitte lapset kotitöiden pariin?

Kesän aikana siivottiin varastoa ja löysin sieltä mun muistojen laatikon, tai no tynnyrin. Siis sellaisen Ikean metallisen ison ”roskistynnyrin” johon teini-ikäisenä päätin säilöä kaikki mun tärkeät muistot. Olen aina pitänyt muistoja tärkeinä, siksi niitä varmaan onkin kertynyt tynnyrillinen fyysisenä ja teran verran digitaalisena. Kun usein siivotessa vanhemmat sanoo lapsille, että ”mihin sä tarviit noita, katsotko niitä muka enää ikinä tämän jälkeen?” ja puhutaan jostain leffalipuista, ystäväkirjoista, koulun kirjoitelmista, vanhoista kouluvihkoista, kavereiden kirjoittamista lappusista tai demikalentereista, niin mä olen just se ihminen joka niitä katsoo ikinä sen jälkeen.

Mä en hamstraa tavaraa tai vaatteita, en mitään isoa ja tilaa vievää. Mutta kirjeet ja kalenterit, ikivanhat to do -listat, päiväkirjat, fan fictionit joita kirjoitin vain itselleni luettavaksi. Kaikki mun huvittavat teinivuosien avautumiset ja vanhat matikanvihkot joihin ollaan tunnin aikana kirjoiteltu pitkiä keskusteluita kavereiden kanssa, kun ei saanut puhua ääneen. En mä niitä kovin usein kaiva esiin, ehkä kerran 10 vuodessa. Mutta ne on arvokkaita mulle. Ne on iso osa mun menneisyyttä. Niiden pitää mahtua sinne yhteen tynnyriin ja sinne ne just ja just mahtuu.

Olen niin hitsin onnellinen, että olen aikanaan päättänyt säästää ne, koska niitä katsellessa herää aina miljoona uutta muistoa mieleen. On hauska laittaa kavereille kuvia jostain, mitä ollaan kirjoiteltu 15 vuotta aiemmin, tai kuvia jostain illasta, jonka oli unohtanut ihan kokonaan.

Kun mä kävin mun muistojen tynnyriä läpi, löysin sieltä myös mun tekemän kirjoitelman seiskaluokan syksyltä. Meidän piti kirjoittaa tietokoneella silloin pienet kertomukset itsestämme otsikolla ”Kuka minä olen?”. Mun kirjoitelmassa luki näin:

”Moi!

Mun nimi on Iina, sukunimi on tosi tyhmä, joten en kerro sitä. Mulla on paljon kavereita ja sukulaisia. Mä oon 13-vuotias tyttö joka tykkää piirtämisestä, on aikamoinen lukutoukka ja rakastaa eläimiä.

Mä kuuntelen paljon musaa ja ainoa radiokanava jota kuuntelen on NRJ. Mun lempibändejä on Maroon5, Him ja öööööö. Ei ole muita. Laulajista Hanna Pakarinen. Lempinäyttelijöitäni on Kate Hudson, Daniel Radcliffe, Kirsten Dunst ja Emma Watson.

Meidän luokka on 7A ja oppilaita on 22. Poikia ei ole ollenkaan, se on huono juttu. Käyn Aleksis Kiven peruskoulua, joka sijaitsee Kalliossa. Ennen kävin Salmisaaren ala-astetta. Asun Lauttasaaressa, joten mulla on aika pitkä koulumatka, se kestää noin 40 minuuttia.

Mä asun äidin kanssa kahdestaan, mutta jos minä saisin päättää meidän perheeseen kuuluisi myös 10 koiraa ja fretti. Lempieläimiä siis lienee turhaa kertoa, paitsi että niihin kuuluu vielä apinat ja delfiinit.

Minä harrastan piirtämistä ja öljyvärimaalausta. Lukeminen on myös kivaa. Lempivärini ovat pinkki, musta, turkoosi ja keltainen. Huoneeni on melkein kokonaan valkoinen, mutta piristyksenä on pinkkiä.

Jos olisin eläin olisin ihan varmasti apina. Jos en ole allerginen, saan koiran ensi kesänä. Kesälomani oli ihan kiva, vaikka en tehnytkään oikeastaan mitään. Nyt minä lähden välitunnille, heippa!

Iina”

Uutena, digitaalisena muistona aion nyt kirjoittaa samanlaisen kirjoitelman itsestäni, näin lähes 15 vuotta myöhemmin (herran jumala onko mun 7-luokasta 15 vuotta).

Moi!

Mun nimi on Iina. Mun sukunimi on Hyttinen ja tykkään siitä, mun teinivuosien hartain toive toteutui ja sain puolison mukana kivan uuden sukunimen. Mulla on paljon kavereita ja nykyisin vielä enemmän sukulaisia kuin ennen. Mä olen 27-vuotias nainen, joka rakastaa omaa perhettä, tykkää edelleen piirtää ja yrittää kovasti olla lukutoukka aina kun muistaa tarttua kirjaan puhelimen sijaan.

Mä kuuntelen jonkin verran musaa ja ainoa palvelu, josta sitä itse kuuntelen, on Spotify. Autossa meillä tosin soi usein radiokin. Mun lempibändejä tai artisteja en edes tiedä, koska musiikin kuuntelu ja artisteihin perehtyminen ei ole enää mun elämässä niin merkittävässä roolissa, kuin 15 vuotta sitten. Mutta esimerkiksi Ed Sheeran on aika jees, kävin sen keikalla tänä kesänä Oton kanssa. Niin joo, Otto on mun mies. Ei mulla ole lempinäyttelijöitäkään, niiden mietiskely ei ole niin relevanttia mulle enää nykyisin, kuin miltä se tuntui vielä seiskaluokalla.

Mä olen ammatiltani sisällöntuottaja, bloggaaja, yrittäjä. Mulla on oma yritys, eikä siinäkään ole piru vie yhtään poikia, kuten ei ollut mun luokalla seiskallakaan. Mutta ihan hyvin mä pärjään itseni kanssa. Teen töitä kotoa, joten nyt kai tässä yökkäreissä tätä kirjoitellessani voin ottaa ne yläkoulun pitkät koulumatkat takaisin, kun työmatka on vain yläkerrasta alakertaan.

Mä asun mun perheen kanssa viidestään, meitä on minä, Otto ja kolme maailman siisteintä tyttöä. Ollaan ihan itse päätetty meidän perheen koostumus ja se on aika jees. Jos mä saisin yksin päättää, niin meille ei ehkä tulisi lemmikkiä, koska olen niin laiska, että en jaksaisi. Mutta toisaalta, meitä on viisi ja vastuun voisi jakaa tasan kaikkien kesken, joten ehkä voisin kuitenkin suostua koiraan. Mustakin on tullut just tällainen tylsä äiti, jota pitää lämmitellä lemmikki-ajatukselle ihan älyttömän kauan.

Harrastan lukemista edelleen, mutta myös lenkkeilyä ja joogaa silloin kun siltä tuntuu. Mun lempiväri on vaaleanpunainen ja musta, keltainenkin on tosi ihana, eli aika samoilla mennään kuin silloinkin. Meillä on vaaleanpunainen sohvakin, eli yksi mun unelmista toteutui jo siinä!

Jos olisin eläin, olisin varmaan vieläkin apina. Tilanteesta riippuen joko ylipirteä marakatti tai kyllästyneen näköinen oranki. Kesällä en pitänyt hirveästi lomaa, mutta tein aika paljon kaikkea. Muutaman viikon päästä pidän mun oikean kesäloman, kun lähdetään vihdoinkin reissuun. Nyt mä lähden haastatteluun Oton kanssa, olisitko Iina_13w osannut kuvitella sitä? Epäilen! Heippa!

Iina

Kirjoititteko te tällaisia hassunhauskoja kertomuksia koulussa? Tykkäättekö säilöä muistoja tai onko teillä tallessa vanhoja päiväkirjoja, kirjeitä ja muita?

Mulla on takana kolme synnytystä, jotka on kaikki olleet toistensa kanssa tosi erilaisia. Jokainen on jäänyt mieleen mun elämän parhaana hetkenä lopulta, vaikka kaikilla kerroilla lopputulosta ei ole saavutettu ihan kuten oppikirjoissa. Eikä mulla ole jäänyt mitään traumoja synnyttämisestä, olen siinä tosi onnekas. Mulle synnytys on kokemuksena sellainen, että voisin kokea sen vaikka kerran vuodessa, ihan oikeasti. Se on intensiivistä, se on euforista, se on vaan jotenkin mielettömin tapahtuma, mitä koskaan mun elämässä on ollut (tai tulee olemaan).

Synnyttäminen on mulle tunteiden räjähdys ja alusta loppuun asti mä vaan rakastan sitä yli kaiken. Vaikka meidänkin synnytyksissä on aina ollut kaikenlaisia kommelluksia, kipua ja pelottaviakin hetkiä, niin mitään mä en vaihtaisi niistä. Olen vaan tosi kiitollinen, että olen saanut kokea ne ja lopputuloksena on ollut terve lapsi ja terve äiti.

Kuva on otettu n. viikkoa ennen mun ensimmäistä synnytystä, kun olin sairaalassa saamassa kortisonipiikkejä ja supistuksenestolääkettä. 

Synnytyksen kaikki vaiheet on omalla tavallaan mun mielestä tosi hienoja ja voimaannuttavia ja se ajatus, että kestää sitä kovaa kipua on myös mulle jotenkin voimaa antava. Mulla on aina ollut synnytyksen jälkeen sellainen superwoman olo, että pystyn ihan mihin vaan, kun pystyin siihen. Mun on ollut helppo luottaa omiin kykyihin varsinkin ekan synnytyksen jälkeen, kun oli jo sellainen tuntuma siihen ja tiesi, että oma kroppa pystyy siihen vähän oudommissakin olosuhteissa (perätila).

Se on ehkä ”vähän” ongelmallista, että synnytykseen liittyy aina myös raskaus ja lapsen vanhemmuus koko loppuelämäksi, muuten mä voisin oikeastikin synnyttää ihan synnyttämisen ilosta joka vuosi. Mutta raskausaikoja en jaksaisi, eikä meille ehkä niin montaa lastakaan voisi tulla kuin mitä mulla on hedelmällisiä vuosia tässä jäljellä. Se ei ihan toimisi. Enkä tiedä olisiko synnytys ihan niin euforinen ja tajunnanräjäyttävä kokemus ilman sitä build-upia eli raskautta tai palkintoa eli vauvaa. Ehkä ei.

Tässä mä olin pääsemässä kotiin odottamaan, että mun synnytys käynnistyy luonnollisesti, sen jälkeen kun mulle ensin oli monta päivää sanottu, että en lähde enää kotiin ilman vauvaa. 

Mä rakastan muistella omia synnytyksiä ja rakastan lukea muiden synnytystarinoita tai katsoa niitä sarjoissa ja leffoissa, tai YouTubessa. Mulle myös toisten synnytykset on takuuvarma itkettäjä, mä itken aina silmät päästäni kun vauva syntyy, oli kyseessä sitten joku ohjelma tai synnytystarina blogissa. Olen varma, että ei ole fyysisesti mahdollista mulle olla itkemättä katsoessani tai lukiessani synnytyksestä. Silloin aina eniten itkettää se, kun katsoo sitä ilmettä synnyttäneen äidin kasvoilla, josta näkyy ne kaikki tunteet kerralla ja miettii, että just toltakin musta tuntui, mä tiedän ton!

Aina kun mä puhun omista synnytyksistä tai muiden synnytyksistä, tulee sellainen synnytysikävä ja haikea fiilis. Saakohan sitä enää koskaan kokea? Pari kertaa olen jo ajatellutkin, että tämä oli mun viimeinen synnytys, enää en koskaan saa kokea tätä mieletöntä tunnetta. Olen surrutkin sitä. Mutta eihän sitä tiedä jos joskus vielä.

Postauksen kuvina on kuvia musta juuri ennen synnytystä ja heti sen jälkeen, joita en ennen ole näyttänyt ollenkaan tai joista olen rajannut kasvot pois, koska häpesin sitä, miltä näytin. Nyt mä näytän ne, koska mä näytin niissä ihan itseltäni, juuri siltä, miltä mä nyt synnyttämässä näytin. Kaikkeni antaneelta, onnelliselta, turvonneelta (koska mua synnytys turvottaa) ja omalta itseltäni. Niissä ei ole mitään noloa, hävettävää tai rumaa. Niissä on minä.

Tässä kuvassa meidän esikoinen on n. 12h ikäinen. 

Me tehtiin Oton kanssa podcast-jakso synnytykseen sekä isän rooliin liittyen (synnytyksessä). Sen tekeminen oli hauskaa, koska Otto muisti monta sellaista juttua, mitä mä en ja sama toisinpäin. Otto oli esimerkiksi unohtanut lapsivedet, jotka räjähtivät kätilön naamalle ja hiuksille. Oli myös mahtavaa keskustella toisen fiiliksistä siinä synnytyksen aikana, koska ei niistä todellakaan siellä synnytyksissä ehtinyt juuri puhumaan.

Nauhoitusten jälkeen luin mun synnytysten jälkeen tuoreeltaan kirjoittamia synnytystarinoita ja huomasin, että niin moni sellainen pikkujuttu on jo unohtunut ihan kokonaan vuosien saatossa. Onneksi kirjoitin ne silloin heti synnytysten jälkeen ylös, muuten olisi unohtunut monta ihanaa yksityiskohtaa ihan täysin. Haluttiin kuitenkin tehdä podijakso spontaanisti sen pohjalta, mitä muistettiin, eikä käsikirjoittaa jaksoa mun postausten mukaan. Siksi luin ne vasta sen jälkeen uudelleen.

Tässä lukiessani ihan yllätyin siitä, miten raskaasti otin ennen esikoisen syntymää epätietoisen sairaalassaoloajan, jolloin synnytyksen käynnistymistä esteltiin. Aika oli täysin kullannut mun muistot, ja se oli mun päässä enää sellainen ”hassu pikku yksityiskohta”, jonka olin autuaasti unohtanut. Nyt kun luin tuota omaa tekstiäni, mieleen muistuivat kaikki ne tunteet. Miten huolestunut, ahdistunut ja pettynyt olin silloin. Mutta aika kultasi muistot, sekä tietysti se, kun saatiin meidän esikoinen ja kaikki meni niin hyvin kuitenkin.

Mun epäsynnytyskertomuksen, kaikki kolme synnytyskertomusta sekä Oton synnytyskertomuksen viimeisimmästä synnytyksestä pääsee lukemaan tästä:

1. Epäsynnytyskertomus
2. synnytys nro. 1
3. synnytys nro. 2
4. synnytys nro. 3
5. Oton synnytyskertomus

Kuuntele podcast-jakso Spotifyssa TÄSTÄ tai Soundcloudissa TÄSTÄ. Paljon on myös kysytty, että voiko podia kuunnella ihan ilmaiseksi, eli voi kuunnella. Soundcloudissa onnistuu kuuntelu aivan ilmaiseksi ja tosi helposti. Kuuntelu onnistuu myös Spotifyssa ilman premiumia. Ja ensi jaksosta eli 3. jaksosta eteenpäin podia voi kuunnella myös Apple-puhelimien podcast appista.

Tämän jakson yhtenä epävirallisena teemana olivat myös Oton kommellukset synnytyksissä ja siihen liittyen ollaankin kyselty instassa teidän puolisoiden kommelluksista tai möläytyksistä. Ollaan naurettu aivan vedet silmissä teidän kertomuksille, niin hauskoja juttuja! Olisi tosi hauskaa lukea niitä myös täältä blogin puolelta! Eli mitä teidän puolisot tai tukihenkilöt on möläyttäneet tai koheloineet synnytyksen aikana? 

Sain kuvattua viikonlopun aikana kaikki taaperon vaatteet, kun viimeinkin selätin pyykkisuman kunnolla. Tein samalla kunnon inventaarion kaappiin ja keräsin sieltä pois kesän aikana pieneksi jääneet. Ilahduin, sillä inventaarion jälkeen kaapin tilanne näytti erittäin hyvältä. Me ei tarvita muuta kuin sukkahousuja ja parit leggingssit, muuten tilanne on erittäin jees.

Mulla on tässä nyt jo reilun vuoden ollut meneillään murrettujen sävyjen, sekä erityisesti keltaisen, ruskean, beigen ja puuteriroosan värinen kausi lastenvaatteissa. Lisäksi miellyttävät eläinkuosit – sekä eläimet että leopardikuvio ja seeprakuvio. Niitä löytyykin aika paljon meidän taaperon kaapista ja hän onneksi tykkää myös itse kyseisistä väreistä ja kuoseista.

Samalla kun kävin vaatteita läpi, taapero halusi itse tulla kertomaan mitkä on hänen lempivaatteita. Hän hyppäsi niiden vaatteiden päälle mistä tykkäsi ja ilmoitti aina ”TÄMÄ ON MINUN LEMPPARI!”. Hauskaa oli huomata, että moni lemppari oli myös siskojen vanha, kuten leopardi- ja pingviinimekot.

Tein tämän postauksen samalla tyylillä kuin aiemmatkin vaatekaappipostaukset, mutta lisäksi kuvasin erikseen ne vaatteet, jotka on ostettu käytettynä tai jotka ovat siskojen tai sukulaislasten vanhoja. Ajattelin, että olisi itsellenikin hauskaa käydä läpi ne, mitkä ovat vaatekaapissa vanhaa uuden sijaan. Vanhoja vaatteita oli ihanan paljon. Musta on ihan mahtavaa, että moni vaate näyttää tänä päivänä edelleen yhtä hyvältä, kuin ostaessani ne kuusi vuotta sitten.

Tältä näyttää koko kaappi: 

Vaatteiden määrä:

14kpl housuja tai leggingssejä (2/14 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa)

12kpl pitkähihaisia paitoja (2/12 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa)

10kpl lyhythihaisia paitoja (3/10 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa tai pyykissä)

2 hametta

3 hupparia

8 collegea (2/8 puuttuu kuvasta, koska varavaatteina päiväkodissa)

3 neuletta/neuletakkia (1/3 puuttuu, koska pyykissä)

8 mekkoa

Housut (vasemmalta oikealle): Mini Rodini, Papu, Mainio (2nd hand), Molo kids, Polarn O. Pyret, Mini Rodini, Mini Rodini, Mainio (2nd hand). 

Alaosat: Pieces (2nd hand), Adidas, Adidas, Gina Tricot Mini, Zara (2nd hand)

Alaosissa näkyy hyvin mun lempivärimaailma, sekä se, että suosin enimmäkseen tummia alaosia, koska ne ovat käytännöllisimpiä mun mielestä. Alaosissa on niin siskojen ja sukulaislasten vanhaa, kirpparilta ostettua, kuin uuttakin. Papun polvipaikat on ostettu jo viime syksyksi, mutta ne menevät edelleen tänä syksynä, koska koko on niin reilu. Käännettävät resorit on ihan best, koska ne lisäävät vaatteen käyttöikää. Tykkään housuissa eniten yksivärisistä, koska ne on niin helppo yhdistellä. Parit printtihousut on kuitenkin kiva olla yksiväristen yläosien kaveriksi.

Paidat ylärivi: Zara, Bobo Choses, Polarn O. Pyret, Paidat keskirivi: Tinycottons, Lindex (2nd hand), Gugguu (2nd hand), Tinycottons, Paidat alarivi: Nosh (2nd hand), Mini Rodini, Kaiko 

T-Paidat: Bobo Choses, Makia, Mini Rodini, Mini Rodini (2nd hand), Gina Tricot Mini, Adidas, Gina Tricor Mini

Paidoissa yllätyin siitä, miten paljon puuteriroosaa ja vaaleanpunaista kaappiin on kertynyt! En ollut edes tajunnut, että sitä väriä on noin paljon. Mutta toisaalta, ne on kaikki ihania ja taapero tykkää kyseisestä väristä myös. Koen, että paidoissa yksiväriset ja printit on hyvin tasapainossa, molempia löytyy sopivasti. Osa näistäkin paidoista on ostettu jo viime syksyksi, osa siskojen/sukulaisten vanhoja ja osa kirpparilta. Paidat on siitä kivoja, kun hihoja käärimällä pitkähihaiset menevät pitkään ja lyhythihaiset menevät muutenkin pitkään. Siksi ostan paidat aina vähän reilummassa koossa, niin taaperokin pystyy käyttämään samoja paitoja jopa 1-2 vuotta, ensin melko reiluna, sitten vähän vähemmän reiluna ja lopulta juuri sopivana.

Mekot: Gugguu (2nd hand), Bobo Choses, Gina Tricot mini, Gina Tricot mini, Mini Rodini (2nd hand), Mini Rodini (2nd hand), Bobo Choses, Mainio 

Mekoissa tykkään leikkiä enemmän printeillä, koska ne puetaan usein joko paljain säärin tai yksiväristen sukkahousujen kanssa. Mä rakastan näitä kaikkia mekkoja niiiiiiiiiiin paljon! Pingviinimekko on ollut nonstop-käytössä meidän lapsilla nyt syksystä 2013 asti ja se on edelleen yksi mun ehdottomista lempparikuoseista.

Myös mekot on tosi pitkäikäisiä, kun ensin niitä voi käyttää vähän reilumpina ja sitten juuri sopivina, ja etenkin lyhythihaiset mekot menee hyvin vielä leggareiden kanssa tunikana, vaikka muuten helma olisi jo liian lyhyt. Monella merkillä on myös tapana tehdä yläosiin ihan tajuttoman pitkät hihat, mikä pidentää niiden käyttöikää just tunikoina, vaikka helma alkaa olla jo nafti. Näin ollen tuo pingviinimekkokin tulee olemaan käytössä vielä pitkään, vaikka on kokoa 92/98.

Colleget: Mini Rodini (2nd hand), Adidas, Gina Tricot mini, Bobo Choses, Muka va mini (2nd hand), Gina Tricot Mini, 

Hupparit ja neuleet: Huxbaby, Zara (2nd hand), H&M (2nd hand), Zara, Vimma

Hupparit ja hupparimekot sekä neuleet on ihan mun lemppareita. Ja tykkään kovasti, kun alkusyksystä ne riittävät hyvin ihan sellaisenaan uloskin päälle. Hupparit ja neuleet säilyvät helposti vuosikausia kauniin näköisenä, koska ainakaan meillä niitä ei pestä ihan niin usein kuin vaikka t-paitoja. Ruokaillessa hupparit ja muut otetaan pois, jolloin ne likaantuvat paljon harvemmin, eikä tarvitse sitten niin usein pyörittää pesussa. Toki meillä kaikki vaatteet on ihan käytettäväksi tarkoitettu, enkä ulkoleikeissä varjele mitään vaatekappaleita, vaan niillä saa olla aivan normaalisti. Mutta kuitenkin just esim. riisumalla hupparin ennen ruokailua taaperolta, voi hyvin ennaltaehkäistä turhaa sotkeutumista.

Kaikki tämän kuvan vaatteet ovat joko a) sisarusten vanhoja, b) sisarusten ja sukulaislasten vanhoja tai c) ostettu kirpparilta. Useimmat näistä vaatteista ovat olleet käytössä lähes taukoamatta jo vuosien ajan, paitsi tietty kirppariostosten historiasta en osaa sanoa mitään. Käytettyjen vaatteiden osuus taaperon vaatekaapissa kasvaa jatkuvasti, kun hän alkaa pikkuhiljaa kasvaa siihen vaatekokoon, jonka aikana saatiin tietää, että meille on tulossa kolmas lapsi ja osasin alkaa varautumaan säästämällä vaatteita. Ennen sitä säästin vain ne superlempparit. Onneksi joitakin jo sitä aiemmin pieneksi jääneitä isosiskojen lemppareita ollaan juuri saatu sukulaisilta takaisin, kuten esimerkiksi tuo Minni Hiiri -huppari ja ihanat harmaat villakangashousut.

Loppuun laitoin vielä muutaman kuvan tän hetken lemppariasuista. Olen aivan rakastunut tuohon taaperon itse valkkaamaan Mainion pipoon, joka on täydellinen pian alkaviin syyskeleihin. Se on niin söpö ja ihanan värinen. Sellaisia syysvaatteita hänen vaatekaapissa, mä olen näihin tyytyväinen ja mikä tärkeintä, niin on myös hän itse. Vaatteita on määrällisesti juuri sopivasti: pyykkiä ei tarvitse pestä joka päivä, mutta vaatteita ei ole yhtään liikaa. Olen hyvin perillä siitä, mitä kaapista löytyy, mitkä vaatteet yhdistyvät keskenään ja mitkä on jäämässä seuraavaksi pieneksi. Haluan pitää vaatekaapin sisällön melko kompaktina, jotta ei tule ensinnäkään hamstrattua liikaa vaatteita ja jotta on just helppo pysyä kärryillä siitä, mitä kaapissa tapahtuu.

Olen vaateostosten suhteen sen verran laiska, että mulle kaikkein helpointa on just ostaa vaatteet sillä tavalla vähän reiluina (ne jotka ostan uutena) jolloin ne kestävät käyttöä mahdollisimman pitkään. En jaksaisi uusia koko vaatekaapin sisältöä puolen vuoden välein, enkä edes haluaisikaan. Suosin erityisesti kaksoiskokoja ja sellaisia vaatekappaleita, joissa reiluus ei haittaa lapsen menoa ollenkaan. Näin pystytään käyttämään suurinta osaa vaatteista yhdellä lapsella taaperoiässä 1-2 vuotta ja isompana vieläkin pidempään, kun kasvu hieman hidastuu. Monikäyttöisimpiä ja pitkäikäisimpiä on lyhythihaiset t-paidat ja lyhythihaiset mekot.

Tsekkaa myös muut vaatekaappi-sarjan postaukset:

Vauvan toimiva vaatekaappi

Taaperon vaatekaappi (1v)

Ekaluokkalaisen vaatekaappi

5-vuotiaan vaatekaappi

Mitkä värit ja kuosit hallitsevat teidän lasten vaatekaapeissa tällä hetkellä? Kuinka pitkään teillä käytetään suunnilleen 1-2-vuotiaan vaatetta yhdessä koossa? Kuinka paljon vaatteita on teidän mielestä sopivasti?

Me tiedettiin jo etukäteen, että tämä ensimmäinen arkiviikko tulee olemaan toiminnan täyteinen, ehkä jopa raskas. Siksi haluttiin lomailla oikein kunnolla Oulussa vielä viime viikolla. Ja onneksi me lomailtiin, koska se todella tuli tarpeeseen.

Me tiedettiin, että tällä viikolla Otolla tulee olemaan tämän viikon ajan koulua sekä päivisin lähiopetuksena että iltaisin normaalisti monimuotona. Tiedettiin, että mulla on viisaudenhampaan poisto heti keskiviikkona. Tiedettiin, että lapsilla on dagiksen, eskarin ja koulun sekä normaalien harrastusten lisäksi tutustumistunnit x3 uuteen (mahdolliseen) harrastukseen. Niiden vuoksi harrastuksia oli ekalle viikolle yhteensä 5 kertaa ja kaikki jo alkuviikosta. Pyrin itse varautumaan töiden puolesta tekemällä maanantaina ja tiistaina 12h työpäivät, jotta ehdin sitten levätä oman hammasoperaationi jälkeen kunnolla.

Tiistaina mun äiti joutui sairaalaan sydänoireiden ja hengitysvaikeuksien vuoksi ja huoli varjosti meidän viikkoa, kun ei tiedetty mistä oli kysymys. Tiistain ja keskiviikon välisenä yönä en juurikaan nukkunut, kun pelotti sairaalassa olevan äidin puolesta ja lisäksi ahdisti se oma hammasoperaatio. Onneksi keskiviikko vaihtui iloiseksi, kun melkein heti kun olin itse päässyt hammaslääkäristä kotiin, äiti laittoi viestiä, että hänkin pääsee sairaalasta kotiin. Kyseessä ei ollutkaan onneksi mikään vakava juttu. Äiti tutkittiin ja kuvattiin tosi hyvin, joten ei jäänyt mitään sellaista pelkoa, että entä jos se sittenkin oli jotain pahempaa, mitä ei vaan löydetty. Nyt voi olla ihan rauhallisin mielin.

Siinä vuorokauden aikana kaikenlaisia pelkoja kerkesi kuitenkin käydä taas mielessä ja harmitti niin hirveästi, että oltiin just ehditty tulla takaisin tänne kauas Helsinkiin kun äidin oireet alkoivat. Epätietoisuus oli pahinta ja se, että ei oltu läsnä. Ei voitu olla siellä tukena ja auttamassa esimerkiksi Armaksen kanssa. Onneksi kaikki selvisi ja äiti voi nyt jo hyvin. Olin niin helpottunut kun äiti pääsi kotiin.

Kuopuksella on torstait ja perjantait vapaat, joten hän on ollut täällä mun kanssa eilen ja tänään päivät, kun Otto on ollut koululla. Eilen Oton sisko oli onneksi auttamassa myös. Operaation jälkeen ei saa kolmeen päivään nostaa mitään painavaa tai tehdä mitään raskasta (eikä ollut hirveästi energiaakaan). Ainakin meidän taapero kun tulee vielä mielellään syliin, niin oli ihan hyvä, kun täällä oli joku leikkikaverina ja viemässä ulos eilenkin. Tänään me ulkoiltiin jo taaperon kanssa kahdestaan, eikä häntä ole tänään tarvinnut nostella. Huomisesta eteenpäin mulla on lupa nostaa ja vaikka hikoilla, mutta taidan olla vielä rauhassa viikonlopun ajan, kun Ottokin on kotona.

Suu on parantunut tosi hyvin eikä hampaan jättämä kolo ole ollut juuri ollenkaan kipeä hetkittäisiä vihlaisuja lukuunottamatta. Ikävää on ollut nälän aiheuttama heikko olo ja päänsärky. Kaksi ekaa päivää söin vain neste/sosemuotoista ruokaa, joten nälkä yltyi välillä kovaksi, vaikka kuinka koitin koko ajan juoda proteiinijuomia ja smoothieita ja syödä sosekeittoa. Tänään olen uskaltanut jo syödä kiinteää ruokaa ja ai että miten olo on parantunut ja tuntuu taas omalta itseltä. Ruualla on niiiiiiiin iso merkitys mun jaksamiseen!

Vaikka tämä ensimmäinen arkiviikko on tuntunut välillä ihan loputtoman pitkältä ja ollaan vietetty kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa lähinnä keskiviikkona siellä hammasoperaatiossa (senkin jälkeen Otto teki koulujuttuja koko päivän lasten ollessa hoidossa ja illan heidän mentyä nukkumaan ja mä lepäsin sohvalla), me selvittiin.

Ei tämä nyt pahin mahdollinen viikko tietenkään ollut ja se sai ihan onnellisen lopunkin. Onneksi kenelläkään ei ollutkaan mitään pahaa hätää ja kaikki hommat on saatu hoidettua. Ja onneksi edessä on nyt aivan tavallinen viikonloppu, johon kuuluu ystävien tapaamista ja huominen päivä vaan rentoa hengausta perheen kesken. Ensi viikko näyttää kalenterissa jo huomattavasti tavallisemmalta ja mukavammalta ja rennommalta ja sitä odotan todella innolla. Onpahan nyt ainakin palattu rytinällä arkeen ja se aivan tavallinen arki ilman mitään erikoista kuulostaa just nyt todella houkuttelevalta. Sitä odotellessa!

Ihanaa ja rentouttavaa viikonloppua, toivottavasti teillä on sujunut arkeen paluu hieman rauhallisemmin <3