Tämän kuvan on napannut meidän 3-vuotias minusta ja isästään. Hän rakastaa valokuvaamista ja onkin varmaan meidän perheen ahkerin kuvaaja. Meidän lapset on myös just niitä tyyppejä, jotka saa Otosta noin leveän hymyn tallennettua kameran muistikortille. Ei hän hymyile kenellekään toiselle niinkuin meidän lapsille. Mä rakastan tuota hymyä Oton kasvoilla, kun hän katsoo meidän minejä. Se on niin täynnä rakkautta ja lämpöä, se hymy huokuu kaikkea sitä, mitä Otto on isänä.

Kuvassa me laitetaan meidän olohuoneen sohvaan uusia päällisiä, mikä ei ollutkaan ihan niin pieni ja helppo homma kuin muistelin etukäteen. Piti irrottaa ainakin miljoona mutteria ja osasta toisistaan ja sitten kasata koko homma takaisin. Tässä kuvassa me oltiin vasta päästy alkuun ja suurin osa työstä oli vielä edessä. Mutta oli kyllä todellakin vaivan arvoista, kun saatiin sitten niin kivan näköinen olkkari.

Me rakastetaan kasata huonekaluja Oton kanssa ja laittaa kotia muutenkin. Se on kivaa yhteistä tekemistä. Tavallaan voihan se olla, että me tykättäisiin myös vaikkapa remontoida, jos meillä olisi siitä kokemusta yhtä paljon kuin Ikea-huonekalujen kasaamisesta. Ehkä me tykättäisiinkin ostaa joku vanha talo, jota laitettaisiin pikkuhiljaa yhdessä? Ei voi tietää kun ei ole kokeiltu. Tietty huonekalujen kasaaminen on pikkuisen helpompaa kuin se remppaaminen, että ei niitä oikein voi verrata toisiinsa. Mutta noin niinkuin yleisesti niin yhdessä kotihommissa puuhastelu sopii meille. Ainakin pintaremontointi on sellaista kivaa hommaa, mitä me jopa osataan tehdä.

Keskusteltiin yksi ilta Oton kanssa perustavanlaatuisesti ajatuksista muuttamiseen nähden. Todettiin molemmat, että ei jakseta enää olla koko ajan sellaisessa ”no me muutetaan tästä kuitenkin kohta pois” -moodissa, missä ollaan oltu yli vuosi. Yli vuoden ajan ollaan ajateltu, että ei tehdä muutoksia kotona, ei sisusteta ei mitään, koska kuitenkin ollaan lähdössä. Samalla monet asiat kotona on alkanut pikkuhiljaa ärsyttääkin. Päätettiin, että kyllä me jotain pieniä muutoksia voidaan ihan hyvin tehdä, kuten vaihtaa sohvan päälliset tai verhot. Kunhan nyt ei investoida mihinkään tuhansien eurojen design-huonekaluihin ennen kuin ollaan muutettu ja tiedetään, että ne sopivat myös uuteen kotiin.

Tekstiilejä ja sisustusjuttuja voi aivan hyvin päivittää vanhassakin kodissa, sehän vain lisää viihtyvyyttä. Ja harvoin tekstiilit ovat sopimattomia johonkin toiseen kotiin. Violetin liman, koiran oksennuksen ja tämän keskustelun turvin sitten päädyttiin päivittämään olohuonetta ja lopputuloksen näette tästä postauksesta, jos ette ole vielä nähneet. Nyt kotona on paljon parempi ilme ja se tuntuu taas sellaiselta raikkaalta ja oman näköiseltä. Ehkä nyt on helpompi etsiä uutta kotiakin, kun ei ärsytä olla vanhassa niin paljon? Hyvä kotihan se on edelleen, jota rakastetaan ja joka joskus tuntui ihan unelmakodilta. Sen on vaan unohtunut, kun on niin kova kiire päästä kokonaan omaan kotiin.

Ihanaa viikonloppua kaikille!

Me tultiin tänne hiihtolomalle ihmettelemään, että olisiko täällä sitä talvea, jota ei olla vielä Helsingissä päästy kokemaan tälle vuodelle. No, eipä täällä Oulussakaan kyllä kovin ihmeellinen lumitilanne ole valitettavasti. Plus-asteita löytyy täältäkin, mutta on täällä sentään hieman talvisempaa kuin pk-seudulla. Toki meillä oli muutenkin syitä tulla tänne: haluttiin tulla moikkaamaan sukulaisia ja kavereita ja lisäksi juhlistetaan mun tädin nelikymppisiä tällä viikolla. Mun täti perheineen on myös muuttanut uuteen kotiin. Oli niin hauskaa ja vähän outoa tulla tänne ihan uuteen paikkaan, kun ollaan viimeiset kymmenen vuotta aina vietetty Oulun lomat samassa talossa. Mutta aivan mielettömän ihana uusi talo heillä kyllä on, täällä todellakin kelpaa lomailla ja auttaa synttärijärjestelyissä.

Lapset tykkäävät kun täällä on leikkikavereita ja tietty mun äiti ja Armas-koirakin lyhyen matkan päässä. Ollaan käyty moikkaamassa äidin lisäksi mun pappaa ja tehty kirppiskierros Oton kanssa. Lapset ovat leikkineet innoissaan pihalla mun kummipojan kanssa ja tehneet lumiukkoja, monikossa. Koko talven edestä lumiukkoja parissa päivässä.

Aion hoitaa kevään lastenvaateostokset täältä Oulusta käsin, sillä täällä on paljon parempi valikoima kuin Helsingissä. Noomissa jo käytiinkin eilen. Löysin sieltä muutaman ihanan vaatteen kuopukselle, joita olin miettinyt jo etukäteen. Hippukidsissä varmasti käydään vielä Zeppelinissä ja Vadelmatarhan kirppiksen aion tsekata loppuviikosta uudelleen, kun siellä ei ollut eilisellä reissulla vielä oikein meille mitään. Pienemmissä koissa kylläkin oli vaikka mitä ihanaa. Aion tehdä myös postauksen kuopuksen vaatekaapin sisällöstä, kunhan päästään kotiin ja kaikki kamppeet alkavat olla selvillä. Siellä on itse asiassa yllättävän paljon vielä sellaistakin, mitä olen ostanut jo vuosi sitten. Paljon on tietty myös isosiskojen vanhoja suosikkeja, kun ollaan viimein alettu lähestyä niitä kokoja, joita he käyttivät silloin kun tiesin jo, että meille on tulossa kolmas tyyppi.

Suunnitelmissa on Oulun reissulla vielä ainakin nähdä lisää kavereita ja sukulaisia, sekä käydä mun äidin kanssa lounaalla syömässä blinejä, meidän hiihtolomaperinne! Täytyy toivoa, että sää pysyy talvisena koko viikon, niin saadaan fiilistellä lunta mahdollisimman pitkään.  Meinattiin myös mennä ehkä käymään Nallikarin talvikylässä, jos siellä vaan on ensi viikonloppuna lunta, jolloin sen pitäisi olla auki. Tällä viikolla ilmestyy myös kaksi kiinnostavaa lasten leffaa: Koiran elämää sekä uusi Heinähattu ja Vilttitossu, ei olla vieläkään osattu päättää, että kumpi mennään katsomaan! Oletteko te menossa katsomaan jompaa kumpaa?

Mä en itse lomaile tällä viikolla, vaan olen tehnyt aina aamuisin ja lasten mentyä nukkumaan kouluhommia (yhtä kurssia, josta kuulette myöhemmin lisää) sekä työjuttuja. Tällä viikolla ilmestyy myös vuoden ensimmäinen Ihanat erilaiset perheet -haastattelu sekä paljon muuta. Vaikka en varsinaisesti lomaile itse, niin kyllä mulla silti on sellainen fiilis, että on ihan lomalla, kun saan olla täällä. Täällä mieli lepää ja aina on se fiilis, että vuorokaudessa on enemmän tunteja kuin kotona.

Ihanaa viikkoa kaikille! 

PS: Meidän Yhdessä-podcastista ilmestyi eilen uusi jakso, jossa me jutellaan tulevaisuudesta. Käydään läpi niin meidän utopistisia haaveita kuin realistisia tavoitteitakin. Oli tosi mielenkiintoista jutella Oton kanssa näistä asioista ja suunnitella meidän yhteistä tulevaisuutta. Käykää ihmeessä kuuntelemassa!

Kuuntele jakso Spotifyssa

Kuuntele jakso Soundcloudissa

Jakso löytyy myös Apple Podcast-appista.

Arkikuvan paluu! Viime viikolla meillä oli reissua ja synttäreitä ja tavallinen arki jäi aika minimiin. Siksi tämä postaussarjakin oli tauolla viikon, kun ajatuksissa tai postauskalenterissa ei oikein ollut arjelle tilaa jet lagin, matkustamisen ja synttärijärjestelyiden lisäksi. Viikon arkikuva on kyllä noussut nopeaksi yhdeksi mun suosikeista, koska se on niin rento postaussarja täynnä rakkaita hetkiä meidän arjesta. Tämän viikon arkikuva on otettu ravintolassa. Käytiin 3-vuotiaan vapaapäivänä hänen kanssaan syömässä lounasta ja meillä oli aika hauskaa, kuten kuvasta näkyy.

Tämä on juuri sellainen kuva, jota en välttämättä laittaisi kuvitukseksi mihinkään ”normi” postaukseen. Koska mulla on tässä kaksari, mulla on epäedullinen kuvakulma ja lapsellakin on ketsuppia naamassa. Jokin aika sitten en kyllä olisi uskaltanut laittaa tätä varmaan arkikuvaksikaan, koska kuvassa näkyy kaikki ne piirteet, joista olen joskus ollut itsessäni epävarma ja joista mulle on täällä kommentoitukin eniten negatiivista. Hampaat, nenä, pyöreät posket. Minä. Mutta miksi mä olisin epävarma itsestäni? Tässä kuvassa meidän kasvoilla näkyy jotain, mitä en usko että sellaisilla ihmisillä on kovin paljon elämässä, jotka haukkuvat muita. Tässä näkyy aitoa onnea ja rakkautta. Ihmisen, jolla on niitä riittävästi, ei tarvitse olla toisille ilkeä.

Epävarmuuden sijaan mä koen iloa, kun mä katson tätä kuvaa. Mä muistan, miten ihana hetki tuohon kuvaan tallentui. Meillä oli niin hauskaa, että naurettiin vedet silmissä. 3-vuotiaat ovat aivan käsittämättömän hauskoja. Heillä on hienoja ja oivaltavia kysymyksiä ja teräviä huomioita elämästä. On hauskaa saada kuulla ja nähdä päivittäin, miten meidän kuopus oppii uutta ja ymmärrys kasvaa. On myös ihan mahtavaa, että meillä on yhteinen viikottainen vapaapäivä, jolloin voi keskittyä ihan täysillä häneen ne aamupäivän tunnit, kun isommat ovat koulussa ja eskarissa. Perheajan lisäksi kahdenkeskinen aika jokaisen lapsen kanssa ilman sisaruksia on mun mielestä ihan super tärkeää ja onneksi sitä järjestyy aina.

Vapaapäivinä meillä on yleensä tapana katsoa aamulla kainalokkain piirrettyjä, ulkoilla, lukea kirjoja (tänään luettiin New Yorkista ostamiani lasten kirjoja Coco Chanelista sekä ylläriylläri New Yorkista), käydä lounaalla ravintolassa ja halia paljon. Meidän 3v tykkää hirveästi käydä ravintoloissa ja hän on tottunut käymään ihan pikkuvauvasta asti. Mulle on tärkeää viedä lapsia kaikkiin erilaisiin paikkoihin tutustumaan, jotta he oppivat millaista niissä on.

Tänään meidän lapsilla alkaa hiihtoloma, jes! Siihen liittyen mä näinkin melko lennokasta unta viime yönä. Helsingin Rush-trampoliinipuisto oli menossa kiinni, eikä meillä olisi ollut tarpeeksi aikaa pomppia siellä, niin lähdettiin sitten lentokoneella käymään Amsterdamin trampoliinipuistossa, joka oli auki kaksi tuntia pidempään. Mun unessa lento kesti vain 35 minuuttia, eikä haitannut vaikka unohdettiin koko porukan passit kotiin. Amsterdamissa ei kuitenkaan päästy puistoon asti ja jouduin johonkin ihmeelliseen tunneliin, joka oli täynnä linnunkakkaa. Siis mitä?? Mistä näitä unia oikein tulee! Ollaan siis lomalla oikeastikin menossa käymään tramppapuistossa, mutta täytyy ajoittaa hieman paremmin kuin mun unessa, niin ei tarvitse lähteä Amsterdamiin asti, heh.

Hiihtoloman alun lisäksi tänään on vietetty ystävänpäivää. Mä sain Otolta vaaleanpunaisia ruusuja ja suklaalevyn yllärinä aamulla kun hän vei isommat kouluun ja eskariin! Tuli niin hyvä mieli. Itse olen laittanut monelle ystävälle hyvän ystävänpäivän toivotuksia ja sopinut treffejä. Tällä viikolla sain tutustua myös ihaniin uusiin ystäviin lukupiirissä, jossa olin mukana ekaa kertaa. Ystävät on kyllä ihan hirmuisen tärkeitä ja saan olla valtavan kiitollinen kaikista ihanista tyypeistä, joita mun ja meidän ympärillä on. Ihanaa ystävänpäivää jokaiselle!

Tässä kuvassa mä teen ruokaa ja mun seurana on pikkumarakatti, jota kuopukseksikin kutsutaan. Jos joku on keittiössä laittamassa ruokaa, siellä on myös hän. Hän on aina ollut kiinnostunut osallistumaan ruuanlaittoon, mutta nykyisin hän osallistuu siihen a i n a. Kun joku sanoo, että ”mä rupeen laittaa ruokaa”, salamana kuuluu ”mä tuun auttamaan!”. Se on pääosin ihanaa. Tykkään tehdä yhdessä ruokaa ja antaa hänen osallistua, vaikka joskus siitä vähän ekstrasotkua tai ekstrahitautta tuleekin. Hän on kyllä kasvanutkin siihen, että on mukana keittiössä.

Niin kauan kun hän on osannut istua, hän on istunut meidän keittiön tasolla silloin, kun ollaan laitettu ruokaa. Vauvana hän tuli siihen imeskelemään jotain vihanneksia tai lelua, jos ei ruuanlaiton aikaan viihtynyt itsekseen lattialla tai missään muuallakaan. 1-vuotiaana alkoi osallistumaan ruuanlaittoon sillä valkosipulinkynsien kuorimisella. Ei mene enää kauan, niin hänkin yltää hyvin jakkaralta kokkailemaan. Vaikka tykkään kyllä, kun siinä työtasolla hän on sopivasti pusuetäisyydellä.

Aina löytyy joku sopiva pikkuhomma, jonka voi melkein 3-vuotiaalle antaa. Sellaisia hommia mitä hän tekee keittiössä on esim. kuoriminen (valkosipuli ja sipulit) maustaminen, sekoittaminen, ainesten lisääminen, munien rikkominen ja eri juttujen etsiminen esim. jääkaapista. Hän myös pesee vihannekset ja kattaa pöydän mielellään ja on aina valmiina auttamaan tiskikoneen tyhjennyksessä. Ihanaa huomata, miten nopeasti taidot karttuvat kun antaa vaan harjoitella. Esim. munien rikkominen onnistuu nykyään niin hienosti, eikä yhtään tipu kuoren murusia ruokaan.

Ruuanlaitto on sellainen meidän oma juttu aina arkipäivinä, se pieni hetki kun laitetaan yhdessä ruokaa dagispäivän jälkeen. Isompien kanssa yleensä kokataan ja leivotaan enemmän viikonloppuisin, mutta kuopuksen juttu on tämä arkikokkaus. Samalla tulee vaihdettua päivän kuulumiset, vastattua kaikkiin mieltä askarruttaviin kysymyksiin (joita tässä iässä on pal-jon) ja hihiteltyä yhteisille hassuille jutuille. Ei sen arkisen läsnäolon tarvitse tämän kummoisempaa olla. Eivät meidän lapset kaipaa mitään suurta ja ihmeellistä, vaan sitä, että ollaan ja tehdään yhdessä, ihan sama mitä.

Jotenkin osaan suhtautua tähän kokkailuun paljon rennommin nyt, kuin meidän isompien ollessa samassa iässä. Silloin tuntui joskus vähän hankalaltakin se, jos he halusivat (arkena) osallistua ruuanlaittoon. Nykyään ei ole niin tulenpalava kiire saada kaikkia arkiaskareita tehtyä mahdollisimman tehokkaasti ja nopeasti. Ehkä on hiffannut senkin, että vaikka kaikilla olisi jo kiljuva nälkä, niin voi napata vaikka mandariinin, niin jaksaa odotella ruokaa sen ruuanlaiton ajan. Ja varmasti myös leppoisampi elämänrytmi yrittäjänä auttaa tässä suhtautumisessa. Silloin meidän elämäntilanne oli paljon kuormittavampi, kun mulla oli kaksi työtä, ei ollut autoa ja Ottokaan ei voinut tehdä etäpäiviä. Ei silloin tarvinnutkaan pystyä kaikkeen, tehtiin parhaamme siinä tilanteessa, mikä silloin meillä oli. Onneksi isot ovat kuitenkin saaneet osallistua viikonloppuisin ja jostain ovat löytäneet suuren rakkauden leipomistakin kohtaan, vaikka me vanhemmat ei siinä mitään virtuooseja ollakaan. He saavat aina halutessaan leipoa ja kokeilla uutta.

Mä rakastan niitä kliseisiä pikkutauluja, joissa lukee ”XXX keittiö on kodin sydän”. Paitsi haluaisin meille sellaisen, jossa lukisi ”Hyttisten keittiö on kodin sydän”. Koska se on meidän kaikkien keittiö ihan yhtä lailla, eikä vaan mun. Ehkä lapset voisivat maalata mulle sellaisen äitienpäivälahjaksi, vinkvink Otto, kerrankin olen vinkkeineni ajoissa!

Tykkäättekö te laittaa (pienten) lasten kanssa ruokaa? Mitä kaikkea lapset saavat tehdä keittiössä?

Tämä oli se tulos, jonka tutkijat saivat laajasta FINterveys2017 -väestötutkimuksesta. Tutkimuksen mukaan pikkulasten vanhemmat olivat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä sekä saavutuksiinsa elämässä kuin muut 18–50-vuotiaat aikuiset. Pikkulasten vanhempien ja muiden samanikäisten aikuisten tyytyväisyydessä omaan taloudelliseen tilanteeseen ei ollut eroa. Pikkulasten vanhempien elintavat olivat terveyden kannalta hieman suotuisammat kuin muiden samanikäisten. Pikkulasten vanhemmat joivat harvemmin yli kuusi alkoholiannosta kerralla ja istuivat vähemmän ruudun ääressä vapaa-ajalla kuin muut samanikäiset aikuiset. Toki he myös kokivat hieman muita samanikäisiä harvemmin nukkuvansa riittävästi ja kärsivät psyykkisistä oireista saman verran tai aavistuksen vähemmän kuin muut samanikäiset, mutta lopputulema oli se, että lapsiperheillä yleisesti ottaen on ihan kivaa ja asiat hyvin. Samaistuin. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Nämä tutkimustulokset olisivat saattaneet mennä mulla aivan ohi ilman mun ihanan aktiivista seuraajaa, joka YLE:n uutisen aiheesta linkkasi mulle Instagramissa. Hän halusi kertoa uutisesta minulle, koska minä olen alusta asti puhunut meidän onnesta lapsiperheenä ja siitä, miten ihanaa mun mielestä on elää lapsiperheessä. Kaikkien näiden vuosien ajan olen mielipiteeni kanssa kuulunut julkisessa keskustelussa selkeään vähemmistöön.

Uutinen olisi saattanut mennä mulla ohi, koska se ei mitenkään hurjan laajasti noussut yleiseen keskusteluun. Törmäsin siihen yhdessä IG-Storyssa sen jälkeen kun olin itse lukenut sen ja siihen se jäi. Siitä ei tullut kohua, eikä suurta blogipostausten vyöryä kuten esimerkiksi taannoin siitä, että lapsiperheiden vanhempien yövalvomiset eivät jakaudu tasaisesti tai siitä, että äidit uupuvat täydellisyyden tavoittelusta. Niihin keskusteluihin osallistuin itsekin heti blogipostauksilla, mutta tämän postauksen tekemistä epäröin monta päivää. Eihän lapsiperheiden onnellisuudesta mitään shokkiotsikoita saa revittyä, vaan tämä on just sellainen tylsä aihe, jonka moni jättää huomiotta. Kun jaoin uutisen mun storyssa, lähes kukaan ei reagoinut millään tavalla, vaikka yleensä reaktioita ja keskustelua syntyy reippaasti paljon vähäpätöisemmistäkin aiheista.

Ja tässä on ehkä myös se syy, miksi keskustelu perhe-elämästä on mediassa niin vääristynyttä. On paljon helpompaa (ja esimerkiksi medioille kannattavampaa) tarttua niihin aiheisiin, jotka synnyttävät kiihkeää keskustelua ja keräävät paljon klikkejä ja jakoja. Shokeeraaviin ja negatiivisiin paljastuksiin, jotka saavat äänekkäimmät kertomaan lisää shokeeraavia ja negatiivisia asioita, jotka keräävät lisää klikkejä ja jakoja. Myös tutkimuksen yhteenvedossa todetaan, että mediasta välittyy hyvin raskas kuva pikkulapsiperheiden arjesta, vaikka tutkimuksen perusteella valtaosa lapsiperheistä voi oikein hyvin.

Mun mielestä se on aivan älyttömän surullista, miten monta kertaa esimerkiksi meidän elämää on epäilty kulissiksi. Aivan kuin ei olisi mahdollista olla onnellinen ja elää tasapainoista elämää hyvinvoivassa parisuhteessa, jos on pienten lasten vanhempi. Tämä tutkimus osoittaa, että aika moni muukin elää tätä ihan samanlaista kulissia mukavaa lapsiperheen arkea ja nauttii siitä.

Muutama vuosi sitten pyysin ihmisiä kertomaan positiivisia ja ihania asioita perheistään median antaman negatiivisen kuvan vastapainoksi (en siis väittämään, että mitään negatiivista ei ole, vaan ainoastaan kertomaan vaihteeksi myös jotain kivaa). Mulle jopa suututtiin siitä. Että miksi ei saisi puhua siitä, miten rankkaa on ja eikö mun mielestä ole hyvä, että niistä huonoistakin asioista puhutaan. Siitä huolimatta, että olin tekstissä selkeästi kirjoittanut, että mielestäni on tosi hyvä, että negatiivisista asioista puhutaan ja ihmiset saavat sitä kautta vertaistukea ja tekevät vaikeudet näkyvämmiksi. Halusin vaan vastapainoksi kiinnittää välillä huomiota myös niihin hyviin asioihin. Kommenttiboksissa ne hyvät ja ihanat asiat jäivät täysin näiden vihaisten kommenttien varjoon. Mä hämmennyin siitä, koska en osannut olettaa, että niin kävisi.

Jotain julkisessa keskustelussa on muuttunut muutamassa vuodessa, tai sitten mä osaan nykyään ilmaista itseäni paremmin (epäilen), sillä pari viikkoa sitten kun pyysin ihmisiä kertomaan, miksi he rakastavat omaa perhettään, kukaan ei suuttunut. Sen sijaan keräsin valtavan määrän aivan ihania vastauksia ihmisiltä. Niistä vastauksista tuli hyvä mieli ja sellainen olo, että teidän perheissä on älyttömän paljon rakkautta ja ihania asioita. Mulle ei tullut niistä sellainen olo, että kukaan näistä ihmisistä ei olisi koskaan ollut ihan pirun väsynyt valvottuaan yön vauvan kanssa, tai kironnut joskus koko perheeseen iskenyttä oksennustautia tai riidellyt väsyneenä puolison kanssa. Mulle tuli vaan sellainen olo, että niistä ihan tavallisista lapsiperhearjen jutuista huolimatta (tai juuri niiden vuoksi) monet näkevät ihan hirveästi ihanaa ja hyvää ja rakastettavaa siinä omassa perheessä ja arjessa.

Musta tuntuu, että lähes aina kun puhutaan lapsiperheiden onnesta tai hyvinvoivasta pienten lasten vanhempien parisuhteesta, pitää laittaa hirveästi disclaimereita, että tiedostaa kyllä, että kaikilla ei ole asiat näin hyvin ja muistuttaa, että meilläkin on oksutauteja ja meilläkin joskus valvotaan tai kinastellaan tai syödään eineksiä. Muuten joku tulee samantien huomauttamaan. Sen sijaan jos joku lapseton kertoo omasta onnesta tai parisuhteesta, mitään disclaimereita ei tarvita (tai en ainakaan huomaa niitä samalla tavalla). Silloin kaikki tuntuvat ymmärtävän, että tollakin Riitta-Maijalla on varmasti joskus flunssa tai PMS, mutta se on niistä huolimatta onnellinen. Niiden vaikeuksien olemassaoloa ei tarvitse erikseen korostaa. Miksi lapsiperheiden kohdalla pitää muistaa muistuttaa, että meilläkin kärsitään joskus?

Tämä tutkimuksen yhteenveto oli ihanaa luettavaa ja mulle tuli siitä hyvä mieli. Pikkulasten vanhemmista valtaosa, eli n. 8/10, on tyytyväisiä saavutuksiinsa elämässä. Perhe-elämäänsä tyytyväisiä pikkulasten vanhemmista on lähes 9/10. Muilla samanikäisillä aikuisilla vastaavat osuudet ovat pienempiä. Voi kun näistä hyvistä asioista puhuttaisiin vieläkin enemmän. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Edelleen olen sitä mieltä, että on aivan mahtavaa, että raskaista tai negatiivisista asioista keskustellaan avoimesti. Niistä saa ja pitää puhua. Olisi silti hienoa, että niistä ihanistakin asioista puhuttaisiin mediassa yhtä innokkaasti. Olisi mahtavaa, että media ja julkinen keskustelu heijastelisi nykyistä paremmin tämän tutkimuksen tuloksia ja lapsiperheiden todellista tilaa, jotta kenellekään perhe-elämästä mahdollisesti haaveilevalle ei syntyisi vääristynyttä kuvaa. Kaikki erilaiset äänet pitäisi saada kuuluviin. Tällä hetkellä median antama kuva perhe-elämästä on 9/10 väsymystä ja masennusta, vaikka tutkimuksen mukaan vanhemmista 12% on masentuneita (aavistuksen vähemmän kuin samanikäiset lapsettomat aikuiset) ja 1/3 kokee saavansa liian vähän unta. (lähde: FINTerveys2017-tutkimus)

Samalla kun toivon muutosta mediassa ja asenteissa, toivon myös, että lapsiperheiden hyvinvointi lisääntyisi entisestään ja yhä harvempi joutuisi kärsimään mielenterveyden ongelmista tai jäisi väsymyksen kanssa yksin, oli lapsia tai ei. Avoimella keskustelulla on tässä varmasti oma tärkeä roolinsa.

Itse aion jatkaa samalla tiellä, jolla olen jatkanut jo pian yhdeksän vuotta. Kerron avoimesti niin meidän kuin muidenkin lapsiperheiden erilaisia tarinoita, iloineen ja suruineen, mutta positiivisen kautta. Jaan (entistäkin hanakammin) positiivisia ja ei-shokeeraavia artikkeleita silloin kun sellaisiin törmään. Puhun lapsiperheiden erilaisuuden huomioimisen puolesta ja peräänkuulutan sitä, että lapset saavat olla näkyvä ja arvokas osa yhteiskuntaa, ihan kuten kaikki muutkin.