Eilen alkoi jo marraskuu, ja niin vaan tämäkin vuosi vetelee viimeisiään. Tämä vuoden loppupuoli on tuonut mukanaan monia kivoja tapahtumia, mahdollisuuksia ja uusia juttuja, joista innostua. Ne ovat huikeaa vastapainoa tälle lamauttavalle pimeydelle, joka jotenkin on tällä viikolla vallannut ainakin koko Helsingin. Siinä missä viime viikolla kuvien ottaminen oli vielä ihan iisiä, tällä viikolla on ollut yksi valoisa päivä. YKSI. Ja tietenkin just silloin mulla oli kaksi tapaamista, enkä ehtinyt hyödyntää kuin pari valoisaa tuntia kuvaamiseen kotona.

Joka vuosi kellojen siirron jälkeinen viikko syksyllä on sellainen pimeä viikko, jolloin tuntuu, että miten ihmeessä sitä selviää tästä pimeydestä taas seuraavat kuukaudet. Ainakin mulle se tulee aina järkytyksenä, miten pimeää talvella lopulta onkaan. Mutta sitten voi onneksi katsoa taaksepäin edellisten vuosien kuvia, ja todeta, että kyllä sitä vaan selviää, ihan joka vuosi. Ja kyllä ne valoisat tunnit oppii löytämään ja hyödyntämään taas, vaikka hetki menee totutellessa kesän helppojen kuvausolosuhteiden jälkeen. Nopeasti siihen tottuu, ja se alkaa onnistua jälleen.

Täytyy myöskin toivoa, että sataisi pian taas lunta, niin sitten pimeätkään päivät eivät olisi niin pimeitä. Se ihana luminen maanantai tällä viikolla muistutti taas, miten upeaa ja kaunista talvella on, kun kaikki peittyy valkoisen kerroksen alle. En malta odottaa ekoja pulkkamäkireissuja, luistelua ja lenkkejä lumisessa metsässä. Tämä talvi on ensimmäinen talvi, kun taaperokin alkaa oikeasti tajuta lumesta jo jotain, ja voi leikkiä sillä. Toki viime vuonnakin hän jo kiljui meidän kanssa pulkkamäessä ja konttasi lumikasoissa, mutta tänä talvena hän voi oikeasti leikkiä lumessa kunnolla. Hän oli aivan innoissaan jo maanantaina kun lunta satoi, ja kiljahteli ”lunta, sataa lunta!”.

Musta myös tuntuu, että ollaan saatu perheeseen toinen yhtä kova jouluttaja kuin minä: meidän 1v8kk taapero bongaa tällä hetkellä kaikki mahdolliset jouluisat asiat mitä vain bongata saattaa. Hän etsii kirjahyllystä jouluaiheiset kirjat, laittaa aina lelupianosta Jingle Bellsin soimaan, ja huutaa ”LOULU!” aina ku näkee jotain jouluisia asioita kaupassa tai vaikka metron mainoksissa.

Nyt meillä saa virallisesti jouluttaa, koska ollaan Oton kanssa tehty diili, että marraskuussa saa aloittaa. Otto tosin tuossa lokakuun loppupuolella jo kaipaili joululauluja ja osti ekan vaalean glögin kaupasta, eli oon tainnut tehdä Otosta ainkin melkein yhtä kovan joulufanin, kuin itsestäni. En valita. Parasta on tuntea se joulun taika yhdessä koko perhe.

Joulusta puheenollen, tämän vuoden blogijoulukalenteri on jo tekeillä, ja ekat postaukset valmiita. En malta odottaa, että pääsen taas odottamaan joulua just teidän kanssa! En malta odottaa odottamista, auts miten ristiriitaista. No mutta, anyway. Nyt alkaa olla ihan viimeiset hetket esittää toiveita joulukalenterin suhteen, eli jos teillä on mielessä jotain, mitä ehdottomasti toivoisitte joulukalenteriin, niin huikatkaa tähän! Mulla on jo jokaiseen luukkuun idea valmiina, mutta jos teiltä tulee jotain erityistoiveita, niin osa on kyllä sellaisia, että voin niistä joustaakin.

Marraskuussa mä aion syödä suklaakonvehteja, katsoa joululeffoja, leipoa ekat piparit, askarrella joulujuttuja, ottaa jouluisia kuvia, kuunnella joululauluja, polttaa kynttilöitä, ripustaa tunnelmavaloja, kastella mun huonekuusta sopivasti ja leipoa vuohenjuusto-viikunahillotorttuja. Ja syödä pipareita ja juustoja! 

Ihanaa viikonloppua ja marraskuuta kaikille <3

Monissa blogeissa ja täällä munkin blogissa kiersi jokin aika sitten 33 kysymystä -haaste. Se on saanut nyt seuraajan joka lähti Julia Toivolan blogista, jossa kysymyksiin vastaakin puoliso, ja Otto vastasikin 33 visaiseen kysymykseen minusta! Mä hieman repeilin näille joillekin vastauksille, ja taisin myös tirauttaa muutaman onnenkyyneleen. Ihana Otto.

1. Mitä oikeasti ajattelit minusta ensitreffeillämme?

“Että jos se nyt jää, niin sit se jää”, kun kerroin kiinalaisessa buffetissa tarinaa siitä kuinka kakkasin omalle kädelle.

Huomautan tähän ihan vaan, että Otto ei ollut silloin edes kouluikäinen kun ks. juttu on tapahtunut. 

2. Nauranko vitseille, mitä en oikeasti tajua?

Naurat. Ei sitä muut välttämättä huomaa, mutta itse olen oppinut kysymään minuutin sisään että “ymmärsitsä”.

3. Pidänkö halailusta?

Pidät, paljon.

4. Halusinko pienet vai isot häät?

Sopivan kokoiset. Ei mitään liian mahtipontista, mutta kaikki läheiset paikalle.

5. Olenko koskaan rikkonut lakia?

Keskivertosuomalaisen verran sanoisin, eli et oikeastaan. Vähän liian myöhäiset vihreät suojatiellä joskus jne. Toki siis jalan kuitenkin, kun eihän sulla sitä ajokorttia ole.

6. Millainen on voileipäni?

Vääränlainen. Meidän muksutkin osaavat laittaa kinkun ja juuston oikein päin.

Hei mä OON voileipä. 

7. Millaista musiikkia kuuntelen?

Spotfiyn top 50 listaa lähinnä, ja pop punkia sun muuta mun musaa, kun en anna autossa aina vaihtoehtoa.

8. Mitä pelkään?

Kuolemaa ja oksennustautia.

9. Kestänkö stressiä?

Kestät, sulle on outoa kyllä normaalimpaa stressata jotain (yleensä turhaa) kuin olla stressaamatta.

10. Oudoin tapani?

En oikein osaa paikantaa sitä “outoa” tapaa, kun kaikki sun tavat kalpenee mun juttujen rinnalla, mutta sanoisin, että se että pystyt ongelmitta menemään ensin nukkumaan, mutta et siihen että minä menisin ensin.

Mä en ikinä saa unta jos Otto on jo alkanut tuhisemaan siinä vieressä. Mun pitää nukahtaa ensin, koska oon tottunut siihen, että mä nukahdan aina eka.

11. Mihin työhön et missään nimessä laittaisi minua?

Mun duuniin, teknisen asiantuntijan rooliin. Kiinteät työajat, tietotekniikan parissa tappelu ja armoton googlettelu ei jotenkin istu sun olemukseen millään tapaa.

Mä oon kyllä omasta mielestäni ihan hyvä googlettamaan armottomasti, mutta muuten oot kyllä oikeessa. 

12. Jos saisin viettää päivän jonkun kuuluisan, elävä, kuolleen tai ihan kenen kanssa tahansa. Kuka se olisi?

Coco Chanel?

13. Voittaisin lotossa, mitä tekisin rahoilla?

Riippuu toki summasta, mutta jos oletetaan että paljon niin: ostaisit kämpän, auton, muutaman laukun, sijoittaisit ja lahjoittaisit osan hyväntekeväisyyteen, the basics.

14. Mikä väri vastaisi persoonaani ja miksi?

Ruusukulta, hienostunut mutta söpö.

Aww en kestä, mikä vastaus!

15. Mikä minua ärsyttää eniten muissa ihmisissä?

Kaksinaamaisuus, mun suorapuheisuus on tarttunut suhun, etkä kestä enää yhtään sitä että tarvii arvailla että “tarkoittiko toi nyt tota vai ei”.

16. Mikä on suosikki roskaruokani?

Pizzaan sä et tunnu koskaan kyllästyvän t. hamppariboi_90

17. Rumin vaatteeni mistä minä pidän, mutta sinä et?

Sellaset housut mitkä ei istu yhtään, mutta ovat nyt “trendikkäitä”.

Hah! Mom jeansit! 

18. Mikä oli viimeisin tekstiviesti minkä lähetin sinulle?

“Takas!”

19. Kun olen kipeä, haluanko että minua hoidetaan?

No aika 50/50. Toki kaipaat apua silloin kuin et itse jaksa nousta, mutta enemmän se varmaan auttaa, että otan vastuun lapsista.

20. Kun riitelemme miten käyttäydyn?

Riippuu oletko väsynyt vai et. Jos olet väsynyt, saatat olla aika kiukkuinen. Muuten vähän turhankin rationaalisesti. Toki me vängätään useimmiten niin turhista asioista että eipä tuohon touhuun niin paljon aikaa/energiaa mene. 

Haha, ihana Otto. Ellen oo tosi väsynyt tai pahin PMS meneillään, niin en yleensä jaksa vängätä vaan oon just aika rationaalinen. Varmaan siis myös joskus turhauttava riitelykaveri, koska hyvin harvoin olen riitelyfiiliksellä.

21. Menemme ravintolaan, mitä tilaan?

Kalaa, varmaan aikalailla periaatteesta. Usein kuitenkin maistelet multa ja harmittelet sitä omaa kalaasi.

Hei, viimeksi kun mä otin kalaa mä huokailin onnesta jokaisen suupalan kohdalla, eikä sun lammas ollut mun kalaan verrattuna niin ihmeellistä! Niin kerta!

22. Minkä asian äärellä voisin viettää tuntikausia?

Jos ei sitä suhteellisen ilmiselvää “lasten” lasketa, niin sosiaalisen median ja Harry Potterin.

No sun kanssa voisin myös viettää tuntikausia, ja vietänkin aina silloin kun se on mahdollista. 

23. Mikä saa minut todella vihastumaan?

Paska maailma ja epäoikeudenmukaisuus.

24. Entäs piristymään?

Lapset, sohva, suklaa ja torkkupeitto.

Ja SINÄ.

25. Millainen olen vaimona?

Rakastava, vastuuntuntoinen, perhekeskeinen ja mun ja lasten esikuva.

En kyllä kestä. 

26. Kumpi sanoi ensin “rakastan sinua” ja missä se tapahtui?

Mun on ihan rehellisesti tunnustettava että mä en tarkalleen muista, se on kuitenkin sanottu meidän suhteessa noin biljardi kertaa. Mututuntumalla sanoisin että minä, “meidän” pienessä opiskelijasolussa Kannelmäessä.

Se olit sinä, ja just siellä Kantsun pikkuisessa huoneessa. Mä muistan vielä päivänkin. Tai no se oli kyllä yö, mutta anyway. Ja vastasin sulle heti samoilla sanoilla. 

27. Mitä teen heti ekana aamulla?

Napsautat kahvinkeittimen päälle.

28. Millaisia vaatteita käytän kotona?

Rentoja ja mukavia, yleensä toppia/paitaa ja verkkareita. Talvisin pukeudut torkkupeittoon.

Torkkupeitto on paras vaate ikinä!

29. Mitä kotiaskaretta en osaa hoitaa?

Mä en usko että sä edes tiedät missä meidän taloyhtiön jäteastiat on.

No tiedän kyllä! Mutta oot oikeessa, mä inhoan viedä roskia. Sisällä kotona jätteiden lajittelussa mä oon kuitenkin ykkönen, vai mitä?

30. Kumpi määrää kaapin paikan?

Ei kumpikaan oikeastaan, yhdessä tehdään ainakin kaikki isot päätökset.

31. Mikä on paras luonteenpiirteeni?

Ymmärtäväisyytesi, ylivoimaisesti. Pätee kaikkiin elämän osa-alueisiin.

Voi rakas. Oot ihana. 

32. Entä paras piirre ulkoisesti?

Silmät ja tissit. Sun silmät paljastaa susta kaiken, ja rakastan sitä miten katsot mua ihmisenä, aviomiehen ja isinä. Sun tissit taas istuu kivasti käteen.

Mä kuolen. Molemmille vastauksen osille. 

33. Ihanin yhteinen muisto?

Meillä on liian monta muistoa valitakseni vain yhden ihanimman, kun sellaista ei ole. Kärkipaikkaa pitää lasten syntymät, hyvänä kakkosena se kun herättiin yhdessä myöhään aamupäivästä, ensimmäistä kertaa avioparina.

Että sellaisia vastauksia Otolla tällä kertaa. Näitä oli niin hauskaa lukea, ja hieman punastella! Kiitos Otolle kun hän suostui tämän tekemään tänne.

Tämä on nyt se postaus, jota olen viimeiset kaksi viikkoa kirjoittanut. Alunperin tästä piti tulla aivan erilainen, mutta sadat aiheesta lukemani artikkelit, kommentit, saamani viestit ja kysymykset ovat johtaneet tähän. Mitäs jo lopetettaisiin jo se ilmastosyyllistäminen ja kannustettaisiin mieluummin? Harva ihminen tällä hetkellä on oikeasti autuaan tietämätön omien valintojensa ja tekojensa vaikutuksista. Ainakin täällä Helsingin seudulla aihe on ollut esillä koulun lisäksi jopa varhaiskasvatuksessa, ja minun viisivuotiaanikin osaa luetella hyviä valintoja ja tietää mikä on hiilijalanjälki.

En usko, että syyllistäminen auttaa tässä asiassa piiruakaan, enkä oikeastaan usko sen auttavan missään muussakaan asiassa koskaan ikinä. En myöskään koe tarpeelliseksi listata tekemiäni hyviä valintoja. Jos se ei vielä ole täältä käynyt selväksi, että yritän tehdä parhaani, niin tuskin se käy jatkossakaan. Hyviä vinkkejä hiilijalanjäljen pienentämiseen löytää vaikka TÄÄLTÄ.

Myös minä olen tehnyt Sitran elämäntapatestin, yllättynyt positiivisesti hiililjalanjälkeni pienuudesta keskiarvoon nähden, ja siitä huolimatta todennut, että se on pienuudesta huolimatta täysin kestämättömän liian suuri. Niin kuin lähes kaikkien muidenkin länsimaisten ihmisten.

Mä koen vaikuttajana todella suurta vastuuta fiksujen valintojen puolesta puhumisesta, ja viimeisten muutaman vuoden aikana olen pyrkinyt ottamaan ekologisuusnäkökulmaa täällä yhä enemmän ja enemmän mukaan kaikkeen, missä se on tärkeää huomioida. Vaateostoksiin, vaatteiden huoltamiseen, autoiluun, ruuanlaittoon, ostopäätöksiin, kasvatukseen, sähkön säästämiseen, hyväntekeväisyyteen, luonnonsuojeluun vain muutamia mainitakseni. Käytännössä kaikkia suuria valintoja olen pohtinut myös ilmaston kannalta, ja yrittänyt parantaa niissä asioissa missä olen voinut. Mutta minä en ole täydellinen, en ikinä tule olemaankaan, enkä aio edes yrittää. Niin suurta vastuuta mulla ei ole. Aion silti haastaa itseäni ottamaan vielä nykyistäkin paremmin ilmaston huomioon, ja kokeilla uusia tapoja tehdä kestävämpiä valintoja.

Te seuraajat olette todella tiedostavia ja fiksuja, ja olen saanut teiltä paljon uutta tietoa ja näkökulmia. Todella monet teistä ovat linkanneet hyviä artikkeleita, sekä kannustaneet ja kiitelleet aiheen ottamisesta esille. Silti on kuitenkin se pieni, mutta äänekäs joukko, joka kulkee blogista blogiin, syyllistämässä ja haukkumassa, ja muistuttamassa aina siitä, että kukaan ei koskaan tee tarpeeksi. Ja jos jossain tekeekin oikein ja ekologisesti niin kolmessa muussa asiassa tekee aina ihan päin prinkkalaa. Aina sopivan aiheen tullen voi muistuttaa, että missä on nyt se ekologisuus-näkökulma, ja virheitä voi etsiä jokaisesta pienestäkin asiasta. Itse olen jopa välttynyt kaikkein pahimmilta ryöpyiltä, koska en lennä kovin usein, mutta on multakin tultu vaatimaan blogissa perusteluja siitä, miten olen kehdannut ”hankkia” kolme lasta, kun ei pitäisi ”hankkia” yhtään.

Syyllistäminen ei tietääkseni ole koskaan saanut aikaan mitään suurta tai hyvää. En ymmärrä, miten joku voi kokea sen tehokkaana keinona saada ihmisiä tekemään perustavanlaatuisia muutoksia elämässään. Miten ilmastoa auttaa se, että syyllistetään ihmisiä heidän lapsistaan tai vaikka lemmikeistä, jotka myös saastuttavat ja kasvattavat hiilijalanjälkeä? Ei mitenkään. Tällä hetkellä ilmastoa auttaisi eniten se, että käännettäisiin katse niihin asioihin, joilla ihan oikeasti on merkitystä. Kulutusvalintojen liiallinen korostaminen voi olla Aalto-Yliopiston apulaisprofessori ja kulutustutkija Henri Weijon mukaan jopa vaarallista ilmastolle, koska se vie huomiota pois niistä valinnoista, jotka ihan oikeasti vaikuttavat suuressa mittakaavassa. (lähde: hs.fi) Niistä valinnoista, jotka ratkaisevat planeettamme tulevaisuuden.

Koska otan vastuuni vakavasti, haluan kirjoittaa nyt siitä, millä koen olevan kaikkein eniten merkitystä tässä hetkessä meidän suomalaisten kannalta. Lainsäädännöstä ja ensi kevään vaaleista, jotka ovat erittäin hyvä tilaisuus vaikuttaa. Ensi keväänä Suomessa pidetään eduskuntavaalit, joissa valitaan ne ihmiset, ketkä päättävät meidän asioistamme seuraavat neljä vuotta. Minä aion kiinnittää erittäin tarkasti huomiota siihen, että ihminen ketä valitsen äänestää lupaa tehdä ilmaston kannalta kestäviä ratkaisuja. Millaista ilmastopolitiikkaa minä siis toivon näkeväni tulevaisuudessa?

Läpinäkyvää ja tehokasta. Tällä hetkellä ”Suomen tavoite on pudottaa päästöjä 40 prosenttia vuoteen 2030 mennessä. Hiilineutraaliksi Suomi tähtää vuonna 2045. Se tarkoittaa, että tuolloin esimerkiksi metsät sitoisivat kaikki syntyvät hiilidioksipäästöt” (lähde: yle.fi). Nämä muutokset eivät ole riittävän nopeita, vaan Ilmastopaneelin puheenjohtaja Markku Ollikaisen mukaan Suomen olisi oltava hiilineutraali jo vuonna 2035 ja täysin päästötön vuonna 2050.

Jokainen varmasti ymmärtää, että nämä ovat niin suuren mittakaavan asioita, että niistä puhuttaessa ei ole kyse yksittäisten ihmisten vaatteiden ostamisesta tai kasvisruokapäivän pitämisestä. Tässä on kyse siitä, millaista maatalous- ja metsäpolitiikkaa täällä tehdään,  kuinka paljon Suomi investoi ilmastoystävällisen teknologian kehitykseen, millaisia päätöksiä tehdään fossiilisten polttoaineiden ja niiden verotuksen suhteen, ja  kuinka nopeasti ollaan valmiita tekemään radikaaleja muutoksia. 

Omien hyvin arkivalintojen lisäksi olisi siis syytä tehdä hyviä poliittisiakin valintoja, ja tiedostaa se oman äänen merkitys. Tälläkin hetkellä kaikkein aktiivisimpia äänestäjiä (lähde: Tilastokeskus) ovat ihmiset, jotka eivät luultavasti ole ilmastonmuutoksen lopputulosta näkemässä, eikä se oletettavasti ole kovin merkittävä tekijä heidän äänestysvalinnoissaan. Siksi on entistäkin tärkeämpää, että me jotka luultavasti v. 2050 elämme ilmaston lämpenemisen seurausten kanssa kannamme kortemme kekoon ja äänestämme sellaista henkilöä, joka on valmis tekemään tehokasta ilmastopolitiikkaa JUURI NYT, eikä joskus sitten myöhemmin.

Mun mielestä siis kaikkein tärkein ilmastoteko tällä hetkellä, on ihan oikeasti ottaa selvää missä politiikassa mennään juuri nyt, ja miettiä hyvin tarkkaan kenelle haluaa äänensä ensi keväänä osoittaa. Se on juuri niin yksinkertaista, että jos ei politiikassa oteta ilmastonmuutosta hyvin laajasti huomioon, ei kohta enää ole tarvetta koko politiikalle, ja ennen maailmanloppuakin painitaan jo hyvin paljon suurempien poliittisten ongelmien kanssa (niistä voi lukea lisää vaikkapa tästä tiivistelmästä Ylen sivuilta) kuin juuri nyt, kun asioille on vielä mahdollista tehdä jotain.

Ja siitä kannustamisesta. Kannustetaan ennemmin toisiamme. Kehutaan hyvistä valinnoista, kannustetaan äänestämään ja vaikuttamaan. Kannustetaan keksimään uusia ilmaston kannalta kestävämpiä ratkaisuja ja kannustetaan ottamaan uusia näkökulmia esiin. Nostetaan esiin ja tuetaan ilmastoystävällisiä innovaatioita. Kiitetään hyvistä päätöksistä ja näytetään mihin meistä on.

#NytOnPakko

Lähteet:

http://ilmasto.org/ilmastonmuutos/ilmastopolitiikka

https://ilmasto-opas.fi/fi/ilmastonmuutos/hillinta/-/artikkeli/28259fe8-7b5e-4806-8ab6-7c06739ef5cc/kestavat-kuluttajavalinnat.html

https://yle.fi/uutiset/3-10443963

https://elamantapatesti.sitra.fi/

https://www.stat.fi/til/pvaa/2018/pvaa_2018_2018-04-03_kat_001_fi.html

Viime viikolla ystäväni Maria huikkaili mulle IG Storiesissa, että olisinko halukas kirjoittamaan yksinäisyydestä, ja auttamaan ehkä seuraajiani löytämään itselleen uusia ystäviä. Aihe on ihan valtavan tärkeä, ja totta ihmeessä olen kiinnostunut! Kysyin myös teiltä äänestyksessä, että oletteko kiinnostuneita tällaisesta postauksesta, ja melkein kaikki (94%) vastasivat KYLLÄ! Joten tässäpä tulee mun kokemuksia ystävyydestä, yksinäisyydestä  ja ystävien löytämisestä. Ja lopussa sitä luvattua apua ystävien löytämiseen.

Uskon tässä vuosien aikana kokeneeni vähän molempia: sen kun on ihan hirveästi läheisiä ystäviä, ja sen kun tuntuu että ei ole ketään, kenelle puhua. Olen aina ollut tosi nopea tutustumaan, ja mun ympärillä on lähes aina ollut paljon sekä tuttuja, kavereita että ystäviä. On kuitenkin ollut aika, kun olen huomannut, että kaikki läheiset ystävät ovat joko fyysisesti ihan järjettömän kaukana, tai sitten muuten vain kadonneet. Olen toki siitä onnekas, että mun vierellä on jo pian 8 vuotta ollut Otto, ja vaikka olen kokenut yksinäisyyttäkin, olen aina pystynyt puhumaan kuitenkin hänelle. En ole koskaan ollut 100% yksin ja se on jo iso asia.

Se ajatus siitä, että joku on ihan yksin, että ei oikeasti ole yhtään ketään kenelle kertoa päivän hauskoista sattumuksista, kenen kanssa lähteä kahville, jakaa murheita tai osuvia meemejä tai kysyä kaikenmaailman kysymyksiä, on sydäntä särkevä. Ja tiedän, että se ajatus on monelle totisinta totta. Jokainen meistä tarvitsee niitä ihmisiä, kenen kanssa jakaa arkea ja ajatuksia. Ihmisiä, kenen seurassa voi olla oma itsensä ja näyttää oman haavoittuvaisuutensa. Jokainen tarvitsee ystäviä, jotka kannustavat eteenpäin, muistavat laittaa whatsappissa viestiä ja kyselevät ”Mitä sulle kuuluu?”.

Kaikkein yksinäisin olen ollut, kun menetin erään mun entisistä parhaista ystävistäni silloin kun meidän elämä mullistui esikoisen myötä. Samaan aikaan mun kaksi pitkäaikaista parasta ystävääni asuivat toinen Rovaniemellä ja toinen Jyväskylässä. Vauvan ja uuden elämäntilanteen myötä kaipasin muutenkin ystäviä enemmän kuin koskaan ennen, sillä olin paljon kotona ensin raskaana ja sitten vauvan kanssa. Ei mua käynyt kukaan Oton lisäksi katsomassa sairaalassa, kun olin vuodelevossa vikoilla raskausviikoilla. Ei mun ollut niin helppoa lähteä jonnekin minglaamaan ja tutustumaan uusiin tyyppeihin vastasyntyneen kanssa, niinkuin ennen vauvaa oli ollut. En tavannut ihmisiä koulussa tai töissä, vaan mun oli pakko alkaa etsimällä etsiä ystäviä itse.

Silloin samoihin aikoihin olin perustanut blogin, ja aloin ensin tutustua toisiin bloggaajiin. Vuonna  2011 piirit olivat vielä tuhat kertaa pienemmät kuin nykyään, ja samanhenkistä seuraa löytyi helposti toisista nuorista äideistä. Vaikka en tavannut ihmisiä fyysisesti, jo se, että oli joku kenelle jutella FB:ssä oli tosi ihanaa ja terapeuttista. Esikoisen ollessa n. puolivuotias mä tutustuin toiseen äitiin, jonka kanssa alettiin käymään läheisen asukastalon perhekahvilassa. Sillä oli ihan valtavan suuri merkitys ihan kaikkeen. Oli niin upeaa jakaa kokemuksia vanhemmuudesta toisen äidin kanssa, ja nähdä millaista se arki oli toisessa nuoressa perheessä. Käytiin usein vaunulenkeillä ja se oli kultaakin kalliimpaa.

Sittemmin toinen mun kaukana asuneista ystävistä on muuttanut Helsinkiin, ja muiden etä-ystävien kanssa tavataan aina kun mahdollista. Olen tutustunut moniin ihaniin ihmisiin töiden kautta, ja olen löytänyt rakkaita ystäviä Oton perheen ja ystävien kautta. Monista vanhoista kavereista tai tutuista on tullutkin näiden vuosien aikana niitä ystäviä, joihin tukeutua. Muutamasta blogin seuraajasta on myös kehittynyt ihan ystäviä, kun ollaan esimerkiksi vaihdettu niin monia kommentteja ja myöhemmin viestejä, ja sitten jo tavattu. Koen suurta onnea, että ympärillä on niin ihania ja mahtavia ihmisiä, joiden kanssa viettää aikaa ja jakaa iloja ja suruja.

Postauksen kuvat on ottanut ihana Mona, johon olen tutustunut vasta tänä vuonna! Ihan mahtava tyyppi <3 Meidän piti käydä vaan lounaalla, mutta sitten päädyttiinkin vielä kahville ja vielä ex tempore -pikareissulle leikkipuistoon.

Mä olen ihmisenä sellainen, että mun on helppoa tutustua vaikka leikkipuistossa, juhlissa tai fb-ryhmässä toisiin. Moneen ystävään olen tutustunut esimerkiksi Instagramissa, ja sitten vaan sopinut treffit ja mennyt vaikka lounaalle. Mulle on luontaista tutustua helposti ja oon sellainen avoin ja puhelias tyyppi. Monet ei kuitenkaan koe tutustumista yhtä helpoksi kuin minä, ja jos jää esimerkiksi muuttuvan elämäntilanteen myötä yksin, voi jäädä yksin pitkäksi aikaa. Vaikka kaikki eivät olisikaan niin puheliaita tai kovia tutustumaan, me kaikki kuitenkin tarvitaan ystäviä, ja meillä on oikeus saada ystäviä. Meillä kaikilla on tarve tukiverkolle ja ihmisille, joiden kanssa vaihtaa ajatuksia.

Olen hurjan iloinen siitä, että olen kuullut teiltä esimerkiksi mun järjestämissä lukijailloissa syntyneistä pitkäaikaisista ystävyyssuhteista! Ihan älyttömän siistiä, että olen voinut tuoda kaksi toisilleen entuudestaan tuntematonta tyyppiä yhteen ja he ovat muodostaneet ystävyyssuhteen. Haluaisin vaan liittää hurjasti enemmänkin ihmisiä yhteen, kuin heitä jotka ovat vuosien varrella päätyneet lukijailtoihin mukaan.

Haluaisin tarjota sellaisen matalan kynnyksen tutustumispaikan tämän postauksen kommenttiboksissa, kuten Maria ehdotti. Tänne saa ilmoittautua halukkaita, jotka toivoisivat uusia ystäviä. Kommenttiin voi laittaa vaikka pienen ”ilmoituksen”, että kuka on ja mistä päin (tai kertoa itsestään mitä ikinä haluaakaan), ja muut voivat sitten huikata siihen, jos ovat vaikka samalta paikkakunnalta tai muuten haluavat tutustua. Mä toivon että tämän myötä syntyisi monta uutta ystävyyttä, kahvitreffejä tai mitä ikinä haluattekaan tehdä toistenne kanssa. Sitten kun on halukkaat kasassa, ihmisten on helppo perustaa vaikka whatsapp- tai fb-ryhmiä, tai jutella ihan kahden kesken tai tavatakin. Ja jos edes kaksi uutta tyyppiä löytäisivät toisensa, olisi tämä jo onnistuminen. Toivottavasti mahdollisimman moni ystäviä kaipaava tarttuu tähän, ja löytää itselleen seuraa!

Viime aikoina on ollut jotenkin tavallistakin rakastuneempi ja ihastuneempi olo, ja se on ihanaa. Huomaan, että ollaan tämän vuoden aikana lisääntyneen yhteisen ajan myötä Oton kanssa taas löydetty vielä enemmän toisistamme. Ollaan jotenkin lähennytty entisestään, vaikka en ajatellut, että se voisi olla edes mahdollistakaan, koska ainahan me nyt ollaan oltu läheisiä ja rakastuneita ja puhallettu yhteen hiileen. Vaikka me yritettiin vauvavuoden aikanakin ottaa sitä kahdenkeskistä aikaa aina kun sitä saatiin, on fakta se, että vauvavuonna parisuhde kuitenkin jäi enemmän taka-alalle vauva-arjen vallatessa suurimman osan ajasta. Ja se oli ihan okei. Oli aivan ihanaa oman aikansa olla yhdessä siellä vauvakuplassa ja unohtaa kaikki muu.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Nyt on kuitenkin ihanaa taas antaa enemmänkin huomiota parisuhteelle, ja pysähtyä fiilistelemään sitä, miten parasta toisen kanssa on olla. Ei meidän tarvitse tehdä mitään ihmeellistä, ja tällä hetkellä arki on muutenkin tosi toiminnantäyteistä, eikä sitä yhteistä aikaa tunneissa ole välttämättä yhtään sen enempää kuin viime vuonnakaan. Fiilis on kuitenkin erilainen, koska nyt tietää, että kun lapset menee nukkumaan, ne on nukkumassa aamuun asti. Silloin voi kunnolla rentotua ja olla sen toisen kanssa ja keskittyä vain siihen hetkeen.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Uskon oman osansa olevan myös hormoneilla. Kun imetyshormonit ovat väistyneet ja olen alkanut palautua imettävästä äidistä ihan vaan Iinaksi, olen huomannut, että ajatuksistakin on löytynyt enemmän tilaa sille kutkuttavalle rakastumisen ja ihastumisen tunteelle, ja niille perhosille vatsassa silloin kun Otto tulee töistä kotiin. Ei sitä edes huomannut silloin imetysaikana, enkä kokenut olevani mitenkään ”vähemmän” rakastunut, mutta näin jälkeenpäin huomaan eron. Huomaan sen, että hormonit sai mut keskittämään suurimman osan ajatuksista siihen pieneen vauvaan ja hänen tarpeisiinsa. Meidän rakkaus oli viime vuonna arjessa useammin sellaista toista ymmärtävää ja tsemppaavaa yhteistä vanhemmuus-rakkautta. Nyt se taas on enemmän  arjessakin intohimoa ja pilkettä silmäkulmassa, tsemppiä ja ymmärrystä unohtamatta.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Vauvavuoden aikana me ei kovin usein treffeillä käyty, koska oltiin niin vauvakuplassa, tai jos käytiin niin mulla oli huono omatunto siitä, että olin pois vauvan luota. Tänä vuonna taas ollaan käyty jo useamman kerran, eikä mulla ole ollut kertaakaan huono omatunto. Ollaan vaan keskitytty toisiimme ja oltu siinä hetkessä läsnä, vain me kaksi. Onneksi pystyttiin molemmat ymmärtämään se, että se vauvavuosi on vain se vauvavuosi, ja siihen voi heittäytyä täysillä, ja se on ihan fine. Ei me silloin vauvakuplaan heittäytyessäkään unohdettu sanoa, että rakastetaan tai unohdettu läheisyyttä.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Meidän parisuhde voi hyvin silloinkin, mutta tällä hetkellä mulla on ainakin ihan sellainen kuherruskuukausi-olo, vähän kuin oltaisiin vasta tavattu. On ihanaa suunnitella kaikkea yhteistä tekemistä, eikä tarvitse yhtään miettiä miten lapset pärjäävät, kun he itse oikein pyytävät päästä kyläilemään isovanhemmille tai että joku kummeista tulee meille yökylään hoitajaksi. Odotetaan ihan hulluna ensi kesän Ed Sheeran -keikkaa, ja jo ennen sitä me ajateltiin tehdä muutaman vuoden tauon jälkeen joku kahdenkeskinen viikonloppureissu johonkin.

Kuva: @erinacarolinaphoto

Lisäksi odotan ihan sikana helmikuuta ja meidän hääpäivää, koska silloin tarkoituksena on juhlistaa viidettä hääpäivää yhdessä toistemme ja kaikkien rakkaiden ihmisten kanssa. Silloin meillä tulee täyteen viisi vuotta naimisissa ja kahdeksan vuotta yhdessä, ja sitä saa todellakin juhlia. Kun miettii meidänkin lähtökohtia parisuhteeseen ja avioliittoon, on mun mielestä aika hieno juttu, että tässä me seistään (melkein) kahdeksan vuotta myöhemmin rinta rinnan, yhä edelleen päivä päivältä enemmän toisiimme ihastuen ja rakastuen. Ei ole mitään asiaa mitä en voisi Otolle sanoa, eikä mitään asiaa mistä en tietäisi selviäväni yhdessä Oton kanssa.

Postauksen kuvat on ottanut ja editoinut ihana ja lahjakas @erinacarolinaphoto.

Me toimitaan rakkaudessa ja parisuhteessa aika samalla tavalla, ja se sopii meille hyvin. Yleensä meidän toiveet, halut ja tarpeet parisuhteessa on aika synkassa keskenään ja ymmärretään toisiamme ilman sanojakin. Kiitos Otto, että olet mun paras ystävä ja elämäni ensimmäinen ja viimeinen rakkaus <3

Oletteko te huomanneet samaa parisuhteessa, että vauvavuosi tai imetys olisi vaikuttanut siihen jotenkin?