Me ei haluttu viedä huomiota ekaluokkalaisen koulun aloituksesta, koska onhan se nyt hurjan iso juttu, joka tapahtuu elämässä vain kerran. Te olette seuranneet meidän esikoisen kasvua täältä vatsasta koululaiseksi, ja halusin koulun aloituspäivänä keskittyä siihen. Kävi kuitenkin sillä tavalla, että kesäkuussa meidän tokana lomapäivänä Kreikassa Otto sai viestin, että hänet on hyväksytty opiskelemaan tietojenkäsittelyn tradenomiksi. Tiistaina meillä aloitti siis kaksi ekaluokkalaista – toinen aamulla, ja toinen illalla.

Ympyrä tavallaan sulkeutuu, sillä samana päivänä kun esikoinen syntyi vuonna 2011, Otto sai vakituisen työpaikan IT-alalta. Hän on ollut samassa firmassa töissä pian siis seitsemän vuotta, ja edennyt sen sisällä super hienosti ja saanut koko ajan enemmän ja enemmän vastuuta. Taustalla on kuitenkin ollut halu opiskella lisää ja syventää tietämystä, ja koettiin, että nyt on sopiva hetki koululle. Otto kävi keväällä pääsykokeissa, ja pääsi heti sisään, vaikka hakijoita oli ollut ennätysmäärä tänä vuonna. Mä olen ihan super ylpeä mun ahkerasta ja taitavasta miehestä.

Tarkoituksena on ainakin alkuun, että Otto käy sekä töissä, että opiskelee. Koulutus on siis monimuotona, eli sitä voi tehdä itselle sopivassa tahdissa työn ohessa. Otolla on kuitenkin takana työelämää niin pitkään, että halutessaan hän voi myös jäädä jopa kahden vuoden opintovapaalle, ja suorittaa opinnot tiheämmässä tahdissa. Me katsotaan nyt, että miten tämä arki lähtee tästä rullaamaan, ja miten Otto jaksaa ja mikä on meidän perheen aikatauluille ja arjelle parasta. Vaihtoehtoja on, ja me tehdään juuri niin kuin Otosta ja meistä tuntuu parhaalta.

On ollut ihan hurjan hienoa nähdä, miten innoissaan Otto on koulusta. Onhan hän jo pitkään tiennyt, mitä haluaa tehdä ja mikä kiinnostaa. Ollaan vain odotettu sopivaa hetkeä, koska me ei haluta kuormittaa arkea liikaa. Onneksi ollaan nuoria, ja Otolla on ollut hyvä työpaikka tähänkin asti, eikä kiirettä ole ollut. On ihan hurjan hienoa, että hän voi nyt opiskella töiden ohessa, ja hän saa varmasti opiskelusta irti todella paljon.

Ollaan yhdessä puhuttu, että kolmen lapsen vanhempana Otto osaa suhtautua nyt opiskeluun ihan eri tavalla, kuin aikoinaan opiskellessaan korkeakoulussa ennen esikoisen syntymää. Silloin koulu jäi kesken, kun oli pakko mennä töihin. Eikä se koulu silloin paljoa kiinnostanutkaan, me oltiin niin nuoria ja keskenkasvuisia. Nyt siihen osaa suhtautua ihan eri tavalla. Varmasti eniten siihen vaikuttaa ikä, ja se, että on ollut monta vuotta aikaa miettiä mitä haluaa. Lapset  ovat myös opettaneet vastuuta.

Otto oli monta vuotta se meidän perheen tukipilari, joka mahdollisti omalla vakaalla työnteollaan sen, että mä pystyin lähtemään ihan nollasta, ja rakentamaan itselleni kaiken sen, mitä olen nyt muutaman vuoden tehnyt. Nyt on mun vuoro olla se vakaa tukipilari, ja joustaa, tukea ja auttaa Ottoa, kun hän jahtaa omia unelmiaan.

Myös mulla on tavoitteena lähteä opiskelemaan vielä jossain vaiheessa, mutta juuri nyt ei ole mulle vielä oikea hetki. Mulla on niin paljon töitä, enkä koe että saisin koulusta juuri nyt mitään suurta hyötyä, kun töitä on enemmän kuin tarpeeksi ilman sitäkin. Mä teen työkseni juuri nyt juuri sitä mitä haluankin tehdä, eikä tällä hetkellä ole suunnitelmissa tehdä siihen muutoksia. Mä kuitenkin ehdottomasti haluan vielä joskus korkeakoulututkinnon, ja tulen sen myös hankkimaan sitten kun on sille sopiva hetki. Sitä, milloin se on, en vielä tiedä. Onneksi mäkin olen vasta 26, että on tässä ihan hyvin koko elämä aikaa oppia uutta.

Nyt keskitytään meidän perheen kahden koululaisen opintojen tukemiseen, ja tietysti keskimmäisen varhaiskasvatukseen, ja kuopukseen, joka saa olla vielä tammikuuhun asti kotona. Aikamoista sumplimista tästä töiden, opintojen ja perheen yhdistämisestä varmasti tulee, mutta se nyt ei ole mitään uutta. Sumplimista meillä on ollut ennenkin, ja hyvin ollaan pärjätty aina. Puhalletaan yhteen hiileen ja tuetaan toisiamme, niin hyvä tulee.

Sanoinko jo, että olen haljeta ylpeydestä. Otto, kiitos kun olet juuri sinä. Oot ihan paras. Onnea vielä kerran, tästä tulee ihan mielettömän hienoa. Mä tuen sua ja seison sun rinnalla niinä päivinä kun tulet koulusta intoa puhkuen, ja niinä päivinä kun teet viimeisellä minuutilla koulutehtävää hikikarpalot otsalla. Silloin mä luen lapsille pitkän iltasadun ja vien ne nukkumaan, ja sen jälkeen teen sulle iltapalaa, tai rahtaan energiajuomaa kaupasta, ihan miten haluat. Mä tiedän, että sä pystyt tähän.

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?

Niin kauan kuin olen näitä vaatekaappipostauksia tehnyt, on teiltä tullut toiveita isompien lasten vaatejutuista! Ja nyt saamanne pitää, sillä ekaluokkalaisen vaatekaapin sisältö alkaa viimeinkin olla valmis muutamia pieniä puutteita lukuunottamatta. Kreivin aikaan, sillä kouluthan alkavat jo aivan pian. Jos ei teillä ole koululaisia, niin tsekkaa aiemmat osat eli Vastasyntyneen pukeminen talvella,  Vauvan toimiva vaatekaappi & Taaperon vaatekaappi. Kuvattiin ekaluokkalaisen itsensä kanssa vaatekaapin sisältö, ja siivottiin samalla kaappeja niin, että hänellä on omat hyllyt ja pikkusiskolla omat. Epäilen kuitenkin vahvasti, että kunhan ekat pyykkikoneelliset on pyörineet, on vaatteet taas sekoittuneet, ja palataan takaisin isojen tyttöjen yhteisiin ”paidat”, ”housut”, ”mekot” & ”colleget” -hyllyihin. Se on vaan yksinkertaisesti helpompaa, koska he käyttävät niin monia vaatteita yhdessä.

 

Meidän ekaluokkalainen on venähtänyt kevään ja kesän aikana niin paljon, että suuri osa lahkeista ja hihoista jäi pieneksi. Monesta lempparit piti luovuttaa kokonaan pikkusiskolle, ja hankkia uusia tilalle, ja joitakin hankintoja pitää vielä tehdä.

Meillä suurin osa vaatteista kiertää esikoiselta suoraan keskimmäiselle tai on käytössä molemmilla yhtäaikaa, ja siksi tahdon panostaa erityisen paljon laatuun, jotta vaate kestää pitkää käyttöä. Osan säästän vielä kuopuksellekin, mutta en ihan kaikkea, sillä väli on niin pitkä, kun kuopuksella on keskimmäiseenkin se neljä vuotta ikäeroa. Ei vaan kertakaikkiaan riitä tila säilöä vaatteita niin montaa vuotta. Osa kuitenkin lähtee vielä lähipiirin lapsille, ja palautuu sieltä sitten vuosia myöhemmin vielä takaisin meille. Niitä vaatteita voi kutsua hyvällä omallatunnolla laadukkaiksi ostoksiksi, ja tulee aina ihan hykerryttävän hyvä fiilis, kun saa takaisin vaatteen, jolla tietää olleen jo ainakin neljä käyttäjää. Ja joka siitä huolimatta näyttää edelleen hyväkuntoiselta ja on käyttökelpoinen.

 

Kun puhutaan koululaisen vaatekaapista, on varmaan sanomattakin selvää, että hänellä on jo paljon omia toiveita vaatteidensa suhteen. On ollut ihan mielettömän ihanaa suunnitella lasten vaatekaappeja omien mieltymysteni ja arvojeni mukaan, mutta on myös ihan uskomattoman hienoa, kun koululainen haluaa itse osallistua vaatteidensa valintaan. Hänellä on ihan oma tyyli ja maku, ja hän fanittaa ja fiilaa ihan omia juttujaan, merkkejään ja artistejaan. Mäkin saan edelleen osallistua, ja aikuisen tehtävähän se onkin katsoa, että vaatteet ovat säähän ja tilanteeseen sopivia, puhtaita ja ehjiä. Mutta musta on vaan tosi ihanaa, kun hän ilmaisee omia mielipiteitä ja ihastuu joihinkin vaatteisiin. Mä kannustan mielelläni itseilmaisuun niin vaatteilla kuin muutenkin.

Aina meidän maut eivät kohtaa, ja jos yksin saisin päättää, olisi vielä suurempi osa sisällöstä eettisesti ja ekologisesti tuotettua, kuin nyt on. Tällä hetkellä esikoisen kaapista n. 2/3 on eettistä ja ekologista tuotantoa, ja 1/3 ketjuliikekampetta (taaperon kaapissa varmaan 5% on ketjuvaatteita). Tosin myös jotkut ketjut onneksi panostavat samoihin arvoihin joihin itse uskon, ja tästä onkin tulossa juttua tämän viikon aikana. Mä olen myöntynyt ostamaan ketjuvaatteita, koska lapsille se tuntuu olevan tärkeää, että omasta vaatekaapista löytyy joitakin saman tyyppisiä juttuja kuin kavereilla. Muistan kyllä itsekin, että oli kivaa samistella ja parasta oli kun kerran koulukuvissa mulla ja mun kaverilla oli vahingossa molemmilla raitapaita, liivimekko ja kaksi lettiä sivuilla. Näytettiin ihan samalta!

Noniin, nyt on aika siirtyä kohti vaatekaappia ja vaatteiden määriä. Näistä kuvista puuttuu nyt kokonaan kaikki hellevaatteet, eli hellemekot, shortsit ja topit, koska ne eivät tule syksyllä olemaan käytössä. Lisäksi jätin pois juhlavaatteet, koska niitäkään ei koulussa pidetä, paitsi juhlapäivinä.

Meillä ei ole koskaan ollut lasten kaapissa kovin paljoa farkkuja, koska olen ajatellut ne hankaliksi ulkovaatteiden alla. Ekaluokalle mentäessä esikoinen kuitenkin ehdottomasti halusi kaappiin lisää farkkuja, ja käytiinkin ostamassa hänelle muutamat uudet farkut. Housuissa suosin tummia värejä, koska ne pysyvät parempana pihaleikeissä. Vaaleat housut on aina tahroilla, ja siksi en ole niiden suurin fani, vaikka usein niissä onkin tosi kauniita kuvioita, joista taas tykkäisin. Ikuisuusdilemma. Helpommalla kuitenkin pääsee, kun suurin osa housuista on tummia.

Ekaluokkalainen tykkää tosi paljon myös lappuhaalarifarkuista ja maastokuviosta, ja lisäksi kaapissa on yhdet perus siniset farkut, sekä valkoiset culottes-malliset farkut, jotka esikoinen halusi itse ostaa alennusmyynnistä. Verkkareita on yhdet Adidakset, ja lisäksi vielä kahdet collegehousut, ja yhdet mustat trikoopantsit. Hän ei hirveästi tykkää enää leggingseistä, mutta niitäkin löytyy kaapista vielä kahdet kuviolliset, jotka hän kelpuuttaa, sekä yhdet mustat (pesussa) ja yhdet sporttileggarit, jotka ovat tosin jäämässä jo pieniksi.  Urheiluvaatteita pitää ostaa vielä lisää, ainakin parit uudet trikoot sirkuskouluun ja sisäjumppatunneille. Lisäksi veikkaan, että ostetaan ainakin parit trikoopantsit, koska farkkuja ei voi talvella niin mukavasti ulkohousujen alla käyttää, ja trikoopantsit ajavat hyvin mukavien mutta ”housumaisten” housujen virkaa.

Miettikääpä muuten, että alarivin kaikki housut ovat samaa kokoa, paitsi addut yhtä kokoa muita isommat, ja viereiset Blaat yhtä kokoa muita pienemmät (ja adduja kaksi kokoa pienemmät). Kokoerot on tosi suuria eri merkkien välillä. Rivin pienimmät housut on niitä, jotka on juuri nyt tismalleen sopivia, ja suurimmissa on vielä vähän kasvunvaraa. Kaikkia pystyy kuitenkin jo pitämään.

Myös t-paitoja me tarvitaan lisää, sekä lyhyt että pitkähihaisena. Lyhythihaisia t-paitoja löytyy seitsemän, ja pitkähihaisia viisi kappaletta. Suurin osa pitkähihaisista siirrettiin pikkusiskon kaappiin, kun niissä on kesän aikana jäänyt hihat pieneksi. Mun mielestä sopiva määrä paitoja on 7-8 kappaletta (siis 7-8 pitkähihaista & 7-8 lyhythihaista), silloin pärjää hyvin meidän pyykinpesu-tahdilla. Paidoissa näkyy hyvin se, että all-over-printit ei ole enää meidän ekaluokkalaisella kovin suuressa suosiossa, vaan ennemmin yksiväristä tai sitten joku kiva printti edessä. Mä itse rakastan kokoprinttiä, mutta esikoinen tykkää ennemmin simppelimmistä vaatteista. Onneksi raidoista hänkin tykkää, ja lempiväri saattaa antaa jopa all over printinkin anteeksi.

Mekkoja ja hameita häneltä löytyy  koulukäyttöön sopivina kaksi ja kaksi. Hän ei ole mikään erityinen mekkofani, mutta tykkää simppeleistä trikoomekoista ilman rimpsuja tai röyhelöitä, sekä rennoista midimittaisista hameista, joiden kanssa pystyy skeittaamaan. Yleensä hän valitsee kaapista päälleen housut ja paidan, mutta joskus on kuulemma kiva pitää mekkopäivä.

Huppareita ja collegeita me ei tarvita enää yhtään lisää, niitä on melko paljon. Huppareita löytyy viisi, joista kolme on sellaista pidempää mallia, että menisivät vaikka sukkahousujen kanssa mekkona. Lisäksi on pari bomber-mallista college- tai verkkatakkia, pari neuletta ja yksi collegepaita. Meillä oli ennen enemmän collegepaitoja, mutta hupparit on vieneet niistä voiton tämän vuoden aikana esikoisella. Simpsonihupparin esikoinen löysi Kreikasta, ja halusi pitää sitä siellä 30 asteen helteelläkin. Onhan se kyllä aika siisti!

Ulkovaatteita löytyy Polarn O. Pyretin kuoritakki ja -housut, sekä Mini Rodinin bomber-takki, joka on jäämässä pieneksi. Lisäksi on tietysti sadevaatteet sellaisille päiville, kun sataa aivan täysillä. Pipoja, lippiksiä, hanskoja ja huiveja on myös iso liuta, joista iso osa myös on edelleen kesäjemmassa, ja kaivellaan esille sitten kun ilmat viilenevät. En viitsinyt ihan vielä kaivella kaikkea esiin kuvia varten, kun lämpömittari näytti ulkona edelleen 29 astetta näitä otettaessa. Tänään on toki ollut jo vähän viileämpää, mutta ei nyt ihan kuorihousujenkaivamis-fiilis kuitenkaan.

Kenkäpuolellakin on kaikki kunnossa. Hän valitsi koululenkkareiksi Niken Air Huarachet, ja muuten löytyy Vansit, reilulla kasvunvaralla Minna Parikan puputennarit ja baltsuja joka lähtöön. Kylmempiä säitä odottelevat vielä nahkaiset nilkkurit, jotka ainakin toistaiseksi ovat vielä sopivat, sekä säänkestävät talvikengät. Hankintalistalla on vielä kunnon vedenpitävät lenkkarit syyssäihin. Kuvassa muuten meidän taaperon varpaat, jos mietitte, miksi kenkä näyttää jalkaan nähden vähän väärän kokoiselta.

Mä uskon, että pärjätään näillä seteillä hyvin, kunhan vielä parilla yksilöllä täydennetään paita-, housu- ja sporttivaatevarastoja. Onneksi nyt on vielä ainakin niin lämmintä, että ei ole kiire ostella pitkähihaisia, voidaan rauhassa etsiskellä niitä täydellisiä lemppareita, kun tänä syksynä on ilmestymässä vielä vaikka kuinka monta ihanaa mallistoa. Mun mielestä tämä vaatevalikoima näyttää aivan meidän esikoisen näköiseltä, ja siitä tulee hyvin ilmi hänen lempparit: mukavat ja rennot vaatteet, lempibändi sekä lempivärit vihreä ja musta.

Postaus on tehty koululaisen luvalla ja avustuksella, yhdessä suurella innostuksella. Näillä mennään <3

Mitä teidän koululaisten vaatekaapeista löytyy? Onko koulukavereiden kanssa tullut jotain must-juttuja, jotka koululainen on ehdottomasti halunnut kaappiin? Fanitetaanko teillä jotain tiettyjä artisteja tai bändejä, tai kenties merkkejä?

PS: Huikatkaas HEP jos kaipaatte samanlaista vielä päiväkoti-ikäisen vaatteista? Meidän keskimmäinen taitaa olla tämän perheen eniten vaatteista kiinnostunut tyyppi, ja hänen vaatekaapistaan löytyy vaikka jos mitä aarteita. 

Kuopuksen lähestyessä 1,5 vuoden ikää, ovat sisarussuhteet alkaneet tulla yhä syvemmiksi ja niistä on enemmän kerrottavaa. Olen saanut lähiaikoina muutamaankin otteeseen postaustoiveen siitä, millaiset sisarussuhteet meidän kolmella lapsella on keskenään. Ja nyt ajattelin avata ja pohtia aihetta oikein kunnolla ja perusteellisesti.

Esikoisella ja keskimmäisellä on toisiinsa 1,5 vuoden ikäero, keskimmäisellä ja kuopuksella 4v ikäero ja esikoisella ja kuopuksella 5,5v ikäero. Meillä on siis kokemusta sekä suuresta että pienestä ikäerosta lapsilla. Kaikessa on puolensa, ja ikäerot tuovat toki suuriakin eroja sisarussuhteisiin. Yhteistä kaikilla kolmella on se, että he ovat hurjan läheisiä keskenään ikäeroista huolimatta, tai juuri niiden takia. Pienestä ikäerosta olen kirjoittanut aiemmin TÄSSÄ postauksessa, ja suuresta ikäerosta TÄÄLLÄ.

Arjessa ikäeroja ei kuitenkaan juurikaan tule ajateltua, on vain kolme pientä tyyppiä, joilla on jokaisella omat vahvuutensa, luonteenpiirteensä ja kiinnostuksenkohteensa. Monissa asioissa kiinnostukset myös kohtaavat, mikä auttaa tosi paljon. Vaikka esikoisen ja keskimmäisen leikit keskenään ovat aivan eri tasolla, kun vertaa kuopuksen leikkeihin, he pystyvät silti hyvin myös toimimaan yhdessä kaikki kolme, ja keksivät kaikenlaista hauskaa.

Kaikki kolme leikkivät yhdessä nukkeleikkejä, hippaa, lukevat kirjoja, rakentavat duploilla ja leikkivät hiekkalaatikolla tai uima-altaassa. Aina kun kuopus oppii uusia taitoja tai sanoja, isosiskot kannustavat ja kehuvat, ja ovat heti valmiina leikkimään  juuri sitä leikkiä, minkä kuopus on milloinkin oppinut. He opettavat mielellään hänelle myös uusia juttuja, ja ovat ihan selkeästi ottaneet pikkusiskon mukaan porukkaan. Isot ovat pikkusiskosta ylpeitä, ja osoittavat mielellään hänelle myös hellyyttä, joskus ärsytykseen asti. Pikkusisko kun on aika menevää sorttia, eikä hän aina jaksaisi olla isosiskojen sylissä tai halia silloin kun isommat niin toivovat.

Pikkusisko taas kiusaa isompia kokeilemalla rajojaan, taaperoiässä hän kokeilee aina välillä, että saako vaikka lyödä siskoa tai heittää tätä lelulla. No ei saa. Onneksi isot ovat hienosti ymmärtäneet, että ei mini sitä tahallaan tee, hän ei vaan vielä tajua, että lyöminen sattuu. Isommat eivät suutu, mutta sanovat sitten, että ”EI SAA (syötä kielletty ikävä asia), siskoa sattuu” ja ”Pyydä anteeksi”, ja silloin kuopus antaa heille halin, koska ei vielä osaa sanoa sanaa anteeksi. Varmasti on osittain kiittäminen isosiskoja siitä, että kuopus alkaa ymmärtää, että toisia ei saa satuttaa, kun he ovat niin kärsivällisesti ja johdonmukaisesti osanneet reagoida siihen, vaikka ovat itsekin pieniä.

Isommilla tulee kinaa keskenään yleensä vain siitä, kumpi saa tehdä jotakin ensin, kuten painaa vaikka hissin nappulaa, kävellä portaita alas tai mennä autoon istumaan. Juurikin näitä pikkujuttuja, joita mun on ainoana lapsena vaikea tajuta, ja jotka Otto taas muistaa omasta lapsuudestaan elävästi. Mitä ihmeen väliä sillä on, kuka ensin ottaa maitoa purkista, kun sitä on tarpeeksi molemmille? Mun mielestä ei kertakaikkiaan yhtään mitään, mutta joskus se tuntuu olevan sisaruksille koko elämä.  Varmasti tajuaisin itsekin paremmin, jos mulla olisi sisaruksia. Nämä ovat meillä niitä tilanteita, joita saa ratkoa lähes päivittäin.

Leikit sen sijaan sujuvat heillä aivan loistavasti yhteen, ja lähes aina ilman konflikteja. He saattavat rakentaa leikkihuoneeseen barbiekaupungin, ja leikkiä samaa leikkiä joka ikinen päivä viikon ajan aina, kun ollaan kotona sisällä. Heillä on tosi hyvät juonet leikeissä, ja he osaavat leikkiä fiksusti ja reilusti yhdessä ilman tappelua, tai epäoikeudenmukaisuutta. Pieni ikäero on juuri tässä hyvä, kun heillä on niin samat kiinnostuksenkohteet, ja melkein yhtä hyvät leikkitaidot.

Toinen meidän isommista tytöistä on vähän enemmän sellainen luontainen johtaja, ja toinen on sitten taas sopeutuvaisempi, ja nämä roolit ovat joskus vahvat myös leikeissä. Niin kauan kuin molemmat ovat tyytyväisiä, on se meidän mielestä ihan fine. Toisella heistä on ihan järjettömän vahva mielikuvitus, ja hän keksii yleensä jännittäviä leikki-ideoita. Toinen sitten taas johdattelee leikkiä, kun idea on keksitty. Se tuntuu menevän heillä tosi hyvin, ja meillä voi mennä viikkoja, ettei vanhemman tarvitse kertaakaan puuttua isompien leikkeihin tai riitoihin.

Isommilla on selkeästi omat jutut ja omat kaverit verrattuna kuopukseen, mutta aina kun he ovat yhdessä, he myös touhuavat yhdessä. Isommat auttavat pienempää pukemisessa, syömisessä ja kaikessa mahdollisessa, missä tämä milloinkin tarvitsee apua. He hirveästi toivovat, että kuopus tulisi jo päiväkotiin, tai siis esikoisen mennessä jo kouluun lähinnä keskimmäinen toivoo tätä. Hänestä olisi niin ihanaa, että voisi aina leikkiä pikkusiskon kanssa päiväkodissa. Molemmat aina toivovat, että mentäisiin yhdessä pikkusiskon kanssa hakemaan heitä päiväkodista/koulusta, koska pikkusisko on niin söpö, ja heidän kaveritkin tykkäävät hänestä.

Joskus kuopusta harmittaa, kun hän joutuu leikkimään omalla pihalla aidan takana hiekkalaatikolla, tai keinumaan, ja isommat saavat olla aidan toisella puolella pyöräilemässä kavereiden kanssa hurjaa vauhtia. Mutta sitä se kuopuksen elämä on, ja hänkin kyllä pääsee mukaan heti kun pysyy mukana. Onneksi myös naapurin lapset tykkäävät leikkiä taaperon kanssa, ja usein meidän pihalla on iso porukka tekemässä hiekkakakkuja hänen kanssaan tai uimassa. Ja vaikka pieni ei pääse isompien mukaan aina kaikkiin isompien juttuihin, niin sitten me monesti keksitään kaikkea hauskaa mitä hän saa tehdä vanhempien kanssa sillä aikaa.

Meidän vanhempien toimissa tärkeintä on tasapuolisuus, ja se, että huomioi jokaista yksilöllisesti tarpeeksi. Uskon, että lapsilla on niin hyvä suhde keskenään myös siksi, että me ollaan aina huomioitu heitä sekä yksin että yhdessä, ja pidetty huoli siitä, että kaikki tuntevat olonsa tismalleen yhtä tärkeiksi perheenjäseniksi ihan joka päivä. Meillä ei suosita ketään, ja Oton kanssa koitetaan pitää näkymätöntä kirjaa siitä, milloin kukakin on viimeksi saanut olla eka, tai saanut olla yksin vanhemman kanssa tai muutenkin saanut tehdä sitä tai tätä. On tärkeää, että jokainen lapsi saa vuorollaan myös vanhempien jakamatonta huomiota.

Jokaisella on joitain erityisoikeuksia ikäänsä nähden, kuten esikoisella oma puhelin, eikä niistäkään ole tullut mitään draamaa, kun ollaan yhdessä juteltu miksi joku saa jotain, vaikka muut eivät. Avoin keskustelu toimii tässäkin kaikkein parhaiten, ja sen avulla välttyy turhalta hampaiden kiristelyltä. Keskimmäinen tietää, että ensi vuonna hänkin saa oman puhelimen, kun menee eskariin, ja se riittää hänelle.

Me ei olla aina oltu Oton kanssa kaikesta samoilla linjoilla, koska meillä on ollut niin erilaista omassa lapsuudessa, kun toisella oli sisaruksia ja toisella ei. Uskon, että juuri siksi me ollaan löydetty hyvä keskitie näihin sisarussuhteisiinkin, kun ollaan tultu toisiamme vastaan näissä asioissa, ja mietitty ne parhaat puolet kummankin omasta lapsuudesta. Me ollaan tosi onnellisia meidän kolmesta mahtavasta tyypistä, ja uskon, että he tulevat olemaan läheisiä aina, vaikka jossain vaiheessa elämää sukset menisivätkin ristiin hetkellisesti. Uskon, että he ovat toisilleen valtavan suuri tuki ja turva, nyt ja tulevaisuudessa.

Kiitos vielä hurjasti postaustoiveesta teille! Niitä on aina ihanaa toteuttaa, ja haluan että tiedätte, että vaikka en niitä aina erityisesti kyselisikään, ne ovat aina tervetulleita. Ihanaa viikonloppua <3

Millaisia sisarussuhteita teillä itsellänne on, tai teidän lapsilla? Mitä eri-ikäiset sisarukset tykkäävät tehdä yhdessä?

Meidän perheessä ei ennen kuopusta ole ollut sellaista todellista muumi-fania. Toki Oton kanssa tykätään kovasti muumeista, olivathan ne meidän omassa lapsuudessa aivan super iso juttu. Isommat tytöt eivät kuitenkaan koskaan oikein innostuneet muumeista sen enempää, vaikka ihan mielellään ovat kuunnelleetkin muumi-satuja. He eivät ole koskaan pyytäneet erikseen muumi-leluja kaupasta, tai halunneet katsoa telkkarista nimenomaan muumeja, mutta ovat saattaneet katsella jos ne ovat sattuneet tulemaan.

Kuopus on kuitenkin aivan kertakaikkisen toista maata. Yksi hänen ihan ekoista sanoistaan oli ”muumi”, ja hän on bongannut muumeja siitä asti kun oppi huutamaan ”muumi”. Hän bongaa muumimainokset auton ikkunasta, muumi-lehden kaupan lehtihyllystä ja muumipehmolelun valokuva-albumin valokuvasta. Hän rakastaa muumimusiikkia, muumikirjoja, muumipehmoleluja, Muumilaakson tarinoita ja ihan kaikkea muumi-aiheista. Muumi-astiat on best, muumi-pelit on best ja iho kuivataan uinnin jälkeen muumi-pyyhkeellä. Hän huomaa, jos naapuri kävelee pihan ohi muumi-pyyhe laukussa menossa uimaan. Silloinkin hän kiljaisee ”MUUUUUUUMI!”. Ihan uskomaton muumifani siis, muumifanituksen taso lähentelee jo kesäkuun keikalla bongattuja mmer-esiteinejä.

Siksi päätettiinkin lähteä käymään tänä kesänä Muumimaailmassa, missä ei oltu ennen perheenä käytykään. Reissu toteutettiin ihan extempore-meiningillä, kuten niin monet muutkin kesäreissut tänä kesänä. Aamupäivällä päätettiin, että tänään lähdetään Muumimaailmaan, ja niin tehtiin.

Sää oli uskomattoman kaunis ja helteinen kun saavuttiin Muumimaailmaan, mutta ekan tunnin jälkeen alkoi ihan hurja kaatosade ja ukkonen. Me pakoiltiin sadetta ensin Poliisimestarin talossa, ja sitten Pizza&Pasta-ravintolassa. Onneksi sade meni ohi, ja päästiin kiertämään Muumimaailma rauhassa loppuun. Meidän lapset tykkäsivät tosi paljon Muumimaailmasta, ja jopa taapero jaksoi katsoa teatteriesityksen Teatteri Emmassa kokonaan.

Mä olin itse ehkä vähän yllättynyt siitä, miten ”pieni” Muumimaailma loppupeleissä oli, koska tietty kun itse oli käynyt siellä viimeksi alle kouluikäisenä, sen muisti paljon suurempana. Ja onhan toki Muumimaailma myös muuttunut paljon mun lapsuudesta. Kiva paikka oli, mutta en usko, että siitä tulee muumifanista huolimatta mikään joka kesän kohde, sillä ihan niin paljoa siellä ei ollut nähtävää. Mutta ehdottomasti mennään joskus toisenkin kerran! Ja varmasti paikka uudistuu jonkin verran aina välillä, mä näen siellä kyllä paljon potentiaalia. Lapsista parasta oli tietenkin muumihahmojen haliminen, sekä heidän taloissa vieraileminen ja labyrintti.

Me yllätyttiin myös siitä, miten aikaisin Muumimaailmassa menivät palvelut kiinni! Yritettiin mennä buffet-ravintolaan syömään varttia vaille neljä, mikä mielestäni on aika normi ruokailuaika, mutta se sulkeutui neljältä. Päädyttiin sitten sinne Pizza & Pasta -ravintolaan, joka oli auki puoli kuuteen. Mieluummin oltaisiin syöty buffassa, koska siellä oli terveellisiäkin vaihtoehtoja. Kuusi pizzaslicea ja yksi lasten pasta-annos juomineen pikaruokalassa maksoivat 60 euroa, siinä missä kotiruokatyyppinen buffet olisi ollut meidän koko perheeltä alle 50 euroa. Jotenkin tuntui että hinnat meni vähän väärin päin? Toivottavasti joskus näihin aukioloaikoihin voisi ehkä tehdä tarkistusta, sillä tuntuu tosi hassulta, että joku näinkin mahtava kohde sulkeutuu jo kuudelta kesällä, kun kaikki ovat muutenkin liikkeellä myöhempään. Varsinkin se tuntuu oudolta, että ravintolat sulkeutuvat niin aikaisin.

Mutta joo, meillä oli kiva reissu, eikä sade haitannut yhtikäs mitään. Päin vastoin, siitä tuli meillle hauska ja ikimuistoinen reissu, kun juostiin yhdessä hurjassa vesisateessa, ja kuunneltiin ukkosen jyrinää Poliisimestarin vankityrmässä.  Taapero oli aivan innoissaan, ja reissun aikana hän oppi vihdoin sanomaan ”Muumimamma”, kun tähän asti kaikki on olleet vaan ”muumi”. Nyt hän osaa jo kaksi muumia siis! Hän on puhunut reissusta jo monta kertaa ”Muumimamma, hali. Muumimaa, hali. Muumi koti”, että taisi tosiaankin tehdä vaikutuksen.

Oletteko te käyneet Muumimaailmassa? Millaisia kokemuksia Muumimaailmasta teillä on?