Eilen oli meidän kuudes hääpäivä ja tänään on meidän yhdeksäs vuosipäivä. Tänään on yhdeksän vuotta siitä, kun oltiin Oton opiskelijasolussa Kannelmäessä pienellä porukalla viettämässä pikkulauantaita ja päätettiin, että nyt kerrotaan kaikille ihan Facebookissa, että meistä on tullut Iina ja Otto. Aika paljon olen kirjoittanut siitä hetkestä, kun me saatiin tietää, että meille tulee  vauva, mutta seurustelemaan alkamisen olen kuitannut lähinnä sanoilla ”ilmoitettiin siitä Facebookissa”.

Haluatteko tietää mitä muuta sinä iltana tapahtui? No ainakin puhuin paljon kaverin kanssa vessassa. Perus illanvietot teinivuosina, mulla ainakin oli tapana käydä kavereiden kanssa vessassa kikattamassa ja höpöttämässä. Siellä vessassa mä muun muassa mietin, että uskallanko oikeasti heittäytyä tähän täysillä, uskallanko jakaa itsestäni Otolle kaiken ja tykkäisiköhän se Otto silti vielä musta, jos kertoisin sille millainen ”oikeasti olen”. Näin vuosia myöhemmin ymmärrän, että ei mussa ollut mitään vikaa, enkä oikeasti ollut yhtään minkäänlainen, olin ihan tavallinen teini. Mutta omassa päässä kaikki omat teinivuosien kokemukset tuntuivat tosi dramaattisilta silloin. Ajattelin, että jos Otto tietäisi musta ”ihan kaiken”, hän ei enää haluaisi olla mun kanssa. Päätin kuitenkin ottaa riskin, koska mulla oli sellainen tunne, että tämän ihmisen kanssa haluan olla joko kokonaan tai en ollenkaan.

Sinä iltana mä kerroin Otolle kaiken, mitä mun elämässä oli siihen mennessä tapahtunut (kaiken mitä muistin tai pidin tärkeänä), mun tyhmimmät teot, noloimmat mokat ja kaiken, mitä musta oli puhuttu. En halunnut, että meidän välillä on mitään salaisuuksia. Odotin, että Otto juoksisi karkuun, mutta vielä mitä. Hän kuittasi mun ”synkimmät salaisuudet” naurahtaen ja kertomalla reteästi olevansa itse ”paljon pahempi”. Ja mä kun odotin jotain suurta reaktiota. En saanut sellaista. Sen sijaan sain yhden meidän suhteen merkittävimmistä keskusteluista, jonka pohjalta oli oikeasti aika hyvä aloittaa suhde. Kun oli kertonut toiselle heti kättelyssä kaikki ne asiat, joita häpesi tai jotka tuntuivat kivuliaalta omassa menneisyydessä, oli aika helppo lähteä rakentamaan suhdetta puhtaalta pöydältä. Olen aika hiton ylpeä 19-vuotiaasta Iinasta ja 20-vuotiaasta Otosta.

Siitä lähti meidän suhde etenemään, viikon kuluttua saatiin raskausuutiset ja hyvin pian sen jälkeen asuttiinkin jo yhdessä.

”Onhan tää kaikki tapahtunu hullun nopeesti mut mitä sitten? Jos meidän suhde toimii ja kaikki on hyvin niin sillä ei mun mielestä oo mitään väliä kauanko ollaan tunnettu, me ollaan kumminkin niin samalla aaltopituudella siinä et mitä halutaan elämältä.” Iina <3 Otto 9.7.2011 

Näin kirjoitin heinäkuussa 2011 mun silloin vain pari kuukautta pystyssä olleeseen blogiini. En ollut väärässä, vaan harvinaisen oikeassa. Se sama tunne on edelleen hyvin vahvana. Me ollaan niin täysin samalla aaltopituudella siinä, mitä halutaan elämältä, että sillä ei ole mitään väliä kuinka nopeasti kaikki alkoi. Se on vaan bonus, hauska tarina. Meidän suhde alkoi vauhdikkaasti ja vauhdikkaasti se on myös jatkunut.

Me ei ikinä olla uskottu kuherruskuukauden olemassaoloon tai sen loppumiseen meidän kohdalla, siinä on meidän salaisuus. Elämässä tulee erilaisia tapahtumia ja vaiheita, jotka vaikuttaa toki välillä myös parisuhteeseen, kuten kaikkeen muuhunkin. Mutta se meidän parisuhteen pohja on aina sama. Palava rakkaus toista kohtaan, täysi luottamus, halu tehdä toinen onnelliseksi ja halu kuherrella, miksi kuherrella saisi vain kuukauden kun sehän on ihan parasta parisuhteessa? Ei kai ole mitään ihanampaa kuin pussailla ja kikatella ja halailla ja sanoa toiselle ihania asioita ja pitää toista hyvänä. Ei ainakaan meidän mielestä ole. Silloin kun elämässä tulee eteen vaikeampia hetkiä, parasta lääkettä on puhua ja käpertyä toisen kainaloon ja antaa kaikkien tunteiden tulla. Silloin kun olen onneni kukkuloilla, ihaninta on jakaa se toisen kanssa ja hypätä syliin pussailemaan. En keksi tilannetta, jossa haluaisin kauemmas Otosta. Kaikki tapahtumat meidän elämässä ovat sitoneet meitä tiiviimmin yhteen.

Me ollaan ihan pirun onnekkaita, kun meillä on toisemme. Jotkut maailmankaikkeuden kappaleet olivat oikeilla paikoilla silloin kun me ollaan tavattu, puhuttu ja rakastuttu. Siitä huolimatta, että oltiin aivan kokemattomia teinejä, epävarmoja ja molemmat ihan pihalla siitä mitä halutaan elämältä, me tiedettiin mitä haluttiin toisiltamme. Ja me haluttiin samoja asioita. Turvaa, tasaisuutta, luottamusta, lämpöä, huolenpitoa ja elämää suurempaa rakkautta. Olen varma, että niitä tullaan antamaan toisillemme joka päivä niin kauan kuin meissä henki pihisee, tapahtui mitä tapahtui.

Kiitos Otto, kun sä saat mut joka ikinen päivä tuntemaan itseni tärkeäksi, rakastetuksi ja kuulluksi. Enempää en voisi toivoa, enkä malta odottaa mitä seuraavat yhdeksän vuotta tuo meille tullessaan. Olen varma, että paljon ihania ja hienoja seikkailuja, odottamattomia tilanteita, rakkautta ja voimaa. On maailman siisteintä saada jakaa elämä just sun kanssa. Hyvää hääpäivää ja vuosipäivää meille rakas!

PS: Kirjoitin muuten eilen hääpäivän kunniaksi Otolle rakkauskirjeen. Just sellaisen vähän kiusallisen, liian pitkän ja imelän, jota lukiessaan Otto kuitenkin hymyili ja sen jälkeen kiitteli vuolaasti. Aion tallettaa sen samaan muistolaatikkoon, jossa säilytän mm. kiusallisen imeliä kuukausipäiväkirjeitä (nrot 1-12), ultrakuvia, lasten sairaalarannekkeita synnytysosastolta, Otolle tekemiäni lahjakortteja ja muita rakkaita juttuja.

PPS: Meidän Yhdessä-podcast jatkuu tänä yönä klo 00.00! Muistakaa ottaa uudet jaksot kuunteluun Spotifyssa, Soundcloudissa tai Apple Podcasteissa! 

Paljon onnea rakas, sinä täytät tänään kolme vuotta. Tuntuu kuin vasta eilen olisimme isäsi kanssa jutelleet siitä, että haluaisimme vielä kolmannen rakkaan täydentämään meidän onnea. Nyt olet jo vanhempi kuin nuorempi isosiskosi oli silloin. Koska olet kuopus niin selkeästi, olet edelleen meidän vauva, vaikka siitä nimityksestä kovasti pyristeletkin eroon. ”Eihän kun minä olen iso tyttö!” sanot ja kurtistat kulmiasi. Niinhän sinä olet. Tosi iso ja taitava tyttö. Aika kuluu ja sinä kasvat nopeammin kuin pystymme käsittämään. Haluaisin rutistaa sinut syliini ja pitää siinä, mutta sinä juokset jo kaukana edellä.

Olen aina ihaillut rohkeuttasi, ihan pikkuruisesta vauvasta lähtien. Kun viiden kuukauden iässä lähdit konttaamaan ja puolivuotiaana seisoit, ääni sisälläni huusi ”APUA!”, mutta hiljensin sen ja katselin menoasi ihaillen. Edelleen joudun hiljentämään sen pelon sisälläni monta kertaa päivässä, mutta onneksi itsesuojeluvaistosi on kehittynyt ainakin hieman noista ajoista. Silti haukon henkeäni, kun uit pelottomasti syvässä vedessä vain vyötärökellukkeet apunasi ja syöksyt hirmuista vauhtia polskien minun luota isäsi luo. Jos hörppäät matkalla vettä, naurat ja jatkat uimista. Me ei isäsi kanssa ikinä oltaisi kasvettu näin rohkeiksi vanhemmiksi ilman sinua ja sinun loputonta uteliaisuuttasi ja oppimisen haluasi.

Olet opettanut meille valtavan paljon. Olet opettanut, että alle 3-vuotiaalla voi olla jo empatiakykyä ja hieno ymmärrys syy- ja seuraussuhteista. Muistat joka ilta pitkän rimpsun hyvänyön toivotuksia ja rakkaudentunnustuksia. Ne pitää sanoa kaikki. Sanot joka päivä niin paljon hauskoja asioita, että niistä olisi saanut jo Päätalon Iijoki-sarjan mittaisen kokoelman kirjoitettua. Kun katsoo aikaa taaksepäin, on vaikea edes muistaa millaista oli silloin, kun et puhunut. Sillä puhunut sinä olet aina. Siitä asti kun seitsemän kuukauden ikäisenä sanoit mummu ja kake, olet puhunut taukoamatta.

Sinulla on jo paljon omia juttuja ja kavereita. Et ole enää se vauva, jolle pitäisi järjestää vauvatreffejä, vaan se iso tyyppi joka lähettää äidin puhelimesta itse kaverille ääniviestin ja kysyy milloin leikitään yhdessä. Leikit kotia ja lääkäriä kavereiden kanssa ja pidät meille upeita ravintolaillallisia leikkikeittiölläsi kokkaillen. Ravintolassasi on tarjolla sashimi-sushia, makeja, wakamea ja california rollseja (sinun sanojasi).

Yllätät meidät taidoillasi aivan liian usein. Kun me kuvitellaan, että Party Aliaksen pelaaminen kanssasi olisi sitä, että kerrot meille mitä saamasi kortin kuva esittää, sinä yllätätkin meidät kaikki näyttelemällä oma-aloitteisesti kilpikonnaa hakemalla tyynyn sohvalta ja konttaamalla se selässäsi hitaasti. Seuraavalla kerralla tyyny muuttuu moottoripyöräksi jalkojen välissä ja sinä päristät ja teet käsistäsi ohjaustangon, eikä ole epäilystäkään mitä esität. Osaat ainakin 90% Spice Girlsin Wannaben sanoista, sillä niin sinnikkäästi olet sitä harjoitellut siskojesi kanssa. Minä en osaa vieläkään muuta kuin kertsin.

Sinunkaan kuullen ei salakielenä toimi enää englanti, sillä olet poiminut sen niin tehokkaasti peleistä ja leffoista. Siinä missä ruotsin kieli tuntui haastavalta vielä vuosi sitten dagiksen aloituksen kynnyksellä, nyt sekin taittuu sinulta jo aivan mahtavasti. Päivittäin käyt isäsi kanssa jo pitkiä keskusteluita ruotsin kielellä ja muistutat isiäkin puhumaan entistä säännöllisemmin ruotsia. Se on tärkeää ja hienoa. Vaikka kotona leikit enemmän suomeksi, dagiksessa leikkisi sujuvat ruotsin kielellä ystävien kanssa.

Olet kiinnostunut kirjoista ja rakastan sitä, miten haet kirjan kirjakorista ja kiipeät sen kanssa syliin. ”Äiti lue mulle tää satu!”. Luetaan avaruudesta, kehonosista, poneista ja ystävyydestä. Tiedät miten ruuansulatus toimii ja mitä pitää tehdä, jos kaverilla on paha mieli. Rakastat koiria ja puhut niistä paljon. Sinun leikkikeittössä kanssasi kokkaava ei koskaan ole apukokki, vaan apukoira. Isällesi sanot painokkaasti ”Pappa! Int får man göra såndänt”, kun isäsi pelleilee taas kerran.

Rakastat ottaa kuvia puhelimella tai kameralla itse ja rakastan sitä, miten paljon kiinnität huomiota yksityiskohtiin. Kuvailet näkemääsi ja kokemaasi harvinaisen tarkkanäköisesti ja on mieletöntä saada kuulla ja nähdä maailmaa sinun silmin.

Sinä olet aina ollut harvinaisen sisukas tyyppi. Näytät tunteesi aina täysillä, olivat ne mitä tahansa. Ihailen ja tuen sitä. Meillä saa aina näyttää tunteet ja puhua niistä, ne ovat suuri rikkaus ja vahvuus.

On vaikea käsittää miten onnekkaita olemme, kun saimme juuri sinut siskojesi seuraksi. Meillä on kolme niin käsittämättömän upeaa lasta, että ei sitä meinaa uskoa. Joka päivä haluan kertoa sinulle ja teille kaikille: Olet maailman ihanin ja rakastan sinua maailman eniten. Olet hyvä juuri tuollaisena kuin olet. Pystyt mihin tahansa ja me tuemme sinua aina, tapahtui mitä tapahtui. Muista, että me rakastetaan sinua aina. Kiitos kun saadaan olla sinun äiti ja isi ja vielä kerran valtavan paljon onnea meidän ihanalle kolmevuotiaalle! 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin & Indieplacen kanssa.

Kun mut haluttiin mukaan Postin kaupalliseen yhteistyöhön, jossa ideana oli askarrella ja lähettää ystävänpäiväkortteja yksinäisille sekä kertoa tästä mahdollisuudesta teille, mulla meinasi tulla itku ilosta. Niin ihana ja kaunis idea, niin helppo tapa tehdä hyvää ja ilahduttaa. Mä lähdin suurella riemulla mukaan ja meidän lapset innostuivat heti ja lupasivat auttaa mua korttipajalla. Me rakastetaan askarrella yhdessä ja mikä olisikaan helpompi tapa auttaa kuin viettää yhteinen ihana askarteluhetki ja lähettää kortteja heille, jotka eivät sellaista välttämättä muuten saisi.

Postin ystävänpäiväkampanjassa kerätään postikortteja (kaupasta valmiina ostettuja tai itsetehtyjä) lähetettäväksi yksinäisille ihmisille ja tällä tavalla ilahdutetaan heitä ystävänpäivänä. Posti jakelee ihmisten lähettämät kortit paikkoihin, joissa on yksinäisyyttä ja jonne ystävänpäiväkortteja harvemmin vastaanotetaan. Kortteja toimitetaan kolmeen kohteeseen, jotka ovat Rinnekoti, Sos-lapsikylä sekä HelsinkiMissio.

Mä valitsin meidän korttien kohteeksi HelsinkiMission, koska vanhusten yksinäisyys raastaa mun sydäntä. Tiedän itsekin omakohtaisesta kokemuksesta, miten yksinäiseksi läheinen voi vanhana tuntea itsensä esimerkiksi puolison poismenon jälkeen. Jos vaan mitenkään voin ilahduttaa ja piristää näitä yksinäisiä vanhuksia, niin sen kyllä teen. Viime keväänä valittiin HelsinkiMissio meidän hääpäiväjuhlien hyväntekeväisyyskohteeksi ja vielä joku päivä mä aion alkaa myös vapaaehtoiseksi ystäväksi vanhukselle, se on mulle tärkeä asia.

Mä toivon, että kortin saajasta tuntuu ihanalta, että joku on ajatellut häntä ja halunnut ilahduttaa häntä kortilla. Kortteja askarrellessa mä mietin, millaisille ihanille ihmisille kortit matkaavat eteenpäin.

Lapset tekivät kortteja keskittyen ja suurella innolla mun kanssa ja pohtivat yhdessä, miten hauskaa olisi toimia postinkantajana ja käydä viemässä kortteja vanhainkotiin. Mä toivon että meidän tekemät kortit tuovat iloa saajiensa päiviin tai edes pienen hymyn kasvoille. Ne on askarreltu suurella rakkaudella ja kieli keskellä suuta. Me saatiin tehtyä lopulta 18 korttia, eikä mennyt edes kauan kun yhdessä puuhasteltiin. Askartelutarvikkeetkin löytyi valmiiksi jo kotoa aiempien askarteluiden pohjalta, joten tästä ei todellakaan ollut vaivaa, päin vastoin. Kiikutin kortit isossa kirjekuoressa tänään meidän lähimpään postiin ja sieltä ne lähtevät matkaan ilahduttamaan ihmisiä. Ystävänpäivä on jo ihan pian, vain parin viikon päästä!

Jos sinäkin haluat osallistua Postin ystävänpäiväkampanjaan, toimi näin: 

1. Askartele tai osta haluamasi määrä kortteja (yksikin on jo iso juttu!)

2.Kirjoita korttiin tervehdyksesi ja osoita se joko HelsinkiMission, SOS Lapsikylän tai Rinnekodin kautta korttia odottavalle.

3. Lähetä kortit viimeistään 29.1. (eli huomenna!) alla olevaan osoitteeseen, ja Posti jakelee ne eteenpäin. Voit lähettää yhdessä kirjekuoressa useamman kortin, ja sinun ei tarvitse lisätä postimerkkejä tai osoitetietoja kuoren sisällä oleviin kortteihin erikseen.

Osoite: 

Posti Oy
Ystävänpäivä
PL 7230
00002 HELSINKI

Mä toivon hurjasti, että mahdollisimman moni osallistuisi tähän ihanaan kampanjaan ja toivotan kaikille ihanaa päivää <3 

Kun syksyllä 2018 (apua, siitä oikeasti on jo niin kauan) sain tämän idean, että aloitan postaussarjan ihanista erilaisista perheistä mä oletin, että saisin mukaan ehkä juuri ja juuri tarvittavan määrän perheitä. Mua jännitti ihan hirveästi, että haluaako kukaan tähän mukaan! Sitten lopulta viestejä alkoikin tulvia (jo yli kolme kuukautta ennen kuin pystyin aloittamaan sarjan tekemisen) ja yhtäkkiä mulla oli kymmeniä ja taas kymmeniä perheitä, jotka odottivat multa vastausta. Vastausta viesteihin, joista iso osa oli pitkän postauksen pituisia.

Mulle kävi niin, että vaikka ilahduin valtavasti ihmisten kiinnostuksesta, myös ahdistuin viestien tulvasta yhdistettynä ajanpuutteeseen. Tuli sellainen olo, että en edes tiennyt mistä voisin aloittaa, lamaannuin kaikkien viestien edessä. Meneillään oli vuoden kiireisin postausaika (ja sähköpostiaika), eli loppuvuosi, ja kotona mulla oli 1,5-vuotias taapero hoidettavana. Otto oli päivät töissä ja opiskeli iltaisin. En ollut mitenkään osannut etukäteen ajatella, että niin moni haluaisi mukaan. Ajattelin silloin vaan, että käyn ne viestit perusteellisesti läpi sitten kun on hyvä hetki, koska silloin ei ollut.

Alkuvuodesta 2019 kokeilin parin kuukauden ajan assistenttia. Hän oli aivan kultakimpale, joka selvitti mun sähköpostisuman ja järjesteli kaikki Ihanat erilaiset perheet yhteen kansioon, josta löysin ne kaikki viestit helposti ja luin vihdoin ne kaikki ajatuksella läpi useampaankin kertaan. Kun Otto jäi opintovapaalle vihdoin, mä luovuin pitkin hampain assistentista, koska halusin säästää rahaa. Silloin oli jo kulunut kolme kuukautta siitä, kun viestejä alkoi tulla. Otin viesteihin lopulta sellaisen lähestymistavan, että otin yhteyttä aina yhteen perheeseen kerrallaan, eli tammikuussa tammikuun perheeseen ja heinäkuussa heinäkuun perheeseen. Enempään en pystynyt.

Onneksi kaikki perheet joille kirjoitin, olivat edelleen halukkaita lähtemään mukaan, vaikka palasin asiaan vasta kuukausia myöhemmin. Olen todella kiitollinen jokaiselle mukana olleelle perheelle kaikesta <3 Nyt kun vuosi on jo vaihtunut 2020 puolelle ja mulla vielä uupuu ne 3 ”viime vuoden” tarinaa, mä en kertakaikkiaan kehtaa enää lähettää viestejä. 1,5 vuotta sen jälkeen, kun olin pyytänyt perheitä mukaan. En vaan kehtaa. Anteeksi, etten ole vastannut aiemmin. Olisin toki voinut vähin äänin vielä lähetellä viestejä ja nolostella yksinäni hitauttani ja aikaansaamattomuuttani, mutta halusin aloittaa uuden vuoden tämän lemppariprojektin suhteen täysin puhtaalta pöydältä ja hyvällä fiiliksellä. Samalla jännittäen hulluna, että haluaakohan kukaan enää mukaan tämän jälkeen.

Nyt mä pyydän teiltä mitä nöyrimmin, että jos olette joskus hakeneet mukaan ja olisitte vielä kiinnostuneita olemaan mukana postaussarjassa, vastatkaa ihmeessä vanhaan lähettämäänne viestiin, niin tiedän, jos haluatte vielä olla mukana. Ja jos et ole koskaan hakenut vielä mukaan, mutta haluaisit mukaan, saa laittaa viestiä! Nyt mä tiedän, että osaan toimia niin paljon paremmin tässä asiassa. Mulla on jo oma kansio kaikelle (johon voin laittaa kaikki viestit selkeästi, eivätkä ne huku muiden sekaan) ja pystyn jatkamaan sarjaa lennosta samantien, ilman, että pitäisi odotella kuukausia. Nyt mulla on innostuksen lisäksi selkeä suunnitelma ja paljon aiempaa kokemusta.

Mua nolottaa kirjoittaa tätä, koska mulla on niin epäonnistunut olo. Mutta toisaalta, olen vaan hirveän kiitollinen, että olen saanut jo esitellä yhdeksän hurmaavaa ja upeaa perhettä, joiden tarina mulla oli suuri kunnia kertoa. Olen niin onnellinen siitä, että olen saanut tehdä tätä ja edelleen koen, että jokainen tekemäni haastattelu on ollut antoisimpia kokemuksia, joita mulla on blogin kautta ollut. Haluan ehdottomasti jatkaa tätä sarjaa, koska sen tekeminen on ollut mulle mieletön kokemus ja teiltä on tullut niin mahtavaa palautetta! Siksi avaan sydämeni ja kerron tämän. Jokainen Ihanat erilaiset perheet -sarjan postaus oli vuoden Top 20 luetuimpien postausten joukossa. Se kertoo mun mielestä siitä, miten suuri tilaus sille on, että ihmiset saavat nähdä erilaisia perheitä positiivisessa valossa. Siksi tämä sarja on mulle yksi tärkeimmistä jutuista, mitä olen blogiini koskaan kirjoittanut. Siksi aion jatkaa sitä myös tämän vuoden ajan.

Hae mukaan Ihanat erilaiset perheet -sarjaan: 

Laita sähköpostia mulle iina.hyttinen@indiedays.fi osoitteeseen. Jos laitat viestiä, kerro siinä ainakin jotain olennaista omasta perheestäsi, miksi haluaisit olla mukana sekä paikkakunta, jolla haastattelu toteutettaisiin. Sen verran vielä infoa, että Ihanat erilaiset perheet -haastatteluissa mihinkään kysymykseen ei ole pakko vastata ja jokainen haastateltu perhe saa lukea (ja tarvittaessa pyytää muutoksia) julkaistavan tekstin etukäteen ja vaikuttaa 100% siihen mitä kerrotaan. Haastattelut tehdään aina positiivisessa hengessä. Kuvaan myös haastateltavat perheet postauksen kuvia varten ja perheet saavat ottamani kuvat omaan käyttöönsä (kunhan kuvaaja on mainittu käytön yhteydessä). Kuvissa ei näytetä mitään sellaista, mitä perhe ei halua, eikä niissä ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan, jos ei halua. Myös kuvat saa nähdä etukäteen. Haastattelut toteutetaan joko perheen kotona tai muussa heidän valitsemassa paikassa ja ne kestävät yhdeksän haastattelun kokemuksella yleensä aina n. 1,5h kokonaisuudessaan. 

Aiemmat Ihanat erilaiset perheet -tarinat löydät TÄÄLTÄ.

Kiitos hurjasti jo etukäteen <3 

Koska on maanantai, halusin aloittaa viikon ajattelemalla mahdollisimman paljon lempeitä ja rakkauden täyteisiä asioita. Viikko ei voi alkaa huonosti, jos miettii, mitä kaikkea ihanaa omassa elämässä on. Siispä tässä tulee muutama pieni ja hupsu syy, miksi rakastan meidän perhettä. Näiden lisäksi on tietenkin ne itsestään selvät isot ja merkittävät syyt, jotka on käyty jo läpi miljoonaan kertaan. Mutta mä halusin nyt miettiä näitä pieniä asioita, jotka tuovat onnen ja rakkauden pilkahduksia mun elämään ja arkeen. Toivoisin myös kuulevani (pieniä juttuja), miksi te rakastatte teidän perheitä.

Mm. näistä syistä rakastan meidän perhettä:

Rakastan sitä miten isommat jaksavat kerta toisensa jälkeen leikkiä taaperon kanssa piilosta ja ihmetellen etsiä häntä, vaikka hän menisi piiloon etsijän vieressä seisovan vanhemman taakse. 

Rakastan sitä, miten meillä kaikilla tekee yleensä yhtä aikaa mieli pizzaa. 

Rakastan sitä, miten taapero kysyy isosiskolta, että saanhan mä sitten merkin, kun oon siivonnut mun keittiön. Ja isosisko sanoo että ”joo”, ja ryntää heti askartelemaan pikkusiskolle kunniamerkkiä siivouksesta ja päättää aloittaa siskolle pentupartion, jossa hän saa ansaita merkkejä joka päivä. 

Rakastan sitä, miten Otto herää yllärinä maanantaiaamuna yksin lasten kanssa ja hoitaa yksin kaikki lasten aamutoimet ja viennit, että mä saan nukkua pidempään ja aloittaa viikon rennosti. 

Rakastan, miten isot ovat taaperon oppilaina koulussa ja antavat ”opettajan” opettaa, vaikka kaksivuotiaan opetukset olisivat välillä (lähes aina) vähän höpöjä. 

Rakastan makoilla lattialla taaperon kanssa ja kertoa vaan: rakastan sun ihania pieniä korvia, rakastan sun ihania pikku varpaita, rakastan sun suloista nenää. Rakastan sitä, että lapsi vastaa mulle, ”mäkin rakastan äiti sun kättä”. 

Rakastan sitä, miten taaperon toiveesta mennään usein yhdessä (sohvalle, sisällä) peiton alle katsomaan tähtiä ja avaruutta. ”Pitää olla peitto, koska muuten voi sattua jos tähdet tippuu meidän päälle, kun niissä on sakaroita.” Toim. huom. meidän olkkarin lamput on aurinko ja kuu. 

Rakastan sitä, että kun sanon keskimmäiselle hänen olevan tosi hyvä isosisko ja minun olevan hänestä ylpeä, hän sanoo ottaneensa vain mallia isosiskostaan. 

Rakastan myös ylpeää hymyä esikoisen kasvoilla, kun hän kuulee pikkusiskonsa sanovan näin. 

Rakastan sitä, miten yksi meidän lapsista tulee melkein joka ilta vielä kymmenen minuutin kuluttua nukkumaanmenosta keskustelemaan jostain asiasta, joka on jäänyt mietityttämään, vaikka just puhuttiin ennen hyvänyön toivotuksia kaikesta mahdollisesta, mikä voisi mietityttää. Juuri siksi, ettei tarvitse enää nukkumaanmenon jälkeen hämmentyä yksin mistään. Yleensä silloin nukkumaanmenon jälkeen tulee kuitenkin ne parhaat kysymykset ja ajatukset.

Rakastan katsoa, kun Otto ja tytöt pelaavat yhdessä. Tiedän, miten paljon se merkitsee Otolle ja miten onnelliseksi hän tulee, kun saa jakaa lempiharrastuksensa yhdessä lasten kanssa. Tiedän, miten paljon häntä ilahduttaa se, että he ovat aidosti kiinnostuneita.

Rakastan piirtää yhdessä meidän lasten kanssa. Saan leikkiä opettajaa ja opettaa heille kaiken sen, mitä opin itse lapsena taidekoulussa. Joka kerta he ovat yhtä innoissaan, kun oppivat jotain uutta. Ja joka kerta mä olen yhtä innoissani, kun saan vähän piirrellä ja tuntea onnistumisen tunteita, kun lapset on ihan, että ”wau!”.

Rakastan sitä, kun Otto on viemässä lapsia nukkumaan ja sitten kuulen heleän taaperon äänen sanovan ”isi, mä haluun et sä vähän halailet mua.”

Rakastan sitä, miten syvällisistä asioista voin jo käydä keskusteluita meidän esikoisen kanssa. Hän ymmärtää jo niin älyttömän paljon!

Rakastan sitä, miten meidän perheessä jokainen kannustaa toista, oli kyseessä iso tai pieni asia. Kun joku oivaltaa jotain uutta, jokainen aidosti hihkuu riemusta.

Rakastan sitä, miten nopeasti lapset innostuvat, kun ehdotan jotain yhteistä tekemistä. Nautin tästä täysillä niin kauan kuin sitä kestää, koska voi tulevaisuudessa tulla sellainenkin aika, kun teinejä ei kiinnosta tehdä yhdessä mitään. Tai sitten ei tule.

Rakastan sitä, että Otto on meidän perheessä se, joka opettaa meidän tytärtä ompelemaan ja paikkaa rikki menneet vaatteet, koska itse olen ompelukoneen kanssa aivan poropeukalo.

Rakastan sitä, että meidän lapsille jokainen sellainen juttu, jonka olen halunnut säännölliseksi osaksi arkea (kuten rakkauden ilmaiseminen joka päivä) on vähintään yhtä tärkeä ja luonnollinen  juttu, kuin mulle.

Rakastan sitä, miten armollisia meidän lapset on. Kun joskus sanon, että ”anteeksi, mua väsyttää ja en nyt jaksa tulla mukaan piiloleikkiin, kun haluan vähän aikaa vaan makoilla sohvalla ja lukea kirjaa”, niin he sanovat, että ”ei se haittaa mitään äiti” ja tuovat vielä mulle peiton.

Miksi sä rakastat sun perhettä?