Mun tärkeimpänä tavoitteena viime vuodelle oli olla armollisempi itselleni. Koen onnistuneeni siinä osittain: olin joissain asioissa itselleni armollisempi kuin ennen. Joinakin iltoina annoin vaan olla jos en jaksanutkaan tehdä enää töitä lasten mentyä nukkumaan, ellei ollut pakollisia deadlineja ja uskalsin pitää hieman enemmän lomaa, kuin aiempina yrittäjävuosina. Olin myös itselleni armollisempi äitinä ja ehkä myös puolisona.

Joka kerta kun hölläsin, huomasin miten paljon siitä oli hyötyä. Ja joka kerta kun vaadin itseltäni liikaa, asetin itselleni kohtuuttomia tavoitteita tai vertasin itseäni toisiin, huomasin miten siitä ei ollut mitään hyötyä. Silti en osannut täysin välttää asettamasta itselleni paineita tai vaatimuksia (tai vertaamasta). Mutta armollisuutta kun kerran harjoittelen, niin on sanottava, että onnistuin armollisuudessa silti viime vuonna paljon paremmin kuin sitä edellisenä vuonna. Oikeasti paljon paremmin. Tärkeintä oli oivaltaa se, että siitä seuraa enemmän hyvää, että en tee jotain (enkä koe siitä huonoa omaatuntoa) kuin siitä, että vaadin itseäni tekemään tai olemaan jotain väkisin, vaikka en jaksaisi tai haluaisi. Se oivallus ei tullut hetkessä vaan pikkuhiljaa vuoden aikana. Se oli tärkeä oivallus. Uskon, että se määrittelee tämän ja kaikkien tulevienkin vuosien kulkua hyvin vahvasti.

Tänä vuonna aion asettaa itselleni lisää samansuuntaisia tavoitteita. Olkoon tämän vuoden teemoja armon ja rakkauden lisäksi lempeys ja mukavuus. Lempeys ja mukavuus niin itselleni kuin toisillekin, sanojen kaikissa merkityksissä. Mun mielestä lempeä on aivan ihana sana, se on niin suomalainen ja pehmeä. Toinen suomalainen sana jota rakastan, on lämpimämpi. Lempeämpi, lämpimämpi. Ai että, heti tulee sellainen olo, että haluan halata jotain!

Tein instassa viime viikolla jonkun kirjahaasteen, jossa piti avata lähin kirja sivulta 20 ja lukea siitä kolme ensimmäistä adjektiivia. Ne adjektiivit kuvaisivat mun vuotta 2020. Mun lähin kirja sijaitsi keittiössä mun vasemmalla puolella ja sieltä löytyivät sanat konkreettinen, rennompi, mukavampi. Sopivat aika hyvin teemaan, eikö?

Mä olen just se ihminen joka vähän uskoo näihin hömppäjuttuihin ja voihan se kuulkaa olla, että ihan vaan koska nyt luin ne sanat, niin mun vuosi todella tulee olemaan konkreettinen, rennompi ja mukavampi. Siksi, että ne sanat pyörii mun takaraivossa heti vuoden alusta asti. Ehkä ne jollain tasolla myös määrittävät sitä, miten toimin ja teen, vaikka en aina sitä tiedostaisikaan.  Tai sitten eivät. Nuo sanat ovat kuitenkin niin ihanat, että ihan mielellään annan niiden ohjailla mua, jos ovat ohjaillakseen. Toki jos olisin lukenut kolme ihan hirveän ikävää sanaa, olisin lempeästi ja armollisesti voinut myös kuitata, että tämähän oli ihan hömppää, eikä siihen kannata uskoa.

Näiden ajatusten pohjalta kirjaan itselleni muutaman tavoitteen:

1. Konkreettisuus – enemmän tekoja, vähemmän pohdiskelua. En halua uhrata aikaa ”pitäisikö vai eikö” -ajatuksille tänä vuonna, kun senkin ajan voisi käyttää siihen, että tekee jotain siistiä. Olen jo sen verran ”iso”, että ne mun ”pitäisikö vai eikö” -ideat harvoin on niin hulluja, että oikeasti kannattaisi jättää tekemättä tai pitäisi miettiä kahteen kertaan. Yleensä kyse on vain siitä, että jännittää tai on epävarma itsestä tai siitä, mitä muut ajattelevat, vaikka idea on hyvä. Eli jahkailun sijaan vaan tuumasta toimeen!

2. Hiljennä huono omatunto! Mulla on taipumus tuntea huonoa omatuntoa tosi helposti, silloinkin kun yritän olla itselleni armollinen tai silloinkin, kun jonkun muun mielestä olen tehnyt enemmän kuin tarpeeksi. Huono omatunto on juuri sellainen asia, joka ei vie mua yhtään mihinkään, eikä anna mulle tai kenellekään toiselle yhtään mitään. Siksi mun on turhaa tuntea sitä.

Silloin kun tarvitsen lepoa (vaikka aina olisi hommia tehtäväksi) tai haluan pitää vapaapäivän, sen pitäminen on sijoitus mun omaan tai mun perheen hyvinvointiin. Ihan viimeinen asia, mistä tarvitsee tuntea huonoa omatuntoa. Ja jos teen jotain siistiä työjuttua, minkä vuoksi olen hetken pois lasten tai Oton luota, se mahdollisesti vie mua eteenpäin uralla, tai saan luotua tärkeitä kontakteja. Ei siitäkään tarvitse tuntea huonoa omatuntoa. Tai jos vietän kahdenkeskistä aikaa Oton kanssa ja lapset ovat mummun tai isoisän kanssa, se tekee hyvää parisuhteelle, mikä taas on hyväksi koko perheelle. Miksi siitäkään pitäisi tuntea huonoa omatuntoa? On tärkeää tiedostaa jos oikeasti toimii jossain asiassa väärin ja pitää esimerkiksi pyytää anteeksi tai muuttaa toimintatapoja, mutta sellaiset asiat kuin lepääminen, uran edistäminen tai parisuhdeaika eivät ole niitä. Ne ovat normaalia arkea ja elämää, mistä on turha potea huonoa omaatuntoa.

3. Rento yhdessäolo – niin ystävien kun sukulaisten ja perheenkin kanssa. Enemmän porukalla rauhassa kokkailua, spontaaneja treffejä ja ”hei mitä kuuluu” -puheluita. Vaikka usein kalentereiden yhteensovittaminen on hankalaa ja treffejä joutuu sopimaan välillä pitkän ajan päähän, ei siinä menetä mitään jos kysyy vaikka spontaania lounas- tai leikkitreffiseuraa. Ja joskus saattaa yllättyä, kun sopiva hetki löytyikin heti.

4. Ainakin kolme viikkoa lomaa vuoden aikana. Oikeaa lomaa. Viime vuonna pidin yhden viikon  putkeen Mallorcalla ja toisen viikon parin päivän pätkissä vuoden aikana. Tänä vuonna otan tavoitteeksi yhteensä kolme viikkoa lomaa.

Siinäpä ne pähkinänkuoressa, mitä tältä vuodelta toivon. Jännittävää nähdä mihin tämä vuosi vie meidät, koska tällä vuodella on mahdollisuus olla yksi käänteentekevimmistä meidän elämässä: asuntohaaveen mahdollinen toteutuminen vihdoinkin, Oton valmistuminen, keskimmäisen koulutaipaleen aloitus vain muutamia isoja juttuja mainitakseni. Mitä ikinä vuosi tuokaan tullessaan, toivottavasti saadaan viettää tämäkin vuosi yhdessä ja terveenä, ne ovat mun suurimmat ja tärkeimmät toiveet aina ja ikuisesti.

Mitä te toivotte tai tavoittelette vuonna 2020?

Mun mieheni täytti reilu kuukausi sitten 29 vuotta, mikä havahdutti mutkin ajattelemaan, että ne omat pyöreät kolkuttelevat jo jossain ei-ihan-niin-kaukana. Tarkalleen ottaen omiin kolmekymppisiini on vielä reilut kaksi vuotta aikaa, minä kun juhlin synttäreitäni syyskuussa. Mulla ei ole ikäkriisiä. Mulla ei ole sellaista fiilistä, että ”apua, en ole saanut vielä mitään järkevää aikaiseksi ja täytän kohta 30”. Olen ylpeä niistä asioista, joita olen saavuttanut elämässäni tähän mennessä. Osaan nauttia siitä, mitä meillä on.

Tavoitteita on kuitenkin hyvä olla ja niin mulla onkin. Kun kirjoitin pari viikkoa sitten siitä, miten olen löytänyt taas motivaation tavoitella unelmiani, sain muutamia kysymyksiä siitä, mitä tavoitteita mulla on. Mä en kokenut niitä relevanteiksi siinä pohdiskelevassa postauksessa, koska siinä halusin keskittyä niihin fiiliksiin, joita kävin läpi ja joiden takia junnasin paikoillani. Mutta erillinen postaus tavoitteista? Okei, voin hyvinkin tehdä.

Tässä niitä siis tulee, mun tavoitteita seuraavien parin vuoden ajalle. Ja kun mä nyt sanon ne ääneen, saan siitä boostia itselleni – joku muukin tietää näistä, haluan siis entistä kovemmin saada tulosta aikaan. Tässä ei ole kaikkia mun tavoitteita, on myös sellaisia juttuja, jotka haluan pitää vielä itselläni. Mutta tässä on muutama tavoite, joiden eteen tälläkin hetkellä teen kovasti töitä.

1. Aion omistaa oman asunnon Oton kanssa.

Se vaatii paljon ajatustyötä edelleen, koska ei vieläkään olla 100% varmoja mitä me halutaan. Jos jossittelussa olisi jotain järkeä, toteaisin tähän vaan, että jos oltaisiin voitu ostaa kämppä mun vuokra-asunnon kulmilta silloin 19- ja 20-vuotiaana ennen vauvan syntymää, kaikki olisi ollut asumisen suhteen niin paljon helpompaa. Tai jos meillä olisi ollut edes varaa vuokrata siltä alueelta perheasunto ja alkaa rakentaa elämää sinne. Ei tarvitsisi tässä vaiheessa enää miettiä, mihin halutaan asettua ja halutaanko lähteä rakentamaan elämä ihan toiseen paikkaan, kuin mihin nyt ollaan se rakennettu. Tulevan kodin sijainti on varmaan vaikein päätös, mitä koskaan olen elämässäni joutunut tekemään. Mutta jos ei sitä ole tehty siihenkään mennessä kun mä olen 30, niin muutan jonnekin yksinäiselle saarelle.

2. Aion omistaa sijoitusasunnon Oton kanssa.

Tämä kohta naurattaa mua tuon edellisen jälkeen. Miten me voidaan ikinä saada aikaiseksi hankkia sijoitusasunto, kun ei osata päättää edes oman asunnon kanssa. Mutta koen, että tämä on noin 47466439 kertaa helpompi ostopäätös, kun ei tarvitse miettiä minne itse asettuu. Mä pidän tämän toteuttamista paljon todennäköisempänä ennen 30v ikää kuin tuon edellisen. Mutta ensiasunnon ostajina meille on vaan järkevämpää ostaa ensin oma asunto ja sitten vasta ryhtyä asuntosijoittamaan, joten ykkösen on pakko toteutua ennen kakkosta.

3. Aion sijoittaa suoriin osakkeisiin.

Tähän mennessä olen sijoittanut erilaisiin rahastoihin jo vuosien ajan, mutta seuraavaksi mua kiinnostaisi sijoittaa myös osakkeisiin. Olen perehtynyt asiaan parin viime vuoden aikana paljon, mutta en ole ostanut vielä. Mä olen rahan suhteen vieläkin liian safe player, en uskalla ottaa riskejä. Pystyn ottamaan elämässä isojakin riskejä, mutta sitten kun ne rahat on tilillä – mun rohkeus katoaa jonnekin taivaan tuuliin ja tekee mieli pitää joka pennosesta kiinni kynsin hampain. Mutta niin kuin elämässä, myös rahankäytössä tarvitaan riskejä, jotta voi tehdä isompia tuloksia.

4. Aion löytää liikuntamuodon, joka mua oikeasti kiinnostaa ja innostaa niin paljon, että saan siitä itselleni pysyvän osan elämää, josta en halua tai tarvitse taukoja, ainakaan pitkiä.

Pidän tätä ehkä vieläkin haasteellisempana kuin kohtaa yksi, mutta yritän olla tsemppiasenteella ja kokeilla kaikkea erilaista. Otto on löytänyt itselleen sellaisen liikuntamuodon tämän vuoden aikana, ja hän on mua vanhempi ja lähempänä jo kolmeakymppiä. Ehkä mullakin käy siis hyvä harrastusflaksi vielä ennen kolmattakymmentä ikävuotta. On mieletöntä seurata toisen intoa ja hyvää fiilistä, mäkin haluun!

5. Aion kasvattaa mun yrityksen tulosta ainakin 50% siihen mennessä kuin olen 30.

Se on kova tavoite, mutta uskon, että kovalla työllä se voi vaikka onnistuakin. Mitään en ainakaan menetä jos pyrin siihen.

6. Aion matkustaa toiselle mantereelle.

Mä en ole koskaan ikinä käynyt Euroopan ulkopuolella, mutta haluan ehdottomasti käydä. Ajattelen myös, että jos ei lähiaikoina, niin milloin sitten? Just nyt meidän elämä on työ- ja opintoaikataulujen puolesta niin joustavaa, että ei tule äkkiseltään mieleen tulevaisuudesta elämänvaihetta, jolloin reissu 12h lennon päähän onnistuisi helpommin kuin seuraavien parin vuoden aikana. Tämä matka on vain järjestelykysymys. Lisäksi täytyy myös vakuuttaa mun pihi omatunto siitä, että mä haluan tätä matkaa niin paljon, että olen valmis käyttämään siihen merkittävän suuren summan rahaa. Mun pihiys ja syyllisyydentunne on ainoa este tämän reissun tiellä. Pitäisi keksiä tarpeeksi hyvät perustelut, kun se ei tunnu riittävän itselleni, että olen haaveillut tästä lapsesta asti.

7. Aion ryhtyä kouluttamaan ja mentoroimaan enemmän somen ja vaikuttajamarkkinoinnin saralla.

Olen tehnyt sitä jo satunnaisesti ja tiedän, että se on jotain sellaista, mistä mä todella nautin. Toivon, että ennen kuin mä olen 30, mun kalenterissa siintää mun pitämiä koulutuksia pitkälle tulevaisuuteen. Tämä vaatii kuitenkin itseltäni priorisointia. Mun täytyy pistää tämän asian eteen ensin paljon tunteja ennen kuin tulosta alkaa syntyä. Tähän mennessä mahdollisuudet päästä kouluttamaan ovat olleet sellaisia low hanging fruiteja, joihin olen vaan tarttunut. Koska haluan tehdä sitä säännöllisesti ja tuloksellisesti, mun täytyy panostaa siihen enemmän.

8. Aion omistaa ajokortin.

Ehkä kaikkein pelottavin mun tavoitteista? Mutta näin on päässyt käymään, että siitä on tullut mulle tavoite pahimman pelon sijaan (tai lisäksi). Olen sekä innoissani että kauhuissani. Mutta hyvä siitä tulee. Aloitan opettelun tämän vuoden puolella, enkä ole liian kunnianhimoinen tämän suhteen, vaan armollisesti tavoitteena on päästä inssistä läpi siihen mennessä, kun olen 30, hah.

Sellaisia tavoitteita mulla just nyt. Nämä eivät suinkaan ole mun ainoita tavoitteita, mulla on paljon muitakin haaveita ja sellaisia pienempiä asioita, joita aion saavuttaa. Osa jutuista on vielä niin epävarmoja, että en voi listata niitä tavoitteiksi seuraavalle parille vuodelle ennen kuin tiedän, miten kaikki muut asiat elämässä menevät. Nämä kaikki ovat kuitenkin niitä asioita, jotka mulla on kristallinkirkkana mielessä silloin, kun muuten kyseenalaistaisin itseäni.

Multa kysyttiin myös, mitä tavoitteita olen saavuttanut tänä vuonna, joita mulla on ollut. Ainakin oma podcast on yksi iso tavoite, josta haaveilin pitkään ja joka on nyt toteutunut. Toinen iso juttu on kävijämäärien kasvattaminen, sekä ne koulutukset, joita olen tänä vuonna päässyt pitämään. Lisäksi olen halunnut olla vieläkin enemmän mukana vaikuttajamarkkinoinnin toisella puolella, osallistua ja päättää enemmän. Sitä olen päässyt myös tekemään.

Tänä vuonna saavutetut asiat ovat niitä pienempiä välietappeja matkalla kohti suurempia päämääriä. Mä nautin tästä matkasta, nautin siitä, että tiedän mitä haluan. Musta on myös aika hiton siistiä, että en ole vielä saavuttanut näitä juttuja. On ihanaa, kun on jotain, mitä kohti pyrkiä ja jonka aikana voi oppia ja löytää myös uusia tavoitteita ja puolia itsestään.

Mitä tavoitteita teillä on juuri nyt?

Musta tuntuu, että aina välillä kadotan sen suunnan minne olen menossa ja mitä oikeasti haluan. Sitten taas löydän sen pariin. Joskus on ihan ok unohtaa kaikki tavoitteet ja elää sekunti kerrallaan eteenpäin, välillä pitkäksikin aikaa. Esimerkiksi vauvavuonna heittäydyin omasta halustani täysin siihen vuoteen, enkä miettinyt hetkeäkään eteenpäin. Mulla oli siinä hetkessä kaikki ja halusin vaan imeä itseeni sen kaiken ihanan mitä meillä oli yhdessä. Sain siitä aivan valtavasti voimaa ja teki hyvää höllätä ja keskittyä niin täysillä omaan vauvakuplaan.

Tunnen kuitenkin, että sen jälkeen mulla kesti tosi pitkään löytää uudelleen se mitä haluan ja tavoittelen. Olin pitkään aivan hukassa ja keskityin vain selviämään käsillä olevista tehtävistä, pystymättä miettimään asioita pidemmälle. Mulla oli töiden suhteen tosi hyvä tilanne, koska niitä riitti ja se riitti, että tein parhaani niiden asioiden suhteen mitä eteen tupsahti, tavoittelematta oma-aloitteisesti enempää.

Vauvavuoden jälkeen olin kuitenkin ihan huuli pyöreänä, että mitä haluan ja mihin voisin pyrkiä ja ennen kaikkea, mitä mun pitäisi tehdä, että etenen. Jähmetyin ihan paikoilleen, enkä tiennyt mistä aloittaa. Oma osansa oli varmasti myös niillä surullisilla asioilla, joita tapahtui vauvavuoden lopussa. Läheisten menettäminen lamaannutti ja pysäytti pitkäksi aikaa. Oli vaikea miettiä eteenpäin, kun suru ja ikävä valtasivat mielen.

Ympärillä ihmiset saavuttivat jatkuvasti hienoja asioita ja syyllistyin siihen perisyntiin eli vertasin itseäni muihin.

Käsi ylös, kuka joskus vertaa itseään toisiin, vaikka tietää ettei saisi vertailla? Mun käsi nousee ainakin heti. Mulle käy aina välillä niin, että vertailen itseäni, omia saavutuksiani ja tavoitteitani toisiin. Olenko riittävän hyvä, pystyisinkö minäkin tuohon, miksi minä en ole jo saavuttanut tuota asiaa? Miksi minä en saa tuota tehtyä omilla resursseillani, vaikka tuo saa tehtyä tuplasti enemmän pienemmillä resursseilla? Olenko huonompi? Jossain määrin vertailu on mulle ihan hyväkin asia välillä, sillä se voi herättää myös positiivisessa mielessä. Kunhan ei ahdistu siitä ajatuksesta, että joku toinen on pidemmällä, vaan ottaa sen inspiraationa.

Kun mä vertasin itseäni toisiin, aloin huomaamaan ne asiat, joita ihailin toisissa ja ne asiat, joita kohti itsekin halusin pyrkiä. Mä olin ennen listaihminen, mutta en ole enää. En tehnyt mitään konkreettista listaa, että tässä on nyt ne asiat mitä mäkin haluan. Mutta niitä asioita aina välillä putkahteli mun mieleen silloin, kun sain itseni kiinni vertailemasta. Aloin yksi asia kerrallaan miettimään, että okei, jos tämä on sellainen asia mitä mäkin haluan, mitä mä voisin tehdä saavuttaakseni sen? Mitä konkreettista voisin tehdä, mikä auttaisi mua lähemmäs mun tavoitetta? Kun mä aloin ihan oikeasti miettimään, mitä just mä itse voisin tehdä, keksinkin heti monia eri keinoja.

Siinä missä yhden vuoden elin vain sitä hetkeä, ja toisen vuoden olin hukassa ja selvitin kuka olin ja mitä halusin, tänä vuonna mä olen mennyt eteenpäin enemmän kuin niinä kahtena vuonna yhteensä. Tänä vuonna olen haastanut itseäni monessa asiassa yhtäaikaa ja olen kokenut tämän vuoden töiden suhteen antoisimmaksi pitkään aikaan. Palkitsevinta on ollut huomata se, että kun oikeasti tavoittelen niitä asioita mitä haluan, mä pääsen pikkuhiljaa koko ajan eteenpäin.

On ihan mieletön fiilis, kun pitkästä aikaa ne tavoitteet on kristallin kirkkaina mielessä. Olen ymmärtänyt sen, että mihinkään en pääse sormia napsauttamalla ja otan kaiken ilon irti pienistäkin edistymisistä. Samalla huomaan, että yhtäkkiä pienistä askelista onkin kasvanut suuri harppaus. Olen saavuttanut jo monta itselleni asettamaani tavoitetta jo pelkästään tänä keväänä ja kesänä, niin suurempaa kuin pienempääkin.

Siinä missä viime vuonna pienikin epäonnistuminen tuntui lamaannuttavalta, nyt mä pystyn jättämään sellaiset huomiotta ja keskittymään niihin asioihin, mitkä ovat menneet hienosti. Jos joku sanoo ei tai joku juttu ei toteudukaan, voin iloita kaikista niistä asioista, joihin on sanottu kyllä ja jotka ovatkin toteutuneet. Just nyt on niin siistejä projekteja käynnissä, että en olisi ikinä voinut kuvitellakaan vuosi sitten, kun mietin, että miksi en minä. Kaikkea en todellakaan voi saavuttaa heti, monet mun tavoitteista on pidempiaikaisia juttuja. Nyt osaan myös nähdä ne sellaisina, enkä ainoastaan saavuttamattomina.

Tärkeintä on uskaltaa avata suu silloin, kun tietää mitä haluaa ja kertoa ääneen niistä asioista, joista haaveilee. Yksin mäkään en olisi monia näistä asioista voinut saavuttaa. Olen lakannut pelkäämästä epäonnistumista ja alkanut miettimään vaan sitä, miten pääsen mun tavoitteisiin. Olen myös opetellut pyytämään sitä mitä haluan. Ja olen myös saanut. Kukaan muu ei tiputa mulle taivaalta parempia palkkioita tai mahdollisuuksia nousta esiin, vaan mun pitää olla itse rohkea. Lisäksi mun täytyy myös pitää huoli siitä, että teen aina parhaani.

Kadotan suunnan silloin, kun annan epäolennaisten asioiden vallata liian suuren tilan mun päästä ja unohdan keskittyä siihen, mikä oikeasti vie mua eteenpäin. Yritän pitää huolen siitä, että jatkossa niin ei kävisi mun huomaamatta. Jos itse valitsen pysähtyä ja ottaa aikalisän kaikesta, se on enemmän kuin ok. Mutta en halua enää huomaamattani kadottaa mun toiveita ja hukata suuntaa.

Onko teille käynyt niin, että olette kadottaneet sen oman tien? Vertailetteko te itseänne muihin, vaikka tiedätte, ettei saisi? 

Silloin kun mä olin nuorempi, monille oli tosi tärkeää muistuttaa, että kannattaa olla realisti, ei kannata haaveilla suurista, kannattaa hankkia itselleen järkevä ammatti, ei kannata seurata sydämensä ääntä. Suosittu heitto oli mahdollisimman sarkastinen ”usko unelmiis!” tai ”aina saa haaveilla”.

Mun unelmille on joskus naurettu päin naamaa ja monesti on kutsuttu taivaanrannan maalariksi. Niin varmasti monen muunkin ysärin lapsen, joka on uskaltanut haaveilla suurista. Mun äiti on kuitenkin aina kannustanut mua eteenpäin ja se on ollut mulle aivan älytön voimavara. Yksi vanhempi, joka 100% uskoo lapseensa ja puskee tätä kannustaen eteenpäin on paljon enemmän kuin mitä joillakin on edes tänä päivänä, vaikka aika on ihan toinen. Olen siitä äidilleni ikuisesti kiitollinen.

Hän on opettanut mulle, että omat unelmat ja tavoitteet on mahdollista saavuttaa siitä huolimatta, että hänen omat unelmansa ja toiveensa särkyivät vakavan sairauden myötä. Vaikka mun äiti on käynyt syvän kuilun pohjalla ja masennuksen vuoksi jäänytkin sinne pitkäksi aikaa, hän on uskaltanut haaveilla uusia haaveita vanhojen tilalle. Ja vaikka välillä on tuntunut ihan mahdottomalta päästä kohti niitä omia haaveita, se on onnistunut pikkuhiljaa. Nyt mun äiti on jo toteuttanutkin oman pitkäaikaisen haaveensa ja pian toteutuu toinenkin haave. Ja jos jollain on mielialaa kohentava ja parantava voima, niin haaveiden tavoittelemisella ja toteutumisella, olivat ne sitten pieniä tai suuria. On ollut ihan mieletöntä seurata, miten äiti on vaikeuksista ja takapakeista huolimatta, pieni askel kerrallaan mennyt eteenpäin ja päätynyt ottamaan lopulta ihan valtavan harppauksen. Mä olen ylpeä äidistä.

Mulla on ollut suuri ilo saada mun elämään paljon rohkeita ystäviä ja läheisiä, joilla on suuria unelmia ja valtava palo tehdä työtä niiden eteen. Se on tosi inspiroivaa ja sillä on ihan älytön merkitys myös omiin ajatuksiin ja omiin voimavaroihin. Kun ympärillä on paljon ihmisiä, jotka kannustavat ja inspiroivat omalla toiminnallaan, on helpompaa itsekin uskoa itseensä. Mun ja meidän ympärillä on joukko tyyppejä, jotka eivät koskaan sano sellaisia asioita kuin ”ei se kuitenkaan onnistu”, ”ootko nyt ihan varma tosta?”, ”kannattaako tuollaista nyt lähteä kokeilemaan mitä ei ennen ole tehty?”.

Sen sijaan kun puhun omista tavoitteistani tai haaveistani, saan kuulla ”Wau, ihan mahtavaa!”, ”tosta tulee niin hieno juttu!”, ”upeaa, että uskallat kokeilla jotain uutta!”.  Ja samoja sanoja pyrin myös sanomaan ystävilleni, kun he kertovat omistaan. Arvatenkin sellaista kuullessaan on paljon parempi ja rohkeampi fiilis niistä tavoitteista. Kukaan meistä ei ajattele, että unelmia saisi toteutettua helposti tai ilman kovaa työtä ja siksi niihin tavoitteisiin, omien ja muiden, on helppo uskoa. Sillä on ainakin mulle tosi suuri merkitys oman rohkeuden kannalta, että saan nähdä kuinka läheiset mun ympärillä onnistuvat ja saavuttavat hienoja asioita, eivätkä lannistu vaikka välillä tulisi hidasteita tai epäonnistumisia.

Mä olen aina yrittänyt kuitenkin kääntää myös ne epäilyt voimavaraksi. Mitä enemmän mun kykyjä tai tavoitteita on epäilty, sitä suurempi halu mulla on ollut todistaa ne epäilyt vääräksi ja onnistua. Epäonnistumisen pelolle ei saa antaa valtaa, koska silloin ne hienoimmat asiat jää saavuttamatta. Vaikka joskus joku asia epäonnistuisi, se on vain kokemus lisää ja mahdollisuus oppia jotain itsestään ja haaveestaan. Ja ehdottomasti suurempi onnistumisprosentti on silloin kun edes yrittää, kuin silloin kun jättää epäonnistumisen pelon vuoksi yrittämättä.

Moni miettii, että voiko omia haaveita enää tavoitella esimerkiksi vanhemmuuden myötä. VOI. Ja pitää. Vanhemmuus ei ole mikään syy unohtaa itseä ja omia tarpeita tai toiveita. Päinvastoin! Mä koen, että silloin kun perheeseen syntyy lapsi, unelmien määrä ei vähene vaan se kasvaa. Omien unelmien lisäksi saa vastuun ja mahtavan mahdollisuuden auttaa myös niitä omia lapsia toteuttamaan haaveitaan. On tärkeää, että vanhempana tukee ja kuuntelee lasta, mutta määrätietoisuutta ja positiivista asennetta voi opettaa helposti myös omalla esimerkillä. Näyttämällä, että meillä jokaisella on mahdollisuus toteuttaa omia haaveitamme, suuria ja pienempiä. Olen onnekas, kun Otto on aina ollut mun kanssa samoilla linjoilla tässä, ja ollaan voitu kannustaa toisiamme ja lapsia yhdessä.

Inspiroiduin kirjoittamaan tämän postauksen ystävien kanssa käydyn pitkän ja mahtavan keskustelun pohjalta. Sen pohjalta syntyi myös toinen teksti, jonka saatte lukea myöhemmin tällä viikolla. Mä olen aivan äärettömän kiitollinen kaikista meidän ihanista ystävistä ja läheisistä, jotka antaa ihan valtavasti voimaa, rakkautta, naurua ja tukea.

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3