On kulunut yhdeksän vuotta siitä, kun me katsottiin Oton kanssa sohvalla Salkkareita meidän pienessä kaksiossa ja yhtäkkiä totesin, että nyt nämä mun kaksi viikkoa putkeen jatkuneet muutaman minuutin välein tulevat supistukset tuntuvat oikeasti erilaiselta. Ei oltu valmistauduttu mitenkään – ei ollut kassia pakattuna. Heiteltiin vaan tavaroita Oton vanhaan karate-kassiin, soiteltiin synnärille ja tilattiin taksi. Oltiin aivan pihalla. Neljän tunnin kuluttua rinnalle nostettiin pienin vauva, jonka olin koskaan itse nähnyt. 46cm pitkä pikkuruinen tyyppi, jonka pelkäsin koko ajan putoavan. 

Viikkoa myöhemmin päästiin kotiin pienen nyytin kanssa ja oltiin edelleen ihan pihalla, mutta niin rakastuneita, sekä pieneen nyyttiin, että toisiimme Oton kanssa.

Muistelen aina lämmöllä meidän ensihetkiä, vaikka välillä kaikki oli myös tosi pelottavaa. Kaikki uudet asiat pelottivat. Meidän esikoinen oli niin pieni ja hento, että ihan perusjutut kuten vaipanvaihto tuntuivat alkuun älyttömän pelottavalta. Mutta siihenkin tottui, ja vauvat kasvavat ja vahvistuvat ihan käsittämätöntä vauhtia. Me löydettiin nopeasti yhteinen sävel ja kaikki loksahti paikoilleen. 

Yhdeksässä vuodessa itsevarmuus äitinä on kasvanut ihan valtavasti siitä, kun ekaa kertaa vaihdoin micro-kokoista Pampers-vaippaa meidän ennenaikaiselle esikoiselle. On niin hienoa nähdä omin silmin, kuinka lapsista kasvaa upeita tyyppejä. Omat lapset ovat maailman suurin itsevarmuus boosti ainakin mulle. Mikään tässä maailmassa ei voi tehdä mua yhtä onnelliseksi ja saa mua tuntemaan oloa yhtä hyväksi kuin se, että näen heidän olevan onnellisia ja nauttivan elämästä. 

On hurjaa ajatella, että tämä hetki on se puoliväli – yhdeksän vuoden kuluttua tästä meidän esikoinen on 18, lain mukaan aikuinen, vaikka toki 18-vuotias vielä lapsi tai ainakin nuori onkin. 18-vuotiaana muutin itse jo omaan kotiin, mikä on niin hurja ajatus nyt itse äitinä! En voi kuvitella, että yhdeksän vuoden kuluttua meiltä lentäisi jo ensimmäinen pesästä. Mutta ihan mahdollista se on. Toisaalta, meidän puolesta lapset saavat asua kotona ihan niin kauan kuin itse haluavat. Ja kotiin saa aina tulla. Niin olisin tosin minäkin saanut, mutta halusin omilleni.

Olen saanut oman osani odotahan vaan -kommenteista vuosien aikana, niin kuin varmasti suurin osa äideistä on. Esiteini-iällä (alkaa MLL:n mukaan tavallisimmin 9-12 -vuotiaana)  ja teini-iällä on peloteltu suunnilleen siitä asti kun vatsassa oli vasta avokadon kokoinen sikiö. Mutta mä odotan, odotan niin innolla sitä kaikkea mitä on vielä edessä äitinä. Omaa teini-ikääni kun muistelen, niin varmasti tulee joskus kiperiä tilanteita. Sitä en epäile hetkeäkään. Mutta ennen kaikkea odotan sitä, miten omiin lapsiin saa tutustua lisää joka päivä. Miten paljon uutta heistä ja heidän ajatuksistaan ja kiinnostuksen kohteistaan voi oppia. Miten paljon se yhteys heidän kanssa syventyy ja iän myötä tulee jatkuvasti uusia yhteisiä asioita ja ulottuvuuksia.

Tiedän, että on mahdollista, että teini sulkeutuu täysin omaan maailmaansa, eikä puhu vanhemmille enää ollenkaan. On mahdollista, että teini pitää kaikkea mitä vanhempi sanoo ihan tyhmänä ja nolona, eikä kerro enää mitään tai tuo edes kavereita kotiin hengaamaan. Itse olin sellaisen täysi vastakohta ja vaikka minun teini-ikääni leimasivat äidin vaikea sairaus yhdistettynä hänen vaikeaan masennukseensa, meillä säilyi silti vaikeimpina aikoinakin puheyhteys. Äiti tiesi aina missä menin ja kenen kanssa. Ja tiesin, että aina sain tulla kotiin vaikka mitä tapahtuisi.

Toivon, että näin on tulevaisuudessa myös omien lasten kanssa (ja että me selvittäisiin lasten tulevista teinivuosista ilman vakavia sairauksia ja masennuksia). Toivon, että he luottavat meihin ja haluavat kertoa omista asioistaan. Toivon, että meidän avoin keskusteluilmapiiri säilyy läpi vuosien ja kaikki perheenjäsenet kunnioittavat aina toisiaan, kuten nyt. En ainakaan vielä osaa kuvitella, että meidän lapset sanoisivat meitä vanhempia (tai toisiaan tai yhtään ketään muutakaan) tyhmäksi tai noloksi, ne eivät vaan ole sanoja, joita meillä käytetään kuvaamaan toisia ihmisiä tai asioita. Mutta odotanpa vaan, niin voihan se muuttua seuraavien yhdeksän vuoden aikana. 

Mutta se on sitten sen ajan juttuja se. Nyt meillä on edessä yhteisiä seikkailuja, naurua, iloa, tavallista arkea. Paljon äiti-tytär-hetkiä kolmen tyttären kanssa. Aina on joku, jonka kanssa tehdä yhdessä jotain kivaa. Aina löytyy kaveri, joka haluaa leipoa, lähteä lenkille tai katsoa leffaa. Tämä vaihe lasten kanssa on jotenkin niin mahtava. Meillä on jo niin paljon yhteistä ja silti on vielä niin ihanaa, miten kaikki kolme ovat kuitenkin lapsia ja tarkastelevat maailmaa lapsen näkövinkkelistä. Pienetkin asiat ovat niin ihmeellisiä heidän kanssa, ihan joka päivä. 

Tänään mun rinnassa kuplii ilo ja rakkaus. On esikoisemme yhdeksäs syntymäpäivä. Kiitos rakas esikoinen, kun teit meistä vanhemmat ja maailman eniten onnea 9-vuotiaalle <3 Kiitos, kun saan olla äiti. 

PS: Ei muuten olla katsottu yhdeksään vuoteen enää Salkkareita. Mistähän se johtuu?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Salon Pepe Åhmanin kanssa.

Kävin maanantaina Raisalla Lauttasaaren Salon Pepe Åhmanilla laittamassa hiuksia raikkaammiksi. Edellisen kerran istahdin Raisan tuoliin kesäkuussa, olihan siitä vierähtänyt jo kolme kuukautta. Olen itse huomannut, että tällä raidoitetulla vaalealla värillä n. kolme kuukautta on itselleni sopiva ylläpitoväli, jonka ajan hiukset pysyvät edes suunnilleen siistinä ja juurikasvukin maltillisena. 

Ennen kampaajalle menoa googlettelin erilaisia hiustyylejä, mulla oli nimittäin sellainen olo, että saattaisin kaivata jotain pientä vaihtelua edes. Olen ihastunut curtain bangseihin “verho-otsatukkaan”, jota on näkynyt monilla. Se tuntui sopivan pieneltä keinolta, joka kuitenkin muuttaa lookia. Raisa onneksi tuntee mut. Hän otti heti toiveeni tosissaan, mutta lähdettiin silti varmuuden vuoksi kokeilemaan tätä uutta tyyliä todella maltillisesti. Ja sitten kun sakset leikkasivat mun otsista pari senttiä, se tuntuikin ihan riittävältä. En kaivannut sittenkään yhtään enempää. 

En tiedä onko musta tullut vanha vai mitä, mutta jotenkin hiusten kanssa baby stepsitkin tuntuivat suurilta juuri nyt. Se parin sentin nipsaisu oli enemmän kuin riittävä muutos. Ja siis curtain bangsithan saa tehtyä kun vain föönaa otsis-osion eteenpäin pyöröharjan avulla ja kääntää hiukset hetkeksi vaikka isolla papiljotilla. Mutta ihanaa on se, että hiuksia saa pidettyä myös juuri kuten olen aina pitänyt, kun se tuntuu arjessa kaikkein omimmalta ja helpoimmalta. 

Raisa raidoitti mun hiuksia niin, että oma väri ja vaalea sekoittuvat kauniisti. Jätettiin takaosaan hieman enemmän omaa väriä tuomaan tuuheutta ja rakennetta ja sitten päälle taas enemmän vaaleaa raitaa. Hiukset sävytettiin hajusteettomalla Optima-sävytteellä, niin saatiin hieman helmiäistä ja kylmyyttä. 

Tuli kyllä taas niin paljon raikkaampi olo kun sai vähän freesimpää väriä tukkaan. Raisa kävi mun latvat myös läpi ja ne olivat pysyneet ehkä paremmassa kunnossa kuin koskaan aiemmin, eivät olleet katkeilleet ja olivat kasvaneet tosi hyvin pituutta. En tiedä kasvatanko nyt tukkaa, mutta ainakin toistaiseksi pysyteltiin siinä kertyneessä pituudessa ja otettiin vain muutamat huonommat latvat pois. Latva on vahvistunut tosi paljon kuluneen vuoden aikana, kun en ole käyttänyt pidennyksiä ja hiuksia on vaalennettu vain miedolla hapetteella. Aion jatkaa samaan malliin, haluan super vahvat hiukset! Ja mun mielestä kaikkein parhaiten mulle sopii juuri tämä oma väri, mutta freesattuna vaaleilla raidoilla. 

Raisa vinkkasi muuten myös, että näin talven tullen mun kannattaa ostaa jotain mietoa luonnonöljyä, jossa ei ole tuoksua, niin voin laittaa sitä päänahkaan ja tehdä öljyhoidon vaikka kerran kuussa. Ajattelin käydä ostamassa pullon manteliöljyä ja helliä hiuksia talven ajan, jospa ne vielä alkaisivat kasvaa oikein hurjasti.

Salon Pepe Åhmanilla noudatetaan erittäin tarkkaa hygieniaa näin korona-aikana ja kaikki työntekijät käyttävät hengityssuojaimia asiakkaiden ollessa paikalla. Turvavälit toteutuvat tilavissa ja kauniissa kampaamotiloissa helposti ja käsidesiä sekä käsienpesumahdollisuus on tarjolla tottakai. Mulla oli täysin turvallinen olo nyt ja niin oli viimeksikin kesäkuussa käydessäni. Tällä kertaa käytin maskisuosituksen myötä itsekin maskia koko käynnin ajan, koska halusin omalla toiminnallani suojata myös kampaamon henkilökuntaa/muita asiakkaita, kun maskin käyttö kerran on itselleni mahdollista. 

Tämä muutaman tunnin hiusten hellimis-tuokio ja oma aika tulivat kyllä erittäin tarpeeseen, sillä syksy on alkanut intensiivisesti. Voisin kuvitella, että aika moni muukin olisi tällä hetkellä ihanan oman rentoutushetken tarpeessa ja senpä takia me päätettiin järjestää mun yhteistyökumppaneiden Salon Pepe Åhmanin sekä Four Reasons No Nothing -sarjan kanssa mieletön hemmottelutuokio-arvonta mun seuraajille! Nyt kannattaa suunnata instaan @iinalaura -tilille ja käydä osallistumassa arvontaan, jossa voi voittaa itselle sekä ystävälle väri- ja leikkauspaketin voittajan valitsemassa Salon Pepe Åhman -salongissa, itselle sopivat No Nothing -sarjan hoito- ja muotoilutuotteet sekä hemmottelu-goodiebagin! Käy kertomassa kuka sun kaveri tai läheinen ansaitsisi ihanan hemmottelutuokion juuri nyt ja miksi, niin voitte voittaa molemmat tämän ihanan palkinnon! 

Valtavan suuri kiitos taas Raisalle ja Salon Pepe Åhmanille, mulla on niin raikas olo näillä uusilla hiuksilla!

Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa. 

Korttihaasteeni on edennyt jo syyskuulle asti ja tässä kuussa mun siis piti lähettää kortti jollekin ihmiselle, kenelle en koskaan ennen ole lähettänyt korttia. Tämä olikin ehkä kaikista jännittävin näistä haasteen tehtävistä. Onhan se nyt kutkuttavan jännittävää tehdä jotain ihan uutta ja lähettää ihan uudelle tyypille kortti, vaikka aina se kortin lähettäminen on toki muutenkin jännittävää.

Mä lähdin ihan ensimmäisenä miettimään, että kenelle mä haluan lähettää kortin. Mieleen tuli toki paljon nimiä, aika monellekin ihmiselle sanoo mielellään muutaman kauniin sanan ja haluaa piristää päivää. Lopulta päätin, että haluan ilahduttaa erästä läheistä, joka on juuri ostanut oman uuden kodin ja muuttaa sinne pian. Ajattelin, että voisi olla kiva ylläri, kun uudessa kodissa odottaisi jo postikortti, joka toivottaa tervetulleeksi. Ja tässä myös otin osaa omaan haasteeseeni, sillä en ole koskaan ennen lähettänyt hänelle postikorttia. Mietin kuitenkin, että pääsenkö tässä jopa “liian helpolla” kun kyseessä on kuitenkin tosi läheinen ihminen. 

Senpä lisäksi päätin lähettää kortin myös eräälle vanhalle ystävälle, jonka kanssa ennen nähtiin lähes päivittäin, mutta vuodet ovat vieneet meidät aivan eri puolille Suomea. Nykyisin näemme vain muutaman kerran vuodessa. En ole koskaan lähettänyt hänellekään postikorttia, mutta se tuntui heti ihanalta ajatukselta. Tiesin saman tien mitä sanoa ja toivon, että mun sanat ilahduttavat ja koskettavat alkavan syksyn pimeyden kynnyksellä. Halusin muistuttaa, että vaikka välimatkaa on fyysisesti paljon, olen henkisesti aina täällä. Aina puhelimen päässä, tai postikortin päässä, jos tarvitsee jutella tai purkaa ajatuksia. 

Tämä haaste oli alkuun ehkä vain sellainen hauska pieni lisämauste, mutta jotenkin tämä on ollut ihan valtavan merkityksellistä. Mä oikein herkistyn tässä kirjoittaessakin. Miten pienellä jutulla voi olla iso merkitys oikeasti. Se tunne, kun onnistuu kortilla koskettamaan jonkun päivää ja saa toisen hymyilemään tai ilon läikähtämään sisällä, on ihan uskomaton. Ja miten onnekas olen, kun ympärillä on paljon ihania ihmisiä, joita haluan ja saan ilahduttaa postikorteilla.

Valitsin uuteen kotiin muuttaneelle läheiselleni lähetettäväksi oikein vitsikkään kortin. Ajattelin, että huumorikortit sopivat yhteen Postin uusien hauskojen Tatu ja Patu -postimerkkien kanssa. Suositusta lastenkirjasarjasta ja leffastakin tuttu kaksikko seikkailee nyt hauskoissa postimerkeissä, jotka eivät ole ihan niin perinteisen muotoisia ja niissä on muitakin erikoisuuksia. 

Syksyn uutuusmerkkejä ovat myös hienot Ilkka Kärkkäisen suunnittelemat graafiset Lukutaito-merkit, jotka juhlistavat YK:n lukutaitopäivää, jota vietettiin nyt syyskuun alussa 8. päivä. Lukutaito on ihmisoikeus, joka mahdollistaa yksilön kehittymisen, kouluttautumisen ja täyden kapasiteetin hyödyntämisen. Lukutaito edistää ymmärrystä, suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa sekä kehittää kriittistä ajattelukykyä. Postimerkki on mielestäni oikein hyvä tapa kiinnittää huomiota lukutaidon merkitykseen, sillä ilman lukutaitoa ei voi lukea edes postikortteja tai kirjeitä. Valitsin lukutaitomerkin toisen ystäväni korttiin, joka ei ollut ihan niin vitsikäs. 

Korttihaasteen seuraaviin kortteihin säästän Netta Tiitisen suunnittelemat, uskomattoman kauniit Pieni haaveilija -merkit, jotka on tehty maalauksen pohjalta. Niissä glitteriä ja kimallusta rakastava lapsi kurkottelee ylöspäin. Ne kuvastavat Tiitisen mukaan lapsen intoa, rohkeutta, uteliaisuutta ja välittömyyttä ja se välittyy kyllä upeasti kuvasta. 

Kaikki uudet merkit ovat kotimaan ikimerkkejä, jotka kelpaavat aina oston ajankohdasta huolimatta. Yhdellä kotimaan ikimerkillä voi lähettää alle 50g kortit ja kirjeet, kuten esimerkiksi yhden postikortin. Kahdella merkillä voi lähettää alle 250g lähetykset, neljällä alle 1000g lähetykset ja kuudella ikimerkillä alle 2000g lähetykset. 

Kotimaan ikimerkit tunnistaa Suomen kartta -symbolista ja ulkomaan ikimerkit merkin kulmassa olevasta maapallo-symbolista. Kaikki ikimerkit siis kelpaavat ikuisesti nimensä mukaisesti.

Tämä on mun syksyn viimeinen korttihaaste-postaus, mutta korttihaaste jatkuu vielä vuoden loppuun asti. Haluan kiittää Postia ihan valtavasti tästä haasteesta, sillä se on antanut itselleni todella paljon. Se on tuonut hyviä juttutuokioita ystävien kanssa, hyvää mieltä, ihania kirjoitushetkiä ja iloa. Olen niin iloinen, että lähdin tähän. Ja vaikka korttihaaste päättyy vuoden lopussa, se ei suinkaan tarkoita, että aikoisin unohtaa tämän harrastuksen. Haluan jatkossakin olla ahkera postikorttien lähettäjä. Se on niin mahdottoman helppo keino osoittaa välittämistä mihin päin Suomea tai maailmaa tahansa. Aion pitää siitä kiinni.

Meidän perheessä on viisi henkeä ja meillä on tässä asunnossa n. 100 neliötä. Se tarkoittaa n. 20 neliötä per henkilö, mikä tuntuu oikein riittävältä meille. Opiskeluaikanani asuin kämppiksen kanssa kaksiossa, josta oma osuuteni oli 10 neliön huone + toki puolet pikkuvessan kokoisesta keittiöstä ja puolet pikkuvessasta. Helsingissä on myynnissä ja vuokrattavana paljon yksiöitä, jotka eivät ole edes sen 20 neliön kokoisia. Moni pariskunta asuu alle 40m2 asunnossa, enkä näe sitä lainkaan kummallisena. Päin vastoin. Esikoisen ensimmäisen elinvuoden mekin asuimme kolmistaan kaksiossa, jossa oli 52 neliötä. 

Lapsuuteni asuin äidin kanssa kaksiossa ja muutimme kolmioon vasta ollessani 10 vuotta. Muutaman vuoden ajan meillä molemmilla oli omat huoneet äidin kanssa ja täytyy sanoa, että en varmaan olisi selvinnyt järjissäni muuten äidin vakavan sairauden vuosista 2006-2008 yhdistettynä omaan teini-ikääni. Mun pää ei olisi kestänyt, jos en olisi voinut edes joskus sulkea ovea äidin sairaudelta, niin karulta kuin se kuulostaakin. Sen sijaan tilaa en juurikaan kaivannut enempää, kuin sen oman huoneen. Lähes aina jos olin kotona, mun luona oli kaveri tai kavereita, yleensä myös yökylässä. Ollessani 17-vuotias (melkein 18) muutimme uudelleen kaksioon taloudellisista syistä ja siitä sitten hyvin nopeasti muutinkin omilleni asumaan. Kun asuin omillani, mun 10 neliön huoneessa yöpyi parhaimmillaan seitsemän ihmistä. En ole siis koskaan asunut mitenkään erityisen tilavasti, enkä ole koskaan mitään valtavaa lukaalia ympärilleni kaivannutkaan. Sopu sijaa antaa ja silleen. 

Huomasin, että Juliaihminen oli kirjoittanut tosi hyvin ja kiinnostavasti otsikolla Liian iso asuntolaina syö elämästä vapauden. Heidän nelihenkinen perheensä asuu 78 neliön kerrostaloneliössä Helsingissä – ja maksaa sopivan kokoista asuntolainaa, jonka jälkeen jää rahaa myös sijoitettavaksi, säästöön ja muuhun hauskaan, mitä elämässä voi haluta tehdä. Samasta syystä mekin asumme juuri nyt tässä sadan neliön paritalon puolikkaassa, emmekä esim 100 tuhatta euroa kalliimmassa kuuden huoneen talossa, johon olisimme myös ehkä juuri saaneet lainan, mutta emme halunneet. 

Ihan ensimmäinen juttu, jota me lähdimme miettimään ennen kuin edes haimme lainaa, oli maksimisumma, jonka haluamme kuukaudessa käyttää asumiskuluihin. Sen maksimisumman piti olla sellainen, että rahaa jää myös muuhun kuin pelkkään asumiseen. Ei myöskään haluttu laittaa kaikkia säästöjä kiinni vain yhteen kohteeseen (=asuntoon) vaan haluttiin oman suunnitelmamme mukaisesti hajauttaa. Kun haaveissa on myös asuntosijoittaminen lähitulevaisuudessa, piti rahaa jäädä säästöön (ja mahdollisuus säästää lisää) myös sitä varten. 

Meille tämä asunnon koko on alusta asti tuntunut riittävältä, mutta moni muu on sitä kommentoinut esimerkiksi täällä blogissa. En tiedä ovatko nämä ihmiset itse asuneet koko elämänsä sitten esimerkiksi suurissa ja tilavissa omakotitaloissa, mitä itse en ole tehnyt, enkä siksi mitenkään osaa nähdä kotiamme ahtaana tai pienenä. Minulle tämä on suurin koti, jossa koskaan olen asunut. 100 neliötä oli meidän minimi asunnon koolle etsintävaiheessa ja siihen kokoon me lopulta myös päädyttiin huolellisen harkinnan jälkeen. 

Loppupeleissä koen, että asunnon koko (kunhan se nyt on edes jollain tasolla riittävä, eikä esimerkiksi niin, että yrittäisimme tunkea kaikki viisi yksiöön) on ihan sivuseikka meille. Niillä kaikilla muilla asioilla oli niin paljon enemmän merkitystä. Sijainnilla ja hyvillä kulkuyhteyksillä, toiminnoilla, sopivilla asumiskuluilla, pihalla, saunalla ja sisustuksella. Jollekin toiselle se voi olla toisin – ymmärrän, että jos on tottunut asumaan väljästi niin, että ympärillä on paljon avaraa tilaa ja kaikille, vieraillekin, on oma huone, niin ei välttämättä haluaisi asua kuten me. 

Silloin ei ehkä priorisoi sijaintia niin paljon, vaan on valmis muuttamaan kauemmas keskustasta tai pk-seudulta. Tai joku on ehkä remonttitaitoinen ja ostaa vanhemman ja edullisemman, mutta suuremman talon, jota laittaa itse. Tai joku on ehkä valmis suurempiin asumiskuluihin ja tinkii jostain muusta, mistä me ei haluttu tinkiä. Tai ehkä joku on niin onnekas, että ei tarvitse tinkiä mistään, vaan voi saada ihan kaiken mitä haluaa: uuden seitsemän huoneen omakotitalon läheltä Helsingin keskustaa ja säästöt, sijoitukset, harrastukset ja matkustelun. Meidän piti kuitenkin tehdä valinta ja me valittiin näin. 

Näiden reilun viiden kuukauden aikana asunnon jokainen huone ja neliö on ollut käytössä, mutta kertaakaan en ole kaivannut lisää tilaa. Tämä on ollut sopivan kokoinen siivota ja jokaiselle on löytynyt oma rauhallinen nurkka, jossa olla ihan yksin, jos on halunnut. Kaikki ne asiat joita priorisoitiin, ovat aidosti olleet merkityksellisiä. Ja ennen kaikkea: asumiskulut ovat olleet aivan mahtavat. Eivät piiruakaan liian suuret, vaan tismalleen sopivat. Yleisesti sanotaan, että asumiseen saisi käyttää maksimissaan 30% talouden tuloista. Se on ihan hyvä ohjenuora, mutta me halutaan pitää se prosentti vieläkin matalampana. 

Mä en itse halua, että meidän menot kasvavat jatkuvasti samassa suhteessa kuin tulot kasvavat. Mulle vapautta ja hyvää fiilistä tulee siitä, että menot pysyvät järkevinä meille. Silloin mun ja meidän on helpompaa nauttia myös niistä tuloista ja kerryttää lisää passiivista tuloa. Siksi me ajellaan Skodalla, eikä ostettu Teslaa tai Porschea, vaikka varmasti rahoitus tai leasing olisi järjestynyt niihinkin, kun silloin ei ollut edes asuntolainaa maksettavana. Siksi meillä on 100 neliön koti, eikä 150 neliön. Ehkä joskus elämässä tulot kasvavat vielä niin paljon, että nuokin valinnat voivat olla meille meidän mielestä järkeviä ja sopivan kokoisia menoja. Tai sitten eivät.

Juuri nyt tässä kulkee kuitenkin meillä sopivan kokoisen raja ja musta on hyvä, että me tiedetään se. Se, että juuri nyt tämä koti on meille tosi sopiva (ja auto myös) ei tarkoita, etteikö me joskus voitaisi olla sitä mieltä, että kaivataan lisää tilaa tai erilaista autoa. Se tarkoittaa vaan, että juuri tällä hetkellä emme koe sellaiselle mitään tarvetta, vaan meistä tuntuu hyvältä juuri näin. Ja se olikin meidän suurin toive asuntoa etsiessä, että sille ei olisi mitään deadlinea, että “asutaan tossa kaksi vuotta ja säästetään lisää”, vaan että voitaisiin asua siinä juuri niin kauan kuin hyvältä tuntuu, ehkä ikuisesti, tai sitten ei. 

Mikä teille on tärkein prioriteetti omassa asumisessa? Pystyttekö toteuttamaan asumisessa kaikki haaveet, vai oletteko tehneet kompromisseja?