Niin se pyörähti käyntiin viimeinen vuosi kaksikymppisenä. Tuntuu niin oudolta, että ensi vuonna olen 30. Nyt ymmärrän sen, kun monet keski-ikäiset sanoo, että tuntevat sisältä itsensä edelleen samaksi nuoreksi parikymppiseksi kuin ennenkin. Silmien ympärillä on ainakin kymmenen naururyppyä enemmän kuin kymmenen vuotta sitten, mutta mä rakastan niitä. Enkä muuten vieläkään muista käyttää silmänympärysvoidetta säännöllisesti, vaikka mulla sellainen on. Kai se pitäisi opetella. 

Mä rakastan mun naururyppyjä, ne kertoo siitä, että on ollut hauskaa. Sen sijaan kulmienkurtisteluryppyä mulla ei vielä ole otsassa, eli ei ole tullut liikaa murjotettua. Se on hyvä. Toivottavasti se ei kovin nopeasti ilmesty siihen, murheita en kaipaa, enkä halua suhtautua elämään liian ryppyotsaisesti, heh. Vitsieni laatu sen sijaan ei vuosien saatossa ole valitettavasti parantunut, mutta olen oppinut arvostamaan huonoja vitsejäni. Joskus ne ovat niin huonoja, että Otto nauraa ihan vain siksi. Ja nauru on hyvä. 

Muistatte varmaan, että mulla oli lista tavoitteista, jotka minusta olisi mahtavaa saavuttaa ennen kuin täytän 30. Olen tehnyt myös välikatsauksen listaan viime keväänä, kun aikaa oli jäljellä vuosi ja viisi kuukautta. Nyt kun aikaa on jäljellä vuosi, tavoitelista on edelleen siellä mielen perukoilla jossain, mutta ei tule suhtauduttua siihenkään turhan vakavasti. Tavoitteet eivät karkaa minnekään, vaikka niitä ei johonkin tiettyyn syntymäpäivään mennessä saavuttaisi. Ja kahdeksasta tavoitteesta moni on jo täyttynytkin, lopuista on turha stressata. Mutta ne ovat siellä mielessä ja ohjaavat eteenpäin oikeaan suuntaan ja saavat yrittämään kovemmin. Niitä on hyvä olla ja miettiä. 

En tiedä olenko oppinut mitään tosi merkittävää ja syvällistä tässä 28- ja 29-vuotissynttäreiden välissä, tai kasvanut ihmisenä. Olen vaan rullannut eteenpäin ja elänyt hetkessä, tarttunut tilaisuuksiin silloin kun niitä on ollut, tehnyt kovasti töitä ja nauttinut. Olen yrittänyt olla stressaamatta turhasta ja olla stressaamatta ylipäätään. Luottaa siihen, että kaikki järjestyy aina. No, ehkä olen oppinut sietämään epävarmuutta paremmin ja ottamaan sen voimavarana hankaluuden sijaan. Se on mulle voimavara, jos en tiedä, mitä parin kuukauden kuluttua tapahtuu. Koska silloinhan voi tapahtua jotain ihan mielettömän siistiä, mistä mulla ei juuri nyt ole mitään hajua. 

Ja ehkä olen oppinut senkin, että ei ole häpeällistä jos en tiedä tai osaa jotain. Ei ole häpeällistä jos muutan mieltäni tai tavoitteitani, vaikka tekisin niin usein. Spontaanius on iso osa mua. On rikkaus osata vaihtaa suuntaa silloin kun se on tarpeen ja on rikkaus myöntää, ettei osaa kaikkea. Silloinhan on paras paikka oppia uutta. Olisi tosi tylsää, jos tietäisi kaiken. 

On myös tärkeää tuntea omat voimavarat ja tietää milloin tarvitsee lepoa. Minä en osaa sitä aina, mutta onneksi läheiset muistuttavat. Eikä mun tarvitse tehdä vaikutusta keneenkään olemalla aina super ahkera super ihminen, minäkin saan olla joskus väsynyt. 

Siinäkään ei ole mitään hävettävää, etten ole täydellisen itsevarma kaikessa, enkä luultavasti koskaan tule olemaankaan. Jokaisella on oikeus olla myös herkkä, epävarma ja hämmentynyt. Kaikki tunteet ovat sallittuja. Olen toisille usein paljon sallivampi kuin itselleni. Yritän opetella sitä armollisuutta edelleen myös itseäni kohtaan. Luulen, että vuosi vuodelta oman keskeneräisyytensä oppii ymmärtämään entistä paremmin. 

Tänään me juhlistetaan mun kaksikymppisyyden viimeisen vuoden alkua Oton kanssa pienellä staycationilla. Suunnataan hotelliin yöksi ja jonnekin syömään kahdestaan. Ihanaa mennä, kun ei olla oltu yötä kahdestaan sitten NYCin reissun. Otto ei ole paljastanut vielä mihin ravintolaan me mennään, mutta odotan kyllä innolla! Ihanaa, kun on vähän yllätystäkin, eikä tiedä kaikkea etukäteen. Lapset jäävät mummun kanssa kotiin ja viettävät mukavan illan. 

Tänään tuli muuten myös yhdeksän vuotta siitä, kun me mentiin kihloihin. (kun Otto kosi mua). Kihlajaispäivääkin on ihanaa juhlistaa treffeillä! Kiitos Otto kun katselet mua vuodesta toiseen sillä samalla lempeällä ja rakastavalla katseella, joka sun silmissä oli jo yhdeksän vuotta sitten <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Postin kanssa. 

Korttihaasteeni on edennyt jo syyskuulle asti ja tässä kuussa mun siis piti lähettää kortti jollekin ihmiselle, kenelle en koskaan ennen ole lähettänyt korttia. Tämä olikin ehkä kaikista jännittävin näistä haasteen tehtävistä. Onhan se nyt kutkuttavan jännittävää tehdä jotain ihan uutta ja lähettää ihan uudelle tyypille kortti, vaikka aina se kortin lähettäminen on toki muutenkin jännittävää.

Mä lähdin ihan ensimmäisenä miettimään, että kenelle mä haluan lähettää kortin. Mieleen tuli toki paljon nimiä, aika monellekin ihmiselle sanoo mielellään muutaman kauniin sanan ja haluaa piristää päivää. Lopulta päätin, että haluan ilahduttaa erästä läheistä, joka on juuri ostanut oman uuden kodin ja muuttaa sinne pian. Ajattelin, että voisi olla kiva ylläri, kun uudessa kodissa odottaisi jo postikortti, joka toivottaa tervetulleeksi. Ja tässä myös otin osaa omaan haasteeseeni, sillä en ole koskaan ennen lähettänyt hänelle postikorttia. Mietin kuitenkin, että pääsenkö tässä jopa “liian helpolla” kun kyseessä on kuitenkin tosi läheinen ihminen. 

Senpä lisäksi päätin lähettää kortin myös eräälle vanhalle ystävälle, jonka kanssa ennen nähtiin lähes päivittäin, mutta vuodet ovat vieneet meidät aivan eri puolille Suomea. Nykyisin näemme vain muutaman kerran vuodessa. En ole koskaan lähettänyt hänellekään postikorttia, mutta se tuntui heti ihanalta ajatukselta. Tiesin saman tien mitä sanoa ja toivon, että mun sanat ilahduttavat ja koskettavat alkavan syksyn pimeyden kynnyksellä. Halusin muistuttaa, että vaikka välimatkaa on fyysisesti paljon, olen henkisesti aina täällä. Aina puhelimen päässä, tai postikortin päässä, jos tarvitsee jutella tai purkaa ajatuksia. 

Tämä haaste oli alkuun ehkä vain sellainen hauska pieni lisämauste, mutta jotenkin tämä on ollut ihan valtavan merkityksellistä. Mä oikein herkistyn tässä kirjoittaessakin. Miten pienellä jutulla voi olla iso merkitys oikeasti. Se tunne, kun onnistuu kortilla koskettamaan jonkun päivää ja saa toisen hymyilemään tai ilon läikähtämään sisällä, on ihan uskomaton. Ja miten onnekas olen, kun ympärillä on paljon ihania ihmisiä, joita haluan ja saan ilahduttaa postikorteilla.

Valitsin uuteen kotiin muuttaneelle läheiselleni lähetettäväksi oikein vitsikkään kortin. Ajattelin, että huumorikortit sopivat yhteen Postin uusien hauskojen Tatu ja Patu -postimerkkien kanssa. Suositusta lastenkirjasarjasta ja leffastakin tuttu kaksikko seikkailee nyt hauskoissa postimerkeissä, jotka eivät ole ihan niin perinteisen muotoisia ja niissä on muitakin erikoisuuksia. 

Syksyn uutuusmerkkejä ovat myös hienot Ilkka Kärkkäisen suunnittelemat graafiset Lukutaito-merkit, jotka juhlistavat YK:n lukutaitopäivää, jota vietettiin nyt syyskuun alussa 8. päivä. Lukutaito on ihmisoikeus, joka mahdollistaa yksilön kehittymisen, kouluttautumisen ja täyden kapasiteetin hyödyntämisen. Lukutaito edistää ymmärrystä, suvaitsevaisuutta ja tasa-arvoa sekä kehittää kriittistä ajattelukykyä. Postimerkki on mielestäni oikein hyvä tapa kiinnittää huomiota lukutaidon merkitykseen, sillä ilman lukutaitoa ei voi lukea edes postikortteja tai kirjeitä. Valitsin lukutaitomerkin toisen ystäväni korttiin, joka ei ollut ihan niin vitsikäs. 

Korttihaasteen seuraaviin kortteihin säästän Netta Tiitisen suunnittelemat, uskomattoman kauniit Pieni haaveilija -merkit, jotka on tehty maalauksen pohjalta. Niissä glitteriä ja kimallusta rakastava lapsi kurkottelee ylöspäin. Ne kuvastavat Tiitisen mukaan lapsen intoa, rohkeutta, uteliaisuutta ja välittömyyttä ja se välittyy kyllä upeasti kuvasta. 

Kaikki uudet merkit ovat kotimaan ikimerkkejä, jotka kelpaavat aina oston ajankohdasta huolimatta. Yhdellä kotimaan ikimerkillä voi lähettää alle 50g kortit ja kirjeet, kuten esimerkiksi yhden postikortin. Kahdella merkillä voi lähettää alle 250g lähetykset, neljällä alle 1000g lähetykset ja kuudella ikimerkillä alle 2000g lähetykset. 

Kotimaan ikimerkit tunnistaa Suomen kartta -symbolista ja ulkomaan ikimerkit merkin kulmassa olevasta maapallo-symbolista. Kaikki ikimerkit siis kelpaavat ikuisesti nimensä mukaisesti.

Tämä on mun syksyn viimeinen korttihaaste-postaus, mutta korttihaaste jatkuu vielä vuoden loppuun asti. Haluan kiittää Postia ihan valtavasti tästä haasteesta, sillä se on antanut itselleni todella paljon. Se on tuonut hyviä juttutuokioita ystävien kanssa, hyvää mieltä, ihania kirjoitushetkiä ja iloa. Olen niin iloinen, että lähdin tähän. Ja vaikka korttihaaste päättyy vuoden lopussa, se ei suinkaan tarkoita, että aikoisin unohtaa tämän harrastuksen. Haluan jatkossakin olla ahkera postikorttien lähettäjä. Se on niin mahdottoman helppo keino osoittaa välittämistä mihin päin Suomea tai maailmaa tahansa. Aion pitää siitä kiinni.

Meidän perheessä on viisi henkeä ja meillä on tässä asunnossa n. 100 neliötä. Se tarkoittaa n. 20 neliötä per henkilö, mikä tuntuu oikein riittävältä meille. Opiskeluaikanani asuin kämppiksen kanssa kaksiossa, josta oma osuuteni oli 10 neliön huone + toki puolet pikkuvessan kokoisesta keittiöstä ja puolet pikkuvessasta. Helsingissä on myynnissä ja vuokrattavana paljon yksiöitä, jotka eivät ole edes sen 20 neliön kokoisia. Moni pariskunta asuu alle 40m2 asunnossa, enkä näe sitä lainkaan kummallisena. Päin vastoin. Esikoisen ensimmäisen elinvuoden mekin asuimme kolmistaan kaksiossa, jossa oli 52 neliötä. 

Lapsuuteni asuin äidin kanssa kaksiossa ja muutimme kolmioon vasta ollessani 10 vuotta. Muutaman vuoden ajan meillä molemmilla oli omat huoneet äidin kanssa ja täytyy sanoa, että en varmaan olisi selvinnyt järjissäni muuten äidin vakavan sairauden vuosista 2006-2008 yhdistettynä omaan teini-ikääni. Mun pää ei olisi kestänyt, jos en olisi voinut edes joskus sulkea ovea äidin sairaudelta, niin karulta kuin se kuulostaakin. Sen sijaan tilaa en juurikaan kaivannut enempää, kuin sen oman huoneen. Lähes aina jos olin kotona, mun luona oli kaveri tai kavereita, yleensä myös yökylässä. Ollessani 17-vuotias (melkein 18) muutimme uudelleen kaksioon taloudellisista syistä ja siitä sitten hyvin nopeasti muutinkin omilleni asumaan. Kun asuin omillani, mun 10 neliön huoneessa yöpyi parhaimmillaan seitsemän ihmistä. En ole siis koskaan asunut mitenkään erityisen tilavasti, enkä ole koskaan mitään valtavaa lukaalia ympärilleni kaivannutkaan. Sopu sijaa antaa ja silleen. 

Huomasin, että Juliaihminen oli kirjoittanut tosi hyvin ja kiinnostavasti otsikolla Liian iso asuntolaina syö elämästä vapauden. Heidän nelihenkinen perheensä asuu 78 neliön kerrostaloneliössä Helsingissä – ja maksaa sopivan kokoista asuntolainaa, jonka jälkeen jää rahaa myös sijoitettavaksi, säästöön ja muuhun hauskaan, mitä elämässä voi haluta tehdä. Samasta syystä mekin asumme juuri nyt tässä sadan neliön paritalon puolikkaassa, emmekä esim 100 tuhatta euroa kalliimmassa kuuden huoneen talossa, johon olisimme myös ehkä juuri saaneet lainan, mutta emme halunneet. 

Ihan ensimmäinen juttu, jota me lähdimme miettimään ennen kuin edes haimme lainaa, oli maksimisumma, jonka haluamme kuukaudessa käyttää asumiskuluihin. Sen maksimisumman piti olla sellainen, että rahaa jää myös muuhun kuin pelkkään asumiseen. Ei myöskään haluttu laittaa kaikkia säästöjä kiinni vain yhteen kohteeseen (=asuntoon) vaan haluttiin oman suunnitelmamme mukaisesti hajauttaa. Kun haaveissa on myös asuntosijoittaminen lähitulevaisuudessa, piti rahaa jäädä säästöön (ja mahdollisuus säästää lisää) myös sitä varten. 

Meille tämä asunnon koko on alusta asti tuntunut riittävältä, mutta moni muu on sitä kommentoinut esimerkiksi täällä blogissa. En tiedä ovatko nämä ihmiset itse asuneet koko elämänsä sitten esimerkiksi suurissa ja tilavissa omakotitaloissa, mitä itse en ole tehnyt, enkä siksi mitenkään osaa nähdä kotiamme ahtaana tai pienenä. Minulle tämä on suurin koti, jossa koskaan olen asunut. 100 neliötä oli meidän minimi asunnon koolle etsintävaiheessa ja siihen kokoon me lopulta myös päädyttiin huolellisen harkinnan jälkeen. 

Loppupeleissä koen, että asunnon koko (kunhan se nyt on edes jollain tasolla riittävä, eikä esimerkiksi niin, että yrittäisimme tunkea kaikki viisi yksiöön) on ihan sivuseikka meille. Niillä kaikilla muilla asioilla oli niin paljon enemmän merkitystä. Sijainnilla ja hyvillä kulkuyhteyksillä, toiminnoilla, sopivilla asumiskuluilla, pihalla, saunalla ja sisustuksella. Jollekin toiselle se voi olla toisin – ymmärrän, että jos on tottunut asumaan väljästi niin, että ympärillä on paljon avaraa tilaa ja kaikille, vieraillekin, on oma huone, niin ei välttämättä haluaisi asua kuten me. 

Silloin ei ehkä priorisoi sijaintia niin paljon, vaan on valmis muuttamaan kauemmas keskustasta tai pk-seudulta. Tai joku on ehkä remonttitaitoinen ja ostaa vanhemman ja edullisemman, mutta suuremman talon, jota laittaa itse. Tai joku on ehkä valmis suurempiin asumiskuluihin ja tinkii jostain muusta, mistä me ei haluttu tinkiä. Tai ehkä joku on niin onnekas, että ei tarvitse tinkiä mistään, vaan voi saada ihan kaiken mitä haluaa: uuden seitsemän huoneen omakotitalon läheltä Helsingin keskustaa ja säästöt, sijoitukset, harrastukset ja matkustelun. Meidän piti kuitenkin tehdä valinta ja me valittiin näin. 

Näiden reilun viiden kuukauden aikana asunnon jokainen huone ja neliö on ollut käytössä, mutta kertaakaan en ole kaivannut lisää tilaa. Tämä on ollut sopivan kokoinen siivota ja jokaiselle on löytynyt oma rauhallinen nurkka, jossa olla ihan yksin, jos on halunnut. Kaikki ne asiat joita priorisoitiin, ovat aidosti olleet merkityksellisiä. Ja ennen kaikkea: asumiskulut ovat olleet aivan mahtavat. Eivät piiruakaan liian suuret, vaan tismalleen sopivat. Yleisesti sanotaan, että asumiseen saisi käyttää maksimissaan 30% talouden tuloista. Se on ihan hyvä ohjenuora, mutta me halutaan pitää se prosentti vieläkin matalampana. 

Mä en itse halua, että meidän menot kasvavat jatkuvasti samassa suhteessa kuin tulot kasvavat. Mulle vapautta ja hyvää fiilistä tulee siitä, että menot pysyvät järkevinä meille. Silloin mun ja meidän on helpompaa nauttia myös niistä tuloista ja kerryttää lisää passiivista tuloa. Siksi me ajellaan Skodalla, eikä ostettu Teslaa tai Porschea, vaikka varmasti rahoitus tai leasing olisi järjestynyt niihinkin, kun silloin ei ollut edes asuntolainaa maksettavana. Siksi meillä on 100 neliön koti, eikä 150 neliön. Ehkä joskus elämässä tulot kasvavat vielä niin paljon, että nuokin valinnat voivat olla meille meidän mielestä järkeviä ja sopivan kokoisia menoja. Tai sitten eivät.

Juuri nyt tässä kulkee kuitenkin meillä sopivan kokoisen raja ja musta on hyvä, että me tiedetään se. Se, että juuri nyt tämä koti on meille tosi sopiva (ja auto myös) ei tarkoita, etteikö me joskus voitaisi olla sitä mieltä, että kaivataan lisää tilaa tai erilaista autoa. Se tarkoittaa vaan, että juuri tällä hetkellä emme koe sellaiselle mitään tarvetta, vaan meistä tuntuu hyvältä juuri näin. Ja se olikin meidän suurin toive asuntoa etsiessä, että sille ei olisi mitään deadlinea, että “asutaan tossa kaksi vuotta ja säästetään lisää”, vaan että voitaisiin asua siinä juuri niin kauan kuin hyvältä tuntuu, ehkä ikuisesti, tai sitten ei. 

Mikä teille on tärkein prioriteetti omassa asumisessa? Pystyttekö toteuttamaan asumisessa kaikki haaveet, vai oletteko tehneet kompromisseja?

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä McDonald’sin ja Indieplacen kanssa.

Kun me muutettiin tähän kotiin, huomasin heti, että meidän pihalla ja sen läheisyydessä pyörii hurjasti lintuja. Niiden puuhia on ollut ihanaa ja jännittävää seurata. Koko kesä me kuunneltiin lintujen laulua ja ihasteltiin. Lapset löysivät jopa linnun munan meidän pihalta. Meillä on ollut täällä pihalla yksi linnunpönttö jo valmiiksi, mutta kun multa kysyttiin halukkuutta osallistua Mäkkärin ja BirdLife Suomen kamppikseen, jossa perheet rakentavat yhdessä linnunpönttöjä, mä halusin ehdottomasti mukaan. Koska: lintuperheillä ei voi olla liikaa turvallisia pesäpaikkoja ja perheillä ei voi olla liikaa mukavaa yhteistä tekemistä. Tai no ehkä voi, mutta meillä ei ainakaan ole. Tämä oli ihanaa viikonlopun yhteistä puuhaa, jonka ääressä voi jutella kaikesta mahdollisesta ja lopuksi sai nähdä työn tuloksen: mahtavan Happy Meal -boxin muotoisen linnunpöntön, joka saa hymyilemään!

Tiesittekö, että joka kolmas lintulaji Suomessa on uhanalainen. Tukeakseen suomalaisen luonnon monimuotoisuutta McDonald’s on lahjoittanut BirdLife Suomelle 10 000 euroa lintujen suojelutyöhön. BirdLife Suomen tavoitteena on suojelutyön ja lintuharrastuksen avulla edistää luonnon monimuotoisuuden säilymistä. Rahallisen tuen lisäksi Mäkkäri on tuottanut yli 1400 Happy Meal -laatikon muotoista punaista tee-se-itse-pönttöä pikkulintujen iloksi.

Pöntön nikkaroiminen oli oikeasti tosi hauskaa ja varsin helppoa puuhaa, vaikka meillä ei mitään super työkaluja olekaan. Paketin mukana tuli hyvät ohjeet, joiden avulla osien kokoaminen sujui näppärästi. Ohjeet omanlaisen linnunpöntön rakentamiseen voi ladata ilmaiseksi McDonald’sin sivuilta, jos haluaa itsekin nikkaroida linnuille oman pesäpöntön omista materiaaleista. Pöntölle kannattaa valita sopiva paikka pihalta, joka on puussa n. 1,5-2 metrin korkeudessa, jotta pöntön huoltaminen onnistuu helposti tarvittaessa. Sitten voi vain odotella asukkaiden saapumista uuteen mahtavaan kotiin!

Jos nikkarointi ei ole ihan niin tuttua, tai ei ole materiaaleja sitä varten, pöntön voi saada myös ensi viikolla McDonad’s-ravintoloissa. Lauantaina 26.9.2020 klo 10.00 alkaen jokaisessa McDonald’s -ravintolassa kautta Suomen jaetaan 20 ensimmäiselle Happy Meal -aterian ostajalle linnunpönttö. Pöntöt jaetaan asiointijärjestyksessä ravintolassa, yksi pönttö per asiakas. 

Me ollaan luettu lasten kanssa jonkin verran lintuaiheisia kirjoja, kun he ovat olleet kiinnostuneita linnuista. On ollut hauskaa myös kuunnella oman pihan lähistöllä laulavia lintuja ja yrittää tunnistaa niitä. Mulle on tärkeää tukea luonnon monimuotoisuuden säilymistä ja opettaa meidän lapset kunnioittamaan luontoa. Linnut ovat tärkeä osa sitä. BirdLife Suomen sivuilta voi muuten opetella esimerkiksi erilaisista lintulajeista halutessaan helposti.

Nyt mulle tulee hyvä mieli aina kun näen hauskan linnunpöntön meidän pihapuussa. Muistan, miten kivaa meillä oli nikkaroida sitä yhdessä (ja kerrankin sattui vielä aurinkoinen päivä näiden syyssateiden keskelle). Käy ihmeessä lukemassa lisää kampanjasta McDonald’sin sivuilta ja osallistu sinäkin pönttötalkoisiin omalla tavallasi!

Ja hei muuten: jos osallistut pönttötalkoisiin, voit halutessasi jakaa kuvan rakenteilla olevasta, valmiista tai jo kiinnitetystä pöntöstä someen hashtagilla #HappyMealBirdBox.

Löytyykö teidän pihalta tai pihan läheisyydestä linnunpönttö? 

On vierähtänyt aivan liian pitkä tovi edellisestä Ihanat erilaiset perheet -sarjan postauksesta. Tämä haastattelu oli alunperin sovittu maaliskuulle, mutta siirsimme sitä viikolla sairastelun takia. Viikon kuluttua siitä olikin hallituksen tiedotustilaisuus ja Suomi siirtyi poikkeusaikaan koronaviruksen vuoksi. Haastattelu siirtyi määrittelemättömäksi ajaksi. Tällä viikolla tavattiin yhdessä Tuusulan Jokelassa ihanalla laavulla nuotion äärellä, turvavälien päästä tietenkin. Ja mulle tuli niin hyvä fiilis, kun sain tavata niin upean perheen. Sen pidemmittä puheitta: tässä tulee seuraava ihana erilainen perhe!

Ihanat erilaiset perheet:  Jonna, 30, Hannu, 33, Bea, 9, Edvin, 8, Oula, 7, Ava, 5, Valde, 3, ja Thelma, 10kk.

Etäsuhteesta suurperheeksi

Hannu ja Jonna tapasivat yhteisten kavereiden kautta uudenvuoden juhlissa 2007/2008 Leppävirralla. 

– Tuli viestiteltyä, että kyllä kummatkin oli pistänyt toisensa silmään, se taisi olla sitä rakkautta ensisilmäyksellä, Hannu muistelee.

Hannu asui silloin Varkaudessa ja Jonna taas asui ja opiskeli Helsingissä. Rakkaus roihahti heti parin välillä, eivätkä he säikähtäneet etäsuhdetta, vaan laittoivat sen toimimaan. Hannu muutti pian Kajaaniin opiskelemaan ja he seurustelivat etänä parin vuoden ajan. Vuonna 2010 Jonna ja Hannu menivät naimisiin ja muuttivat yhteiseen kotiin Kajaaniin Jonnan valmistuttua.

Pari kuukautta häiden jälkeen elokuussa 2010 parin esikoinen, Bea, ilmoitti tulostaan. Raskaus sujui helposti.

– En ole ikinä voinut pahoin raskausaikana, olen päässyt tosi helpolla. Kaikki raskaudet on mennyt tosi hyvin. Lopussa ei ole voinut oikein kauheasti liikkua ja onhan se loppu tosi tympeää, kun vaan odottaa, että millon tästä pääsee eroon, Jonna kertoo. 

Jonna on sitä mieltä, että jos raskauksien lopusta voisi vähentää ne pari kuukautta, niin hän voisi synnyttää vaikka parikin kertaa per raskaus. 

Bea syntyi hieman etuajassa huhtikuussa 2011 ja synnytys sujui helposti. Ennenaikaisuuden vuoksi sairaalassa vierähti melkein viikko, mutta kotiin päästyä kaikki sujui hyvin tyytyväisen vauvan kanssa. 

Vauva sujahti osaksi elämää

– Me elettiin silloin vielä ihan opiskelijaelämää ja oltiin melkein joka ilta menossa, Bea oli helppo vauva joka kulki joka paikassa mukana.  Esikoisen syntymä on tietysti iso juttu ja joskus tuntui, että kyllä se vauva muutti ja hankaloitti joitain asioita. Jälkeenpäin on ajatellut, että yhden kanssa oli niin helppoa, Hannu nauraa.

Pian esikoisen syntymän jälkeen Jonna alkoi odottaa parin toista lasta Edviniä. Edvin syntyi viikoilla 36+5 ja hän huusi elämänsä ensimmäiset puoli vuotta.

Vuonna 2013 Jonna ja Hannu etsivät kotia radan varresta lähempää Espoota, mistä Jonna on kotoisin. Hannun Tuusulassa asuva isosisko vinkkasi, että Jokelassa olisi ehkä Hannulle opettajan töitä ja perheelle sopiva asunto. Jonna ja Hannu kävivät katsomassa asuntoa ja päättivät muuttaa Jokelaan. Hannu sai työpaikan. 

Leppästen perhe asettui Jokelaan ja alkoi rakentaa elämää sinne. Ensin he asuivat vuokralla muutaman vuoden ja sitten ostivat oman talon.  Hannu teki opettajan töitä ja parille syntyivät lapset Oula, Ava ja Valde, sekä viime vuonna perheen kuopus Thelma. 

Kolmannen lapsen jälkeen Jonna on mennyt aina nopeasti töihin. 

– Olen ajatellut, että jaksan itse olla parempi äiti, kun en ole koko ajan vain lasten kanssa vaan teen myös jotain omaa, Jonna sanoo.

Tekeekö lasten lukumäärä arjesta rankempaa

Kysyn Jonnalta ja Hannulta, onko perheen arki tuntunut joskus rankalta, kun on paljon lapsia, tai onko jonkun lapsen syntymä muuttanut arkea olennaisesti rankemmaksi. Useinhan sanotaan esimerkiksi, että kaksi menee siinä missä yksikin, mutta kolmas lapsi muuttaa perheen dynamiikkaa. 

– Kun neljäs lapsi syntyi, niin saattoi olla hetki, että oli vähän enemmän kädet täynnä kun kolmella oli vaipat yhtä aikaa ja kaikki olivat kotona. Nyt kun vanhimpia lapsia on lähtenyt kouluun, niin se on auttanut siihen arjen soljumiseen todella paljon, Hannu vastaa.

Jonna ja Hannu ovat molemmat kotoisin isoista perheistä ja kummallekin oli selvää alusta asti, että he haluavat itsekin ison perheen. Kumpikaan ei koe, että lasten lukumäärän kasvaminen olennaisesti muuttaisi arkea rankemmaksi. 

– Mä ajattelen silleen, että se lapsilukumäärä ei muuta elämää hirveästi, mutta pieni vauva muuttaa hetkellisesti. Jos kaikki syö ja kävelee itse, niin niiden kanssa pystyy tekemään vaikka ja mitä, mutta vauvalla on aina oma rytmi, Jonna kertoo.

Kumpikin kokee, että ne rajoitteet ovat enemmän ihmisten omassa päässä. Lasten lukumäärä ei rajoita arkea. 

– Monet, jotka eivät ole ikinä eläneet lasten kanssa ollenkaan kauhistelevat, että miten jaksetaan niin monen lapsen kanssa. Ja sellaiset ihmiset usein kauhistelee eniten, joilla on itsellä yksi tai kaksi pientä lasta ja ne kuvittelee, että työmäärä vähintään triplaantuu kun tulee paljon lapsia. Kun ne kai ajattelee, että yhdessä on jo hirveästi tekemistä, niin miten voi olla kuusi.

– Minä ainaki ite oon semmonen nykyään, että mieluummin vähän rehentelen, että tässä on vasta hyvä alku, kun joku hämmästelee lapsilukua. Ei kannata ottaa liian vakavasti ja tietoisestikin olen vähän halunnut näyttää niille jotka hämmästelee, että elämäähän tää on vaan, ei tässä ole mitään ihmeellistä, Hannu nauraa. 

Enemmän muuttujia ja suunnittelua

Jonna ja Hannu myöntävät, että suurperheellisen arjessa on toki enemmän muuttujia ja se vaatii joskus hieman enemmän suunnittelua, kuin elämä vain yhden tai kahden lapsen kanssa. Kumpikin kuitenkin kokee, että monet asiat ovat vain järjestelykysymyksiä ja arjen saa kyllä toimimaan niin, että kaikilla on riittävästi omaa ja yhteistä aikaa, sekä huomiota.

–  Me olemme oppineet hyödyntämään kaikkia sellaisia hetkiä, että kun vie tytöt harrastukseen niin käy itse vaikka samaan aikaan lenkillä. Harrastetaan paljon asioiden yhdistelemistä ja tehokkaampaa ajattelua arjessa, niin saadaan kaikki tehtyä ja pysyy oma pää virkeänä. 

Perheen kaikki lapset ovat pääosin hyviä nukkumaan, mikä auttaa jaksamaan arjessa. Jonna ja Hannu myös kuuntelevat toisiaan herkällä korvalla ja paikkaavat toisen panosta aina tarvittaessa.

– Joskus on ollut yksittäisiä päiviä, että kumpaakin väsyttää, mutta yleensä on vaan yksittäisiä hetkiä, että toisella on rankkaa. Ja jos tietää, että toisella huono päivä, niin toinen voi ottaa sen vetovastuun ja toinen saa vaikka makoilla sohvalla, Hannu kertoo.

– Oikeastaan ainoa mieleen tuleva oikeasti rankka juttu on se, jos on joku (vaikka maha)tauti, mitä kaikki sairastaa vuorotellen, niin se voi kestää pitkään ja silloin arki on vaikea järjestellä, kaikkia väsyttää ja on hermo kireällä. Mutta sekin on sellainen erityistilanne, ei perusarkea, Jonna jatkaa. 

Tasa-arvoinen parisuhde ja vanhemmuus

Kumpikin kokee, että tasa-arvoisesti jaettu vanhemmuus on avain hyvään ja toimivaan arkeen. 

– Se on ihan ehdoton, että hoidetaan kaikki tasapuolisesti. Meillä ei kaikki vain kaadu mun niskaan ja mies juoksee jossain, Jonna sanoo.

Yleensä Jonna ja Hannu käyvät edellisenä iltana yhdessä läpi kalenterista seuraavan päivän muistettavat asiat ja sopivat, kumpi hoitaa minkäkin. Osa lasten harrastuksista on myös sellaisia, että he voivat kulkea niihin itsenäisesti.

– Ne menot, jotka vaativat autolla kuskaamista luovitaan vähän tapauskohtaisesti, että kumman tarvitsee päästä vähän ajelemaan, jos ei jaksa jäädä kotiin laittamaan ruokaa. 

Hannun opettajan työ on melko joustavaa ja työpäivät lyhyempiä. Pitkät 10 viikon kesälomat ovat myös iso voimavara. Hannun ollessa kesän kotona, Jonna on voinut mennä aina kesäksi töihin ja päässyt kotiympyröistä hetkeksi muualle. Hannu taas on nauttinut siitä, että kotona lasten kanssa ollessa ei tarvitse olla jatkuvasti kello kaulassa.

Tänä kesänä perhe vietti ensimmäistä kertaa seitsemään vuoteen yhteisen kymmenen viikon kesäloman ja matkusteli asuntovaunulla Suomessa. Kesäloman jälkeen Jonna aloitti toimintaterapeutin opinnot monimuotona ammattikorkeassa ja kuopus Thelma meni päiväkotiin.

Kahdenkeskistä aikaa järjestyy tarvittaessa

Hyvä ja laaja tukiverkko, sekä lähellä asuvat perheelliset ystävät auttavat jaksamaan arjessa ja tarjoavat arvokasta vertaistukea. Hannu ja Jonna ovat myös pitäneet alusta asti huolen siitä, että kumpikin saa säännöllisesti riittävästi omaa aikaa arjessa. 

– Meillä molemmilla on säännölliset harrastukset ja kerran viikkoon oma vapaailta kummallakin. 

Myös kahdenkeskistä aikaa järjestyy aina tarvittaessa, mutta aina sitä ei muisteta ottaa.

– Meillä ei ole mitään säännöllistä, että käytäisiin kerran viikossa treffeillä, mutta aina saadaan lastenvahti jos pyydetään, pienellä varoitusajalla. Molempien sisarukset auttavat mielellään. Se välillä tuppaa vaan unohtumaan, joskus hoksaa, että nyt kyllä oikeasti tarvitsee kahdenkeskistä aikaa ja sitten sitä otetaan. Joskus taas arki rullaa pitkiäkin aikoja niin hyvin, ettei edes muista kahdenkeskistä aikaa, Hannu kertoo. 

– Meillä on parisuhde aina ollut tasapainoinen. Ei kauheasti riidellä tai jos riidellään, niin nopeasti sovitaan ja välit on tosi läheiset, Jonna kertoo.

 – Ollaan arkena kotona semmosia, että halataan ja pussataan. Lapset joskus sanoikin, että “sit ku me mennään nukkumaan nii te vaan istutte sohvalla ja syötte karkkia ja pussailette”, kyllä sitä varmaan tulee jonkun verran harrastettua, ne on ihan hauskoja hetkiä ne ja aika tärkeitä loppupeleissä, Hannu lisää hymyillen.

Keskinäinen kommunikaatio vanhempien välillä on toimivan perheen ja parisuhteen perusta. 

– Kaikessa auttaa, oli pieni tai iso perhe, aikuisten avoimuus ja se että ollaan omia itsejämme ja sanotaan jos joku ahdistaa. Meillä ei ole mitään estettä sanoa jos joku ahdistaa tai ärsyttää ja ollaan myös onnistuttu siinä, että silti tykätään siitä toisesta vaikka joskus joku ärsyttää.

– Me ei olla tehty niistä mitään ylitsepääsemättömiä esteitä. Toisella jää maitopurkit pesemättä ja toisella pyyhe lattialle märkänä, mutta ne on loppupeleissä isossa kuvassa niin pieniä juttuja joihin ei tarvitse takertua. Niin se toimii isonkin lapsikatraan kanssa se homma. Varmaa meilläkin olisi rankempaa, jos olisi keskinäistä nokittelua ja toisen pärstä tai tekemiset tai tekemättä jättämiset ärsyttäisi liikaa. 

Miten kaikille lapsille riittää huomiota isossa perheessä

Joskus ihmisiä askarruttaa suurperheen arjessa se, että miten kaikille lapsille riittää tarpeeksi jakamatonta huomiota.

Kuten moni muukin asia, lasten huomioiminen arjessa on Leppästen kokemuksella pääosin vain järjestelykysymys, jota lasten kasvaminen helpottaa ja rytmittää luontevasti.

– Se on kiva kun isot lapset tulee koulusta ennen kun pienet tulee kotiin, niin silloin ehtii tehdä isojen kanssa jotain yhdessä ja pelata vaikka Unoa. Pienet kyllä saavat huomiota luontaisesti, isompien kanssa pitää vähän enemmän järjestää. Joskus esikoinen jää vielä hetkeksi valvomaan kun muut ovat menneet nukkumaan, ja sitten rauhassa jutustellaan.

Kahdenkeskisen ajan lapsen kanssa ei aina tarvitse olla mitään super hienoa ja spesiaalia, pienet yhteiset hetket arjessa riittävät hyvin.

– Koulun jälkeen jutellaan aina lasten kanssa ja kysellään, miten päivä on mennyt. Matkoilla tulee myös juteltua paljon, kun viedään lapsia kavereille tai harrastuksiin. Sillon tällöin otetaan myös omiin harrastuksiin mukaan, tai otetaan vaikka joku lapsista kauppaan mukaan kahdestaan.

Kummankin oma kokemus ison perheen kasvattina on se, että sitä vanhempien jakamatonta huomiota on aina saanut ihan riittävästi.

–  Se on musta myös kiva, miten lapset huomioivat toisiaan. Isommat esimerkiksi tykkää vauvasta ihan hirveenä ja aina kysyvät, että saanks mä ottaa sen syliin, Jonna lisää.

Antoisinta on hyvä arki

Jonna ja Hannu ajattelevat, että se tavallinen perus arki lasten kanssa on kaikkein mukavinta.  Kun on levännyt riittävästi ja kaikki ovat hyväntuulisia, ja se, kun lapsi osoittaa rakkautta arjessa. Heistä on myös ihanaa seurata, kuinka lapset ovat niin erilaisia keskenään ja jokaisella on ihan omanlaisensa persoona.

– Lapsilla on ihan sika hyviä juttuja. Isommissa on ihanaa se, kun huomaa, että he kasvaa ja kehittyy ja ajattelee jo omilla aivoilla. Lapset ylipäätään on ihania, he ovat niin vilpittömiä, ja 2-3 vuotiaiden juttuja voisi kuunnella loputtomiin, Jonna kertoo.

– Monella on se mielikuva, että suurperheessä on hillitöntä härdelliä koko elämä, mutta ei se pääsääntöisesti kyllä ole sitä. On niitäkin iltoja, että kaikki juoksee alusvaatteissa pitkin kämppää ja sohvatyynyt lentelee ja jos joku silloin astuu sisälle, niin saattaa saada väärän kuvan. Mutta pääosin kaikki soljuu mukavasti, ihan ilman härdelliä, Hannu lisää.

Toki ison perheen elämään mahtuu epäjärjestelmällisyyttä ja lelusotkujen siivousta, mutta ei niihin kannata takertua.

Leppäset tykkäävät retkeillä ja liikkua paljon yhdessä luonnossa. He myös viettävät paljon aikaa ystäväperheiden kanssa ja kyläilevät puolin ja toisin. 

Tulevaisuudelta he odottavat sitä, että Jonna valmistuu koulusta ja pääsee tekemään oman alan töitä. Haaveissa siintää joskus suurempi talo, ehkä jopa talon rakennuttaminen perheelle. 

Sitten kun lapset joskus kasvavat isoiksi ja lentävät pesästä, Jonna odottaa jo mahdollisia lastenlapsia.

– Tällä viikolla juttelin just yhden kaverin kanssa, jolla on myös pieniä lapsia, että kyllä sitä tavallaan vähän odottaa sitä ku on lapsenlapsia, että saa ottaa ne parhaat puolet, Jonna nauraa.

Tärkeintä on kuitenkin se, että lapsilla olisi hyvä olla ja kaikki pärjäisivät aikuisena.

Leppästen terveiset suurperheestä haaveileville:

“Jos haaveilee, mutta ei uskalla, koska pelkää että se ois kauhean raskasta, eikä pystyisi tehdä enää mitään, niin mun mielestä ihan rohkeasti vaan. Asiat järjestyy aina ja siihen kasvaa itse siihen suurperheyteen. Ihminen muovautuu tilanteen mukaisesti ja ajatusmaailma myös. Jos elämäntapa on sellainen, että tehdään kaikkea niin kyllä ne lapsetkin siihen sopeutuu. Ei koko elämää tarvitse muuttaa sen takia että tulee lapsi. Elämään tulee enemmän suunnitelmallisuutta ehkä, mutta kyllä lastenkin kanssa pystyy tehdä asioita. Lapset on myös tosi armollisia. Aikuiset itse asettaa niitä suorituspaineita olla tietynlainen. Pitää laskea omaa rimaa, ei ne lapset tarvii kaikkea, lapsille riittää että pääsee retkelle metsään, ei tarvi lähteä aina kahdeksi viikoksi ulkomaille tai olla jotenkin oppikirjamaisia vanhempia. 

Rohkeasti vaan on oma itsensä, kyllä sitä lasten kans voi kaikenlaista tehdä. Ei mikään suhde tai minkään perheen elämä ole koskaan täydellistä, mutta pienillä jutuilla siitä voi saada todella hyvää. Ei tarvitse mitään hokkuspokkustemppuja tehdä, että siitä saa hyvää ja kaikki rullaa.”

Leppästen perheen kuulumisia voi myös seurata Jonnan blogista tai Instagramissa @jonnaltamoi!

Iina:

Mun mielestä oli ihan mahtavaa päästä tapaamaan Leppäsen perhe. Niin moni ajatus oli sellainen, johon itse pystyi samaistumaan. Oli ihana kuulla, että vaikka lapsia on tuplamäärä siitä, mitä meillä, arki voi edelleen olla juuri sellaista, millaisena itse koen hyvän arjen. Niitä pieniä hyviä asioita, yhteisiä hetkiä ja keskinäistä kommunikaatiota. Aivan mielettömän ihana perhe, joka antoi inspiraatiota ja sai hymyilemään. Kaikesta huomasi, miten kovasti kaikki perheenjäsenet välittävät toisistaan ja arvostavat toisiaan. Pussailu ja karkkien syönti iltaisin sohvalla kuulosti niin ihanalta ja myös tutulta. Luulen, että mitä enemmän vanhemmat harrastavat pussailua sohvalla iltaisin lasten mentyä nukkumaan, sitä paremmin koko perhe voi ja sitä helpommin jaksaa keskittyä niihin hyviin asioihin, ja olla välittämättä jostain pienistä hankalista hetkistä.