Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Polarn O. Pyretin kanssa.

Tämä kesä on mennyt eteenpäin aivan älytöntä vauhtia ja nyt ollaan jo siinä tilanteessa, että meidän lapsilla alkaa koulu kahden viikon kuluttua! OMG! Ruotsinkielisissä kouluissa alkaa Helsingissä opetus taas muutaman päivän myöhemmin kuin muilla, joten siksi vasta kahden viikon kuluttua, vaikka muilla lapsilla täällä alkaa jo 8. päivä. Meidän lapsilla on sitten lokakuussa vaan 2 päivää syyslomaa, kun muilla on viikko, jolloin ero tasoittuu.

Muistan kun panikoin viime vuonna meidän esikoisen aloittaessa ekaluokan, että olinko missannut jotain todella oleellista, kun kaikki helsinkiläislapset tuntuivat aloittavan koulun samana päivänä kun me oltiin vielä ajamassa Ouluun lomalle. Onneksi tuplatsekkaus paljasti, että olin kyllä onneksi kirjoittanut kalenteriini ihan oikean päivän.

Lapset odottavat jo ihan hirveästi että koulu alkaa, esikoinen tokaluokkaa ja keskimmäinen esikoulun alkua. Syksyllä molemmat ovat sitten samassa koulussa, mikä on tosi kiva juttu niin lapsille itselleen kun meille vanhemmillekin. Kaikki on jo tuttua.

Lapset saivat valita Polarn O. Pyretiltä itse itselleen uusia koulu- ja dagisvaatteita. En tiedä miksi, mutta meidän lapset tuntuvat venähtävän aina kesällä ainakin kilometrin. Niin on nytkin käynyt, ja kaikilla jäi taas yhtäaikaa iso satsi käyttövaatetta pieneksi. Keskimmäiseltä jemmaan lemppareita kuopukselle ja esikoiselta siirtyi pieniä vaatteita suoraan käyttöön keskimmäiselle. Monia vaatteita vanhimmat käyttävät yhtäaikaa, kun kokoero ei ole niin suuri. Esikoisen kaappi ammotti aivan tyhjyyttään ja hän olikin aivan innoissaan, kun pääsi valitsemaan itselleen mieluisia kouluvaatteita.

Polarn O. Pyretin syysmalliston vaatteissa on kauniita kukonaskelkuvioita, pallokuosia, tummansinistä ja vaaleanpunaista, violettia ja luonnonvalkoista. Kauniita sävyjä ja printtejä, jotka miellyttävät mun silmää tosi paljon. Tosi iso osa PO.Pin syysvaatteista on sertifioitua luomupuuvillaa, mikä on hieno juttu.

Polarn O. Pyreteissä on muuten juuri nyt myös ihan mielettömän ihania heijastavia reppuja, jollaiset meidän esikoinen ja kuopus valkkasivatkin itselleen. Eskarilaiselle oltiin jo keretty tilata hänen itse valitsemansa uusi reppu muualta, niin hän ei siksi valkannut uutta reppua PO.Pista. Polarn O. Pyretin reput ovat kokonaan heijastavaa materiaalia, mikä on tosi hyvä etenkin esikoiselle, joka tokaluokalla tulee liikkumaan koulumatkoja myös itsekseen välillä. Sitten hän varmasti näkyy pimeinä aikaisina talviaamuinakin.

Meidän 6- ja 7v valitsivat itselleen kauniit kukonaskelkuvioiset housut – toinen haalarin ja toinen ihanat henkseleillä varustetut culottesit. Toinen yhdisti asun tummansiniseen ribbi-puolipooloon ja tupsubaskeriin ja toinen vaaleanpunaiseen PO.P-printtipaitaan. Aivan ihanat yhdistelmät!

2v valitsi itselleen ihanan ”tassupaidan” eli luonnonvalkoisen röyhelöhelmaisen pitkähihaisen, jossa on tassunjälkiä kohokuvioituna. Tassut on aika pop, koska Ryhmä Hau. Paita yhdistyi ihanasti Polarn O. Pyretin säädettävällä vyötäröllä varustettuihin tummansiniseen klassikkoleggingsseihin.

Toiseksi kouluasuksi esikoinen valitsi mielettömän coolin hupparin ja trikoohousut, joissa on kukonaskelkuviota ja isoja palloja siinä päällä. Setti toimii loistavasti sekä yhdessä että erikseen.

Keskimmäinen valitsi ihanan vaaleanpunaisen vakosamettisen liivimekon ja tummansinisen ribbi-puolipoolon. Mulle tulee siitä yhdistelmästä mieleen ihan ysäri, silleen tosi hyvällä tavalla. Mä itseasiassa sovitin liivimekkoa itsekin Tallinnassa viime viikolla, mutta jotenkin en osannut sitten kuitenkaan ostaa sitä, vaikka se näytti kivalta. Keskimmäinen sen sijaan ihastui heti mekkoon ja rohkeasti valitsi sen heti. Se on niin suloinen!

Kuopus tykkää tupsuista ja hupuista, joten pehmeä tummansininen neuleponcho tupsuhupulla ei ollut mitenkään yllättävä valinta. Se yhdistyy aivan ihanasti vaaleanpunaisiin leggingsseihin, mutta toki kaikkeen muuhunkin. Se on ihanan pehmeä ja mukava ja lämmin, siihen on varmasti ihana kääriytyä viileinä syysaamuina.

Kaikki edellämainitut vaatteet (paitsi baskeri joka on villasekoitetta) ovat joko luomupuuvillaa, BCI-sertifioitua luomupuuvillaa tai GOTS-sertifioitua luomupuuvillaa. Ihanan pehmeitä kaikki vaatteet ja niin kauniita! Oli ihanaa seurata miten innoissaan lapset valitsivat vaatteita ja miten tyytyväisiä olivat uusista asuistaan. Isommilla taisi vaan tulla valinnanvaikeus, että mitä laittavat päälle ekana päivänä kun kaikki oli niin ihania vaatteita. Onneksi tässä on vielä pari viikkoa aikaa päättää.

Jos etsitte muuten kuorivaatteita syksyksi, Polarn O. Pyreteihin on nyt tullut mustia kuoritakkeja ja mustia kuorihaalareita! Ei tummansinisiä, vaan m u s t i a. Mä tiedän, että ainakin lastenvaatepiireissä niitä on toivottu vuosien ajan ja olin itsekin fiiliksissä tästä uutisesta. Meidän pitää vielä sovitella läpi vanhat kuorivaatteet, että onko mun arvioima kasvuvara vielä riittävä vai joko tarvitaan uusia (luultavasti). Nämä mustat on mulla ainakin todella kovasti harkinnassa, ne on niin upeat.

Psst! Kantsii suunnata mun ig-tilille (@iinalaura), sillä siellä on arvonta, jossa voi voittaa vapaavalintaisen repun Polarn O. Pyretin valikoimasta. Nämä sinapinkeltaiset heijastinreput on ainakin mun mielestä ihan totaalinen hitti ja tosi hyvän kokoiset myöskin, tuo isompi on täydellisen kokoinen meidän tokaluokkalaiselle (kun säädettiin vähän olkaimia kesken kuvien ottamisen) ja pienempi sopii hyvin taaperolle.

Mä olen itsekin aivan ihastunut lasten valintoihin, sekä vaatteisiin että näihin kuviin jotka he valkkasivat. Olipa kivaa kuvata pitkästä aikaa yhdessä! Ihanaa uutta viikkoa kaikille <3

Joko siellä odotellaan koulun tai päiväkodin alkua? Mikä luokka teillä alkaa ja millä fiiliksillä?

Tämän vuoden aikana tulen esittelemään täällä blogissa 12 ihanaa, erilaista perhettä, jotka kaikki ovat lähteneet perhe-elämään erilaisista lähtökohdista ja erilaisilla kokoonpanoilla. Perheitä yhdistää se, että he näkevät onnea ja iloa siinä omassa arjessaan ja perheessään, oli se arki ja perhe millainen tahansa. Tämän postaussarjan ideana on tuoda esiin lapsiperheiden diversiteettiä Suomessa. Yksikään perhe, yksikään lapsi eikä yksikään vanhempi ole samanlainen kuin toinen. Hyvin erilaisista lähtökohdista voi kuitenkin tulla samaan lopputulokseen: ihanaan ja omalta tuntuvaan lapsiperheen arkeen. Tänään on vuorossa sarjan kuudes perhe. Ensimmäisen perheen tarinan voit lukea täältä, toisen perheen tarinan täältä, kolmannen perheen tarinan täältä, neljännen perheen tarinan täältä ja viidennen perheen tarinan täältä.

Ihanat erilaiset perheet: Marjut, 32, Janne, 34, & Minea, 2,5,

Kaukosuhde ei toiminut 

Marjutin ja Jannen upea koti on mulle entuudestaan tuttu Marjutin suositulta @lovingwhitestyle -instatililtä ja blogista, mutta silti yllätyn kun astun sisään. Koti on vielä upeampi luonnossa, aivan henkeäsalpaavan kaunis. Marjut, Janne ja Minea ottavat mut hymyillen vastaan.

Aloitan haastattelun samalla kysymyksellä kuin aina: Mistä teidän tarina on saanut alkunsa, kuinka teistä tuli perhe?

– Me ollaan tavattu ekan kerran vuonna 2010 Kokkolassa. Janne pelasi silloin jalkapalloa ammatikseen ja mä asuin Helsingissä ja yhteisen kaverin kautta nähtiin sitten siellä baarissa, kun mä olin käymässä siellä, Marjut kertoo. 

– Ei lähdetty baarista yhdessä, mutta vaihdettiin vissiin numeroita ja myöhemmin alettiin soittelemaan ja näkemään, varmaan noin puoli vuotta oltiin yhdessä, Janne jatkaa.

Pidemmän päälle välimatka yhdistettynä Jannen työhön jalkapallon pelaajana kävi liian hankalaksi ja pari päätti erota.

– Totesin että ei tuu mitään, kun ei ikinä tiennyt että milloin nähdään. Joka viikonloppu oli pelit ja harjoitukset. Sitten meni vuosi niin, että aina joskus oltiin yhteydessä. Janne soitti joskus baarireissun jälkeen yöllä, että on miettinyt mua ja mitä kuuluu, mutta siihen se jäi.

Sä olet mun elämäni nainen

2012 Joulukuussa Janne ja Marjut tapasivat sattumalta Kokkolassa ja viettivät yhteisen vuorokauden toistensa kanssa, ennen kuin Janne lähti taas pelireissulle. Hän oli siirtynyt Seinäjoelle pelaamaan. Pian tapaamisen jälkeen Marjut lähti käymään Jannen luona Seinäjoella ja parin ihastus toisiinsa roihahti uudelleen. 

– Pari viikkoa sen jälkeen kun olin käynyt Jannen luona, hän soitti mulle ja sanoi, että “sä olet mun elämäni nainen ja mä muutan nyt Helsinkiin”. 

Marjut ihmetteli yhtäkkistä mielen muutosta, sillä aiemmin Janne oli ollut sitä mieltä, että Helsinki  on auttamattomasti liian suuri, eikä hän voisi asua siellä. 

 – Sitten yhtäkkiä Janne muuttikin mun luokse yksiöön Etelä-Haagaan. Ensin mä olin vähän silleen, että mitä tässä tapahtuu. Kaikki kävi niin nopeasti.

Jannen piti piti muuttaa omaan kämppään ensin asumaan, mutta sitten pari muuttikin suoraan yhteiseen kotiin Mannerheimintielle. Ja siitä kaikki sitten lähti.

Molemmat olivat aina tienneet haluavansa lapsia, ja pian pari alkoi vauvakuumeilla. He viettivät aikaa sukulaisten ja ystävien lasten kanssa ja Marjutille oli selvää, että Jannesta tulisi aivan ihana isä. 

Raskaus ja ihana vauvavuosi

– Janne kosi mua 9.12.2015 ja sitten mä tulin raskaaksi seuraavan vuoden keväällä, Marjut kertoo. 

Marjut kärsi ankarasta raskauspahoinvoinnista alkuraskaudessa, joka vei tiputukseen asti. Muuten raskausaika kuitenkin sujui hyvin, vaikka loppumetreillä Marjut sai vielä raskausmyrkytyksen ja synnytys piti käynnistää. 

– Mun synnytys kesti kolme tuntia ja 40 minuuttia. Kun mentiin saliin seitsemän aikaan illalla, niin sanottiin että ei tämän päivän aikana tapahdu mitään. Mietin siinä, että pakkohan mun on näitä kipuja kestää ja katsella eteenpäin.Yhtäkkiä mulle kuitenkin tuli tunne, että pakko ponnistaa. Kätilö sanoi, että ei nyt vielä, mutta sitten ne tarkisti tilanteen ja yhtäkkiä sainkin luvan ponnistaa. 

Minea syntyi lokakuussa 2016 ja täydensi parin onnen.

– Se oli kauhean ihmeellistä ja me varmaan vaan katsottiin Mineaa, hämmästeltiin. Mahtavaa aikaa. Koko aikahan tämä on tietenkin ollut ihanaa, kun saa seurata Minean kasvua, Janne sanoo.

– Minea oli helppo vauva kun hän nukkui vaan, eikä ollut mitään ongelmia. Varmaan yhden kerran hän itki yöllä ja käveltiin ja kannettiin, mutta muuten ei ollut mitään koskaan, Marjut jatkaa.

Ensimmäisen vauva-vuoden aikana Marjutilla ja Jannella ei ollut turvaverkkoa, kun molempien vanhemmat asuivat pohjoisessa.

– Sitten kun Minea täytti vuoden, Jannen vanhemmat päättivät muuttaa tänne pääkaupunkiseudulle. Se oli kaksi kuukautta ennen kuin mä sairastuin, Marjut muistelee.

Päivä, joka ei unohdu

Joulukuun 8. päivä vuonna 2017 on jäänyt ikuisesti Marjutin mieleen. 

– Imetin Mineaa ihan tavallisesti, vasemmasta rinnasta kaksi kertaa. Janne oli jossain, olisiko ollut pikkujouluissa. Sitten laitoin Minean nukkumaan ja menin itse suihkuun. Suihkussa ihmettelin, että miten tämä rinta ei tyhjentynyt kunnolla, että miten siellä tuntuu tollanen kivi, joka pyörii käsissä. Samana iltana sain kuulla, että oli lähipiirissä oli löytynyt kilpirauhassyöpä ja jotenkin mulle tuli tunne, että tämä täytyy tutkia. Kun ei koskaan voi tietää, Marjut kertaa illan tapahtumia.

Marjut lähti seuraavana aamuna Minean kanssa junalla Kokkolaan ja yritti varata siellä aikaa terveyskeskuksesta rinnan tutkimiseen. Viikonloppuisin ei kuitenkaan tehty päivystyspuolella mitään tutkimuksia, joten Marjut varasi ajan Terveystalolle ja sai sen maanantaiaamuksi.

Järkyttävät uutiset 

Marjut vietti lääkäriaikaa edeltävän yön Kokkolassa lähellä lääkäriasemaa ja meni maanantaiaamuna lääkäriin Minean ja oman mummunsa kanssa.

Ensin yleislääkäri otti hänet vastaan, mutta ei osannut sanoa mitään, vaan laittoi Marjutin suoraan kuviin. 

– Radiologi oli myöhässä onnettomuuden takia ja mun piti vaan odottaa ja odottaa. Radiologi ultrasi ensin ja sanoi, että täällä näkyy jotain mustaa, että hänen täytyy tutkia tarkemmin. Siinä vaiheessa mua pelotti ihan hirveesti.

Marjut kävi vielä mammografiassa, jonka jälkeen radiologi tutki kuvat ja pyysi Marjutin istumaan huoneeseensa.

– Sitten ilman, että hän olisi sanonut, että otetaan mitään koepaloja, lääkäri sanoi, että “sulla on hyvin suurella todennäköisyydellä rintasyöpä”. Se hetki oli kyllä semmonen, että mä vaan aloin tyyliin huutoitkemään, että antakaa mulle puhelin antakaa mulle puhelin, Marjut kertaa elämänsä pelottavinta hetkeä. 

Se oli maanantai-aamu ja Janne oli Helsingissä juuri lähdössä töihin, kun Marjut soitti hänelle. Janne hyppäsi saman tien junaan ja matkusti Marjutin ja Minean luokse Kokkolaan. 

– Tiesin kyllä, että Marjut menee lääkäriin, mutta en osannut pelätä etukäteen, kun olin kuullut jostain, että imetyksen aikana ei voi saada rintasyöpää, eikä lähisuvussakaan ole ollut sitä. Marjutilla kävi vaan huono mäihä. Paljon siinä kävi kaikkea mielessä, mutta päätin heti, että tästä selvitään, Janne muistelee. 

Janne rauhoitteli itseään sillä, että otti kaiken mahdollisen selvää sairaudesta junamatkan aikana Helsingistä Kokkolaan. 

– Sillon oli jo helpompi mennä, kun tiesin aika paljon siitä jo valmiiksi, kuten että aika harva siihen menehtyy ja harvoin se myöskään uusiutuu, Janne kertoo. 

Kuinka kauan mulla on elinaikaa

– Muistan kun kysyin siltä lääkäriltä, että kauanko mulla on elinaikaa, että puoli vuotta vai vuosi vai mitä. Se lääkäri sanoi, että suurin osa rintasyöpäpotilaista on elossa vielä viiden vuoden päästä ja mä vastasin, että ei viisi vuotta riitä mulle, Marjut sanoo.

Marjutilla oli alkuun tosi sekava olo ja hän nukkui melkein koko ensimmäisen viikon diagnoosin jälkeen. Hän soitteli kaikki läheiset läpi ja kertoi mitä oli tapahtunut. 

– Me oltiin koko loppuviikko Kokkolassa. Halusin vaan nukkua koko ajan ja aina kun mä heräsin, niin ekana se oli mielessä, että mulla on syöpä. Halusin paeta nukkumiseen sitä todellisuutta ja aina se lävähti naamaan.

Hoidot alkavat

Kotiinpaluun jälkeen alkoi lääkärirumba ja hoidon suunnittelu. Marjutille sanottiin, että vuoden ja kahden kuukauden ikäisen Minean imetys pitää lopettaa.

– Janne kuvasi viimeiset kerrat kun sain imettää Mineaa. Sitten laitettiin laastarit nännien päälle ja kerrottiin Minealle, että äidillä on pipi. Yllättävän vaivattomasti se imetyksen lopetus sujui, vaikka hän oli vielä niin pieni. 

Koska Minea oli vielä niin pieni, hän ei onneksi osannut pelätä sairauden aikana. 

Marjut piti leikata heti, mutta imetyksen ja rinnoissa olleen maidon vuoksi leikkausta ei voitu tehdä heti, vaan ensin aloitettiin sytostaattihoidot. 

– Sytostaatit aloitettiin tammikuun alussa. Niitä tuli kolmen viikon välein yhteensä kolme kertaa ja sitten tuli vielä kaksi kertaa kahden viikon välein toista tosi tujua ainetta. 

Ensin näytti, että kasvain vain kasvaa, eikä pienene, vaikka sen olisi pitänyt reagoida hoitoon ja pienentyä. 

– Sanoin, että jos se ei ole muuttunut nyt mihinkään, niin te leikkaatte sen nyt, että mä en ala turhaan katteleen niitä oloja. 

Tukiverkko apuna hoitojen aikana

Sytostaattihoitojen aikana molempien perheet olivat Marjutin ja Jannen apuna ja hoitivat Mineaa. 

 – Sytoista tiesi aina, että viikko väsynyttä ja sitten kaksi viikkoa normioloa ja sitten taas viikko väsynyttä ja kaksi viikkoa normia, niin siihen pystyi valmistautumaan. Hoidettiin aina logistiikka niin, että joku oli aina täällä Marjutin ja Minean seurana. Mä kävin koko ajan töissä ja Minea oli koko ajan kotona.

 – Hyvä että pääsin edes sängystä vessaan niinä viikkoina, Marjut muistelee. 

Vihdoin koitti leikkauspäivä ja leikkaus sujui hyvin.

 – Mulle saatiin samantien laitettua se silikoni, avattiin kainalosta rintaan päin arpi, otettiin oma rinta kokonaan pois, mutta iho säästettiin. Sitten laitettiin saman kokoinen silikoni heti tilalle, kuin oma rinta oli ollut.

Leikkauksesta jäi Marjutille odottamaton komplikaatio.

– Kun heräsin leikkauksesta, niin mulla oli kolme sormea puutuneena. Ne puutuu edelleen heti, kun nostan kättä ylemmäs. Mulle on tullut hermovaurio vasemmalle puolelle selässä. Siinä leikkauksessa mun käsi on ollut jotenkin yliojentuneena koko leikkauksen ajan, minkä takia mulle on tullut niin sanottu enkelinsiipi-efekti. 

Marjut on käynyt fysioterapeutilla hoidattamassa selkää ja kättään. Leikkauksen jälkeen Marjut kävi kesän aikana vielä 25 kertaa sädehoidossa.

– Siitä ei tullut onneksi mitään oloja, mutta se oli raskasta kun piti joka päivä ajaa Vantaalta Meilahteen ja aina ne ajat oli myöhässä.

Hoidot loppuivat

Heinäkuun toisena päivänä hoidot viimein loppuivat. Marjut oli sairaslomalla töistä vielä helmikuuhun 2019 asti, jolloin hän palasi töihin oltuaan yhteensä vuoden sairaslomalla. 

Sekä Janne että Marjut kokevat, että kaikkein suurin voimavara sairauden aikana oli se, että heillä oli Minea. 

–  Se on tehnyt siitä niin erilaista kun on ollut Minea. En tiedä millaista olisi ollut, jos oltaisiin oltu kahdestaan. Lapsen myötä sairauden sai edes joskus pois mielestä, Janne kertoo.

 – Jos ei olisi ollut sitä lasta siinä, niin mistä ne voimat olisi saanut siihen hetkeen? Riitti vaan kun katsoin Mineaa niin tiesin, että ei tässä ole mitään muuta kuin yksi vaihtoehto, Marjut jatkaa. 

Siitä oli sairauden aikana valtava apu ja onni onnettomuudessa, että Jannen vanhemmat olivat muuttaneet Helsinkiin juuri ennen Marjutin sairastumista. Janne pystyi käymään töissä koko sairauden ajan ja silti Marjutin ja Minean tukena ja apuna oli aina joku silloin, kun apua tarvittiin. 

– Olen tosi kiitollinen läheisille ja meidän ystäväperheelle ja isovanhemmille kaikesta tuesta ja avusta, Marjut sanoo.

Hän on myös kiitollinen Jannelle siitä, että Janne on aina osannut kohdata Marjutin samanlaisena omana itsenään, huolimatta siitä miten sairas Marjut oli tai miltä hän sairauden vuoksi näytti. 

– Hiusten lähtö oli mulle ehkä se isoin juttu, kun siitä sairaudesta tuli niin näkyvää. Se oli niin sairasta, että sä vaan koskit hiuksia ja sitten niitä vaan oli joka paikassa. Minea rullasi tarrarullalla hiuksia mun selästä pois ja oli mun sylissä kun me leikattiin hiukset pois. Alkuun mulla oli peruukki päässä varmaan kuukauden tai kaksi, sitten mä ajattelin, että paskat. Että jos mä joudun näyttää tältä niin sitten mä näytän tältä.

Ehkä asioiden piti mennä näin

Marjut uskoo, että kaikella on tarkoitus ja asioiden piti mennä juuri niinkuin meni. 

– Halusin olla Minean kanssa pitkään kotona, ja nyt sitten sain olla, vaikkakin kovemman käden kautta. Me oltiin ostamassa puoliksi valmista kämppää Järvenpäästä  pari kuukautta ennen kuin sairastuin ja ajateltiin, että tehdään itse loppuun kokonaan se, mutta onneksi me päätettiin, että ei otetakaan sitä.

– Ehkä yksi syy miksi sairastuin oli myös se, että pystyin ja halusin kirjoittaa blogissa tästä kaikesta ja sillä tavalla pystyin antamaan vertaistukea muille. Silloin kun diagnoosin sain, niin heti päätin että haluan kertoa tästä ja en ala elämään kaksoiselämää. Tää on mun elämä ja mä kirjotan tästä. Muistan sen hetken kun kirjotin siitä ja kommentteja alkoi vaan tulemaan tuhansittain joka tuutista.

Moni tuli kertomaan Marjutille, että on itse käynyt saman läpi ja tsemppasi häntä. 

– Tosi paljon olen saanut jälkeenpäinkin viestejä, että joku on sairastunut ja mua on kiitelty siitä, että olen ollut avoin ja sen ansiosta joku vasta sairastunut osaa odottaa mitä on ehkä luvassa, vaikka ei voi tietenkään sanoa, että menisi aina samalla tavalla. Mutta voi vähän ainakin lukea, että mitä tapahtuu.  

– Tiesin, että Marjut tulee olemaan sairaudesta blogissa avoin alusta asti ja sen ansiosta osasin itsekin olla avoin, Janne kertoo. 

Sairauden myötä Marjut sai paljon paljon uusia (syöpä)ystäviä ja pääsi tapaamaan uusia ihmisiä. Hän pääsi myös mukaan Arlan Ihana nainen -kampanjaan, joka tuki Roosa nauha -keräystä. Marjutista tehtiin kampanjassa minidokumentti.

Pelko seuraa mukana

Vaikka sairastumisesta kuluu aikaa, pelko ei hellitä. Vähän aikaa sitten Marjut säikähti, kun hänen terve rintansa sekä rintakehä tuli kipeäksi. 

– Mulle tuli hirveä paniikki. Kun mikä tahansa pienempikin juttu tulee, nii tulee heti mieleen että noniin nyt se on levinnyt se syöpä. Se pelko seuraa mukana koko ajan.

Onneksi TT-kuvista selvisi, että syöpä ei ole uusinut eikä Marjutin tarvinnut pelätä. 

Sairauden jälkeen Marjut, Janne ja Minea ovat yrittäneet päästä takaisin normaaliin elämään kiinni. 

Tavallinen arki on parasta

Kaikkein eniten perhe nauttii siitä ihan tavallisesta arjesta ja yhdessäolosta. Minea käy kodin lähellä pienessä kahdeksan lapsen päiväkodissa, josta tykkää kovasti.

– Odotetaan aina kovasti, että isi tulee töistä kotiin. Me ehditään aina olla hetki kotona kahdestaan Minean kanssa päiväkodin jälkeen ennen kuin Janne tulee. 

Iltaisin perhe viettää aikaa yhdessä ilman puhelimia tai muita laitteita.

– Se parituntinen seiskasta yhdeksään kun me luetaan monta kirjaa yhdessä, on ihanaa aikaa. Minea on omassa sängyssä ja minä siellä sängyssä ja Janne on lattialla siinä meidän vieressä, Marjut kertoo.

– Se on musta päivän paras hetki, vaikka välillä onkin aikamoista härdelliä, Janne vahvistaa.

– Mun mielestä on ihana seurata vierestä miten Janne ja Minea toimii yhdessä, jotenkin ihanaa katsoa Jannen ilmeitä, kun hän katsoo Minskua niin, että palvoo häntä.

 – Sama toisinpäin, Janne virnistää. 

Vaikka Janne ei ennen Marjutin tapaamista koskaan halunnut muuttaa pääkaupunkiseudulle, nykyisin hän nauttii siitä, mitä Helsingillä on tarjota.  Perhe käy yhdessä pyöräillen eri leikkipuistoissa ja eläinpuistoissa, mummulassa ja kahvilla.

– Nyt kun asutaan täällä, niin meidän elämäntyyli on sellainen, että tehdään paljon kaikkea, mutta osataan tarpeen tullen myös olla ihan rauhassa vaan ja nauttia omista hetkistä, Janne kertoo. 

– Minea on tottunut mun mukana olemaan kaikenlaisissa kissanristiäisissä ja kyselee aina,  että minne tänään mennään, Marjut naurahtaa.

Terve tulevaisuus

 Tulevaisuudelta perhe toivoo kaikkein eniten terveyttä. 

– Se on tietty ykkönen, muuta en toivo, Janne sanoo.

– Toki me toivotaan myös sitä, että jossain vaiheessa olisi oma asunto. Ja nyt on kaksi vuotta menty aika silleen vaihtuvilla tilanteilla, niin toivotaan että rauhoittuisi tämä tilanne ja mä pääsisin takaisin töihin, Marjut lisää. 

Marjut jäi kesän alussa yllättäen työttömäksi ja on nyt ollut kotona, mikä on kiristänyt perheen kukkaronnyörejä. 

– Ensin olin käyttänyt kaikki mitä säästin äitiyspäivärahan ajalle, sitten jouduinkin jäämään sairauspäivärahalle ja olin vuoden sillä. Helmikuussa palasin osa-aikaiseksi töihin, mutta jouduinkin jäämään melkein heti työttömäksi, Marjut kertoo.

– Mutta ei se ole niin tärkeää, ei meidän tarvitse lähteä reissuun tai mitään, ollaan ihan onnellisia. Kunhan meillä on perustarpeet täytetty ja ystävät ja sukulaiset ja läheiset. Raha ei ole meille tärkeintä, kun ollaan huomattu kuinka pienestä se ihmiselämä on kiinni, Janne jatkaa.

Haaveissa toinen lapsi

Marjut ja Janne haaveilevat pikkusisaruksesta Minealle. 

– Meille sanottiin, että oltaisiin voitu kerätä munasoluja, mutta se olisi viivästyttänyt hoitoja. Me päätettiin, että on tärkeintä on, että Minealla on äiti, eikä se, että kerätään niitä. Meillä oli jo kuitenkin Minea.

Kahteen vuoteen syöpähoitojen jälkeen ei saa tulla uudelleen raskaaksi, mutta se kaksi vuotta on pian jo täynnä. 

– Mun kolme tai neljä kaveria on saanut tänä vuonna toisen lapsen. Olen ollut heidän puolesta onnellinen, mutta jossain kohtaa tuntui myös pahalta, että itse ei ole saanut. Mutta nyt kun miettii, niin se kaksi vuotta tulee kuitenkin jo ensi keväänä täyteen. Ja me ollaan mietitty, että vaikka kolmen tai viidenkin vuoden ikäero voi olla hyvä, että ei tarvi tulla heti. 

Marjutin sairastuminen on tiivistänyt koko perhettä entisestään ja he kokevat, että sen myötä heillä on arvot kohdallaan.

– Pienet asiat ei hetkauta meitä. Me ei  valiteta turhasta ja jos aikaisemmin ärsytti, että sataa vettä, tai on lumimyräkkä, niin nykyään on onnellinen siitä, että näkee sen mikä keli siellä ulkona on. Rakkaus on syventynyt entisestään kaikkien näiden kokemusten jälkeen. 

Jannen ja Marjutin terveiset muille perheille, erityisesti vakavan sairauden kanssa kamppaileville: 

Hae kaikesta positiivista, äläkä luovuta. Vaikka tulisi pimeitä hetkiä, että nyt mä kuolen nyt mä kuolen, nii sitten vaan oikeasti keskittyy positiivisiin juttuihin. Avoimuus on tärkeää ja se, että jatkaa sitä arkea vaikka mitä tapahtuisi mahdollisimman normaalisti. Kannattaa hyväksyä itsensä sellaisena kuin on. Naisille: tutki rinnat säännöllisesti ja pienistäkin muutoksista kannattaa hakeutua lääkäriin!

Valtavan suuret kiitokset Marjutille ja Jannelle, sekä tietysti Minealle siitä, että sain jakaa heidän tarinan. Mä itse pelkään tosi kovasti vakavia sairauksia mun ja Oton perhehistorian vuoksi, niin mulle oli jotenkin tosi voimaannuttava ja  tärkeä kokemus saada kuulla tämä tarina. Vakava sairaus ei suinkaan aina tarkoita sitä, että sen vuoksi menettää työkyvyn tai se johtaa kuolemaan. Siitä voi myös parantua ja voi myös olla toivoa. Vanhemmuuden myötä tuleva kuolemanpelko on asia, jota todella moni kokee, mutta harva puhuu siitä. Tässä on ihana, vahva perhe, joka on kohdannut ne pelottavimmat uutiset, käynyt läpi rankan hoitojakson ja tässä nyt kuitenkin seisoo yhdessä, onnellisena, terveenä ja elämästä nauttien. Onneksi! Kiitos hurjasti vielä <3

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä BookBeatin & Indieplacen kanssa.

Viime vuonna mä haastoin itseni lukemaan enemmän ja jossain vaiheessa sainkin luettua ja kuunneltua kirjoja ihan hyvään tahtiin. Mä rakastan lukemista, se on ainoa harrastus, joka on seurannut läpi mun jokaisen elämänvaiheen. Arjen keskellä kirjoihin tarttuminen on mulle kuitenkin vaikeampaa kuin se oli teini-iässä, tai kuin se oli vaikkapa äitiyslomalla. Syksyn ja talven kiireissä kirjat jäivät multa lähes kokonaan. Havahduin maaliskuussa siihen, että en ollut saanut edes Otolta joululahjaksi saamaani, itse toivomaani romaania luettua puoliväliin. Se pysäytti.

Päätin raivata kirjoille aikaa, koska totuus on se, että ei mulla ole milloinkaan niin kiire, ettenkö saisi kirjaa kahlattua vaikkapa viikossa tai kahdessa. Kyse on valinnoista. Mä valitsin puhelimen selailun tai sarjan katsomisen useammin kuin lukemisen, koska se oli niin helppoa. Oton ollessa kotona mun kanssa päivisin, en myöskään tehnyt sitä, että olisin kuunnellut äänikirjoja pyykkejä laittaessani tai siivotessani. Ennemmin me höpöteltiin yhdessä ja laitettiin pyykit yhdessä. Lenkilläkin kävin yhdessä kaverin kanssa, enkä silloinkaan kuunnellut mitään.

Maaliskuussa päätin, että tilanteeseen on saatava muutos. Otin kirjoille erikseen aikaa aamuisin. Tein siitä itselleni rutiinin, että aamukahvia juodessani mä luin aina kirjaa. Se toimi, pian huomasin taas koukuttuvani kirjoihin ja löytäväni niistä sen ilon ja fiiliksen, jota kaipasinkin. Juuri sen kutkuttavan jännittävän uppoutuneen fiiliksen, jota mä en saa selaamalla Facebookia tai lukemalla uutisia.

Sen jälkeen kun lapset jäivät kesälomalle, en ole edes erikseen varannut aikaa lukemiselle. Olen vaan uppoutunut kirjoihin ja nytkin kahlasin Kevin Kwanin kirjoittaman yli 500-sivuisen Ökyrikkaat aasialaiset -kirjan läpi alle viikossa. Kesä on parasta aikaa mun lukemisen kannalta, vaikka toisaalta nautin hirveästi niistä pimenevistä syysilloista viltin alla teemuki ja kirja kädessä, joille aion _ihan_ varmasti ottaa aikaa ensi syksynä, arjesta viis. Nyt kesällä olen myös lenkkeillyt paljon yksin ja kuunnellut samalla äänikirjoja. Iltaisin on myös ihana rentoutua sängyssä pimeässä äänikirjaa kuunnellen.

Tällä hetkellä mä kuuntelen BookBeatista ehkä koskettavinta kirjaa, jota olen ikinä kuunnellut. Sen nimi on Auschwitzin tatuoija. Kirja kertoo Lale Sokolovista, joka oli Auschwitz-Birkenaun keskitysleirillä paitsi vanki, myös tatuoija, joka tatuoi vankinumeroita keskitysleirin muille vangeille. En paljasta enempää, mutta kerron vaan, että oikeasti tämä kirja koskettaa mua niin paljon. Mä olen aina ollut hirveän kiinnostunut nimenomaan toisen maailmansodan aikaisista tapahtumista, ehkä siksi, koska niistä ei kuitenkaan ole vielä niin pitkä aika ja juuri siksi ne tuntuvat niin käsittämättömiltä. Tämä kirja on ihan älyttömän merkittävä mulle, enkä malta odottaa, että saan koko tarinan kuunneltua loppuun.

BookBeatista löytyy paljon kesäkuunneltavaa, kuten esimerkiksi mun viime kesän paras kirja, Maria Veitolan Veitola ja Eva Frantzin koukuttava dekkari Sininen Huvila, joka kertoo bloggaajaan kohdistuneesta rikoksesta. Sen mä osittain luin ja osittain kuuntelin viime vuonna, molemmat onnistuvat BookBeatissa kätevästi. Se oli super mielenkiintoinen! Tällä hetkellä BookBeatin kuunnelluimpana komeilee Michelle Obaman Minun tarinani, jonka mä myös luin tänä kesänä. Se oli tosi koskettava ja inspiroiva kirja, joka herätti paljon ajatuksia. BookBeatin kuunnelluimmissa on myös Camilla Läckbergin Kultahäkki, joka sai mut innostumaan Läckbergin kirjoista ylipäätään. Aivan loistavia! Aiemmin mainitsemani Kevin Kwanin Ökyrikkaat aasialaiset löytyy  muuten myös BookBeatista.

Mä rakastan sitä, miten BookBeatin avulla kirjat kulkee aina mukana. Jos tulee yhtäkkiä metrossa sellainen fiilis, että hei voisin lukea kirjaa, niin se on mukana puhelimessa. Tai jos reissuun lähtiessä unohtaa pakata juuri ostetun uuden lempikirjan mukaan, sen voi lukea tai kuunnella BookBeatista, koska siellä on kaikki uutuudetkin. Puhumattakaan siitä, miten paljon tilaa säästyy matkalaukusta, kun ei tarvitse raahata tiiliskivikirjoja mukana. BookBeatissa on myös offline-toiminto, jonka avulla kirjoa voi kuunnella myös ilman nettiyhteyttä, eli vaikka lentokoneessa. Mä tiedän mitä mä teen lentomatkalla Mallorcalle syyskuussa, ainakin sen aikaa kun taaperon vahtivuoro on Otolla.

Musta on ihanaa, että olen löytänyt kirjat uudelleen. Kirjoilla on niin paljon annettavaa ja opetettavaa. Mikään ei myöskään rentouta mua niin kuin hyvään kirjaan syventyminen. Olen älyttömän iloinen siitä, että olen saanut siirrettyä saman lukuinnon myös meidän esikoiselle. Hän on lukenut tämän kesän aikana enemmän kirjoja kuin minä koko vuonna, vaikka mäkin olen kirinyt tahdissa.

KUUNTELE ILMAISEKSI 1kk BOOKBEATIA!

Koodilla BIHNS pääsette nyt kuuntelemaan BookBeatia 1kk ajan ilmaiseksi. Koodi on voimassa ainoastaan uusille BookBeat -asiakkaille. TÄMÄ LINKKI vie teidät suoraan tilaussivulle, mihin koodi on automaattisesti syötettynä.

Nyt mä vihdoinkin uskallan paljastaa, sillä nauhoitukset alkavat tässä kuussa. Me ollaan koko kevään ajan suunniteltu Oton kanssa meidän yhteistä podia, jonka jaksot on nyt hahmoteltu, nimi päätetty ja studio tiedossa. Me ollaan niin innoissaan tästä. Idea omasta podista syntyi jo viime vuoden marraskuussa, jolloin varovasti sitä ehdotin Otolle. Ajattelin, että hän sanoisi heti, että EI, koska hän ei halunnut jatkaa blogin kirjoittamistakaan vuotta pidempään. Mutta kuinka väärässä olinkaan, Ottohan innostui podi-ideasta heti. Meillä lähti samantien ajatukset laukkaamaan, että mistä kaikesta me voidaan ja halutaan puhua ja millainen meidän podista tulee.

Sovittiin yhdessä, että voidaan lähteä tekemään podia sitten, kun Otto jää keväällä opintovapaalle ja meillä on kunnolla aikaa. Lähdettiin pikkuhiljaa yhdessä suunnittelemaan sisältöä ja etsimään studiota, jossa voitaisiin nauhoittaa jaksot. Pohdittiin hetken myös sitä, että sijoitettaisiinko omiin laitteisiin, mutta tultiin lopulta siihen tulokseen (onneksi), että se olisi joko a) liian suuri investointi projektiin, jonka menestys ei etukäteen ole kiveenhakattua tai b) liian huonolaatuista sisältöä edullisemmilla ja suppeammilla laitteilla. Onneksi me lopulta löydettiin studio meidän podille lähempää kuin osattiin toivoakaan, eikä tarvinnut enää miettiä, että ostetaanko itse ummikkoina niitä laitteita.

Alunperin meidän nauhoitusten piti alkaa jo huhtikuun alussa, mutta meistä riippumattomista syistä ne viivästyivät nyt tänne heinäkuulle saakka. Voin kertoa, että ollaan oltu välillä niin tulisilla hiilillä kun on ollut niin paljon ideoita ja intoa ja fiilistä lähteä tekemään, mutta ollaan jouduttu vielä odottamaan. Mutta nyt, nyt me vihdoinkin päästään tekemään tätä, enkä voisi olla enempää innoissani! Mun onneksi Otto on tästä myös ihan super innoissaan.

Meidän podin nimi on Yhdessä ja tehtiin sille jo oma instatili @yhdessapodi. Itse asiassa tein tuon tilin jo tammikuussa, kun olin jutellut tästä podi-ideasta eräässä pressissä Strictly Style -blogin Hannan kanssa. Mä silloin sanoin, että ei olla vielä keksitty podille nimeä ja Hanna huikkasi mulle tuon nimi-idean. Se oli musta niiiiiin hyvä! Mulle tuli heti se fiilis, että siinä on just se nimi. Niin yksinkertainen, helppo ja kuvaava. Yhdessä. Kiitos Hannalle ihan älyttömän paljon tästä ideasta, en tiedä muistaako hän edes tätä sivulauseessa ohimennen huikattua ehdotusta, mutta mulle se kolahti aivan täydellisesti ja Ottokin tykkäsi heti.

Yhdessä-podi tulee pyörimään aika paljon parisuhdeaiheiden ympärillä, mutta aiotaan me puhua muustakin. Mukana tulee olemaan jaksoja liittyen myös vanhemmuuteen, mutta suhteet ovat pääosassa. Toki vanhemmuus on yksi osa meitä ja varmasti näkyy  (kuuluu) jossain määrin aina, mutta mikään perhepodi Yhdessä ei ole.

Mä olen ihan fiiliksissä meidän tulevista jaksoista, koska mulla on niin paljon ajatuksia niihin liittyen! En malta odottaa, että päästään aloittamaan nauhoitukset Oton kanssa. Siitä tulee varmasti aivan älyttömän hauskaa. Oton kanssa mun on helpompaa puhua kuin kenenkään toisen kanssa koko maailmassa ja siksi mua ei yhtään stressaa, että miten meidän höpinät sujuu. Meillä on selkeät ideat jo tosi moneen jaksoon ja varmaan kolmeen tuotantokauteen, mutta me halutaan vielä (ennen nauhoitusten alkua) kuulla myös teitä. Mikä teitä kiinnostaa? Mistä aiheista te toivoisitte kuulevanne meidän keskustelua? Voidaan sitten tarkistaa, että ollaan oikeilla jäljillä jaksoideoiden suhteen, eikä aivan hakoteillä ja muokata vielä ideoita ja niiden järjestystä tarvittaessa.

Pssst! Tullaan ehdottomasti yhdessä jaksossa palaamaan ainakin siihen, mistä kaikki alkoi. Eli tähän:

Ihan älyttömän suuri kiitos Otolle ja kaikille, jotka on meitä jo tukenut tämän haaveen toteuttamisessa. Tästä tulee varmasti niin huikea yhteinen projekti! Laittakaa seurantaan @yhdessapodi instassa ja huikkailkaa tähän kommenttiboksiin tai instassa DM:llä tai mun storiesin kyselyssä, jos tulee joku jaksoidea mieleen minkä ehdottomasti haluatte kuulla. Ja jos on jotain muita toiveita podin toteutukseen liittyen (esim. jaksojen pituus, julkaisualustat, muut toiveet) niin niitäkin saa heitellä ilmaan. Iso kiitos jo etukäteen!

Mä rakastan lastenvaatteita ja aina välillä voin kutsua niitä jopa harrastukseksi. Silloin, kun lapset on vielä pieniä ja on paljon aikaa kiinnittää huomiota vaatteisiin ja tuijotella niitä joka päivä, esim. vauvan kanssa, lastenvaatteet on mulle harrastus. Silloin vaatekaapin sisältö vaihtuu kasvun myötä kokonaisuudessaan tiheään tahtiin ja on ihanaa miettiä toimivia kokonaisuuksia ja silmää miellyttäviä asuja. Silloin jaksan seurata lastenvaateryhmien keskusteluita FB:ssä, postailla lasten asukuvia, jännätä uusia droppeja ja jonottaa merinovillapipoja. Silloin mä innostun vaatteista.

Mulla käy kuitenkin aina niin, että sitten kun lapsi vähän kasvaa, alkaa ilmaisemaan omia (vahvojakin) mielipiteitä vaatteista, ei vietä jokaisen päivän jokaista tuntia mun kanssa (vaan on dagiksessa) ja käyttää samaa kokoa paria kuukautta pidempään, mä en enää jaksa miettiä niin tarkasti, enkä innostu niin helposti. Sitten se jää ja yhtäkkiä kaappi on täynnä sillisalaattia, väärää kokoa, kääntöpaljetteja ja Ryhmä Hau -sukkia. Ei enää sellaista harmonista kokonaisuutta, jossa kaikki sopisi yhteen toistensa kanssa ja jokaiselle kuosivaatteelle olisi sopiva yksivärinen kaveri.

Eikä se oikeastaan haittaa mua, mulle on tosi tärkeää, että lapset saavat ilmaista itseään vaatteilla ja pukeutua oman makunsa mukaisesti. Se tietty olisi kiva, että olisi edes jonkin verran niitä toimivia kokonaisuuksia ja oikeaa kokoa tarpeeksi. Musta tuntuu, että taaperoiässä lapsi kasvaa jotenkin tosi varkain ulos vaatteista. Ensin samat vaatteet menee vauva-aikaan verrattuna aivan sika_kauan, ja sitten yhtäkkiä kaikissa onkin lahkeet ja hihat lyhyenä. Näin ainakin meillä joskus käy. Sitten saa yhtäkkiä ostella kaikkea mahdollista.

Nyt meillä on päällä just se vaihe, että taapero alkaa kasvaa ulos niistä koon 86- ja 92-vaatteista, jotka olen ostellut syksyllä ja talvella. Juuri niistä, joita vielä viime syksynä ja talvella hartaudella valitsin ja joista innostuin. Ja nyt pitäisi ostella seuraavaa kokoa. Vaatekaappi on yksi sillisalaatti, kun siellä on niin paljon kaikkea sekalaista isosiskojen jäljiltä, enkä yhtään tiedä mitä edes haluan sinne. Olen säästänyt isommilta joitakin suurimpia suosikkeja tässä seuraavassa vaatekoossa, mutta vasta se siitä seuraava koko on sellainen, jonka käytön aikana olen jo tiennyt, että meille tulee kolmas vauva ja osannut säästää enemmän vaatteita.

Pitäisi tehdä kunnon inventaario ja oikeasti miettiä sinne edes ne helposti yhdisteltävät basic-vaatteet, joiden kanssa ne kaikki sekalaiset siskojen vanhat suosikit menee edes suunnilleen sulassa sovussa. Se olisi helppoa, muutamat mustat leggarit, pari yksiväristä hupparia ja pitkähihaista paitaa ja sen mä varmasti saan aikaiseksi. Mutta mitä niille kaveriksi? Mulla ei ole yhtään sellaista fiilistä, että jaksaisi selailla kaikki valikoimat läpi eri kaupoista, yrittää tehdä löytöjä kirppiksillä tai odotella tulevia droppeja ja uusia kuoseja. Olisi ihanaa kun vaan sormia napsauttamalla kaappiin ilmestyisi sopivat vaatteet sopivissa väreissä ja kuoseissa.

Eilen kun oltiin Oton kanssa ostamassa hänelle uusia verkkareita, mä näin kuitenkin ohi kävellessä Valkean Noomissa Vimman uuden keltaisen Play-kuosisen keltaisen hupparin. Ja rakastuin! Pitkästä aikaa mulle tuli se ihana fiilis mikä tulee, kun tekee jonkun oikein ihanan löydön ja oikein innostuu jostain vaatteesta. Se oli niin ihanan pirteä ja mä tietenkin ostin sen. Oli ihana fiilis kun oikeasti ekaa kertaa tässä vaatekoossa löysin jotain, mistä oikeasti olin ihan fiiliksissä. Ostin hupparin reilussa 100cm koossa ja se toivottavasti menee meidän kuopuksella pitkään, ainakin sen vuoden, mitä edellinen vaatekoko.

Se on aivan ihana ja hurmaava. Olen katsellut tuota Play-kuosia aiemminkin, mutta mustalla ja valkoisella pohjalla en ole sen suuremmin ihastunut siihen, vaan joku muu on aina innostanut vähän enemmän. Tämä kirkkaan keltainen pohja oli kuitenkin vaan jotenkin niin herkku, että mä olin heti aivan myyty. Ja onneksi myös meidän taapero ihastui siihen, hän kun ei ollut ostosreissulla mukana. Huppari on ollut hänellä päällä tänäänkin koko päivän (myös juhlamekon päällä) ja se on niin hurmaava. Ihan mahtava löytö!

Ehkä mä tämän löydön innostamana jaksan nyt vihdoin tehdä vaatekoon päivityksen vaatekaappiin ja miettiä vähän yhdistelmiäkin. En ehkä samalla intensiteetillä kuin talvella, mutta pikkuisen. Varmaa on ainakin se, että lapsi itse haluaa sinne ainakin lisää Ryhmä Hauta ja kuulemma myös keltaiselle kaveriksi pinkin hupparin. Ja aion ne myös hänen kanssa etsiä sinne.

Sitten vähän isompien lasten kanssa se lastenvaateinnostus taas onneksi tekee comebackin. Esimerkiksi meidän esikoisen kanssa on aivan ihanaa shoppailla hänelle koululaisten vaatteita ja se kaupoissa pyöriminenkin on hänen kanssa mukavaa ja helppoa ja vaivatonta. Hänen kanssa voi myös hyvin keskustella vaatteiden tuotantoprosessista, siitä kuka ja missä vaatteet on tehnyt, mitkä ovat kestäviä materiaaleja ja millaisia vaatteita sinne kaappiin kannattaa ostaa ja miksi. 6-vuotiaankin kanssa on vaivatonta ja iisiä shoppailla ja voi jutella hyvin jo noista asioista. Kyllä se innostus varmasti taas tulee sieltä taaperonkin vaatteiden kanssa. Ainakin tämä aivan ihana huppari piristi ja muistutti siitä, miten kivaa lastenvaatebongailu on!

Onko teille käynyt samaa, että kyllästyy kaikkeen ja ei tiedä millä täyttäisi vaatekaapin?