Tänään on se päivä, kun suurin osa helsinkiläisistä ekaluokkalaisista aloitti koulun, mutta meillä esikoisen koulun alkuun on vielä viisi päivää. Ruotsinkieliset koulut alkavat vasta ensi viikon tiistaina Helsingissä, ja silloin meidän esikoisvauva, meidän rakas ensimmäinen minityyppi aloittaa koulutiensä. Mä muistan, kun joskus keskimmäisen imetysaikana hormoneissani mietin kyynel silmäkulmassa, että ”enää viisi vuotta, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo”. Ja nyt se päivä on ihan kohta täällä. Enää viisi päivää, niin meidän esikoinen menee kouluun, miten hän voi olla niin iso jo.

Vaikka näin jälkeenpäin tuntuu ihan naurettavalta, että itkeskelin asiaa viisi vuotta etukäteen, niin en mä kyllä ihan väärässä ollut. Nämä vuodet ennen tätä koulun aloitusta ovat olleet yksi silmänräpäys vain. Kun katsoo taaksepäin, kulunut aika tuntuu ihan järkyttävän pitkältä – pakkohan sen on ollut olla pitkä aika, niin paljon on tapahtunut. Se on kuitenkin kulunut niin nopeasti, että ei vaan pysty käsittämään. Seitsemän vuotta sitten mä kirjoitin tänne blogiin, kuinka oltiin oltu puoli vuotta yhdessä Oton kanssa. Itse asiassa tasan tänä päivänä me ollaan oltu yhdessä seitsemän ja puoli vuotta.

Meidän esikoinen on ollut osa meidän tarinaa ihan alusta asti, hän kun ilmoitti olevansa tulossa vain viikkoa sen jälkeen, kun oltiin päätetty alkaa virallisesti seurustelemaan. Me ollaan oltu aika hitsin tiivis paketti, ja hän on kasvattanut meistä ne vanhemmat, jotka meistä on tullut. Toki sisaruksillakin on osuutensa kaikessa, mutta hänestä kaikki alkoi. Me ei ehditty kauaa nauttimaan huolettomasta teiniseurustelusta, vaan hyvin nopeasti me alettiin valmistautumaan siihen, että meistä tulee perhe. Meillä ei ollut koskaan aikaa tai halua alkaa säätämään tai epäröimään meidän parisuhteessa, me oltiin heti ihan all in. Meidän elämään oli tulossa joku vieläkin tärkeämpi kuin me kaksi. Meidän esikoinen.

Näiden seitsemän vuoden aikana siitä mahassa kasvaneesta minityypistä on kasvanut aivan jäätävän fiksu, omatoiminen, vastuuntuntoinen ja ihana isompi minityyppi. Vaikka olen joskus sanonut, että mua jännittää vähän koulun aloitus, niin oikeasti mua ei jännitä yhtään se koulun aloitus. Mä tiedän, että hän pärjää siellä ihan loistavasti. Kaikki kaverit on tuttuja, rakennus on tuttu, opettaja on tuttu ja hän osaa jo kaiken mitä pitää ja enemmänkin. Meidän koko perheellä on koulun aloituksesta hyvä fiilis, ehkä eniten sellainen ”vihdoinkin hän pääsee tekemään sitä, mitä on odottanut 2-vuotiaasta asti” (ja laskenut päiviä siitä asti kun oppi hahmottamaan ajan kulun kunnolla joskus pari vuotta sitten).

Koulun aloittamisen sijaan mua jännittää se kaikki muu siinä ympärillä. Se, miten hän oppii kulkemaan koulumatkaa joskus itsenäisesti, kun pelkkä ajatus tuntuu niin pelottavalta. Vaikka tiedän, että hän itse on fiksu ja tekisi parhaansa ja olisi valppaana, se ei kuitenkaan aina riitä. Kuinka joskus uskaltaa päästää sen oman pienen sinne maailmaan ihan  yksin? Onneksi varsinkin alussa meillä on mahdollista viedä ja hakea ihan joka päivä, mutta jossain vaiheessa sekin päivä tulee, kun hänen on mentävä yksin kouluun. Ja sitä päivää mä jännitän. Onneksi meillä on paljon aikaa harjoitella yhdessä.

Mua jännittää myös se, että jatkossa kukaan aikuinen ei kerro mulle joka päivä, miten mun lapsen päivä on mennyt. Toki koulussakin on Wilma ja vanhempainvartit, mutta onhan se nyt ihan eri asia, kuin se, että joku kirjoittaa päivittäin ylös miten lapsen päivä on mennyt, ja kertoo siitä yksityiskohtaisesti samalla kun lapsi haetaan. Jatkossa kaikki on sen varassa, mitä koululainen itse haluaa päivästään kertoa. Jatkossa mun täytyy kuulostella entistäkin herkemmällä korvalla hänen fiiliksiään, ja vaan toivoa, että hän itse kertoo, jos jotain on vialla, tai on tapahtunut jotain ikävää. Toki haluan kuulla onnistumisista ja kaikesta ihanastakin ihan yhtä lailla. Toivon, että hänestä on helppoa puhua mulle ja kertoa päivistään, kaverisuhteistaan, koulukuulumisista ja kaikesta, mitä hänen elämäänsä milloinkin kuuluu.

Ainakin tällä hetkellä me puhutaan kaikesta. Meidän välillä vallitsee luottamus, ja hän juttelee meille vanhemmille mielellään ihan kaikesta. Ollaan aika avoimia tyyppejä koko perhe, eikä meistä kenelläkään ole mitään salaisuuksia toisiltamme. Toivon, että tämä meidän välinen rehellisyys, avoimuus ja rakkaus säilyy aina samanlaisena, oltiinpa me tai meidän lapset missä elämänvaiheessa tahansa. Parhaamme yritetään Oton kanssa tukea niin esikoisen, kuin kaikkien kolmen lapsen kasvua ja kehitystä, kuunnella ja opastaa, rakastaa, rutistaa ja lohduttaa.

Me ollaan oikeasti kaikki ihan hurjan innoissamme. Enää viisi yötä, ja on ensimmäisen koulupäivän aamu. IIK! Tästä tulee hienoa, upeaa ja opettavaa, meille kaikille. Koulun myötä tulee avautumaan ihan uusia maailmoja, ja tiedän jo valmiiksi, että me tullaan seuraavien vuosien aikana Oton kanssa vastaamaan aika hemmetin moneen hankalaan kysymykseen, tiedonjanoisen esikoisemme tuntien. Niitä odotellessa <3

PS: Tästä kaikki alkoi vuonna 2011:

Hieman ollaan tultu eteenpäin siitä. 😀

Hurjasti onnea kaikille tuoreille ekaluokkalaisille, ja heidän vanhemmilleen! Tästä alkaa hieno matka <3 

Heti alkuun huikea disclaimer, että tämä teksti perustuu vain minun omiin henkilökohtaisiin kokemuksiini, eikä minulla ole kokemusta kenenkään toisen ainoasta lapsuudesta, joten en voi puhua toisten puolesta, vain itseni. Mikäli olet itse kokenut asiat eri tavalla, kerro ihmeessä oma näkökulmasi kommenttiboksiin, niin saadaan mahdollisimman laaja katsaus siihen, miten me ainoat lapset ainoana lapsena olemisen koemme.

Mä olen ollut ainoa lapsi pian 27 vuotta, ja tulen aina olemaan. Mulla ei koskaan ole ollut sisaruksia tai puolisisaruksia, eikä musta koskaan tule tätiä. Mun lapsilla ei koskaan tule olemaan mun puolelta serkkuja, ainoastaan isänsä puolelta. Mä en ole koskaan tapellut pikkusisarusten kanssa, eikä mulla ole ollut isosisarusta turvana koulussa. Mun lapsuudenkodissa on aina asunut vain minä ja äiti, kahdestaan.

Siihen asti kun mun äiti sairastui, mä en koskaan kokenut mitään negatiivista siinä, että olin ainoa lapsi. Rakastin sitä, että sain olla ainoa lapsi. Rakastin sitä, että meillä oli kotona niin rauhallista. Silloin kun meillä ei ollut ketään kylässä, oli vain minä ja äiti, ja me tehtiin asioita joko yksin tai yhdessä. Mä olen aika rauhallinen tyyppi, ja rakastin uppoutua omiin tekemisiini tuntikausiksi, olivat ne sitten leikkejä, piirtämistä tai lukemista.

Toisaalta, oli ihanaa lähteä äidin kanssa kahdestaan museoon, kahvilaan tai ravintolaan. Silloin kun oli vapaata, me tehtiin paljon asioita yhdessä. Mut oli helppo ottaa mukaan, kun mua oli vain yksi, ja olin sellainen vähän pikkuvanha ja överikiltti lapsi, joka ei koskaan aiheuttanut konflikteja. Pääsin moniin paikkoihin, ravintoloihin ja tilaisuuksiin, joihin ei välttämättä moni olisi lapsia ottanut mukaan, ainakaan 90-luvulla. Vietin jo lapsena paljon aikaa aikuisten seurassa. Mä nautin siitä, ja mulla oli aina hauskaa. Joskus mietin, että olinko sellainen, koska mun luonne oli sellainen, vai kasvoiko musta sellainen olosuhteiden vuoksi?

Mulla oli tosi paljon kavereita, ja yksinäisyyttä en koskaan kokenut. Olin myös läheinen mun serkkujen ja mun tädin kanssa, ja heidän kanssaan vietettiin paljon aikaa Oulussa ja mummolassa lomilla. Huomaan näin jälkikäteen, että olen kuitenkin aina etsinyt sellaista ”sisko”-hahmoa, ja koen että mun täti, joka on mua vain 11 vuotta vanhempi, on aina ollut vähän kuin mun sisko. Nykyäänkin vietetään aikaa yhdessä paljon aina kun mahdollista, jopa enemmän kuin monet jotka ovat oikeasti siskoksia keskenään. Toisaalta meidän väliltä on aina puuttuneet kokonaan ne sisarelliset nahistelut, varmasti osittain ikäeron vuoksi, ja myös siksi, että ei oikeasti olla siskoja, vaan täti ja siskon tyttö.

Mä uskon että yksi syy siihen, miksi mulla ei koskaan ole ollut ongelmia tasapuolisuudessa tai asioiden jakamisessa toisten kanssa, on se, että mä en joutunut koskaan jakamaan mun tavaroita tai huonetta kenenkään kanssa. Ne oli vaan mun. Se on musta yksi tyhmimpiä oletuksia mitä olen kuullut, että ainoat lapset eivät osaisi jakaa omastaan muille, koska heidän ei ole ollut pakko tehdä niin. Päin vastoin! Mä jaan mielelläni, koska mun ei ole koskaan tarvinnut tapella omastani. Päiväkodissa ja koulussa tietysti tehtiin asioita yhdessä, ja opeteltiin sitä jakamisen jaloa taitoa, eikä mulla ollut siinä koskaan mitään ongelmia.  En missään nimessä sano, että sisaruksilla olisi vaikeampaa jakaa omastaan kuin muilla, sanon vaan, että mun mielestä stereotypia jakamisen vaikeudesta ainoille lapsille on täysin tuulesta temmattu.

Olen myös ehkä alusta asti oppinut sen, että kukaan ei ole itsestäänselvyys. Tiedättekö, sisaruksia kun voi kohdella ihan miten tahansa, ja he ovat aina siinä silti. Kavereita ei voi, koska jos kavereille on inhottava, he eivät luultavasti enää halua olla kavereitasi. Kaveruudesta on huomattavasti helpompaa irtisanoutua, kuin sisaruudesta, ja siksi kavereita täytyy kunnioittaa ja kohdella aina reilusti ja mukavasti.

Toinen stereotypia, johon usein törmää vielä aikuisenakin on, että ainoat lapset olisivat itsekkäitä ja huomionhakuisia, koska ovat saaneet olla vanhempiensa silmäteriä koko elämänsä. Mä sanon, että bullshit. En tunne yhtäkään ainutta lasta, joka olisi sen itsekkäämpi tai huomionhakuisempi, kuin he keskimäärin ovat, joilla on sisaruksia. Tietysti oma mututuntumani on vain oma mututuntumani, ja varmasti itsekkäitä ja huomionhakuisia ihmisiä löytyy molemmista ryhmistä. Mä ajattelen sen kuitenkin niin, että vanhempien tavalla kasvattaa, on huomattavasti enemmän merkitystä, kuin sillä, onko ainoa lapsi vai ei. Kyllä suurperheessäkin voi saada tarpeeksi vanhempien jakamatonta huomiota, ja hyvän pohjan itsetunnolle. Ja ihan samalla tavalla myös ainoa lapsi voi kärsiä siitä, että vanhemmat eivät koskaan huomioi ja ole läsnä tarpeeksi. Se riippuu ihan vanhemmista ja elämäntilanteesta, ja toki lapsesta itsestään.

Milloin olen sitten kokenut sen olevan haitaksi, että olen ainoa lapsi? Silloin, kun mun äiti sairastui vakavasti, eikä mulla ollut ketään jakamassa sitä järkyttävää surua, huolta, pelkoa ja vastuuta. Olin ihan yksin pelottavassa tilanteessa 14-vuotiaana, eikä kukaan kokenut samaa kuin mä juuri silloin. Kohtasin äidin sairastumisen yksin, ilman sisarusta, jonka kanssa olisin voinut puhua, ja joka olisi jakanut kaikkea sitä vastuuta mikä mulle jäi, kun äiti sairastui. Toisaalta, ainakaan mulla ei ollut pienempiä sisaruksia, joista olisin joutunut vielä kaiken muun lisäksi huolehtimaan. Kaikessa on siis puolensa.

Äidin sairastumisen läpikäyminen yksin teini-iässä, on kuitenkin väistämättä saanut pohtimaan vanhuutta. Sitten kun mun äiti on vanha, hän jää yksin minun vastuulleni. Mun äiti on sisarustensa kanssa huolehtinut yhdessä vanhemmistaan, ja heitä on neljä. Silti se on ollut heille kaikille rankkaa ja kuormittavaa silloin, kun sairaudet ovat olleet pahimmillaan. Sitten kun äiti on oikeasti vanha, kaikki se on yksin mulla.

Ei ole sisaruksia, joiden kanssa käydä vuoropäivin katsomassa. Ei ole sisaruksia, joiden kanssa voisi vuorotellen hoitaa lääkärikuljetuksia, kauppareissuja ja arkipäiväisiä asioita. Se on kaikki mun vastuulla. Sitten kun mun äiti joskus kuolee, mikä on ihan hirveä ajatus, mä kohtaan surun ainoana lapsena yksin. Tottakai sisarukset, lapsenlapset, Otto ja kaikki läheiset surevat myös, mutta mä olen ainoa lapsi, enkä voi jakaa sitä tunnetta kenenkään kanssa. Kukaan muu ei voi täysin tietää miltä musta juuri siinä tilanteessa tuntuu, kukaan ei voi muistella mun kanssa yhdessä niitä mun lapsuusmuistoja, joissa on vain minä ja äiti. Se on musta lohduton ajatus. Mutta se on asia, jonka joudun vielä elämässäni joskus kohtaamaan. Etukäteen on turha murehtia, mutta nämä on asioita, jotka on jossain vaiheessa pakko nostaa pöydälle.

Oman kokemukseni perusteella sanon, että jos kaikki menee ihan tavallisesti, sillä ei ole juurikaan väliä onko lapsella sisaruksia vai ei, ainakaan siihen asti että vanhemmat ovat vanhuksia. Elämä voi olla ihan yhtä onnellista tai onnetonta arjessa kaikenlaisissa perheissä, se ei ole sisaruksista kiinni. Mutta elämän suurissa kriiseissä, se sisarus voi olla elintärkeä voimavara. Se on yksi niistä syistä, miksi itse toivoin ja halusin meille useamman lapsen. Kaikilla ei kuitenkaan ole mahdollisuutta saada enempää lapsia kuin yksi, ja joillain ei ole edes mahdollisuutta saada sitä yhtä lasta. Kaikki eivät halua yhtä lasta enempää, ja sehän  on ihan jokaisen perheen oma asia, eikä mun mielestä ole olemassa yhtä oikeaa lapsilukua. Yksi, kolme tai kolmetoista, ei mikään niistä ole toista parempi.

Tämä on vain mun oma näkökulma tähän asiaan, ja nyt mua kiinnostaisi ihan hurjasti kuulla teidän kokemuksia! Millaista sinun mielestäsi on olla ainoa lapsi? Oletko kokenut siitä jotain haittaa tai hyötyä? Millaisia stereotypioita sinä olet kuullut ainoista lapsista?

Niin kauan kuin olen näitä vaatekaappipostauksia tehnyt, on teiltä tullut toiveita isompien lasten vaatejutuista! Ja nyt saamanne pitää, sillä ekaluokkalaisen vaatekaapin sisältö alkaa viimeinkin olla valmis muutamia pieniä puutteita lukuunottamatta. Kreivin aikaan, sillä kouluthan alkavat jo aivan pian. Jos ei teillä ole koululaisia, niin tsekkaa aiemmat osat eli Vastasyntyneen pukeminen talvella,  Vauvan toimiva vaatekaappi & Taaperon vaatekaappi. Kuvattiin ekaluokkalaisen itsensä kanssa vaatekaapin sisältö, ja siivottiin samalla kaappeja niin, että hänellä on omat hyllyt ja pikkusiskolla omat. Epäilen kuitenkin vahvasti, että kunhan ekat pyykkikoneelliset on pyörineet, on vaatteet taas sekoittuneet, ja palataan takaisin isojen tyttöjen yhteisiin ”paidat”, ”housut”, ”mekot” & ”colleget” -hyllyihin. Se on vaan yksinkertaisesti helpompaa, koska he käyttävät niin monia vaatteita yhdessä.

 

Meidän ekaluokkalainen on venähtänyt kevään ja kesän aikana niin paljon, että suuri osa lahkeista ja hihoista jäi pieneksi. Monesta lempparit piti luovuttaa kokonaan pikkusiskolle, ja hankkia uusia tilalle, ja joitakin hankintoja pitää vielä tehdä.

Meillä suurin osa vaatteista kiertää esikoiselta suoraan keskimmäiselle tai on käytössä molemmilla yhtäaikaa, ja siksi tahdon panostaa erityisen paljon laatuun, jotta vaate kestää pitkää käyttöä. Osan säästän vielä kuopuksellekin, mutta en ihan kaikkea, sillä väli on niin pitkä, kun kuopuksella on keskimmäiseenkin se neljä vuotta ikäeroa. Ei vaan kertakaikkiaan riitä tila säilöä vaatteita niin montaa vuotta. Osa kuitenkin lähtee vielä lähipiirin lapsille, ja palautuu sieltä sitten vuosia myöhemmin vielä takaisin meille. Niitä vaatteita voi kutsua hyvällä omallatunnolla laadukkaiksi ostoksiksi, ja tulee aina ihan hykerryttävän hyvä fiilis, kun saa takaisin vaatteen, jolla tietää olleen jo ainakin neljä käyttäjää. Ja joka siitä huolimatta näyttää edelleen hyväkuntoiselta ja on käyttökelpoinen.

 

Kun puhutaan koululaisen vaatekaapista, on varmaan sanomattakin selvää, että hänellä on jo paljon omia toiveita vaatteidensa suhteen. On ollut ihan mielettömän ihanaa suunnitella lasten vaatekaappeja omien mieltymysteni ja arvojeni mukaan, mutta on myös ihan uskomattoman hienoa, kun koululainen haluaa itse osallistua vaatteidensa valintaan. Hänellä on ihan oma tyyli ja maku, ja hän fanittaa ja fiilaa ihan omia juttujaan, merkkejään ja artistejaan. Mäkin saan edelleen osallistua, ja aikuisen tehtävähän se onkin katsoa, että vaatteet ovat säähän ja tilanteeseen sopivia, puhtaita ja ehjiä. Mutta musta on vaan tosi ihanaa, kun hän ilmaisee omia mielipiteitä ja ihastuu joihinkin vaatteisiin. Mä kannustan mielelläni itseilmaisuun niin vaatteilla kuin muutenkin.

Aina meidän maut eivät kohtaa, ja jos yksin saisin päättää, olisi vielä suurempi osa sisällöstä eettisesti ja ekologisesti tuotettua, kuin nyt on. Tällä hetkellä esikoisen kaapista n. 2/3 on eettistä ja ekologista tuotantoa, ja 1/3 ketjuliikekampetta (taaperon kaapissa varmaan 5% on ketjuvaatteita). Tosin myös jotkut ketjut onneksi panostavat samoihin arvoihin joihin itse uskon, ja tästä onkin tulossa juttua tämän viikon aikana. Mä olen myöntynyt ostamaan ketjuvaatteita, koska lapsille se tuntuu olevan tärkeää, että omasta vaatekaapista löytyy joitakin saman tyyppisiä juttuja kuin kavereilla. Muistan kyllä itsekin, että oli kivaa samistella ja parasta oli kun kerran koulukuvissa mulla ja mun kaverilla oli vahingossa molemmilla raitapaita, liivimekko ja kaksi lettiä sivuilla. Näytettiin ihan samalta!

Noniin, nyt on aika siirtyä kohti vaatekaappia ja vaatteiden määriä. Näistä kuvista puuttuu nyt kokonaan kaikki hellevaatteet, eli hellemekot, shortsit ja topit, koska ne eivät tule syksyllä olemaan käytössä. Lisäksi jätin pois juhlavaatteet, koska niitäkään ei koulussa pidetä, paitsi juhlapäivinä.

Meillä ei ole koskaan ollut lasten kaapissa kovin paljoa farkkuja, koska olen ajatellut ne hankaliksi ulkovaatteiden alla. Ekaluokalle mentäessä esikoinen kuitenkin ehdottomasti halusi kaappiin lisää farkkuja, ja käytiinkin ostamassa hänelle muutamat uudet farkut. Housuissa suosin tummia värejä, koska ne pysyvät parempana pihaleikeissä. Vaaleat housut on aina tahroilla, ja siksi en ole niiden suurin fani, vaikka usein niissä onkin tosi kauniita kuvioita, joista taas tykkäisin. Ikuisuusdilemma. Helpommalla kuitenkin pääsee, kun suurin osa housuista on tummia.

Ekaluokkalainen tykkää tosi paljon myös lappuhaalarifarkuista ja maastokuviosta, ja lisäksi kaapissa on yhdet perus siniset farkut, sekä valkoiset culottes-malliset farkut, jotka esikoinen halusi itse ostaa alennusmyynnistä. Verkkareita on yhdet Adidakset, ja lisäksi vielä kahdet collegehousut, ja yhdet mustat trikoopantsit. Hän ei hirveästi tykkää enää leggingseistä, mutta niitäkin löytyy kaapista vielä kahdet kuviolliset, jotka hän kelpuuttaa, sekä yhdet mustat (pesussa) ja yhdet sporttileggarit, jotka ovat tosin jäämässä jo pieniksi.  Urheiluvaatteita pitää ostaa vielä lisää, ainakin parit uudet trikoot sirkuskouluun ja sisäjumppatunneille. Lisäksi veikkaan, että ostetaan ainakin parit trikoopantsit, koska farkkuja ei voi talvella niin mukavasti ulkohousujen alla käyttää, ja trikoopantsit ajavat hyvin mukavien mutta ”housumaisten” housujen virkaa.

Miettikääpä muuten, että alarivin kaikki housut ovat samaa kokoa, paitsi addut yhtä kokoa muita isommat, ja viereiset Blaat yhtä kokoa muita pienemmät (ja adduja kaksi kokoa pienemmät). Kokoerot on tosi suuria eri merkkien välillä. Rivin pienimmät housut on niitä, jotka on juuri nyt tismalleen sopivia, ja suurimmissa on vielä vähän kasvunvaraa. Kaikkia pystyy kuitenkin jo pitämään.

Myös t-paitoja me tarvitaan lisää, sekä lyhyt että pitkähihaisena. Lyhythihaisia t-paitoja löytyy seitsemän, ja pitkähihaisia viisi kappaletta. Suurin osa pitkähihaisista siirrettiin pikkusiskon kaappiin, kun niissä on kesän aikana jäänyt hihat pieneksi. Mun mielestä sopiva määrä paitoja on 7-8 kappaletta (siis 7-8 pitkähihaista & 7-8 lyhythihaista), silloin pärjää hyvin meidän pyykinpesu-tahdilla. Paidoissa näkyy hyvin se, että all-over-printit ei ole enää meidän ekaluokkalaisella kovin suuressa suosiossa, vaan ennemmin yksiväristä tai sitten joku kiva printti edessä. Mä itse rakastan kokoprinttiä, mutta esikoinen tykkää ennemmin simppelimmistä vaatteista. Onneksi raidoista hänkin tykkää, ja lempiväri saattaa antaa jopa all over printinkin anteeksi.

Mekkoja ja hameita häneltä löytyy  koulukäyttöön sopivina kaksi ja kaksi. Hän ei ole mikään erityinen mekkofani, mutta tykkää simppeleistä trikoomekoista ilman rimpsuja tai röyhelöitä, sekä rennoista midimittaisista hameista, joiden kanssa pystyy skeittaamaan. Yleensä hän valitsee kaapista päälleen housut ja paidan, mutta joskus on kuulemma kiva pitää mekkopäivä.

Huppareita ja collegeita me ei tarvita enää yhtään lisää, niitä on melko paljon. Huppareita löytyy viisi, joista kolme on sellaista pidempää mallia, että menisivät vaikka sukkahousujen kanssa mekkona. Lisäksi on pari bomber-mallista college- tai verkkatakkia, pari neuletta ja yksi collegepaita. Meillä oli ennen enemmän collegepaitoja, mutta hupparit on vieneet niistä voiton tämän vuoden aikana esikoisella. Simpsonihupparin esikoinen löysi Kreikasta, ja halusi pitää sitä siellä 30 asteen helteelläkin. Onhan se kyllä aika siisti!

Ulkovaatteita löytyy Polarn O. Pyretin kuoritakki ja -housut, sekä Mini Rodinin bomber-takki, joka on jäämässä pieneksi. Lisäksi on tietysti sadevaatteet sellaisille päiville, kun sataa aivan täysillä. Pipoja, lippiksiä, hanskoja ja huiveja on myös iso liuta, joista iso osa myös on edelleen kesäjemmassa, ja kaivellaan esille sitten kun ilmat viilenevät. En viitsinyt ihan vielä kaivella kaikkea esiin kuvia varten, kun lämpömittari näytti ulkona edelleen 29 astetta näitä otettaessa. Tänään on toki ollut jo vähän viileämpää, mutta ei nyt ihan kuorihousujenkaivamis-fiilis kuitenkaan.

Kenkäpuolellakin on kaikki kunnossa. Hän valitsi koululenkkareiksi Niken Air Huarachet, ja muuten löytyy Vansit, reilulla kasvunvaralla Minna Parikan puputennarit ja baltsuja joka lähtöön. Kylmempiä säitä odottelevat vielä nahkaiset nilkkurit, jotka ainakin toistaiseksi ovat vielä sopivat, sekä säänkestävät talvikengät. Hankintalistalla on vielä kunnon vedenpitävät lenkkarit syyssäihin. Kuvassa muuten meidän taaperon varpaat, jos mietitte, miksi kenkä näyttää jalkaan nähden vähän väärän kokoiselta.

Mä uskon, että pärjätään näillä seteillä hyvin, kunhan vielä parilla yksilöllä täydennetään paita-, housu- ja sporttivaatevarastoja. Onneksi nyt on vielä ainakin niin lämmintä, että ei ole kiire ostella pitkähihaisia, voidaan rauhassa etsiskellä niitä täydellisiä lemppareita, kun tänä syksynä on ilmestymässä vielä vaikka kuinka monta ihanaa mallistoa. Mun mielestä tämä vaatevalikoima näyttää aivan meidän esikoisen näköiseltä, ja siitä tulee hyvin ilmi hänen lempparit: mukavat ja rennot vaatteet, lempibändi sekä lempivärit vihreä ja musta.

Postaus on tehty koululaisen luvalla ja avustuksella, yhdessä suurella innostuksella. Näillä mennään <3

Mitä teidän koululaisten vaatekaapeista löytyy? Onko koulukavereiden kanssa tullut jotain must-juttuja, jotka koululainen on ehdottomasti halunnut kaappiin? Fanitetaanko teillä jotain tiettyjä artisteja tai bändejä, tai kenties merkkejä?

PS: Huikatkaas HEP jos kaipaatte samanlaista vielä päiväkoti-ikäisen vaatteista? Meidän keskimmäinen taitaa olla tämän perheen eniten vaatteista kiinnostunut tyyppi, ja hänen vaatekaapistaan löytyy vaikka jos mitä aarteita. 

Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä Sannan ruokakassin kanssa.

Kesän alussa mä suuntasin keskustaan aivan ihanan tunnelmalliseen jugend-taloon kokkailemaan blogikollegani Mintun, ja Sannan ruokakassin Sannan kanssa. Kyllä, Sanna on ihan oikea ihminen & kolmen lapsen äiti, eikä pelkkä markkinointikikka firman nimessä. Ja mukava ihminen olikin, meillä oli hersyvän naurun täyteinen iltapäivä herkkujen ja mielenkiintoisen keskustelun parissa. Taapero tuli mun mukaan kokkaamaan meidän kanssa, ja hänellä oli oikein vauhti päällä. Onneksi tarjolla oli herkullisia marjoja, joita napostellen hän pysyi hetken paikoillaan, että mäkin sain osallistua kokkailuun.

Me kokattiin Sannan ja Mintun kanssa nopeaa ja herkullista intialaista naanleipä-pizzaa kahdella eri täytteellä, kaveriksi lime-coleslawta mintulla ja jälkkäriksi oli niitä marjoja. Samalla kun laitettiin ruokaa, me keskusteltiin arjen pyörittämisestä lasten kanssa, ruuanlaitosta ja Sannan ruokakassin sympaattisesta tarinasta.

Sanna on ihan itse perustanut Sannan ruokakassin seitsemän vuotta sitten, ja aloittanut ihan tyhjästä. Hän kertoi hauskan tarinan, kuinka joskus seitsemän vuotta sitten kasseista oli puuttunut jokin tärkeä tuote, jota tavarantoimittaja ei ollut saanut. Hän oli yksin kaatosateessa pyöräillyt kauppaan ja käynyt ostamassa puuttuvat tuotteet jokaiseen kassiin ennen kun ne lähtivät matkaan. Pyörä keikkuen hän oli raahannut kassikaupalla tavaraa kastuen läpimäräksi vesisateessa. Hän kertoi tilanteesta niin eläväisesti, että pystyin näkemään sen silmissäni.

Sitä monesti ajattelee yrityksiä vain tasaisena massana, tai suurina organisaatioina, vaikka totuus on usein aivan toinen. Sannan ruokakassi on pieni  ja herttainen kotimainen yritys, joka on alusta asti halunnut tuoda monipuolisuutta ja helpotusta perheiden arkeen. Sen takana on ihan oikeita ihmisiä, jotka sunnittelevat ja testaavat reseptejä, pakkaavat kasseja ja miettivät, miten voisivat helpottaa mahdollisimman monen ihmisen arki-ruuanlaittoa.

Meillä tuntui Sannan kanssa olevan tosi samanlainen ruuanlaittofilosofia: mahdollisimman helppoa ja nopeaa, mutta ei kuitenkaan tylsää vaan aina uusia ja hauskoja juttuja. Ehkä siksi meidän perhe on myös tykännyt tosi paljon Sannan ruokakassista ja sen mukana tulevista resepteistä. Aina välillä ollaan pidetty tilauksessa taukoja, kuten kesällä paljon reissatessa ja ulkona syödessä. Aina ollaan kuitenkin myös palattu palvelun pariin jossain vaiheessa. Meillä on pitkä kokemus ruokakassipalvelusta, ja edelleen se on mun mielestä ihan loistava keksintö. Monet Sannan resepteistä on myös jääneet meillä muutenkin käyttöön myös silloin kun ei tilata kassia.

Sannan ruokakassi on monipuolistunut koko ajan näiden vuosien aikana. Nykyisin tarjolla on Perhekassin lisäksi Vegekassi, vähän perhekassia vielä jännittävämpiä ruokia sisältävä Maukaskassi, sekä taatusti pienillekin lapsille maistuva Lasten suosikkikassi. Kaikkia kasseja saa kahden ja neljän hengen versioina, ja Perhekassista on olemassa myös gluteeniton versio. Perhekassia voi tilata kolmen tai viiden illallisen versiona. Me ollaan testattu näistä kaikkia, paitsi gluteenitonta kassia, ja jokaiseen on oltu tyytyväisiä. Vegekassi on esimerkiksi mahtavan helppo tapa tuoda kolme kasvisruokaa arkiviikkoon, jos ei itsellä tule mieleen monipuolisia vegereseptejä, mutta haluaisi kuitenkin syödä kasvispainotteisemmin.

Vaivattoman Sannan ruokakassista tekee se, että joku muu suunnittelee sinulle valmiiksi ruuat, valitsee ja toimittaa ainekset ja reseptit niiden toteuttamiseen, ja tilaaminen onnistuu helposti netissä. Ekana valitaan itselle sopivin kassivaihtoehto, sitten päätetään haluaako toimituksen joka viikko vai joka toinen viikko. Kassista voi myös pitää taukoa, tai kokeilla toista kassia. Tilaukseen ei tarvitse sitoutua, vaan sen voi peruuttaa vaikka ekan viikon jälkeen, jos ei se olekaan oma juttu. Kassit toimitetaan aina maanantai-iltana ennalta ilmoitettuna ajankohtana, ja sen jälkeen voi vaan kokkailla! Näet Sannan ruokakassin sivuilta, toimitetaanko kassia sinun kotialueellesi.

Nyt kun esikoinen on juuri aloittamassa koulua, sähköposti on alkanut syksyn lähestyessä täyttymään taas töistä ja tapahtumakutsuista ja arki on ihan lähellä, on loistava hetki helpottaa sitä rumbaa. Me ainakin otetaan nyt joksikin aikaa Sannan ruokakassi, niin ei tarvitse miettiä hetkeen taas illallisia.

LUKIJAKILPAILU: VOITA SANNAN RUOKAKASSI!

Mikä ruokakassivaihtoehdoista olisi sinun valintasi ja miksi? Kommentoi vastauksesi postaukseen, ja osallistut yhden Sannan ruokakassin arvontaan (arvo n. 50€). Arvonnan tarkemmat säännöt näet TÄÄLTÄ. Arvonta-aikaa on 13.8.2018 asti. Muista jättää sähköpostiosoitteesi sille varattuun kenttään.

ALEKOODI SANNAN RUOKAKASSIIN:

Koodilla SANDWICH10  saatte nyt 10€ alennuksen Sannan ruokakassin  ekasta tilauksesta! Suosittelen testaamaan, siihen voi helposti jäädä koukkuun! 

Me saatiin appiukolta viime jouluna joululahjaksi lupaus lasten ottamisesta yökylään, sekä hotelliyö ja ravintolaillallinen valitsemassamme hotellissa & ravintolassa. I know, ihan paras joululahja, vai mitä! Ajatus kieltämättä tuntui houkuttelevalta jo seitsemän kuukautta sitten kun se saatiin, mutta vasta tässä elokuussa musta alkoi tuntua, että voisin olla itse valmis olemaan erossa meidän taaperosta eka kertaa yön. Hän täyttää ylihuomenna puolitoista vuotta, ja me oltiin oltu viimeksi yö kahdestaan Oton kanssa syyskuussa 2016, eli melkein kaksi vuotta sitten.

Isoisän talo Kauniaisissa on kuopuksellekin oikein tuttu ja turvallinen paikka, jossa hän viihtyy vallan mainiosti. Mä en epäillyt sekuntiakaan, etteikö taapero pärjäisi yökylässä loistavasti. Ympärillä tutut rakkaat aikuiset ja omat siskot, joiden kanssa hänellä on aina turvallinen olo. Etukäteen juteltiin hänen kanssa yökylästä sen verran mitä nyt tuollainen 1,5v taapero ymmärtää, ja hän sanoi itsekin että ”kylään!”. Edellisenä päivänä käytiin laittamasa matkasänky & isojen tyttöjen sänky valmiiksi vierashuoneeseen ja hengailtiin ilta Kauniaisissa, jotta paikka oli ihan tuoreessa muistissa hänellä.

Silti tuntui niin haikealta jättää hänet eka kertaa ikinä yökylään, taas yksi iso askel ja eka kerta. Mulla valui kyyneleet silmistä aurinkolasien takana kun hänet jätettiin sinne, mutta hän vaan vilkutti reippaasti ja sanoi ”Heippa, puistooo kiikkaa!”. He siis lähtivät siinä samalla puistoon keinumaan, ja me lähdettiin sitten ajelemaan kohti Helsinkiä ja hotellia.

Me otettiin huone Jätkäsaaren Clarion Hotelista, ja vielä näköalahuone ysikerroksesta, josta näki ihanasti Helsingin keskustan ja kattojen yli. Alkuilta me vaan ajeltiin ja juteltiin ja nautittiin kahdenkeskisestä ajasta, ja sitten vietiin auto pois ja käveltiin keskustaan. Mentiin MASU Asian Bistro & Bariin syömään, ja voin suositella sitä täydestä sydämestäni! Ihan mielettömän herkullista ruokaa, ihana tunnelma ja niin kiva terassi upeana kesäiltana.

Mä otin alkupalaksi lohitatakia, ja Otto otti Burrata-mozzarellaa maailaisleivän ja marinoitujen tomaattien kanssa. Pääruuaksi mä otin ahventa, ja Otto otti Satay-kanaa. Juotiin ruuan kanssa herkullista Villa Wolf valkkaria, ja nautiskeltiin illasta ihan kaikessa rauhassa. Annokset olivat reilun kokoisia, eikä todella jäänyt nälkä. Tässä oli kyllä ravintola niin meidän makuun, koska ruuat olivat upeita ja laadukkaita ja tuoreita, mutta annokset kuitenkin reiluja ja rentoja. Ihan 5/5!

Illallisen jälkeen käveltiin vielä Kaisaniemen Sori Taproomin terassille yksille, ja istuttiin siinä pimeässä kesäillassa. Juteltiin, nautittiin toistemme seurasta ja kiireettömyydestä. Käveltiin puolen yön maissa takaisin hotellille nukkumaan ihanan pehmeään sänkyyn. Aivan ihana ilta, ja oli niin parasta kävellä lämpimässä kesäyössä ja katsella keskustan meininkejä.

Seuraavana aamuna mä heräsin tietenkin klo 6.45 niin kuin joka aamu, mutta onnistuin jopa tunnin loikoilun jälkeen vielä nukahtamaan puoleksi tunniksi. Lopulta heräsi siis 8.15 mikä on mulle ihan ennätys tällä hetkellä. Sen jälkeen oli niin levännyt olo! Mentiin käymään vielä aamulla hotellin aamiaisella, joka oli myös monipuolinen ja herkullinen. Nautittiin aamiainenkin terassilla ihanassa aamuauringossa, ja oli vaan niin hyvä fiilis. Treffit olivat sujuneet loistavasti, ja niin oli myös taaperon ensimmäinen yö yökylässä.

Mä vannotin laittamaan välillä viestiä taaperon kuulumisista, ja onneksi saatiinkin illan ja aamun aikana muutamat pikkuvideot ja kuvat hänen touhuistaan. Oli mennyt super hyvin eikä ollut kertaakaan ollut mitään ongelmaa. Unikin oli tullut melkein heti illalla, ja hän oli nukkunut läpi yön niin kuin kotonakin, ja jopa herännyt vasta 7.15, vaikka yleensä hän herää pilkun tarkkaan klo 6.45 joka ikinen aamu.

Tuntuu ihan kreisiltä, että tänään on ollut lauantai, kun tuo meidän kahdenkeskinen miniloma tuntui ihan viikonlopulta. Eilen aamulla tuotiin omat tavarat kotiin, ja sitten lähdettiin hakemaan lapsia. Mä unohdin vahingossa puhelimen kotiin, ja me vietettiin koko päivä Kauniaisissa, kun Oton serkku avovaimoineen tuli sinne kylään grillaamaan. Mulle tuli siis sellainen kymmenen tunnin pakollinen someloma, mikä ei haitannut ollenkaan. Oli aika rentoa olla koko päivä ilman puhelinta.

Olen kyllä hurjan kiitollinen ihanista ihmisistä ympärillä. Tämä miniloma teki niin hyvää, ja vaikka tuli ikävä lapsia, niin silti oli ihanaa viettää kunnolla kahdenkeskistä aikaa ja vaan jutella, jutella ja jutella.