Postaus on tehty kaupallisessa yhteistyössä McVitie’sin kanssa.

Tänään sain juhlia jo seitsemättä äitienpäivääni (paitsi jos lasketaan ensimmäisen raskausajan äitienpäivä, sitten tämä oli kahdeksas). Aamu alkoi jo perinteeksi muodostuneella äitienpäivän brunssilla, jonka Otto ja tytöt valmistivat sillä aikaa kun mä sain rauhassa nukkua pitkään (tai siis pötkötellä sängyssä siihen asti että kuulin että on valmista). Mä olen vähän huono nukkumaan pitkään, kun yleensä herään ihan viimeistään kahdeksalta, mutta oli kyllä silti ihanaa pötkötellä sängyssä ja herätä uuteen päivään ihan kaikessa rauhassa, ja juuri silloin kun itsestä siltä tuntui.

Meidän perheessä äitienpäivää juhlistetaan melko samalla kaavalla joka vuosi. Äitienpäivä on mulle ilon täyteinen päivä, ja myös tärkeä päivä. Ennen kaikkea se on kuitenkin tärkeä päivä lapsille, sillä lapset rakastavat pieniä yllätyksiä, ja sitä kuinka saavat yllättää äidin äitienpäivänä itsetehdyillä korteilla tai lahjoilla, kukilla ja leipomuksilla. He olivat kihertäneet koko alkuviikon jo, ja juksuttivat muka mua etukäteen kuinka ei ole kuulemma päiväkodissa tai eskarissa askarreltu mitään tällä viikolla. On ihanaa katsoa sitä lasten iloa ja riemua, kun saavat antaa itse tekemänsä jutut äidille. Ja on myös ihana lukea heidän ajatuksia äidistä, ne ovat yleensä aika osuvia ja hauskoja.

Mä en kaipaa äitienpäivänä mitään erityiskohtelua, mutta se yhteinen brunssi tai aamiainen on ihana juttu, joka monesti muutenkin kuuluu meidän sunnuntaiaamuihin. On ihanaa istua rauhassa yhdessä pöydän ääreen, ja herkutella oikein pitkän kaavan mukaan. Otto yllätti mut tänä vuonna Maria Veitolan uudella kirjalla, ja mä olin niin otettu! Se on sellainen kirja jonka oon halunnut lukea, ja en osannut odottaa mitään lahjaa niin se oli kyllä täydellinen yllätys ihan puskista. Otto ja lapset kokkasivat runsaan aamiaisen, ja herkkujälkkäriksi vielä valmistivat valkosuklaa- rocky roadia.

Mä olen mukana tässä McVitiesin Digestivekeksi-kamppiksessa, ja mä tiesin heti mitä kekseistä teen (jos ei vaihtoehtona ollut vaan syödä niitä kilokaupalla valkohomejuuston & viikunahillon kanssa, ja ei ollut, höh). Mä halusin tehdä rocky roadia, jossa on mukana Digestive-keksejä. Tai siis toivoin, että Otto ja lapset tekevät.  Rocky road on sopivan helppo ja nopea resepti lasten kanssa yhdessä tehtäväksi, ja ennen kaikkea se on järjettömän herkullisen makuista. Rocky Road on siitä kiva, että sen voi periaatteessa tehdä mistä tahansa. Yleensä mä kuitenkin kaipaan siihen jotain rouskuvaa, ja jotain raikasta, kuten marjaa tai hedelmää sekaan. Tässä tulee meidän äitienpäivä-rocky roadin resepti:

Resepti: Valkosuklaa -Rocky Road Digestive-kekseillä & kuivatuilla mansikoilla

400g valkosuklaata

8kpl McVitie’s Digestive-keksejä

1,5dl suolapähkinöitä

1dl minivaahtokarkkeja

100g pakastekuivattua mansikkaa

Sulata suklaa mikrossa tai vesihauteessa. Murskaa keksit sopivan kokoisiksi paloiksi käsin. Sekoita valkosuklaasulan joukkoon (jätä kaikkia ainesosia pikkuisen koristelua varten) Digestive-keksimuru, pähkinät, minivaahtokarkit ja pakastekuivatut mansikat. Laita neliskanttiseen vuokaan leivinpaperi alle, ja kaada rocky road -massa sinne n. 1-1,5cm paksuiseksi levyksi. Ripottele päälle vielä loput Digestive-keksimurusta, pähkinöistä, minivaahtokarkeista ja pakastekuivatuista mansikoista. Anna jähmettyä n. 1h pakastimessa, tai pari tuntia jääkaapissa. Leikkaa neliön muotoisiksi paloiksi & tarjoile sun lempparityypeille.

McVitie’s Digestivekeksit ovat niitä aitoja ja alkuperäisiä Digestive-keksejä ja ne keksi vuonna 1892 McVitie’s & Price yrityksen työntekijä nimeltä Alezander Grant. Yli satavuotiaan keksin nimi on alun perin tullut leivinjauheesta, jonka piti muka aktivoida ruuansulatusta. Vaikka asia ei lopulta ollutkaan ihan niin, Digestive-nimi jäi pysyvästi käyttöön, samoin kuin alkuperäinen resepti, jonka mukaan keksit vielä tänäkin päivänä valmistetaan. McVitie’sin sivuilta löytyy runsaasti herkullisia ja monipuolisia reseptejä, myös niitä juustokakkuohjeita, joiden pohjiin Digestive-keksejä myös usein käytetään.

Ihanan aamiaisbrunssin jälkeen mun äitienpäivä jatkui itse asiassa samalla kaavalla kuin viime vuonnakin: suunnattiin appiukon luokse syömään mielettömän hyvää ruokaa. Sitten lähdettiin vielä Kirsikkapuistoon kuvaamaan nyt kun kirsikankukat ovat kauneimmillaan. Kuvamateriaalia saatte nähdä ensi viikolla, toivottavasti niistä tuli ihania, kun en ehtinyt vielä katsomaan. Äidilleni olen tietenkin myös soittanut onnittelut videopuhelulla tyttöjen kanssa, ja lahjan lähettänyt. Käytiin myös Oton äidin haudalla, kuten aina juhlapäivinä.. Ihana, rakkauden täyteinen äitienpäivä, enkä parempaa olisi voinut edes toivoa. Kiitos Otolle ja meidän tytöille ihanasta juhlapäivästä, ja kiitos mun rakkaalle äidille siitä, että saan näitä ihania äitienpäiviä itsekin täällä viettää. Toivottavasti teillä on ollut ihana äitienpäivä myös!

Tänään mun blogi täyttää seitsemän vuotta, ihan uskomatonta! Seitsemän vuotta sitten tänä päivänä naputtelin ensimmäiset lauseet bloggerin blogipohjaan, ja painoin ”julkaise”. Tänään mun blogi on ekaluokkalainen, koirien iässä jo keski-ikäinen. Kaiken koetun perusteella luulen, että blogini on lähempänä sitä keski-ikää kuin ekaluokkaa, sillä blogi-ikä taitaa olla vähän erilainen kuin ihmisten ikä. Uusia blogeja syntyy edelleen uskomatonta tahtia joka päivä, ja yksi vuosi blogimaailmassa voi muuttaa koko alaa todella paljon. Enää en kuitenkaan sanoisi, että vaikuttajamarkkinointi on Suomessa lapsen kengissä. Meillä on täällä ihan mahtavan suuri ala ja yhteisö, jossa puhalletaan yhteen hiileen, ja kehitetään alaa koko ajan läpinäkyvämmäksi, vastuullisemmaksi ja tekijöidensä näköiseksi.

Siinä missä te näette täältä sen konkreettisesti mitä olen näiden seitsemän vuoden aikana oppinut, mä itse taas tunnen sisälläni sen henkisen kasvun, jonka olen bloggaajana käynyt läpi. Ne tuhannet tähän blogiin upotetut tunnit ovat muokanneet mun arvomaailmaa, ajatuksia, toiveita ja tavoitteita ihan siitä ekasta päivästä lähtien. Vaikka sisimmältäni olen sama ihminen kuin seitsemän vuotta sitten, on ymmärrys ihmisiä, elämää ja valintoja kohtaan kasvanut hurjasti. Siitä kuuluu kiitos teille mun mahtavat, tiedostavat, fiksut, ihanat, empaattiset, rohkeat seuraajat. Teidän kanssa on tänäkin vuonna vaihdettu yli 12 000 ajatusta pelkästään täällä blogin kommenttiboksissa, puhumattakaan niistä sadoista viesteistä joita joka viikko vaihdamme Instagramissa ja muissa somekanavissa.

Blogi on mulle kuin peili johon katsoa, se kertoo kyllä kuinka menee. Te ihmiset siellä ruutujen takana kerrotte mulle kun on aihetta juhlaan, ja sanotte suoraan kun joku ei ole mennyt ihan putkeen. Omien ajatusten kirjoittaminen on uskomattoman terapeuttista, mutta usein myös pelottavaa. Jokaista sanaa kirjoittaessa pelottaa, että se sana onkin väärä, ja särähtää jonkun korvaan. Olen kuitenkin oppinut erottamaan, milloin joku sana särähtää vain ärsyyntymisen ilosta, ja milloin mulla on oikeasti kehityksen paikka. Vaikka edelleenkin onnistun joskus päästämään sammakoita suustani, tapahtuu sitä huomattavasti harvemmin nykyään, kuin seitsemän vuotta sitten.

Olen oppinut olemaan provosoitumatta, ja reagoimatta kaikkeen. Olen tunnistanut sen, että tärkeintä on, että itse olen rehellinen, ja rohkeasti oma itseni. Minä tiedän kuka olen, ja niin tietää jokainen muukin jolla on mulle merkitystä. Olen oppinut sanomaan vain sellaisia asioita, joiden takana voin seisoa.

Yksi hienoimmista taidoista jonka olen oppinut, on taito ottaa muut ihmiset huomioon kun kirjoitan. Tiedättekö, kun joku stereotypioita viljelevä tyyppi sanoo, että ”no ei kaikkia vaan voi ottaa huomioon, menisi ihan hankalaksi sellainen kirjoittaminen, eikö täällä uskalla sanoa enää mitään” niin mä tiedän että se on väärässä. Mä tiedän, että on mahdollista puhua vaikeistakin asioista niin, että ei loukkaa vähemmistöjä, tai ketään muutakaan. Siitä olen ylpeä, sillä niin sen pitää ollakin.

Pilkutusta sen sijaan harjoittelen edelleen, ihan joka päivä, vaikka nekin on varmasti mahdollista oppia. Pyrin aina kirjoittamaan niin hyvin kuin osaan, mutta pilkut on mun ikuinen kompastuskivi.  Aina silloin kun löydän jostain sopivan ekstrahetken, mä käyn kertaamassa pilkkusääntöjä, jotta osaisin paremmin. Nopeasti ne kuitenkin unohtuvat, ja varsinkin silloin kun kirjoitan ajatusten virtaa ja naputtelen hullua tahtia, saattaa pilkkuvirheitä tulla paljonkin.

Yritän parhaani, mutta kun mietin arjen prioriteetteja, eivät pilkut ole siellä ykkössijalla, ja tämänhetkisessä arjessa ei juurikaan niitä ekstrahetkiä ole. Silloin joskus kun saa sen hetken rauhallisen minuutin, ei ekana tule välttämättä mieleen, että ”kertaanpa pilkkusäännöt tähän väliin”, vaan saatan vaikka ihan istahtaa alas ja soittaa äidille. Ja se on ihan fine, sillä tärkein näiden vuosien aikana opittu asia on armollisuus itseä kohtaan. Kyllä mä nykyään pilkutan ainakin paremmin kuin seitsemän vuotta sitten.

Armollisuus itseä kohtaan äitinä, yrittäjänä, puolisona ja bloggaajana. Se on hemmetin tärkeää. Kun koittaa se hetki, jolloin ei vaan löydy mehuja jonkun asian tekemiseen, niin sitten mä en väkipakolla ala sitä tekemään. Ennen olisin tehnyt, tai ainakin tuntenut järkyttävän huonoa omaatuntoa lykkäämisestä tai tekemättä jättämisestä. En enää. Tunnistan omat rajani, ja tiedostan kuinka tärkeää on pitää omasta jaksamisesta huolta.

Aina joskus kysytään, että tuntuuko näin monen vuoden jälkeen, että kaikki olisi jo sanottu? Voin vastata sekuntiakaan epäröimättä, että ei tunnu. Päin vastoin. Mitä enemmän tätä teen, sitä enemmän mulla on sanottavaa. Nytkin mulla on pitkä lista ideoita valmiina, jotka odottavat vaan sopivaa hetkeä tulla toteutetuksi. Mä rakastan kirjoittaa ja kuvata, ja löydän inspiraatiota ihan joka puolelta. En usko että se on ihan äkkiä muuttumassa mihinkään, päin vastoin. Musta tuntuu, että se silmä nähdä kiinnostavia aiheita ja kehittää postauksia ohikiitävistä ajatuksista kehittyy koko ajan, mitä kauemmin tätä tekee.

Jotenkin niin hullua ja ihanaa, että blogi, joka lähti siitä kun odotin esikoistani, on nyt paikka, josta hän itse voi käydä lukemassa millaista odotus on ollut, mitä hän on puuhannut vauvana, ja kuinka hän on pukenut villasukkia innoissaan jalkaan yksivuotiaana. Tämä on niin arvokas muistojen kirja meidän koko perheelle, että ei sitä voi sanoin edes kuvailla. Olen onnellinen siitä, että esikoinen on innoissaan kaikesta, mitä ollaan täältä blogista yhdessä luettu. Hänestä on mahtavaa nähdä lapsuuskuvia, ja lukea tarinoita ja ajatuksia.

Haluan kiittää teitä kaikkia kuluneista seitsemästä vuodesta täydestä sydämestäni, ja toivon antoisia vuosia myös tulevaisuuteen! On ihan mielettömän suuri etuoikeus saada tehdä työksi sitä mitä rakastaa. Mun blogilla on vuodesta toiseen poikkeuksellisen sitoutunutta ja osallistuvaa lukijakuntaa, ja oon suuri kunnia saada tehdä tätä blogia juuri teille. KIITOS <3

Tätä blogin seitsemättä syntymäpäivää mulla on ollut ilo ja kunnia viettää PING -Helsinki -tapahtumassa, johon mut kutsuttiin tänä vuonna ensimmäistä kertaa. Mikäs sen parempi tapa viettää blogin syntymäpäivää, kuin kehittämässä itseään ja blogiaan. Tsekatkaa Insta Storiesista päivän tunnelmat, sekä Instafeedistä ja Fb-sivulta pienet synttäriyllärit teille!

Joka vuotisen perinteen mukaan, esitän kainon toiveen, että kertoisitte itsestänne tänne kommenttiboksiin.  Sana on vapaa! Jos haluatte niin kertokaa kommenttiboksiin keitä olette, kauanko olette lukeneet mun blogia ja miten  olette löytäneet tienne tänne, sekä voitte halutesssanne esittää postaustoiveita jos sellaisia on. Musta on aina hienoa lukea teistä ja teidän ajatuksista, ja siitä saa hurjasti inspiraatiota, kun saa lukea teidän ajatuksia. Kiitos että olette täällä, uudet ja vanhat huipputyypit <3 

Meidän kuopus täytti juuri vuoden ja kolme kuukautta, ja samalla mulla tuli täyteen vuosi ja kolme kuukautta imetystä. Olen kyllä hurjan tyytyväinen tähän imetystaipaleeseen, ja iloinen siitä, miten hyvin kaikki on sujunut tähän asti. Lopettaminen ei ole vielä meillä ajankohtaista, vaan edelleen mennään lapsentahtisella imetyksellä. Tosin yöimetyksethän me lopetettiin kokonaan siinä yhden vuoden iässä, eli nykyään imetän vain päiväsaikaan, ja se on ollut hyvä ratkaisu meille molemmille. Saadaan nukkua kokonaiset, hyvät yöunet, ja päivällä sitten taaperotyyppi tankkaa läheisyyttä juuri sen verran kuin itse haluaa.

Imetys on ihanaa, se on se hetki päivästä kun tuo karvan alle 80-senttinen tyyppi malttaa rauhoittua syliin ja olla lähellä. Joskus enemmän ja joskus vähemmän. Toisina päivinä hän ei muista tissiä ollenkaan, ei missään vaiheessa päivää. Ja joinakin  päivinä hän haluaa olla rinnalla joka välissä. Yleensä hän käy rinnalla n. 2-3 kertaa päivän aikana, mutta joskus on päiviä että en imetä ollenkaan, ja joskus hän tosiaankin tahtoo olla tissillä yli kymmenen kertaa.

 

Useimpina aamuina taapero huhuilee sängystään iloisena, ”Kukku. Tisshi.” eli syliin & tissiä. Sitten me tassutellaan alakertaan, mennään sohvalle pötköttämään, ja ollaan kahdestaan hetken aikaa, ennen kuin kaikki muutkin heräävät. Meidän rauhalliset aamun imetyshetket on kyllä ihania, ja niin tärkeitä meille molemmille. Joskus hän haluaa aamupalan ensin, ja silloin hän sanoo ”Kukku. Aamu.”, eikä tahdo tissiä ollenkaan vaikka tarjoan. Välillä olen jo miettinyt, että aikooko hän lopettaa imetyksen kokonaan, kun on ollut pari päivää taukoa. Mutta sitten hän on taas yhtäkkiä muistanut tissin olemassaolon, ja halunnut olla lähellä.

Muuten mulla ei ole mitään ongelmaa imetyksen kanssa, mutta tuntuu, että hormonit on ehkä vähän sekaisin siitä, että välillä imetys on ensin muka jo loppumaisillaan, ja seuraavassa hetkessä taas ihan täydessä vauhdissa. Viime aikoina on ollut migreenejä, ja muitakin hormonioireita, ja välillä olo on ihan kuin alkuraskaudessa. Ja ei, en siis ole tosiaankaan raskaana, siitä voin olla ihan varma säännöllisen kierron kanssa. Haluaisin jatkaa edelleen lapsentahtisesti, mutta välillä olen miettinyt, että pääsisin varmasti helpommalla oireideni kanssa, kun äidintahdistaisin imetystä edes hiukan myös päiväsaikaan. Mulla ei kuitenkaan ole kokemusta sen toteuttamisesta käytännössä, ja olisi mahtavaa kuulla teidän kokemuksia, jos olette näin tehneet? Se on hauskaa, miten vielä kolmannenkin lapsen kanssa ajautuu aivan uusien tilanteiden eteen. Äitiys on kyllä uskomaton ja opettava matka, joka hämmästyttää ja ihastuttaa kerta toisensa jälkeen.

Tämä on ensimmäinen kerta, kun imetän yli 1-vuotiasta, sillä keskimmäisen kanssa imetystä kesti muutamaa päivää vaille sen vuoden. Haluan edelleen jatkaa tätä meidän imetystaivalta, eikä ole tosiaankaan kiire lopettaa. Taaperon imetys on ihan erilaista kuin pikkuvauvan, mutta molemmissa on puolensa. Se sama päättäväinen ilme joka on synnytyssalista saakka ollut vauvalla kun hän saa rinnan suuhun, on edelleen hänen kasvoillaan joka kerta kun hän on rinnalla. Välillä tosin saattaa tulla virnistyksiä, tai höpötystä välissä.

Mulla ei ollut mitään selkeää tavoitetta imetyksen suhteen, halusin vaan imettää niin kauan kuin se tuntuu meistä molemmista hyvältä. Olen kuitenkin ylpeästi taaperoimettäjä, ja aion jatkaa edelleen niin kauan kuin se tuntuu hyvältä. Alusta asti imetys on ollut meidän yhteinen tärkeä juttu, ja se on kyllä ehdottomasti yksi ihanimpia asioita vauva- ja taaperoajassa. Sitten kun imetys loppuu aikanaan, se tulee olemaan haikeaa, kun se on ollut niin ihanaa. Mutta onneksi vielä ei ole sen aika, vaan nyt vielä nautitaan läheisyystankkauksesta ja rauhallisista aamuista (aina välillä rauhallisista). Sitten jaksetaan molemmat mennä tuhatta ja sataa eteenpäin koko loppupäivä.

Aiemmat postaukset kuopuksen imetystaipaleelta:

Näin lopetin yöimetyksen

Kun vauva on rinnalla

Kokemuksia imetyksen alkutaipaleelta

Ihanaa maanantai-iltaa kaikille <3

Kuten ehkä meidän perheen tarinan alusta voi päätellä, mä olen aika spontaani ihminen. Olen sellainen tyyppi, joka pyrkii sopeutumaan kaikkiin tilanteisiin, ja ottaa kortit vastaan sellaisena kuin ne tulevat. Uskon sen olevan seurausta siitä, että olen kokenut monia asioita, joille en ole itse voinut mitään, mutta niillä on ollut suuri vaikutus mun elämään, yhtenä esimerkkinä äidin vakava sairastuminen. Voisinkin korjata tuota alun lausetta niin, että pyrin sopeutumaan ja tiedostan elämän arvaamattomuuden, nykyään.

Kyllä mä kävin teinivuosina läpi sen vaiheen, kun äidin sairastumista oli vaikea hyväksyä, ja se tuntui epäreilulta. ”Miksi juuri minun äiti, miksi juuri minä”. Silloin teki mieli lannistua, lopettaa kaikki, ajatella että ei mistään tule mitään ja kaikki on varmasti ihan paskaa nyt ja aina, eikä mulle voi tapahtua mitään hyvää. Onneksi tajusin nousta ylös ennen kuin oli liian myöhäistä. Sain kuin sainkin yo-lakin kouraan,  ja lähdin tavoittelemaan unelmiani Helsinkiin. Vaikka unelmat vaihtuivat hyvin nopeasti aivan toisiin, ei sillä ole mitään väliä. Tärkeintä on se että en lyhistynyt ja luovuttanut, vaan pyrin eteenpäin ja avasin sydämeni kaikelle sille hyvälle, mitä elämässä voi tulla eteen kaiken odottamattoman ja ikävän lisäksi.

Elämässä on paljon sellaista, mitä ei voi hallita, ja sitten on se oma suhtautuminen, jota taas voi hallita ainakin jossain määrin. Esimerkiksi tullessani raskaaksi reilut seitsemän vuotta sitten, mulla ei aluksi ollut oikeastaan mitään käsitystä siitä mitä olin edes tekemässä. Olin ihan pihalla. Me päätettiin kuitenkin yhdessä, että raskaus on hyvä juttu, ja me haluttiin tarjota vauvalle niin hyvä koti ja perhe kuin meidän vain oli mahdollista. Sitten me vaan yritettiin parhaamme yhdessä, ja siitä huolimatta, että tilastojen perusteella meillä olisi minimituloisina nuorina vasta tavanneina vanhempina voinut olla katastrofin ainekset ilmassa, me uhmattiin niitä, ja tässä me nyt ollaan seitsemän vuotta myöhemmin.

Kun jotain odottamatonta tapahtuu, pyrin ratkaisukeskeisyyteen. Pyrin parhaaseen mahdolliseen ratkaisuun, mitä uskon voivani saavuttaa niillä resursseilla joita mulla on sillä hetkellä käytettävissä. Se on kantanut tähän asti ihan hyvin elämässä, vaikka toki mukana on ollut varmasti myös paljon hyvää onnea. En ole kuitenkaan koskaan haaveillut lottovoitosta, tai siitä että taivaasta tippuisi joku mahtava ratkaisu mun kaikkiin ongelmiin, koska harvallepa niin käy. Hyvään onneen ei koskaan voi luottaa etukäteen, mutta saamastaan onnesta voi olla kiitollinen jälkeenpäin. Siispä olen vaan pyrkinyt eteen ja ylös, niin ylös kuin pääsen.

Spontaanius ja sopeutuvaisuus ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö mulla olisi unelmia tai haaveita, tai tavoitteita. On mulla, paljonkin. Mulla on jopa ihan pähkähulluja, järjettömän suuria unelmia, jotka eivät välttämättä koskaan toteudu. Mä en pety jos mun unelmat eivät toteudu, sillä yleensä toteutumattomien unelmien tilalle tulee jotain vähintään yhtä siistiä, mistä ei vaan osannut etukäteen haaveilla. Ja vaikka ei tulisikaan, se ei tarkoita, etteikö joskus vielä voisi tulla. Siksi en koe esimerkiksi mitään viisivuotissuunnitelmaa mun jutuksi, koska uskon, että jos ainoastaan tavoittelisin niitä asioita, joita tällä hetkellä toivon saavuttavani, voisi jotain ihanaa ja tärkeää mennä ohi.

En halua asettaa itselleni tiukkoja aikaraameja haaveideni suhteen, koska ikinä ei tiedä mitä tapahtuu. En halua elää vain tavoitteisiin pyrkien, vaan haluan elää hetkessä. Määrätietoisuus on todella hieno piirre ihmisessä, kunhan sen takia ei unohda elää. Tavoitteet ja hetkessä eläminen eivät tietenkään sulje toisiaan pois, enkä sano että määrätietoinen pyrkiminen tavoitteita kohti olisi huono asia. Kaikkea ei kuitenkaan kannata ehkä laittaa yhden kortin varaan.

Klisee ”do more of what makes you happy” on mun mielestä ihan totta. Enemmän kuin asioiden tavoitteluun, keskityn tekemään niitä asioita, jotka tekevät musta onnellisen, ja joiden tekemisestä tykkään. Jos kaikkien arkivelvollisuuksien, kuten pyykinpesun, imuroinnin tai ruokaostosten ulkopuolisen ajan käyttää niihin asioihin mistä pitää, en usko että voi mennä kovin pieleen. Ja ne arkivelvollisuudetkin voi tehdä itselle mahdollisimman mukavalla tavalla.

Mä voin myöntää, että mulle on ollut tosi pitkä matka uskaltaa olla täysillä onnellinen. Ehkä menneisyyden takia on kestänyt pitkään tajuta se, että suurin osa ihmisistä elää kuitenkin pitkän elämän ja että elämän ei automaattisesti kuulu olla välttämättä pelkkää vastoinkäymisistä selviämistä, sairauksia ja menetyksiä. Että elämä ihan oikeasti voi ja saa olla mukavaa ja että on olemassa esimerkiksi ihmisiä, jotka eivät ole koskaan menettäneet ketään, tai kohdanneet vakavaa sairautta läheltä, ennen kuin omat vanhemmat kuolevat vanhuuteen.

Mua vieläkin vähän pelottaa, kun sanon ääneen että olen onnellinen, aina siellä takaraivossa on se pieni pelko, että entä jos jotain tapahtuu, koska olen liian onnellinen. Mutta totuus on, että se että olisin nyt onneton, ei tekisi yhdestäkään tulevasta vaikeudesta helpompaa kestää. Eikä ne vaikeudet osaa lukea mun ajatuksia. Ei kukaan sairastu tai kuole siksi koska on liian onnellinen.

Huh, tällaisia mietteitä tähän iltaan. Näin käy kun juttelee viikon sisällä useaan kertaan syvällisiä ystävien kanssa, ja ajatukset jäävät päähän pyörimään. Onneksi on tämä blogi, johon voi tyhjentää ajatuksensa. Ja nyt mä haluaisin kuulla teidän ajatuksia! Onnesta, unelmista, suunnitelmista, vastoinkäymisistä, kaikesta. Te ootte ihania ja mahtavia <3

Kirjoitin Vauvan toimiva vaatekaappi helposti -postauksen talvella, ja nyt on tullut aika julkaista jatko-osa, eli Taaperon vaatekaappi. Tänään siis esittelyssä meidän taaperon sisävaatevalikoima melkein kokonaisuudessaan, kuvista puuttuu parit pöksyt ja pari paitaa, jotka olivat joko päällä tai pesussa kuvienottohetkellä. Vauvan vaatekaappi-postauksessa esittelin vaatteet jotka olivat käytössä n. 6-12kk iässä, eli meillä n. kokoja 68-80. Tässä postauksessa esittelen vaatteita, jotka on otettu käyttöön tänä keväänä, ja ovat luultavasti käytössä koko vuoden, ainakin suurin osa. Nyt meillä on käytössä vaatteesta riippuen 74-92 -koot, mutta suurimmaksi osaksi kokoja 8o ja 86, tai 80/86. Mitoitus vaihtelee tosi paljon eri vaatevalmistajien välillä, ja siksi käytössä on näinkin suuri valikoima eri kokoja.

Nythän on kesä ihan tuloillaan, ja meiltä puuttuu myös muutama hellevaate vielä, joita pitää ostaa Kreikan matkaa varten. Listalla on ainakin farkkushortsit, parit ohutta kangasta olevat shortsit/housut ja pitkähihaiset paidat, sekä uv-puku tai pari. Kreikassa tulee olemaan lähemmäs 30 astetta lämmintä hyvin suurella todennäköisyydellä, joten on tärkeää että iho on hyvin suojattu, mutta ei kuitenkaan tule liian kuuma. Hellevaatteista voisin tehdä ihan oman jutun sitten kun ne ovat ajankohtaiset, mutta keskitytäänpä nyt ihan tähän arkivaatekaappiin. Hei ja niin, yökkäreitähän meillä on sisävaatteina toki myös, sekä  sukkia ja sukkahousuja, jotka nyt puuttuvat näistä kuvista. 

Toimiva kokonaisuus yhteensopivilla väreillä ja kuoseilla

Viimeksi kirjoitin paljon siitä, miten aloitin toimivan vaatekaapin rakentamisen: kuosiövereiden tilalle yksiväristä, ja yhteen mietittyjä värejä. Helppo yhdisteltävyys on tärkeä juttu, ja aina vaateostoksia tehdessäni mietin jo olemassaolevia vaatteita, ja katson ostokseni niin, että ne sopivat yhteen. Edellisessä postauksessa vaatevalikoima oli melko tummasävyinen, ja siellä oli paljon murrettuja värejä. Näin kesää kohti mentäessä murretut sävyt on kyllä edelleen pop, mutta niiden kaveriksi on tullut paljon keltaista, vaaleanpunaista ja vaaleansinistä.

Toimivan vaatekaapin pohjana on mun mielestä selkeät basic-vaatekappaleet. Mustat ja harmaat basic-leggarit, harmaa basic-body, yksiväriset pitkähihaiset paidat ja t-paidat, sekä yksiväriset hupparit. Kuosit mietin niin, että sopivat sitten yksiväristen vaatteiden sävymaailmoihin hyvin. Alaosissa suosin tummia värejä aina paitsi helteellä, koska sitten ei tarvitse miettiä esim polvien tahriintumista. Osaan kyllä tahranpoiston hyvin, ja aina olen saanut tahrat pois tarvittaessa, mutta se niiden syynääminen pyykkien joukosta on sen verran aikaavievää, että säästän monta tahranpoistominuuttia suosimalla tummia alaosia. Yläosiinkin tulee tahroja, ja usein vielä enemmän kuin alaosiin, ja käytänkin oman tahranpoisto-energiani niihin. Kaikki vaatteet on meillä käytettäväksi tarkoitettu, enkä koskaan käske lapsia varomaan vaatteitaan, tai kiellä tekemästä jotain vaatteiden takia.

Vaatteiden määrä:

5kpl pitkähihaisia bodyja

13kpl housuja tai leggingssejä (2/13 puuttuu kuvasta)

6kpl pitkähihaisia paitoja (1/6 puuttuu kuvasta)

8kpl lyhythihaisia paitoja (1/8 puuttuu kuvasta)

2 jumpsuitia

2 hupparia

4 collegea

4 neuletta/neuletakkia

11 mekkoa

2 shortsihaalaria

1 haalarihousut

*Kuvissa näkyvistä 58 vaatteesta 8 kpl on saatu blogin kautta. 

Hupparit, colleget ja neuleet:

Moni edellisen postauksen lukenut varmasti huomaa, että huppareiden ja collegepaitojen määrä on lisääntynyt ihan huimasti vauvanvaatepostauksesta. Tämä johtuu siitä, että talviaikaan vauva on helpointa pukea aina vaan sisävaatekertaan, ja sen päälle sitten villahaalari ja ulkovaatteet. Meillä ei siis ollut oikeastikaan käytössä talvella juuri ollenkaan huppareita tai collegeita, kun taas taaperon kanssa keväällä ne on todella monikäyttöisiä, ja joka päivä päällä.

Paksummat paidat ja hupparit on tärkeä osa vaatekaappia, ja ne on käteviä niin kaupunkitakin alle, kuin haalarin allekin. Haalarin alle me puetaan aina college, kun taas bomber-takin kanssa hupparit menevät tosi hyvin, kun huppu ei jää jumiin minnekään. Neuletakit on mekkojen kanssa kivoja.

Pidemmän malliset basic-hupparit on musta tosi hyviä, ne suojaavat selkää ja pyllyäkin, vaikka housut vähän valuisi, haha. Collegehaalarit on edelleen käytössä esim. automatkoilla, mutta alkavat varmasti viimeistään kesällä jäädä pieneksi. Pantterihaalari on ollut käytössä viime kesästä asti, eli pian vuoden verran. Kaksoiskoot ja käännettävät resorit = pure love.

T-paidat, bodyt ja pitkähihaiset paidat:

Pitkähihaisia mä en oo juurikaan ostanut tänä keväänä, eli ne ovat kaikki ostettu jo talviaikaan, ja valmiiksi koossa 80 pienellä kasvunvaralla. Kaikki ovat sopivia edelleen, ja käytössä. Bodyja en varmasti ostakaan enää, sillä taaperon kanssa paidat on kätevimpiä. Ulkoillessa body on kuitenkin kiva, niin pysyy selkä piilossa ja on lämmin tunne ihoa vasten.

Lyhythihaiset t-paidat ja topit on todella monikäyttöisiä ja pitkäikäisiä vaatteita, sillä niitä voi käyttää silloinkin kun kasvunvaraa on reippaasti. Pallokalapaidasta kirjoitinkin enemmän TÄÄLLÄ, se yksi ja sama paita on siis ollut meillä käytössä 1-5 vuotiailla, vuodesta 2013 alkaen taukoamatta.  Eli mun vinkki teeppojen suhteen on, että osta vaan reilu koko, niin se voi mennä parikin vuotta jopa.

Alaosat:

Musta ja harmaa dominoivat alaosavalikoimaa, kuten kuvasta näkyy, mutta pari iloista ja vaaleaakin kappaletta on eksynyt joukkoon. Polvipaikkaleggarit on kaikki tosi reilua mitoitusta, ja vaikka ne ovat kokoa 74/80, niin ne on kaikista isoimpia housuja. Nuo kuvan raksileggarit on just jääneet käyttökelvottoman pieneksi, mutta meillä on toiset kokoa isommat käytössä, ne vaan sattuivat olemaan pesussa, niin kuvasin nuo vanhemmat mukaan että näkee sen kokonaisuuden. Olen niin ihastunut rastileggareihin edelleen vuoden jälkeen, että luulen että metsästän niitä jossain vielä seuraavassakin koossa. Niistä on tullut sellainen basic-vaatekappale, niin kuin harmaameleeratut polvipaikat ja mustat leggingssitkin on.

Nuo ”farkut” on unelmanpehmeää trikoota, ja myös tosi hyvät ja monikäyttöiset pökät. Aasihousut saatiin kummitädiltä lahjaksi, ja ne on aivan ihanat, mutta niitä en oikein osaa yhdistellä. Musta yläosa, tai aasicollege toki sopivat hyvin, mutta pitäisi keksiä jotain muutakin hauskaa.

Mekot & shortsihaalarit:

Mekkojen määrä on lisääntynyt sitä mukaa, kun taapero lakkasi konttaamasta ja alkoi kävelemään. Konttaajalle mekot ei mun mielestä ole kovin käteviä, ja siksi niitä ei meillä talvella juuri ollutkaan. Nyt on, ja ne on IHANIA! Näistä mekoista neljä on isosiskojen perintöä, ja itse asiassa satuin löytämään kolme niistä vasta vähän aikaa sitten, kun olin jo ostanut kesämekkoja. Voi olla että en olisi ostanut ihan näin monta mekkoa, jos olisin tiennyt niitä olevan myös jemmassa. Luulin antaneeni tai myyneeni eteenpäin kaikki tyttöjen vanhat mekot, ja yllätyinkin iloisesti kun löysin pienen aarrepussillisen siivotessani varastoa.

Shortsihaalarit on aivan ihania, ja tuo Monkind Berlinin sinappihaalari on ihanin vauvan tai taaperon vaate mitä mä oon koskaan ostanut. Se on väljä, viileä, pehmeä, kaunis ja maailman mukavin. En kestä, ja siis se, miten söpö voi taapero olla se päällään.

Siskoilta perityt vaatteet:

Koska meidän lapsilla on niin suuri ikäero keskenään, tai siis kahdella isommalla kuopukseen, ei meillä ole hirveästi tallessa vanhoja vaatteita. Muutamia herkkuja kuitenkin (onneksi) aikanaan säästin, vaikka en varmuudella tiennytkään että niille tulisi tarvetta. Ja yhden pussillisen vaatteita olin ilmeisesti vahingossa unohtanut, sillä en muista ainakaan säästäneeni niitä tarkoituksella. Löysin ihanan vaateyllärin varastosta, ja siellä olikin kaksi farkkumekkoa, ihana keltainen kukkatoppi, jäätelötoppi ja pitsikoristeinen paita, jotka ovat myös isompien vanhoja. Ihanaa kun saa käyttää myös vanhoja lemppareita uudelleen. Jaguarit, delfiinit ja pallokalat on mun ikisuosikkeja all over print -vaatteista.

Värit ja kuosit:

Tämänhetkistä vaatekaappia hallitsee perus mustien ja harmaiden vaatteiden lisäksi näkyvimmin ehkä keltainen. Mulla on ollut keltainen kausi aiemminkin n. viisi vuotta sitten, ja nyt se on tullut uudelleen. Kaikki keltainen ihastuttaa, mutta kaikkein eniten ihana murrettu sinapinkeltainen. Keltaista on helppo yhdistellä, ja se on niin ihanan raikas ja iloinen väri, joka sopii meidän minille super hyvin. Kuosejakin löytyy, mutta olen yrittänyt pitää kiinni omasta säännöstäni, että niitä saa olla maksimissaan se 1/3 osa kaapin sisällöstä.

Mä olen kokenut tämän valikoiman helposti yhdisteltäväksi, ja kaikki vaatteet on olleet kovassa käytössä, eikä hutiostoja ole tullut. Siskojen vanhat vaatteet tuovat ihanasti persoonallisuutta vaatevalikoimaan, kun ne on sellaisia joita ei enää mistään saa.

MUISTILISTA TAAPERON TOIMIVAN VAATEKAAPIN RAKENTAMISEEN:

• 1-2 neutraalia pääväriä, joita suurin osa vaatteista
• 3-4 tehosteväriä omien mieltymysten mukaan
• vähintään 2/3 yksivärisiä vaatteita & max. 1/3 printtivaatteita jotta helppo yhdisteltävyys säilyy
• Tuplakoot ja käännettävät resorit tai tuplanapit bodyissa pidentävät käyttöikää
• Pehmeät materiaalit, ei liian tiukkoja vyötärönauhoja tai kaula-aukkoja, joita on hankala pukea
• Bomberin alle menee hupparit, mutta haalarin alle mieluummin collegepaitoja tai neuleita
• Kesäksi kevyttä ja ohutta, mutta peittävää, jos suuntana on etelän aurinko. Esim pellavapaidat ja -housut voisivat olla aika ihanat!

Kyselin teiltä Instagram storiesissa toiveita tätä artikkelia koskien. Suurin osa teidän toiveista oli jo täytetty tekstissä, mutta pari kysymystä oli sellaisia, joihin halusin vastata tässä lopussa, kun ne eivät tulleet tuossa aiemmin kirjoitetussa tekstissä vielä esille. Eli tässä vielä vastaukset niihin kysymyksiin:

Mitä tapahtuu pieneksi jääneille vaatteille teillä? Mä jaan ne yleensä kolmeen eri paikkaan. Eli ekaksi annan sukulaisten ja kavereiden tsekata läpi ne vaatteet joita en säästä kuopukselle, tai jotka kuopukselta on jo jääneet pieneksi. Ihan kaikkea en säästä, koska ikäero on niin suuri, että vaatteita saa jemmata aina muutaman vuoden ennen kuin pääsevät taas kuopukselle käyttöön. Sukulaiset ja kaverit siis saavat ottaa mitä haluavat. Sen jälkeen laitan jäljelle jääneet vaatteet kirpparille myyntiin, ja ne jotka eivät mene kaupaksi mä lahjoitan Hope Ry:lle. Joskus jäljelle jää vielä reikäistä kampetta, harvoin, mutta kuitenkin aina joskus, ja ne mä laitan sitten kierrätykseen, eli vien esim H&M:lle keräyslaatikkoon, jossa niistä jalostetaan uutta materiaalia.

Mitä otatte huomioon kun ostatte vaatteita? Mulle tärkeintä on jo edellämainittujen juttujen lisäksi se, että vaatteella on läpinäkyvä ja eettinen tuotantoketju, vaate on turvallinen ja kemikaaliton, ja sen valmistuksessa on käytetty mahdollisimman kestävää ja laadukasta materiaalia. Suosin vaatteissa eettisiä ja ekologisia merkkejä. Kuopuksen vaatevalikoimassa on ihan muutama ketjuliikevaate, jotka on nekin isompien vanhoja. Isommilla on vähän kuopusta enemmän myös ketjuliikkeistä ostettuja vaatteita, koska he niin kovasti toivovat välillä esim. samaa paitaa joka kaverilla on tms. ja mielestäni heillä on oikeus ilmaista itseään ja omia mieltymyksiään vaatteilla, ihan siinä missä meillä aikuisillakin. En siis mitenkään välttele ketjuliikkeitä, vaan ostan kyllä niistäkin aina silloin tällöin. Silloin kun sattuu sopivasti, niin kiertelen myös kirpparilla, esim. käydessäni Ipanaisessa tsekkaan samalla kirppispuolen. Selaan myös FB-kirppiksiä, ja joskus teen niistä löytöjä.

Mitkä on teidän lempivaatemerkit lapsille? Mini Rodini on kestosuosikki hulluine kuoseineen. Sen lisäksi Tinycottons, I Dig Denim,  Bobo Choses, Papu, Monkind Berlin, Gugguu, Makia ja Adidas. Valkamalla ja Pono Designilla on kivoja headwrappeja & pipoja.

Tästä tuli ihan uskomaton maratonipostaus, mutta toivottavasti tykkäsitte! Musta on aina ihan huippua kirjoittaa ja kuvata näitä, koska siinä samalla tulee sitten käytyä se taaperon vaatekaappi kunnolla läpi, ja nähtyä kaikki kerralla kokonaisuutena, koska joskus omassa päässä se kuva siitä vaatekaapin sisällöstä on vähän erilainen, kuin mitä se sitten todellisuudessa on. Suosittelenkin siis kaikille, jotka haluavat rakentaa toimivan vaatekaapin, että levitätte ihan kaikki vaatteet kerralla esille, ja otatte vaikka kuvan. Näin on helppoa sitten ostoksilla vaan palata siihen kuvaan, ja tsekata, että kuinka monen vaatteen kanssa mahdollinen ostos sitten sopisi yhteen, vai sopiiko se joukkoon ollenkaan.

Noin! Ihanaa iltaa kaikille <3